Pohdiskelua

"Olen ihan liian iso!"
"Höpö höpö. Käytän edelleen xs- ja s-kokoisia vaatteita. Kuinka voisin olla muka iso?!"
"Kaikki näkee mut ihan hirveenä mammuttina!"
"Eikä näe. Ja mitä väliä sillä edes on, jos kelpaan miehellesi ja ystävillesi ihan minkä kokoisena vain?"

kuva

Keskustelu pääni sisällä. Olen lähiaikoina pohtinut kropan muutoksia paljon sitä kautta, että jos kerran kaikkein rakkaimmalle ihmiselle eli mun puolisolleni kelpaan, niin mitä hemmetin väliä sillä on mitä jotkut randomit ajattelee? Terapiassakin käsiteltiin aikanaan paljon sitä, miksi muiden ihmisten mielipide on niin tärkeä mulle. Pääsimme siihen lopputulemaan melkeinpä kaikkien terppojen kanssa, että se kumpuaa lapsuuteeni. Tarve miellyttää, halua kelvata kaikille ja tulla huomatuksi. Mulla oli aika sekavat ensimmäiset elinvuodet, joten pakostikin se vaikuttaa. Mun ympärillä on myllertänyt silloin kun perusturvallisuuden tunne on kehittynyt. Jouduin toimimaan todella itsenäisesti jo kaksivuotiaana, joten perusturvallisuus on jäänyt vajaaksi. Olen saanut traumoja, jotka vaikuttivat siihen, millaiseksi kehityin. On jotenkin tosi surullista, että ne ensimmäiset elinvuodet vaikuttavat niin paljon. Sen jälkeen olen ollut mitä rakastavimmassa ympäristössä, mutta arvet ovat jääneet. Huono itsetunto on tullut niiltä ajoilta, vaikka sen jälkeen on tapahtunut paljon hyvää. 

kuva ja artikkeli lapsuuden traumoista

Osaan kehittää itseäni monessa asiassa, joten miksi en tässä? Hyvänä esimerkkinä itseni kehittämisestä on stressaamisen vähentäminen. Olin ennen sellainen, että stressasin aivan hulluna etukäteen kaikista asioista. Teen sitä edelleen, mutta olen oppinut hallitsemaan esimerkiksi unensaantiin vaikuttavaa stressaamista. Jos huomana pyöritteleväni jotain asiaa päässäni jatkuvasti, kysyn itseltäni "voinko juuri nyt tehdä asialle mitään?". Jos en - kuten yleensä - lopetan asian hautomisen. Jos voin tehdä jotain, teen sen. Tätä on pitänyt harjoitella ihan tietoisesti ja pitkään, mutta olen aika hyvin oppinut tämän metodin kautta rauhoittamaan mieleni. Ainakin silloin, kun on pakko keskittyä johonkin muuhun, pitäisi mennä nukkumaan tai yksinkertaisesti olen liian väsynyt vatvomiseen. Tällä hetkellä konkreettinen kehittämisprojekti on se, etten enää illalla tai vapaapäivinä vilkuile työpuhelinta ja -sähköposteja. Siinä etenen hitaasti mutta varmasti :) Olen varma, että edes osa tästä pohjattomasta väsymyksestä katoaa kun saan "projektin" onnistuneesti loppuun.

Mielikuvaharjoittelulla luulisi saavuttavan myös jonkinlaisen zen-tilan itsensä kanssa. En ehkä ole löytänyt sopivia tapoja tai sitten en vain tässä asiassa saa itseäni keskittymään. Olen kokeillut suggestopediaa ja rentoutuksia, mutta en ole kokenut niistä olevan apua. Toivon, että fysioterapian (ryhmä tai yksilö) kautta saisin konkreettisia keinoja hyväksyä itseni. Sitä kautta varmasti itsetuntokin kasvaa kohisten. 

Tämmöinen pohdiskelupostaus tällä kertaa :)

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^

Sairauskertomus pikakelauksena

Oireilu alkoi jo yläasteella eli kymmenen vuotta sitten. Se alkoi "mä oon niiiin läski, daa" meiningillä, mutta ei kukaan (en edes minä) osannut aavistaa, miltä näyttää tilanne vielä pitkään. Yläasteen ja lukion vaihteessa sairaus kiristä todenteolla otettaan ja mukaan tuli myös buliminen oireilu anoreksianpiirteiden lisäksi. 

Jäin äidille kiinni oksentelusta, enkä koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Tulin kotiin ja huomasin, että olin aamulla unohtanut viedä roskapussin. Pussissa oli okennusta, ja olin jättänyt pussin ovenpieleen. Äitini istui keittiön pöydä ääressä ja pyysi istumaan.
"Kultaseni, sulla on syömishäiriö." hän sanoi silmät kiiltäen kyynelistä. Sovittiin, että yritetään ratkaista tilanne perheen kesken. En muista, kuinka pitkään kului enne kuin totesin, että tarvitsen ammattiapua. 

Aloitin nuorisopsykiatrian puolella, josta n. 1,5-2 vuoden jälkeen siirryin yksityiselle Kelan korvaamana. Siellä kävin n. 4 vuotta kerran viikossa. Päiväosastoakin yritettiin tyrkyttää moneen otteeseen, mutta ei mulla ollut aikaa mukamas. Myöskään intensiivisempään terapiaan "ei ollut aikaa". Jälkiviisaana todettakoon, että tämä oli typerää. En ehkä olisi enää tässä tilanteessa, jos olisin ottanut kaiken tarjotun avun vastaan jo silloin. 

Kaksi kertaa muistan oikeasti päättäneeni alkaa parantua. Toinen hyvä vaihe kesti n. 1,5 vuotta jopa, mutta aina tuli jokin, joka herkässä vaiheessa romahdutti minut. Jälleen jälkiviisaana todettakoon, että ainakin ateriasuunnitelmasta luovuin aivan liian aikaisin. 

Lukion jälkeen, korkeakouluopintojen toisena vuonna lopetin kaikki terapiat kokonaan. Kävin kaksi kertaa HUSin sh-klinikalla, koska yksityisen puolen terapeuttini halusi minun vielä kokeilevan sitä. Motivaatiota ei ollut, joten se siitä.

Muutaman vuoden tempoilin suuntaan jos toiseen, kunnes fyysinen terveyteni vihdoin romahti. Sanon vihdoin, koska oli tietoisesti odottanut pohjakosketusta. "Pohjalta on helpompi ponnistaa kohti pintaa", ajattelin ja vakuuttelin itselleni pitkään. En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Ei ollut mitään, mistä pitäisi parantua. Ei minulla ollut lupaa parantua. Keväällä pohjakosketus tuli, koska tilanne meni yllättäen hyvin vakavaksi. Tajusin, että kuolisin tähän sairauteen. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. Uusi vaihe, kohti parempaa. Takaisin ei ole menemistä, sen tiedän.