Vääristynyttä ajattelua jälleen kerran

Saimme eilen pussillisen äitini tekemiä sämpylöitä. Otin puolikkaan aamupalaksi vakkarina toimineen ruislimppupalan sijasta! Ihan hyväähän se oli, pakko myöntää. En myöskään pilkkonut sitä! Kuitenkin mua jäi harmittamaan, että vaikka sain yhden erävoiton sairautta vastaan, ei se sittenkään tainnut olla kovinkaan tyylipuhdas suoritus. Tajusin sen vasta kun aloin syömään leipää. Vai voiko tätä sanoa rehellisesti puolikkaaksi sämpyläksi?

Painolukema kummittelee mielessäni. Kyllä, kävin tänäänkin vaa'alla. Toivon pystyväni lopettamaan sillä ravaamisen huomisen polikäynnin jälkeen, kun saan juteltua asiasta. Se oli eilisestä laskenut parisataa grammaa, mutta sekään ei lohduta. Ajatukseni karkasivat painolukeman nähtyäni parin kesän takaiseen vastaavaan tilanteeseen.

Muistan tismalleen sen päivän, kun edellisen kerran huomasin olevani tässä painossa (siis ennen tätä kesää). Sinä aamuna kun paino humpsahti tämän luvun puolelle, olin aivan mykistynyt siitä, kuinka vähän painan. Tuohon aikaan sain myös paljon kommentteja laihuudestani. Yksi muisto on jäänyt erityisen vahvasti tähän liittyen. Olimme kaverini siskon ylppäreissä. Seuraavana päivänä menin vielä käymään heillä. Kaverini isä on aina ollut mulle melko läheinen, joten hän on monesti kommentoinut laihtumisiani. 

Kaverin isä: "Mua oikein harmitti, kun en eilen ehtinyt sanoa, että sä olet laihtunut ihan liikaa! Jalat on kuin tikut!"
Kaverin äiti:"No, siitä ei varmaan tarvitse keskustella nyt." (Olin aina ajatellut, ettei perheen äiti ole huomannut mitään, mutta kyllä hänkin selvästi oli.)

Kaverin isän kommentti ei tullut sellaiseen Syöpäs nyt tytön tyllerö enemmän niin kasvat isoksi-pappamaiseen tyyliin, vaan melkein vihaisesti. En osannut ottaa kommenttia vastaan oikein mitenkään tai vastata siihen mitään. Punastuin vain ja naurahdin hermostuneesti. Tämä hetki on jäänyt tosi hyvin mun mieleen. Kesän jälkeisenä syksynä lihoin painoni nousi muutaman kilon. Muistan, kuinka kummitätini kanssa käydyn keskustelun lomassa sanoin, että tiedän olleeni kesällä aika huonossa kunnossa. Olin oikeasti sitä mieltä. 

Kuinka siis on mahdollista, että nyt kun olen edes päässyt nousemaan noihin lukemiin asti, pidän itseäni normaalina tai välillä jopa melko isona? Voihan vääristymä! Vaikka siis faktahan myös on, että kroppa ei näytä koskaan täysin samalta samassa painolukemassa kun välissä on enemmän kuin vuosi. Silti en usko, että kroppani oikeasti voisi olla niiiiin erilainen nyt kuin silloin, että voisin todella näyttää normaalilta (saati isolta).