IASFT.

I am so f---ing tired.
Viimeiset muutama viikkoa ovat olleet rankkoja. Loma tuli siis todella tarpeeseen.

Yleensä aamuisin kun herätyskello soi, nousen heti. Nyt olen vapaa-aamuina siirtänyt herätystä tai laittanut sen kokonaan pois ja nukkunut pitkään. Yleensä viikonloppuisinkin herään jo kasin jälkeen, mutta eilen nukuin puoli kymmeneen!  Arkena herääminenkin on tuntunut vaikealta. Yhä useammin olen toivonut, että voisin jäädä kotitoimistolle. Välillä voin, mutta on ollut paljon kokouksia sun muuta, joissa on ollut oltava mukana ihan livenä. 

Olen itkuherkkä. Joka päivä jokin asia on alkanut itkettää jossain vaiheessa. Joulu on mulle tosi tärkeä, joten yleensäkin olen herkillä joululauiluista ja hienoista koristeista, mutta nyt se on korostunut. Tunteet ovat pinnassa yksinkertaisesti, Itkin jopa töissä viimeisenä työpäivänä, kun yksi mua vaivannut asia selvisi parhain päin. Vähän nolottaa, mutta minkäs teet. Onneksi kaikki ymmärsivär kyllä hyvin purkauksen.

Päivällä väsyttää, mutta illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, ei enää väsytäkään. Kun laitan silmät kiinni, olen yhtäkkiä taas hautajaisissa. Katson, kuinka hautaustoimiston auto ajaa hitaasti kirkon ramppia alas. Kirkonkellot soivat. Katson, kuinka vainajan isä vilkuttaa autolle. Mua ahdistaa niin paljon, että haluaisin juosta pois. En saa unta. 

Tuntuu kuin en saisi kunnolla henkeä. Kuin hengittäisin savua. Huono olo. Oksettaa. Sydän hyppii. Hengästyttää. Joka toinen päivä flunssainen olo, tukkoinen, aivastuttaa, nenä vuotaa, poskionteloissa on painetta. Kun menin salille, sain jotenkuten tehtyä alkuaerobisen juoksumatolla, mutta sen jälkeen se iski. Heikotus. Kalpenin kasvoiltani ja luulin pyörtyväni. Olisikohan taas fiksua jättää liikkumiset hetkeksi, ainakin ne rankimmat...

Onneksi on loma. Ja joulu. Ja ystävät ja perhe. <3

kuva

Lähiomaiseni lähti viimeiselle matkalleen. Edeltävät pari viikkoa ovat olleet todella tunteellisia, itku on ollut herkässä. En ollut menehtyneen henkilön kanssa läheinen, vaikka lähiomainen olenkin. Se, mikä satuttaa kaikista eniten, on muiden suru. Etenkin hänen isänsä suru. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua ostamaan hautakiveä lapselleen.

En voinut arkkua katsoessani olla miettimättä, että mitä jos se olisin minä tuolla. Se olisin voinut olla, jos en olisi tajunnut kääntää suuntaa syömishäiriön kanssa. Se tekee minut sanoinkuvaamattoman surulliseksi kun ajattelen, että isäni ja äitini sekä puolisoni olisivat joutuneet kantamaan arkkuani. Ja kaikki ystävät olisivat joutuneet kulkemaan heidän perässään saattamaan minua. Rintaani puristaa, kun edes ajattelen näitä asioita, koska voin vain kuvitella, kuinka helvetillinen paikka se tulee olemaan siunata haudan lepoon joku oikeasti itselle todelle tärkeä ja rakas ihminen. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten tulen kestämään esimerkiksi omien vanhempieni menetyksen. Pohdiskelen asioita liikaa, jossittelen ja murehdin. Siihen liitettynä superempaattisuus, saadaan aikaiseksi suurensuuri ahdistusmöykky. Kuin kant

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan. 
---
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle. 

Pääsiäisreissun kuuulumisia :)

Jälleen oli perinteisen pääsiäisreissun aika. Mukaan kahden yön minilomalle lähtivät puolisoni sekä vanhempani. En stressannut tällä kertaa syömisten osalta juuri ollenkaan. Viime vuoden samaisen matkan postauksen voi kurkata täältä. Silloin oli meininki hieman eri, joten oli jälleen hieno huomata, kuinka paljon olen edistynyt :) En voi väittää, etteikö tieto painoni laskemisesta olisi ollenkaan vaikuttanut tähän huolettomampaan fiilikseen, mutta se oli kuitenkin vain pieni osa. Oli ihan superkiva matka, josta tässä vähän koostetta:

Ostin etukäteen evääksi ilta- ja välipaloja varten pari Skyriä, Alpen-patukoita, mantelimaidon ja prodepatukan. Ennen lähtöä söimme kevyen lounaan vanhempieni luona. Hotellille päästyämme söin välipalaksi Skyrin ja Alpen-patukan.

Perille pääsyn jälkeen oli pari tuntia aikaa ennen päivälliselle lähtöä. Päivällispaikka oli sama kuin viime vuonna, ja otin jopa saman annoksen, koska se oli muistaakseni tosi hyvää viimeksi. Nyt se oli vielä parempaa (paitsi riisi, se oli aika kuivaa), koska pyreitä ja kastiketta oli maltillisempi määrä kuin viimeksi.

Kasvisvartaita, villiriisiä ja kasvispyreitä.

Seuraavasta olen äärimmäisen ylpeä: otin jälkiruuaksi jäätelöpallon! Tämä ravintolajälkkäri on haastelistalla kummitellut jo vaikka kuinka pitkään, enkä ollut saanut sitä toteutettua kunnollisen lämpimän ruuan jälkeen (salaatin jälkeinen cookie ei ollut niin hc ;)). Nyt otin, ja iso annos olikin - ainakin mun silmissä! Onneksi muitakin lusikoita kipossani kävi, joten pääsin helpommalla, heh. Meinasin jättää vähän syömättä, mutta rohkaistuin ja kauhoin viimeisetkin pisarat ihanasta päärynäjädestä. Noms!

Iltapala ekana iltana jäi vähän olemattomaksi, koska ylläolevat ruuat painoivat vatsassa. Söin kuitenkin puolikkaan proteiinipatukan ja kourallisen sipsejä.

Aamupala oli, kuten yleensä, ihana hotellin aamiainen. Kummankaan aamun aamiaisesta ei ole kuvaa, mutta molemmat setit olivat aika samanlaiset: 2 pientä leipää päällisineen, munakokkelia, puuroa, hedelmäsalaattia, kuivattuja hedelmiä ja maistiaiset puolison leivoksista. Paljon vapaammin pystyin ottamaan kuin koskaan aiemmin! En esimerkiksi mennyt ollenkaan hämilleni, vaikka ruisleipää ei ollutkaan vaan ruissämpylää. Vielä on varaa kasvattaa annoskokoja noissa, mutta silti olin oikein tyytyväinen itseeni!

Sitten oli nopean lounaan aika. Kauhistelin, kun aikaa oli vain vartin verran ennen kuin piti lähteä yhteen paikkaan porukalla, mutta otin kahvilasta kanawräpin (tai rieskarulla, mikälie). Täytettä oli todella paljon. Reilu puolet söin ja hyvää oli! Nopeasti syöminenkään ei tuottanut ongelmia. Itseasiassa syön nykyään mielestäni yleensäkin jo liian nopeasti...

Hotellille palattuamme söin Skyrin, omenan ja Alpen-patukan. Illallisella söin kanaa ja kasviksia. Iltapala jäi taas vähän pieneksi, mutta söin mantelimaidon kanssa jonkun patukan, en nyt muista minkä.

Lähtöaamun aamupala koostui samanlaisista komponenteista kuin aiemminkin. Paluumatkalla vaihdoin lounaan välipalaksi ja söin Skyrin, omenan ja palan prodepatukkaa. Maistoin myös tuoretta leipää, jonka äiti osti huoltoasemalta. Kotona söin broileri-makaronilaatikkoa pakkasesta, ja se on edelleen vaan niiiin hyvää! Pitää tehdä uudelleen joku kerta. Siitä kerroin enemmän täällä.

Matka sujui hyvin ja akkuja tuli ladattua! Yksi melkein itku ja toinen pieni tuohtuminen tuli, kun isäni onnistui möläyttämään seuraavia ravintolassa:
"Noniin sit pitääkin mennä huomenna kuntosalille kuluttamaan nää kaikki kalorit!"
ja
"Tällä matkallahan lihoo!"
No, hän tietysti puhui vain itsestään, eikä ajatellut ollenkaan sanomisiaan. Tuo eka kommentti meni pienellä hengittelyllä, mutta jälkimmäisen kohdalla olimme juuri saamassa ruokamme, joten ajoitus oli aika huono. Siinä sitten kyynelet alkoivat kihota silmiini, kun äitini kysyi että mikä on. Sanoin, että eihän täällä voi syödä kun vaan lihoo. Siitä äitini sanoi myös aika typerästi:
"Hei sä olet jo tuollaisen yli, et sä enää voi noin reagoida. Olet päässyt paljon pidemmälle!"
Tiuskaisin, että "sinäkö sen määrittelet??!!". Vaikka olisin kuinka pitkällä toipumisessa, ei se tarkoita sitä, etteivätkö tietynlaiset puheet voisi edelleen triggeröidä tunteita ja ahdistusta.

No, sain itseni koottua ja syötyäkin, vaikka hetkellisesti ahdisti aika paljon. Tiedän, ettei kumpikaan vanhemmistani tarkoittanut pahaa, mutta otin kyllä kierroksia etenkin jälkimmäisessä tilanteessa, Selvillä vesillä en siis vielä ole, mutta sain itseni kuitenkin koottua paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Ja tosiaan varsin pienellä ahdistuksella meni koko reissu! En voisi olla tyytyväisempi :)

Ja hei pakko vielä mainita, että söin joka päivä suklaata parin konvehdin verran. Ihan vain, koska oli tarjolla ja teki mieli :)

Toivottavasti muidenkin pääsiäinen on ollut yhtä onnistunut ja mahdollisimman ahdistusvapaa! Nyt syön vähän mämmiä ekaa kertaa tänä pääsiäisenä, joten heippa! :)

Reissuruokailuja :)

Reissu meni hyvin, vaikka pakko myöntää, että ruokailut olivat pääosin vielä vaikeampia kuin olin odottanut. Kauheasti en kuvia kehdannut ottaa, koska ruokailuissa oli mukana usein myös mieheni vanhemmat. Tässä vähän koostetta:

PÄIVÄ 1

Aamupala lentokoneessa
Meinasin jo vetää itkupotkut kun aikaa ei kentällä ollut paljon ja kahvilassa oli vain jotain meetwurstileipiä. Ostin R-kioskilta raejuustorahkan ja proteiinipatukan sekä proteiinijuoman. Mieheni menetti hermonsa, kun mulla taas kesti sata vuotta valitsemisessa ja jahkailin. Söin raejuustojutun ja myslipatukan lentokoneessa, juoman ja prodepatukan säästin myöhemmälle. Sitten kävikin niin, että koneessa tarjoiltiin sämpylä. Olin aivan unohtanut tämän ja mua harmitti, että olin jo syönyt. Maistoin kumminkin kalkkunasämpylää vähän, vaikka olinkin jo aamupalan syönyt. Eikä se onneksi ollut hyvää, joten ei harmittanut enää :P

Lounas kahvilassa
Pysähdyimme lounaalle matkalla bussilta hotellille. Menimme kahvilaan, jossa otin jättikatkarapusalaatin. Se oli niiiin hyvää, kunnes yök, inhoamaani maustetta oli tungettu aivan liikaa. Söin kuitenkin kaiken minkä pystyin maustetta pois ronkkimalla. Maistoin myös muiden tilaamista sämpylöistä palan.

Välipala kaupungilla
Proteiinijuoma ja omena olivat laukussani, joten nykäisin ne naamariini. Maistoin myös mieheni patonkia, joka ihana luomu-tonnikalapatonki!

Päivällinen ravintolassa
Vatsani oli todella kipeä, joten en pystynyt tilaamaan italialaisessa ravintolassa mitään kiinteää. Söin kasviskeiton, joka oli ihan hyvää, mutta myönsin itsekin sen jääneen liian kevyeksi. Nappasin ohessa myös leipää ja pöytään tuotuja oliiveja.

Jälkiruoka&iltapala hotellihuoneessa
Minun ehdotuksestani haettiin mulle frozen yogurttia. Ja siis: mulle eli mieheni ei ottanut, mutta silti mä otin :) Härpäkkeistä valitsin muromysliä ja mustikoita. Söin froyon puuron ja proteiinipatukan kanssa.

PÄIVÄ 2

Aamupala hotellissa
Olin pelännyt aamupalaa, koska arvelin sen olevan pelkkää höttöleipää ja hilloa. Niinpä mulla oli hätävarana omia puuropusseja, mutta en tarvinnut niitä aamiaisella! Aamupalalla ei ollut tummaa leipää eikä puuroa, mutta selvisin silti hienosti. Jokapäiväinen aamupalani koostui seuraavista asioista: purkki rasvatonta luonnonjogurttia hedelmillä ja ripauksella mysliä/muroja, kaksi palaa täysjyväleipää levitteen, leikkeleen ja juuston sekä kurkun kera, munakokkelia sekä vielä muutama kuivattu hedelmä. Maistoin joka kerta myös pienen palan mieheni leivoksia :)

Lounas kahvilassa
Tämä lounas aiheuttikin sitten päänvaivaa. Halusin wokkia, joten kun kerrankin tiesin mitä halusin, lähdimme sellaista paikkaa etsimään. No, wok-paikkaa ei löytynytkään, joten sanoin, että joku muu paikka sitten. Tämän mun mies käänsi sitten niin, että mä olin vaikea. Vaikka nimenomaan mähän osoitin rohkeutta kertomalla heti mitä haluan, ja sitten en edes alkanut mitään itkua vääntämään kun haluamaani ei löytynytkään. Päädyttiin pienen nahistelun jälkeen kahvilaan, jossa otin kanawrapin. Erehdyin katsomaan ravintosisällön vasta ostamisen jälkeen, joten syöminen oli hankalaa sen vuoksi. Hyvää oli anyways, mutta ahdisti. Myös valtavalta tuntunut aamupala pyöri koko ajan mielessäni.

Välipala kahvilassa
Tää oli huikein suoritus multa! Pienen kinastelun, ahdistuskyyneleiden kirvelyn, uhkailun ja tuskailun jälkeen tilasin pirtelön!!! Jäätelöjä olen jo pystynyt syömään, mutta juotavat kalorit ovat edelleen vaikeita. Oli aivan sairaan hyvä mokkapirtelö! Päässäni pyöri kuitenkin koko ajan sama ralli: "liiansuuriaamupalaliiantuhtilounasliiansuuriaamupalaliiantuhtilounas" ja siihen vielä pirtelö päälle, niin ei ollut taas helppoa olla minä :D

Päivällinen ravintolassa
Kiinalaisessa ravintolassa tilasimme yhteiset annokset. Neljästä vaihtoehdosta söin kahta: katkarapuja sekä SAMMAKONKOIPIA :D Lisäksi tietenkin vähän myös riisiä. Ainoa vaan, että kesäkuussa kinkkisafkan jälkeen sairastettu ruokamyrkytys vaikutti näköjään vieläkin. Alkoi makumaailma tökkiä aika nopeasti, joten taas tuntui jäävän hieman kevyeksi lopputulos. Anyways olin ylpeä, että maistelin uusia makuja taas kerran :)

Iltapala hotellissa
Puuropussi ja myslipatukka taisivat olla iltapalani, en nyt ihan tarkkaan muista. Kourallinen sipsejäkin tuli maistettua!

PÄIVÄ 3

Aamupala hotellissa
Sama kuin edellinen.

Välipala kaupungilla
Söin välipalan ennen lounasta, koska se sopi aikatauluihin paremmin. Söin kävellessä omenan ja myslipatukan. Myöhemmin maistoin vielä mieheni ostamaa suklaavohvelia ihan runsaan palan :)

Lounas ravintolassa
Lounaspaikan löytäminen aiheutti taas kitkaa, koska paikka johon mun mieheni halusi mennä, oli aivan täynnä sisältä, enkä mä olisi tarjennut istua ulkoterassilla. Ei ollut kyllä mun syy tämä :P Mutta ehkä miehellänikin oli verensokerit alhaalla tai jotain ;) Nyt löydettiin sitten wokkia tarjonnut ravintola. Pohdin ottaisinko ilman nuudelia tai riisiä annokseni, mutta onneksi mieheni piti järjen päässäni. Otin nuudeli-kana-wokin. Ja siis moro, kuinka iso annos se oli! Söin niin paljon kuin jaksoin, ja olin aivan ähky.

Päivällinen ravintolassa
Lounas painoi vatsassa edelleen, joten päädyin salaattiin. Ja ah miten hyvä salaatti se olikaan! Nizzan salaatti eli tonnikalaa, kananmunaa, papuja ja oliiveja. Namm! Jälkkäriksi otin pari karkkia maistiaiskojusta. 

Iltapala hotellissa
Puuropussi ja omena. Närpin myös mieheni sipsejä, as usual :D

PÄIVÄ 4

Aamupala hotellissa
Samaa kuin edelliset. Nyt vain ei ollut kunnollista täysjyväleipää, joten jouduin tyytymään hieman vaaleampaan siemenleipään. Ja: selvisin siitä hengissä!

Lounas ravintolassa
Tällä kertaa mahduimme sinne, jonne edellispäivänä yritimme mennä. Otin kanasalaatin, joka oli tosi iso! Kanaa oli paljon, mutta osa siitä oli niin ylikypsää, ettei sitä voinut syödä. Nyt ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kengänpohjapihvistä :P

Lautanen on siis syvä, joten salde oli oikeasti hyvä.

Välipala kahvilassa
Vatsani oli aivan sekaisin, joten en uskaltanut syödä mitään tuhdimpaa, jotta ruoka pysyisi sisällä. Söin luonnonjogurttia hedelmillä. Oli hyväää :)

Päivällinen lentokentällä
Kanawrap oli paras vaihtoehto lentokentän tarjonnasta. Se ahdisti, koska siinä maistui majoneesi. Mieheni mielestä siinä ei majoneesia ollut, mutta en tiedä sanoiko hän sen vain jotta varmasti söisin wrapin loppuun. Jälkkäriksi mun teki mieli karkkia, joten syötiin pieni karkkipussi puoliksi :)

Iltapala lentokoneessa
Tarjoilussa oli hyvää leipää pahalla täytteellä tai pahaa leipää hyvällä täytteellä. Valitsin hyvän leivän ja sain osan hyvästä täytteestä mieheltäni. Lisäksi söin omenan ja myslipatukan. 

Ahdistuksia tuli ja vaikeaa oli, mutta söin viisi kertaa päivässä, maistelin uusia makuja ja söin herkkujakin. Vaikeuksien kautta voittoon siis :)

Seuraavaksi postailen hokosta ja sitten vihdoin se arkituotepostaus!

Pohjalta ylös hyvien hetkien ja ihanien ihmisten avulla.

Eilen menin töiden jälkeen hyvän ystäväni luokse. Hän laittoi meille ruokaa. Olin antanut täysin vapaat kädet (muutamia inhokkeja lukuun ottamatta ;)), joten odotin sekä innolla että jännityksellä, mitä sieltä tulee. On tyhmää, kuinka paljon jännittää edelleen, kun joku muu tekee ruuan. Mutta hei, pystyn kuitenkin ottamaan näitä haasteita vastaan! Syötiin itämaista kanakeittoa ja leipää sekä jälkkäriksi mehujäät. Ihanan normaalia! :) Huomaatteko, normaali ei ole enää kaikessa kirosana ;) 

Kun mainitsin ohimennen olevani normaalipainossa, ystäväni ilme oli aivan priceless. Hän ei olisi uskonut. Tämä reaktio oli mitä parhain viime päivien läskiahdistusten jälkeen. Lisäksi myöhemmin kun soitin äidilleni, hän sanoi, että näytän edelleen liian laihalta. No tähän nyt en kyllä voi yhtyä, mutta oli se kiva kuulla, etten muiden silmissä ainakaan läskiltä näytä. 

Nämä hyvät hetket tulivat tarpeeseen, koska romahdin toissapäivänä aivan täysin. Jouduin pitkästä aikaa turvautumaan ahdistuslääkkeeseen. Olo oli epätoivoinen. Itkin silmät päästäni ja maailma tuntui kaatuvan. Tähän johti moni asia, mutta yksi syy oli melko varmasti se, että päivällinen jäi aivan liian kevyeksi. Korvasin päivällisen käytännössä välipalalla. Joskus se ei vaikuta juurikaan, mutta nyt monen muun tekijän kanssa yhdessä tämä kaatoi mut. Annoin pikkusormen anoreksialle, ja se lähti heti kiskomaan koko kättä mukaan.Tästä huomasi taas, kuinka tärkeää mulle on edelleen syödä riittävästi. Jälleen kerran totesin myös, että luojan kiitos mulla on mun rakas mies ja koira. Tästäkään romahduksesta en olisi selvinnyt (näin hyvin ainakaan) ilman heitä. <3

Roikun.

Romahdin aivan täysin. Tulin kotiin ja pyörä kaatui vahingossa. Jalat olivat aivan hapoilla viimeisestä ylämäestä. Kolautin kypärän oveen. V*ttu. Sitten tuli itku. Itkin lohduttomasti hetken, ja sitten helpotti hetkeksi. Ja tosiaan vain hetkeksi. Ei aikaakaan kun olin taas aivan pohjamudissa. Tunsin oloni niin epätoivoiseksi, että kuvailisin sitä näin: 

Roikun rotkon kielekkeellä. Odotan, että saisin voimia kammeta itseni ylös. Tiedän, etten voi pudottautua enää rotkon pohjalle, mutta en myöskään pysty nousemaan täysin ylös.

Haluaisin hyväksyä itseni. Yritän todella kovasti. Mutta ne huonot hetket ovat niin voimakkaita, että ne vievät voimia. Ne vievät voimia positiivisuudelta. En jaksaisi enää haukkua itseäni joka päivä. Haluaisin olla tyytyväinen. Varmasti vielä jonain päivänä olenkin, mutta kuinka kauan siihen menee? Kuinka paljon voimia siihen menee? 

Jottei ihan menisi vellomiseksi, niin parit kuvat loppuun.

Lounaaksi seitisalaattia, ihan törkeen hyvää! Sain tsempattua, ja otin kaksi hapankorppua sekä levitettä aika hyvän määrän :)

Pyöräilyasu vol 1. Siedätyshoitoa itsensä hyväksymiseen. Itku tuli kylläkin.

Pyöräilyasu 2. Huoh, hävettää, mutta en mä voi loppuelämääni itteeni peitelläkään :/

Ahdistusitkua, painoa ja yhä vaan yritystä.

Vapaapäivän aamu meni itkiessä valasoloa. Oli niin pee fiilis itsestään, ettei mitään rajaa. Yritä siinä jotain ripsaria sutia silmään, kun kyyneleet vaan valuvat. Ahdisti pirusti. Sitten tein jotain. Otin ison riskin. Arvasin vaa'an kätköpaikan, ja kaivoin sen esiin. Tiesin, että sille nouseminen voisi tuoda joko lievän helpotuksen tai sitten kaataa koko kupin nurin. Tiesin, että saattaisin pilata päiväni lopullisesti. Olo oli turvonnut, joten lohdutin itseäni, että painonnousu saattaisi olla myös ihan vain nesteitä ja edellispäivän syöminkejä. Nousin sydän hakaten vaa'alle. Numero liikkui edelleen hävettävän suuriin numeroihin, mutta pysähtyi kuitenkin hieman pienempään kuin viikko sitten. Helpotus siitä, että paino ei olekaan noussut hurjasti, oli melkoinen. Toisaalta fiksoiduin kuitenkin nimenomaan siihen valtavaan lukemaan, oli se sitten miten hyvänsä suhteessa edelliseen punnitukseen. Vähän pelottaa, että alanko taas ravaamaan vaa'alla. Haluaisin tietää, minkälainen olo tarkoittaa mitäkin painoa. Sain tästä kuitenkin sen verran mielenrauhaa, että onnistuin pitämään naaman peruslukemilla polikäyntiin asti. Polilla omahoitaja saikin osansa kyyneleistäni.

Oli niin lohdullista päästä polille juttelemaan juuri tällaisena huonona päivänä. Oli myös ihanaa kuulla, että on täysin mahdollista, että mun tämänhetkinen paino olisi se biologinen paino. Olisin niin onnellinen, jos tästä ei tarvitsisi enää kasvaa voidakseen hyvin. Toivoisin tietenkin, että voisin olla muutaman kilon kevyempi, mutta koska se ei ole vaihtoehto, tyytyisin aivan hyvin tähän. Sen näkee nyt jos maltan oikeasti tsempata perusruokavaliota kohti entistäkin tarkemmin. Omahoitajani sanoi muuten hyvin, että anoreksiasta parantumisessa mieli on kuin suuri valtamerilaiva. Se ei käänny ihan hetkessä, vaan vaatii suuria ponnisteluja, voimia ja aikaa. 

Sitten taas lyhyesti jäätävää nälkäasiaa. Söin eilen iltapalan, ja siitä menikin 20 minuuttia uuteen nälkään. Siis ihan heikotusnälkään. Tää on aivan naurettavaa oikeasti! Nyt aion tänään testata, että otan just eikä melkein ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan. Katsotaan, auttaisiko se asiaa, ja toisaalta aiheuttaako ison ahdistuksen. 

Ihana hellekesälämminkuumajee, vaikka kesävaatteet ahdistavatkin.

Uskaltauduin testaamaan tällaisia vaatteita tänään. Melkein koko päivän tässä päällä oli peittävä neule, mutta hetken kävelin ulkona ilman sitä. Ahdisti. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa näytän näköjään siltä, että raskausmaha olis melkoinen. Ei kyllä noin pahalta näyttänyt livenä edes mun mielestä :P

Painavaa asiaa.

Rate-käynnillä katsoin painolukeman ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Voitte varmasti arvata, mitä siitä seurasi. Kirosanoja, suuttumusta, itkua, pettymystä, itseinhoa ja ahdistusta. Olin arvioinut painoni suurpiirteisesti sen mukaan, että tiesin olevani normaalipainon puolella. Luku olikin paljon suurempi kuin oli ajatellut. Ensimmäinen ajatus oli, että siirryn syömään pelkkiä salaatteja ja keittoja. Vähennän ruokamääriä. Syön kevyempiä ruokia. Alan liikkua enemmän. Ja niin edelleen. Rate sai puhuttua mulle järkeä onneksi. Tosiasiahan on se, että kun vähensin ruokamääriä radikaalisti, paino nousi. Kun lisäsin ruokia, paino laski. Nyt kun olen pysynyt about samassa, oli paino taas vähän noussut (tosin saattoi olla myös normivaihtelua, koska nousu oli vain satoja grammoja). Tästä voi päätellä sen, että elimistöni keikkuu edelleen säästötilan partaalla. Kun arjessa vedän edelleen liian pienillä kaloreilla, imaisee keho ne muutamat suuremmat ateriat ja syömiset itseensä nälänhädän pelossa. Tähän on vain uskottava ja uskallettava painaa eteenpäin eli toisinsanoen mun on oikeasti lisättävä ruokamääriä kohti perusruokavaliota. Niinpä, en vieläkään ole syönyt täysin sen mukaan.

Fakta on, että mä en ikävä kyllä oikeastaan voi tälle painolle ja kropalle mitään. Tällainen mä olen. Se tässä tosin ehkä onkin se pahin juttu. Mua pelottaa, että olen ikuisesti valtavan painolukeman ja loputtoman painonnousun vanki. Tavallaan on hyvä, että tiedostan, ettei paino laskisi heti vaikka vähentäisin ruokia. Toisaalta siitä tulee epätoivoinen olo. En voi sille mitään, että olen jo näin suuri. Jos haluan olla terve, mun on vain hyväksyttävä tämä paino ja keho. Raten mukaan olen edelleen naisihmiseksi kevyt, mutta sitä on vaikea uskoa. Yritän kaikin tavoin kääntää tämän kaiken tunnemyllerryksen positiiviseksi. Mielestäni on esimerkiksi yllättävää, että en näytä omaan silmääni niin valtavalta kuin painolukemani antaa ymmärtää. Todisteena siitä, että aion jatkaa syömistä tämän päiväisen tuskankin jälkeen on syömäni salaatti, josta söin ekaa kertaa ikinä myös patonginpalan kokonaan. Ja siis salaatti ei tässä ollut se pointti, vaan tuo pelottava patonki ;)

Sitten vielä pieni mainos loppuun: uusimpana hehkuttamistani proteiinipatukoista lakritsinmakuinen. Osui ja upposi, noms! Todella hyvää! Myös mustikka oli oikein namia, suosittelen :)
 

Vaihteeksi möks.

On se vaan niin jäätävää, kuinka paljon fiilikset vaihtelevat päivien välillä. Perjantai meni tosi kivasti ja ruokailuhaasteetkin onnistuin ylittämään. Mulla ei ollut mitenkään erityisen läskiolo oikeastaan koko päivänä, eikä edes illalla baarivaatteissa. Torstaina puolestaan olin itkenyt niin hysteerisesti, että meinasin pyörtyä. Tämä siksi, koska mua hävetti niin maan p*rkeleesti olla saunassa. Alasti, ison ruhoni kanssa. Inhoan mahani pientä pömppöä, jota ei aikaisemmin ollut. Vihaan toisiaan lähestyviä reisiäni ja levinnyttä takapuoltani. En tykkää paksuuntuneista käsistäni. Äh, onko ihmisen pakko koko ajan arvostella itseään! 

Fiilikset muuttuvat radikaalisti myös yhden päivän aikana. Eilen aamupäivällä kahvilassa oli tyytyväinen olo, mutta illalla vaihdoin asua kahdeksan kertaa, vaikka olimme ihan vain menossa keilaamaan ystäväpariskunnan kanssa. Kiskoin koko illan mekkoa mahan kohdalta irti ihosta, ettei se osuisi siihen ja paljastaisi mun pullamahaa. Kaipaan sitä luisevaa kroppaa. Kaipaan sitä, ku vaatteet eivät kiristäneet vaan roikkuivat päällä. Kaipaan niitä katseita. Kaipaan sitä, että olin mini. Tänään kävin läpi vaatekaappini ensi viikonlopun kirppismyyntipäivää varten. Ihmetellen katsoin joitain vaatteita. Kuinka ne ovat voineet mahtua mun päälle! Ja toisaalta, kuinka voin olla jo niin iso, etteivät ne mahdu. En halua laajentua tästä enää yhtään, mutta se ei taida olla minun käsissäni. Ajatukseni ovat vielä niin hukassa, että tuskin tämä normaalipainon alarajalla keikkuminen on se hyvinvointipaino. Ahdistavaa. 

Mutta siis ei huolta, en aio luovuttaa, se on selvä homma. Ahdistaa vaan taas ihan h*lvetisti. :(

kuva

Pääsiäishaasteet osa 1

Reissu heitetty ja nyt taas kotona! Kaikenkaikkiaan meni oikein hyvin. Ekana päivänä sain kehoahdistuksesta itkukohtauksen, ja tokana iltana meinasin alkaa itkeä heikotuksesta. Söin joka päivä jonkun pienen suklaan, kuten Fazerin sinisen konvehdin tai pienen pääsiäismunan. Niitä kun oli hotellissa tarjolla niin tuli napattua. Aika hyvällä omallatunnolla niitä söin, kun jotkut aterioista jäivät vajaiksi. Ei sen pitäisi mennä niin, mutta olin kuitenkin tyytyväinen hyvillä mielin suklaan napsimiseen :) 
 

Ostin eväitä välipaloja ja iltapaloja varten. Kaksi Skyriä, Valion jogurtti-myslisetti, proteiinipatukka, kaksi Alpen Light-patukkaa ja kolme omenaa. Näyttää valtavalta määrältä, mutta monelle päivälle noiden piti kuitenkin riittää. Menomatkalla söin autossa välipalaksi rahkan ja omenan.

Ekan illallispaikan alkusalaattipöydän saalis :D Toi herkkusieni oli kyllä ihan tosi hyvää! Jossain sweetchili-kastikkeessa marinoitu vissiin. Joo no mutta aika turha annos, I know. En vain osannut/uskaltanut/halunnut/kehdannut ottaa muuta.

Kasvisvarras ja tomaattikastike villiriisin kera. Kasvikset olivat ihan jees, mutta liikaa ja liian montaa erilaista kastiketta. Annokseen kuuluneen tomaattikastikkeen lisäksi oli jotain random valkoista lillua ja jotain yrttiöljyn tapaista. Riisi puolestaan oli risottotyylistä, joten siitäkin otin vain pari haarukallista. Ei siis kovin nappisuoritus, mutta toisaalta annos ei vastannut odotuksia.

Iltapalaksi valitsin jogurtti-myslipurkin. Olin jo ajatellut, etten ravintolaillallisen jälkeen ota iltapalaa, mutta illallinen jäi osaltani aika kevyeksi, joten otin järjen käteen. Söin myös puolikkaan omenan ja pienen palan protskupatukasta, koska jäi vielä nälkä. Ja jäi niiden jälkeenkin :D

Eka aamupala näytti tältä. Näyttää ehkä pieneltä, koska kaikki on tollai kasoissa. Mieheni valitti annoksestani, joten otin vielä puolikkaan kuvassa näkyvästä pienestä ruissämpylän tyyppisestä leivästä päällisineen (juustoa+kalkkunaa). Maistoin lisäksi mieheni croissantista pienen palan. Muistan, kuinka söin joskus Belgiassa minicroissantteja aamupalalla marmeladin kanssa. Ehkä vielä joskus taas :/ Aamiaiselta lähtiessämme ryöstin vielä lusikallisen kuivahedelmiä.

Lounas tuottikin ongelmia, kun ravintolat aukesivat vasta iltapäivällä, kaupat olivat kiinni, eikä kahvilasta löytynyt "mitään". Anoreksia esti mua kokeilemasta hyvän näköisiä piirakoita, pizzapaloja ja patonkia. Niinpä lounaan virkaa toimittivat Skyr, vajaa prodepatukka ja puolikas omena. Välipalaksi söin omenasta toisen puolikkaan ja myslipatukan.

Ennen illallista käytiin mieheni kanssa lasillisella. Mun lasillinen oli niinkin hurja veto kuin Coca-Cola light.

Lounaan ja välipalan niukkuus aiheuttikin sitten tärinä-heikotus-kiukkuitku-olon. Vajaisiin aterioihin vielä lisättynä reilun tunnin reippailu(kävely)lenkki mäkisessä maastossa, niin ihmekös. Pahimpaan tärinään auttoivat väkisin syödyt pienet palat leipää muiden syödessä alkuruokiaan. Varsinainen annokseni oli kyllä odottamisen arvoinen! Ihan sairaan hyvä halloumi-kasvisannos! Halloumia oli paljon, joten tyrkkäsin siitä about puolet muiden lautasille "haluatko maistaa?"-verukkeella. Todella ovelaa, joo. Anyways, oli ehkä yksi parhaista ravintola-annoksista ikinä! Jälkkäriksi söin kolme suklaapalaa. Iltapalaksi ei enää ollut pahemmin mitään tarjolla, mutta ei ollut kyllä nälkäkään. Söin myslipatukan ja puolikkaan omenan. Yöllä kylläkin heräsin nälkään ja meinasin pyörtyä vessaan, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Aamiainen oli muuten samanlainen kuin edellinen, mutta otin kananmunan lisäksi. Puuroakin on ehkä muutama lusikallinen enemmän. Tässä kuvassa siis mukana jo heti valmiiksi se ekasta kuvasta puuttunut puolikas leipäpala päällisineen, joten siksi näyttää paljonpaljon runsaammalta tämä :) Tosin jätin sen syömättä. Samoin loput kananmunasta. Eli aika plus miinus nolla aamiaisten välinen vertailu. Hyvää oli anyways, eikä ruokien ottaminen ollut ihan niin vaikeaa kuin joskus.

Sitten vielä lounas autossa. Pysähdyttiin ensimmäiseen K-kauppaan ja hain sieltä salaatin. 

Noniin tämmöinen oli ruokaretkeni :D Huomenna odottaa haasteita veljen luokse menemisen muodossa. Lisää tuskaa lisää se, että mieheni tuli kipeäksi. Jos hän ei pääse huomenna, en tiedä mitä teen. Pitänee pyytää äitiä tsemppariksi ja avuksi. Enköhän mä kuitenkin hengissä selviä :)

Viikonloppujuttuja.

Perjantai-ilta ja eilinen olivat aika kamalia. Tuli taas itkettyä kyynelkanavat kuiviksi. Mulle ei tarvitse tulla kuin pieni moka jossain itselleni tärkeässä asiassa, niin tunnen itseni aivan maanmatoseksi. Se fiilis epäonnistumisesta ei anna periksi, ellei joku vakuuta mulle kaiken olevan hyvin ja vaikka halaa. Nyt olin kuitenkin asian kansa ihan yksin. Itkin perjantai-illan, itkin lauantaiaamun, itkin lauantai-illan. Lauantaipäivä oli sentään tosi mukava, kun oli ystävän luona askartelemassa. Syöminen oli pääosin aika vaikeaa, kun itketti vaan koko ajan. Sain pakotettua itseni syömään kuitenkin joka kerta, eikä väliin jäänyt muita kuin pe iltapala. Sekin lähinnä siksi, että päivällinen venähti kello seitsemään ja nukkumaan menin jo kasin jälkeen. 

Ystävän luona muuten kärsin taas annoskateudesta. Tilasimme ruuat pizzeriasta. Pohdin pitkään, uskaltaisinko ottaa pizzan vai en. Hannasin kuitenkin ja turvauduin salaattiin. SHaalaatti olikin todella niukka jopa mun mielestä! Kanaa oli ehkä desi, eikä muita kasviksia kuin salaattia ollut nimeksikään. Siinä totesin, että jäi vähän nälkä. Ystäväni sanoi, että tossa on vielä pieni pala pizzaa. Minäpä otin sitä pari haarukallista, ja oi että oli hyvää !Pizzassa oli mm. tonnikalaa, nam! Totesin, että olisi pitänyt vaan uskaltaa ottaa pizza. "Ens kerralla muitat sit!" ,totesi ystäväni. Näin aion myös tehdä :) Ei yksi (tai okei puolikas voisi olla realistisempi) pizza vaikkapa pari kertaa vuodessa vaikuta yhtään mitenkään mihinkään. Ensi kerralla pizzeriasta otan pizzan. That's it, se on nyt päätetty! 

kuva

Söin äsken maissipalloja ja minisuklaamunan. Nyt oksettaa aivan hulluna. Muistaako joku Eläintohtori-elokuvan? Oli muuten yksi lempileffoistani aikanaan. Olen aina halunnut osata puhua eläimille. Lapsena puntaroin, että jos saisin yhden taikavoiman, niin olisiko se eläimille puhumisen taito vai gebardiksi muuttuminen :D No joo, oikeasti tosta leffasta piti sanomani, että siinä on sellainen lihava nainen, joka on todella allerginen äyriäisille, mutta hän rakastaa hummeria. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen joutuu sairaalaan hummeriövereiden vuoksi. Hän vain tykkää niistä niin paljon, että syö niitä vaikka seuraukset tietääkin. Mulla on vähän sama suklaan ja karkkien kanssa. Tiedän, että sokeriyliherkkyyteni aiheuttaa joka kerta aivan kamalan olon (morkkiksesta nyt puhumattakaan), mutta silti ylilyöntejä tulee silloin tällöin. Enkä mä nytkään tainnut syödä kuin ehkä viisi maissipalloa, ja silti on aivan jäätävä kuvotusolo.

kuva

Harmittaa, että viikonloppu lähenee loppuaan, koska suurin osa siitä meni aika pilalle. MUTTA! Jee! Ensi viikolla olen töissä vain kolme päivää, koska lähdemme torstaina perinteiselle minipääsiäislomalle mieheni ja vanhempieni kanssa :) Eli tiedossa kolme päivää töitä ja sitten viisi päivää vapaata, joista osa ollaan reissussa! Hihiijee! Tuosta minilomasta voisinkin kirjoittaa oman postauksensa, koska kuten sanoin, se on perinteinen. Näin ollen voisin vähän verrata tämän reissun odotuksia viime vuoden odotuksiin. Olen niin eri tilanteessa kuin vuosi sitten, että ihan ihmetyttää. Ja siis hyvällä tavalla :)

Itkua itkun perään.

Raten tapaaminen oli yhtä itkemistä. Kerron nyt rehellisesti syistä, vaikka mua hävettää. Vaikkei pitäisi. Here goes.

Itkin sitä, että
...en ole vieläkään varma, kuinka tämän kevään hoitokäynnit tulevat menemään. Fysion jatkoryhmä ei todnäk edes toteudu tänä keväänä.
...painoni on noussut ja nousee vain. Rate oli niin vilpittömän iloinen sanoessaan, että olen nyt edellisen käynnin jälkeen edennyt täysin avohoidon painonnostotavoitteessa. Ei paljon mua hymyilyttänyt, ikävä kyllä.
...olen nyt normaalipainon alarajalla, hävettää edes kirjoittaa sitä.
...annokseni ovat edelleen vajaita, mutta silti paino on noussut hurjasti. Tähän tosin on syynsä, joista alempana lisää.
...kehonkuvanvääristymä on voimistunut huomattavasti.

Painon nousemiseen vajaista annoksista huolimatta on todennäköisesti parikin syytä:
- kehoon on jäänyt muistijälki aliravitsemustilasta. Se kerää kaiken rasvan, mitä vain irti saa, koska se varautuu seuraavaan nälkäkuuriin. Liian pienet annokset tai pitkät ateriavälit aiheuttavat paniikin kropassa.
- liian pienet annoskoot ovat kiihdyttäneet rasvan varastoitumista ja hidastaneet aineenvaihduntaa edellä mainitusta syystä.
- pienet annokset ovat aiheuttaneet ahmintaa ja herkkujen syömistä, joten energiaa on saattanut näistä tulla ylimääräistä. Annokseni ovat kuulemma sitä luokkaa kuin yrittäisin laihduttaa kilo viikossa-tahdilla.

Oli kuitenkin hyvä, että sen sijaan, että rate olisi sanonut "jos et nyt kasvata annoskokoja, sun paino lähtee laskuun", hän sanoikin "vaikka pienentäisit annoksia, sun paino nousisi silti, koska keho yrittää nyt vaan vihdoin päästä biologiseen painoon kaikin keinoin.". Tuo lohdutti ja tsemppasi siihen, että nyt ei tosiaan voi tiputtaa ruokamääriä. Jos jatkan näin tai pienennän ateriakokoja, olen taas siinä tilanteessa, että on periaatteessa ihan sama mitä syön ja paino nousee silti. Kroppa jatkaa sitä yllättävän pitkään varastoiden samalla rasvaa, ja sitten jossain vaiheessa keho ei enää jaksa eli paino romahtaa. Viimeinen vaihe tietenkin houkuttelee sairasta mieltäni, mutta en todellakaan halua käydä läpi sitä edeltävää helvettiä. Ja toisaalta, tiedän edelleenkin, ettei paluu vaikeaan alipainoon enää ole vaihtoehto. Rate sanoi, että olen edelleen äärimmäisen hoikka, vaikka en olekaan enää vaikeasti alipainoinen. Tuo sanavalinta hieman helpotti. Rate myös muistutti, että ajatukset tulevat aina jälkijunassa fyysisen kunnon korjaantumiseen nähden. Olen siinä vaiheessa, jossa sairaudesta pitäisi alkaa pikkuhiljaa päästää irti. Tämä taitaa olla loppujen lopuksi se kaikkein vaikein vaihe.

Näiden ajatusten jälkeen haluan kertoa onnistumisesta. Olin jo pitkään katsonut yhden ravintolan menusta hyvän kuuloista tofu-kasviswokkia. Katsoin sitä jo viime kesänä. Eilen sitten menin kyseiseen raflaan mieheni kanssa syömään. Menussa ei mainittu tarkemmin annoksesta oikein mitään, mutta jotenkin aavistelin, että siinä saattaisi olla nuudeleita. No niinhän siinä olikin. Viime kesänä tämä yllätysainesosa olisi aiheuttanut paniikki-itkun ja pilannut koko ravintolakäynnin. Nyt pienen ahdistushäivähdyksen jälkeen pistelin annoksen poskeeni melkein kokonaan. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa illan pilaamisesta :)

Mitä vuoristorataa!

Aamu ja aamupäivä olivat ihania! Sain nukkua puoli ysiin asti, aurinko paistoi, fiilis oli hyvä Lähdimme mieheni kanssa reippailemaan muutaman kilsan päässä olevaa Cafe Picniciä kohti. Oli aivan mahtavaa kävellä rakkaan kanssa keväisessä säässä! Odotin hyvää ruokaa myös :) Olin päättänyt jo etukäteen ottaa Oriental-kana-salaatin (ilman pähkinöitä). Mutta. Kanat olivat kuulemma vielä jäässä, joten piti valita jotain muuta. Päädyin Picnic-salaattiin lämminsavulohella ja katkaravuilla. Ensin meinasin ottaa vain yhden täytteen, mutta mieheni kehotti ottamaan kaksi.

Annos oli aivan p*ska suoraan sanottuna. Lohi oli pahaa, katkaravut todella vetisiä, kurkku (jota oli ehkä kolme siivua) vetistä ja rakeista, salaattiseos kamalaa. Närpin parhaani mukaan osan hedelmistä ja katkaravut. Otin myös pienen palan annoksen mukana tullutta patonkia, mutta eipä sekään mikään gourmet makuelämys ollut. Sovimme, että käymme ostamassa kaupasta täydennystä paluumatkalle. Tästähän se alamäki sitten alkoi. Kiersin koko ruokakaupan löytämättä muuta kuin yhden vuoksenpiirakan. Otin rahkan, laitoin sen takaisin, Otin jogurtin, laitoin sen takaisin. Otin prodejuoman, laitoin takaisin. Mieheni alkoi näyttää jo aika kypsältä jahkailuuni, joten pyysin saada hakea eväät toisesta kaupasta vierestä. Jotenkin tulkitsin mieheni reaktion niin, että häntä vain ärsytti suunnattomasti mun valinnanvaikeus. Niinpä heittäydyin marttyyriksi, ja sanoin etten syö muuta kuin sen piirakan. 

No, menimme kuitenkin viereiseen kauppaan, josta hieman lyhyemmän kiertelyn tuloksena otin Powercow-mansikkamaito(!!!)juoman. Mieheni oli ihan tyytyväinen tähän, mutta mua ärsytti edelleen. Hän yritti sovitella tilannetta, mutta mäpäs aloin käyttäytyä kuin viisivuotias - myönnettäköön. Sanoin, etten aio syödä eväitä nyt, ehkä välipalaksi."Olen niin pettynyt"-palopuheen jälkeen päätin syödä ne kuitenkin. Seuraavaksi tuli itku, koska pilli ei mennyt tetraan (wtf oikeesti :D). Sitten kun mieheni laittoi sen sinne, puristin siitä "vahingossa" ison osan maahan. Joomoi. Loppumatka menikin sitten itkua tuhertaessa ja riidellessä. Kotiin päästyämme menimme hetkeksi eri huoneisiin. Jonkin ajan kuluttua menin mieheni luokse ajatellen, että tilanne olisi jo ohi. Väärin! Siitähän se maailmanlopun sota vasta alkoikin. Tuli itkettyä ihan hyperventilointiin asti.

Pari tuntia myöhemmin saimme sovittua ja nyt on taas asiat ihan hyvin. Tätä ei kuitenkaan helpota aivan kamala olo fyysisesti. Tämä ihmeellinen olo alkoi jo ennen tuota isoa riitaa, joten tuskin johtuu siitä. En tiedä mikä mulla on. Mua jotenkin kihelmöi joka paikasta, sattuu mahaan, oksettaa sekä hengitys jotenkin nipistää ja on vaikeaa. Otin päivällä yhden lääkkeen, jonka ajattelin auttavan, mutta ei. Siitä tuli vain lisäksi huimausta. Tuntuu kuin olisi nousemassa kuume, tulossa oksennus tai tyhjennys toisesta päästä. Mitään ei kuitenkaan ole ilmennyt edellä mainituista. Pääasia kuitenkin, että saimme sovittua riidan.  <3

Ja hei mä ostin irtokarkkeja joku 150grammaa!!!! Wooooow! Muutaman otin välipalalla ja päivällisen jälkkärinä, saa nähdä säilyvätkö loput huomiselle. Nyt ei ainakaan tee olon vuoksi mieli mitään, ynh. Toinen hyvä saavutus tänään oli tavallista tuhdimpi välipala! Proteiinipitoinen rahka, jonne laitoin sekaan luumun, palan omenaa ja lusikallisen ruishiutaleita plus tietty noi karkit. :) Loppu hyvin kaikki hyvin, siis! Kunhan olo vielä kohentuisi.

 

Kuinka saada takaisin jokin pois jäänyt?

Tukihenkilön tapaaminen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Oli ihanaa purkaa jollekin edelliset kamalat polikäyntini! Th oli lukenut hokon lopputuleman tiedoistani, ja hänkin oli jäänyt ihmettelemään, kun mitään varsinaista kunnon suunnitelmaa siinä ei ollut. Hän lupasi soittaa omahoitajalleni, koska tarvitsen ensinnäkin plan b:n jos en pääse mihinkään alkavaan ryhmää, ja sitten jos pääsen, tarvitsen myös jonkun, joka ainakin punnitsee mut säännöllisesti. Tapaan itsekin omahoitajani maanantaina, joten juttelemme varmasti silloin tästä. Nyt oli periaatteessa vika tapaaminen th:n kanssa, mutta kuulemma ei ole täysin poissuljettua pyytää vielä yhtä viiden kerran settiä, jos se tuntuu olevan paras hoitomuoto. Katsotaan.

Th:n tapaamisen aikana tuli taas itkettyä. Oli vaikeaa syödä pitkästä aikaa kunnon annos, eikä itkeminen tehnyt syömisestä yhtään helpompaa. Alkoi itkettää, koska olen niin pettynyt itseeni. Päässä pyörivät "entä jos vielä kerran"-ajatukset. Saan työnnettyä ne pois pahimmilla hetkillä ihan vain sillä, että etten halua tuottaa pettymystä myös läheisilleni. Motivaatio tulee lähtökohtaisesti toki itsestäni, mutta epätoivoisimpina hetkinä läheisten ajattelu auttaa. Se mitä saavuttaisin kutistumalla taas, on läheisten huoli. Mua hävettää, enkä haluaisi edes myöntää tarvitsevani sitä. Mä saan huomiota, huolenpitoa ja rakkautta jo ihan tarpeeksi. Uskon, että tuo tarve kumpuaa sieltä hiton varhaislapsuudesta. En aio kuitenkaan käyttää sitä minään tekosyynä painon pudottamiselle. En aio alistua siihen, että lapsuudentraumojen takia mä nyt "vain olen tällainen". Aion selvitä tästä ja todistaa kaikille, että olen vahvempi kuin anoreksia.

Mutta. Th oli tiukkana siitä, että pasta ja riisi on saatava uudelleen aterioille heti. Sanoin hänelle rehellisesti, että pitkästä aikaa musta tuntuu, etten oikeasti pysty. Moneen asiaan olen vain kaivannut lupaa ja vahvistusta, mutta nyt en oikeasti tiedä, pystynkö ottamaan riisiä/pastaa takaisin. Enkä ole vielä tänäänkään pystynyt. Ehkä huomenna? En ole siitäkään varma. En jaksaisi nyt tsempata siinä, vaikka pitäisi. Kuitenkin muut ruokailut sujuvat ihan ok. 

Näistä tunnelmista iloisempiin aiheisiin: viikonloppu jee! Huomenna on kaikkea kivaa tiedossa jee! Keväinen sää jee! Toivotaan, että ennustetut lumimyräkät jättävät tulematta, koska olen niin kikseissä keväästä! Tänään oli ihanaa mennä koiran kansa ulos toppaliivi päällä :)

Meitsi.

 Kivaa viikonloppua!

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.

Itkettää.

Musta tuntuu, että mulla on kaksi vaihtoehtoa. Olla laiha, onnellinen ja sairas tai sitten normaali/iso, onneton ja terve. Kehoahdistus on todella paha. Tiedän levinneeni ihan joka suuntaan ja harmittaa, kun kaikki vaatteet vaatteet näyttävät aivan p*skoilta. Varsinkin mun takapuoleni on megalomaanisen kokoinen jo nyt. En aio alkaa laihduttamaan, koska en sellaista enää jaksa, mutta kuinka jaksan tätä kehotuskailua? Yritän koko ajan vakuuttaa itselleni, etten jaksaisi tehdä oikein mitään, jos en söisi ja nostaisi painoa. Mutta kun löllytilöllyti. Hyvähän se nyt talvella on käyttää vain peittäviä vaatteita, mutta entäs kun tulee kesä? Juuri nyt olen todella onnellinen, ettei varattu mitään etelänmatkaa tähän helmi-maaliskuulle, vaikka sellaisesta haaveilinkin pitkään.

kuva

Mä itken. En haluaisi joutua tuntemaan tällaista. Eikä mun mies jaksa kuunnella mun ahdistusitkua. Otin lääkkeen, toivottavasti se auttaa kohta. Tosi kivalle päivälle tuli huono loppu. Itku pitkästä ilosta, tosiaan.

Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.

Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.

Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin. 

Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!).

Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.

Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.

Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.

Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3

Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.

Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna.

Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)