Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Kuvitelma omasta kehosta ei sitten vastaakaan todellisuutta.

Siis morjens, mikä fysioterapiakäynti! Oli rankka, mutta todella hyödyllinen. Kävimme läpi kehonkuvaan liittyviä asioita mm. vanhan kunnon narutestin avulla. Lisäksi päivitimme liikuntasuunnitelmaa. Lopussa vielä tehtiin rentoutusharjoitus, jonka aikana aloin itkeä, koska siinä piti miettiä itseä 15-vuotiaana. Oli jotenkin kamalaa ajatella niin paljon taaksepäin ja silti kohdata oireileva Niina. Vaikka tiedän, että eivät nämä kaikki vuodet ole olleet millään lailla täysin sairauden värittämiä. On ollut montakin stabiilia vuotta tässä välissä, mutta pointtini on, että oireilu on ollut valloillaan jo tuolloin. Onneksi elämää on vielä paljon myös edessä :) 

Narutesti oli mulle tosi vaikea. Siinä siis ensin arvioidaan lattialle narusta jonkun kehonosan ympärysmitta, ja sen jälkeen toisella narulla mitataan todellisuus. Me tehtiin mulle vyötäröstä ja takapuolen korkeimmalta kohdalta. Pelkäsin, että arvioin itseni pienemmäksi kuin olenkaan. Se olisi ollut kammottavaa huomata. Sama pelko lienee hyvin monella, joten en ole yksin pelkoni kanssa. Ensin tehtiin vyötärö, koska se oli mulle helpompi. Käytin arvioinnissa käsiä ja peiliä hyväksi. Peilistä tutkailu oli tosi vaikeaa siinä jonkun katsoessa vierestä. Sitten fyssari mittasi mun vyötärön toisella narulla. Sain tarkistaa monta kertaa, että naru koskettaa tosiaan joka kohdasta ja että fyssarin sormi jää just siihen kohdalle merkiksi, jossa naru teki ympyrän. Sitten laitettiin se lattialle oman arvioni viereen. Siis mua alkoi oikeasti naurattaa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Oma arvioni ei ollut vain hieman suurempi, vaan yli KOLME KERTAA suurempi kuin todellisuus. Siis mitä hittoa... Lisäksi jouduin toteamaan, että se todellinen mitta näytti aika pieneltä. Jos olisin nähnyt sen kokoisen mitan jollain toisella, olisin ehkä jopa kauhistellut sen pienuutta. Huh!

Takapuolen mittaus olikin sitten vielä ahdistavampaa, koska täältä sitä muotoa löytyy! Lopputulos oli kuitenkin täysin sama kuin vyötärön kanssa. Ei siis mitan suuruus (i wish :D), vaan se, että arvioin itseni kolme kertaa suuremmaksi. Eikä se lattialla ollut ympyrä näyttänyt suurelta, vaikka pidän takamustani valtavana - mun mielestä Kardashianitkin jää kakkoseksi. Pelottavaa on myös, että vielä vuosi sitten olen ollut tosi monta kiloa pienempi. Saati 1,5 vuotta sitten toissa kesänä. Jotenkin niin käsittämätöntä. Toki siinä kun aikani tuijottelin, alkoi mittaustulos näyttää koko ajan suuremmalta. On se vaan jännä, kuinka mieli pienen avautumisen jälkeen taas sulkeutuu niin nopeasti. Aivan kuin lasissa olisi kirkasta vettä, ja kun sinne tiputtaa vesiväriä, se väri vain leviää, eikä sitä voi pysäyttää. Kohta vesi on kokonaan värjäytynyt. Näin tapahtuu, kun syömishäiriöajatukset valtaavat mielen. 

Tätä on hyvä katsella, kun tulee läski olo. Vasemmalla oma arvioni mun takapuolesta, oikealla todellisuus. Kyllä toi oikeanpuolinenkin alkaa jo taas mun silmään näyttää tosi isolta, mutta täytyy yrittää kääntää ajatukset toiseen suuntaan. 

Vapise, Kim Kardashian! Tämän vuoksi en tykkää käyttää housuja... :S

Liikuntasuunnitelmasta kerron ensi kerralla, nyt en jaksa enää kirjoittaa, koska mua v ä s y t t ä ä. Taas. Aivan järkyttävän paljon. Olispa jo joululoma. 

Hoko.

Hokosta jäi paljon mietittävää. Koska junnaan paikoillani, mulle ehdotettiin taas päiväosastoa. Siitä saattaisin saada hyvän loppusysäyksen pois omista rituaaleistani. Jos ajattelen täysin järjellä, niin joo, se olisi ehkä viisasta mennä sinne pariksi viikoksi. Se olisi ollut fiksua tehdä varmasti jo edellisellä kerralla kun sitä ehdotettiin, tai sitä edellisellä. Kolmas kerta, kun lähetettä ollaan mulle tyrkytetty tämän hoidon aikana, yhteensä ehkä kuudes kerta, mutta kun ääh. En halua olla töistä pois, en todellakaan! Se on se suurin syy siihen, etten halua mennä. Toki myös pelot siitä, että lihonkin ihan hulluna siellä ja se että olen aivan valtava kaikkiin muihin verrattuna, ovat olemassa. Tuntuu jopa aivan typerältä mennä päiväosastolle, koska olen kuitenkin normaalipainossa (joojoo, tiedetään, painon korjaantuminen on vasta puolet toipumisesta). Nuo ovat sairauden tuomia ajatuksia, tiedän sen. Töissä olemisen haluaminen ei ole sairauden sanelemaa, mutta toki edellä mainitut vahvistavat sitä ajatusta, etten halua mennä. "Ei se olis kuin kahden viikon sairasloma." No, mä en voi olla töistä pois kahta viikkoa. Tai siis tietenkin voin, mutta en todellakaan halua! No way! Mietin kyllä jo seuraavia vaihtoehtoja: ilmoittaisin töihin olevani kaksi viikkoa lomalla, niin ei tarttis selitellä (mulla on lomapäiviä vielä kolme viikkoa jäljellä, hups). Toinen vaihtoehto olisi, että juttelisin mun pomon kanssa, että olisin kaksi viikkoa päivät päiväosastolla ja tekisin duunia iltaisin. I know, ei siinä olisi mitään järkeä. Henkisesti raskasta toipumistyöskentelyä klo 8-18 ja sitten illalla töitä... Olisin sairasloman tarpeessa varmaan jo heti sen jälkeen ihan vain väsymyksestä. Huoh. Mulla on muutama viikko aikaa miettiä tätä. 

Koska haluan välttää päiväosaston, sovittiin puolisoni kanssa, että hän on ainakin viikon ajan vastuussa mun ruokailuista. Tämä ajaa siis samaa asiaa kuin päiväosasto eli että en pystyisi kontrolloimaan sitä, mitä on tarjolla. Se on sujunut ihan hyvin muuten, mutta eihän se käytännössä ole mahdollista, että hän vastaisi ihan kaikista ruokailuistani. Tai siis periaatteessahan voisihan hän tehdä mulle myös vaikka aamupalaeväät töihin, mutta se tuntuisi vähän hassulta. Niinpä hän on tehnyt päivällistä, jota olen ottanut sitten myös seuraavan päivän lounaaksi sekä iltapaloja. Sovittiin, että hän myös annostelee mulle, mutta sitä ei ole joka kerta tapahtunut. Meidän sopimukset menee aina samalla kaavalla. Siinä tilanteessa kun ehdotan jotain ja sovitaan, että näin tehdään, olen tehnyt suuren henkisen painiskelun, jotta uskallan ylipäänsä ottaa asian esiin. Sitten kun homman pitäisi näkyä käytännössä, ei puolisoni välttämättä enää muistakaan meidän sopimusta. Enkä mä läheskään joka kerta saa hiljennettyä sairauden ääntä ja muistutettua häntä. Tässä kuitenkin esimerkkejä onnistumisista:

Tonnikalapastaa, raejuustoa, kurkkua ja pieni leipä.

Iltapala, sarjassamme VALTAVA.

Kanaa, sieniä, couscousia, raejuustoa ja kurkkua. Hillittömän paljon kanaa, huh!

Näistä omasta mielestäni tosi isoista annoksista huolimatta mulla ei ole sellainen olo, että paino olisi noussut. En ole hokon jälkeen käynyt vaa'alla, mutta aion tässä joku päivä käydä. Jos paino on noussut, en tiedä mitä teen. Se todistaisi sen, että mun paino tulee aina vain nousemaan. Jos se ei ole noussut, niin sitten uskallan varmasti jatkaa tätä kokeilua ja syödä isompia annoksia. Ja siis pakkohan mun on myöntää, että monesti on ollut jopa kivaa syödä tavallista enemmän :D Nyt pitää vain yrittää sinnittellä! 

Ärrrmurrrr!

Eilen suutuin polilla. Lähdin sieltä kuin myrskyn merkki. Menin aivan tolaltani, enkä osannut reagoida muuten kuin suuttumalla. Edeltävä keskustelu omahoitajan kanssa meni jotakuinkin näin:

oh: "Niin sovittiinkos me, ettei punnita sua nyt, vaan vasta sitten hokossa?"
mä: "Ööö no ei kai se sovittu mitään varsinaisesti, mutta siis mähän en vaa'alle päivällä aamupalan ja lounaan jälkeen nouse!"
oh: "Niin onkos se hokokin niin myöhään sitten? Harmi, mutta lääkäri varmasti haluaa punnita sut."
mä: "?!?!?Jaha no okei mä en sitten syö mitään sinä päivänä ennen sitä, se on selvä!!!!"

Sitten kiisteltiin siitä, onko painoa ylipäänsä hyödyllistä ottaa muulloin kuin aamulla. Mun mielestä ei. OH yritti selittää, että kyllähän he sen tietävät, että syömiset vaikuttavat hetkellisesti painoon, ja että paino on pienempi aamulla kuin illalla. En ymmärrä, että jos he sen tietävät, niin mikä v*tun idea on ottaa paino sitten syömisten jälkeen?! Ja siis eniten ahdistaa se, että se painolukemahan kirjataan ylös! On jo tarpeeksi kamalaa, että joku sillä hetkellä näkee mun valtavan painon, mutta että se vielä kirjoitetaan ylös... Lääkäri on sitäpaitsi ollut edellisillä kerroilla niin v-mäinen, että hän varmaan sanoo hoitosuhteeni irti, koska olen jo niin painava. Ei ole mitään tsäänssiä, että söisin sinä päivänä mitään ennen polikäyntiä, no way. Paino tulee olemaan joka tapauksessa megalomaanisen iso. Inhoan painolukemaani muutenkin, niin mähän varmaan hyppäisin ensimmäisen auton alle, jos näkisin sen ruokailujen jälkeen! Enkä todellakaan aio syödä, ja sitten olla katsomatta painoa. En halua, että yhtään kukaan ikinä koskaan näkee painoani muulloin kuin aamulla. Aamuisinkin se tekee tiukkaa, koska vihaan painoani. Mä inhoan niitä s**tanan numeroita! 

Huh, anteeksi tämä avautuminen. Vieläkin nousee verenpaineet aiheesta. On se munkin mielestä surullista, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun edelleen näin hemmetin voimakkaasti. Kaipaan sitä tunnetta, kun vaakalukema oli niin pieni, että tuntui kuin melkein leijuisi hieman vaa'an yläpuolella. No okei, tuo on liioittelua, koska en ole ollut mikään BMI 10, mutta oli ihanaa välillä oikein hätkähtää pientä painoa. Ääää en tarvitse tätä sairautta enää, mutta se kietoo lonkeroitaan koko ajan uudelleen mun ympärille. Olen saanut jo pääni pinnan yläpuolella, mutta se vetää mua takaisin pohjalle. En aio missään nimessä antaa periksi, mutta tämä rimpuilu on välillä raskaampaa kuin kukaan terve voisi ikinä kuvitella.

kuva

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Hieman parempaa jo :)

Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea. 

Raten kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa, ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.

Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.

Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!

1

Ahdistusitkua, painoa ja yhä vaan yritystä.

Vapaapäivän aamu meni itkiessä valasoloa. Oli niin pee fiilis itsestään, ettei mitään rajaa. Yritä siinä jotain ripsaria sutia silmään, kun kyyneleet vaan valuvat. Ahdisti pirusti. Sitten tein jotain. Otin ison riskin. Arvasin vaa'an kätköpaikan, ja kaivoin sen esiin. Tiesin, että sille nouseminen voisi tuoda joko lievän helpotuksen tai sitten kaataa koko kupin nurin. Tiesin, että saattaisin pilata päiväni lopullisesti. Olo oli turvonnut, joten lohdutin itseäni, että painonnousu saattaisi olla myös ihan vain nesteitä ja edellispäivän syöminkejä. Nousin sydän hakaten vaa'alle. Numero liikkui edelleen hävettävän suuriin numeroihin, mutta pysähtyi kuitenkin hieman pienempään kuin viikko sitten. Helpotus siitä, että paino ei olekaan noussut hurjasti, oli melkoinen. Toisaalta fiksoiduin kuitenkin nimenomaan siihen valtavaan lukemaan, oli se sitten miten hyvänsä suhteessa edelliseen punnitukseen. Vähän pelottaa, että alanko taas ravaamaan vaa'alla. Haluaisin tietää, minkälainen olo tarkoittaa mitäkin painoa. Sain tästä kuitenkin sen verran mielenrauhaa, että onnistuin pitämään naaman peruslukemilla polikäyntiin asti. Polilla omahoitaja saikin osansa kyyneleistäni.

Oli niin lohdullista päästä polille juttelemaan juuri tällaisena huonona päivänä. Oli myös ihanaa kuulla, että on täysin mahdollista, että mun tämänhetkinen paino olisi se biologinen paino. Olisin niin onnellinen, jos tästä ei tarvitsisi enää kasvaa voidakseen hyvin. Toivoisin tietenkin, että voisin olla muutaman kilon kevyempi, mutta koska se ei ole vaihtoehto, tyytyisin aivan hyvin tähän. Sen näkee nyt jos maltan oikeasti tsempata perusruokavaliota kohti entistäkin tarkemmin. Omahoitajani sanoi muuten hyvin, että anoreksiasta parantumisessa mieli on kuin suuri valtamerilaiva. Se ei käänny ihan hetkessä, vaan vaatii suuria ponnisteluja, voimia ja aikaa. 

Sitten taas lyhyesti jäätävää nälkäasiaa. Söin eilen iltapalan, ja siitä menikin 20 minuuttia uuteen nälkään. Siis ihan heikotusnälkään. Tää on aivan naurettavaa oikeasti! Nyt aion tänään testata, että otan just eikä melkein ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan. Katsotaan, auttaisiko se asiaa, ja toisaalta aiheuttaako ison ahdistuksen. 

Ihana hellekesälämminkuumajee, vaikka kesävaatteet ahdistavatkin.

Uskaltauduin testaamaan tällaisia vaatteita tänään. Melkein koko päivän tässä päällä oli peittävä neule, mutta hetken kävelin ulkona ilman sitä. Ahdisti. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa näytän näköjään siltä, että raskausmaha olis melkoinen. Ei kyllä noin pahalta näyttänyt livenä edes mun mielestä :P

Painavaa asiaa.

Rate-käynnillä katsoin painolukeman ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Voitte varmasti arvata, mitä siitä seurasi. Kirosanoja, suuttumusta, itkua, pettymystä, itseinhoa ja ahdistusta. Olin arvioinut painoni suurpiirteisesti sen mukaan, että tiesin olevani normaalipainon puolella. Luku olikin paljon suurempi kuin oli ajatellut. Ensimmäinen ajatus oli, että siirryn syömään pelkkiä salaatteja ja keittoja. Vähennän ruokamääriä. Syön kevyempiä ruokia. Alan liikkua enemmän. Ja niin edelleen. Rate sai puhuttua mulle järkeä onneksi. Tosiasiahan on se, että kun vähensin ruokamääriä radikaalisti, paino nousi. Kun lisäsin ruokia, paino laski. Nyt kun olen pysynyt about samassa, oli paino taas vähän noussut (tosin saattoi olla myös normivaihtelua, koska nousu oli vain satoja grammoja). Tästä voi päätellä sen, että elimistöni keikkuu edelleen säästötilan partaalla. Kun arjessa vedän edelleen liian pienillä kaloreilla, imaisee keho ne muutamat suuremmat ateriat ja syömiset itseensä nälänhädän pelossa. Tähän on vain uskottava ja uskallettava painaa eteenpäin eli toisinsanoen mun on oikeasti lisättävä ruokamääriä kohti perusruokavaliota. Niinpä, en vieläkään ole syönyt täysin sen mukaan.

Fakta on, että mä en ikävä kyllä oikeastaan voi tälle painolle ja kropalle mitään. Tällainen mä olen. Se tässä tosin ehkä onkin se pahin juttu. Mua pelottaa, että olen ikuisesti valtavan painolukeman ja loputtoman painonnousun vanki. Tavallaan on hyvä, että tiedostan, ettei paino laskisi heti vaikka vähentäisin ruokia. Toisaalta siitä tulee epätoivoinen olo. En voi sille mitään, että olen jo näin suuri. Jos haluan olla terve, mun on vain hyväksyttävä tämä paino ja keho. Raten mukaan olen edelleen naisihmiseksi kevyt, mutta sitä on vaikea uskoa. Yritän kaikin tavoin kääntää tämän kaiken tunnemyllerryksen positiiviseksi. Mielestäni on esimerkiksi yllättävää, että en näytä omaan silmääni niin valtavalta kuin painolukemani antaa ymmärtää. Todisteena siitä, että aion jatkaa syömistä tämän päiväisen tuskankin jälkeen on syömäni salaatti, josta söin ekaa kertaa ikinä myös patonginpalan kokonaan. Ja siis salaatti ei tässä ollut se pointti, vaan tuo pelottava patonki ;)

Sitten vielä pieni mainos loppuun: uusimpana hehkuttamistani proteiinipatukoista lakritsinmakuinen. Osui ja upposi, noms! Todella hyvää! Myös mustikka oli oikein namia, suosittelen :)
 

Sekalaista sepustusta.

Aineenvaihdunta tuntuu kiihtyneen. Koko ajan on joko nälkä tai muuten tyhjä olo. Söin 40 min sitten, ja taas on nälkä. Janokin tuntuu olevan jotenkin koko ajan. Olen etenkin aamuisin pyrkinyt ottamaan vähän ekstraa, koska tavanomainen aamiaiseni oli tunnu aina riittävän. Pelottaa syödä enemmän, mutta nyt on vain uskallettava. Yksi uusi asia, joka mua myös motivoi on se, että hitto kun jaksaisi enää aina kieltäytyä kaikesta! Kohtaaminen grillijuhlissa parin naapurin kanssa meni näin:

Naapurintäti 1: "Otatko pizzaa?"
Mä: "Kiitos, emmä nyt."
Naapurintäti 2:"Otatko munkkia?"
Mä: "Ei kiitos."
Naapurintäti 2: "Otatko kuohuvaa?"
Mä:"Ei kiitos, mä en juo alkoholia."
Naapurintäti 1:"Otatko makkaraa?"
Mä:"Ei kiitos, en syö punaista lihaa."
Naapurintäti 2:"Otatko suklaata?"
Mä:"No...hmm...No voisin mä suklaata maistaa."
Naapurintäti 2."No hyvä! Ei sillä että tyrkyttäisin, mutta kyllä sun nyt jotain pitää ottaa." 

Punaista lihaa ja alkoholia en tosiaan käytä, mutta pakko myöntää, että olis mulle munkki maistunut :D Olin kuitenkin ylpeä itsestäni, että otin edes suklaata. Sekin ahdisti siinä tilanteessa erityisen paljon. Oli hyvää (salmiakkisuklaata), nam! 

kuva

Tänään on päivä, jolle omahoitajan kanssa sovittiin kaksi jotain tuhdimpaa ruokaa. Tämähän on ollut tavoitteenani (1x vkossa kumpikaan ateria ei keitto/salaatti) jo pidempään, mutta en ole kertaakaan onnistunut siinä. Ehkä siksi, kun en ole päättänyt sitä etukäteen. Nyt päätimme sen yhdessä polilla. Tarkoituksena oli laittaa lohta, kasviksia ja riisiä. Sovittiin, että syön tätä ruokaa sitten myös päivällisellä. Mä valmistin pitkästä aikaa ruuan sekä mulle että miehelleni. Mutta. Kun kysyin, haluaako mieheni riisiä lisukkeeksi, hän ei halunnut. En siis tehnyt riisiä. Otin kuitenkin leivän lounastavoistani poiketen. Vähän harmittaa tämä, mutta ehkä päivälliselle teen ihan vain itselleni riisiä.

Sinappinen uunilohi sekä uunikasviksia (paprikaa, herkkkusieniä ja salottisipuleita).

Mun annos, jossa lisänä raejuustoa.

Pyysin miestäni järkkäämään jälkkärin tälle päivälle. Ajattelin, että hän kävisi ostamassa meille jätskit tai jotain. No kuinka kävikään! Tiedossa onkin hänen itse tekemäänsä creme bruleeta :D Voihan haasteiden haaste! Aion kuitenkin syödä oman annokseni, koska yritän kovasti iskostaa itseeni raten viisaat sanat normaalista vaihtelusta. Yksi paahtovanukas ei tee yhtään mitään painolleni. Vapun kunniaksi herkku naamariin vaan ;)

kuva

Höpinää.

Olen edelliset kolme viikkoa ollut käytännössä skippaamatta yhtäkään ateriaa. Tämä taitaa itseasiassa olla ensimmäinen pidempi ajanjakso koko tän paranemisprosessin aikana, jolloin olen pystynyt syömään jokaisen aterian. Aterioiden kokoa tai sisältöä analysoimatta tämä on hieno saavutus. Olen tsempannut itseäni "jos en syö, lihon"- lauseen avulla, ja se on todellakin toiminut! Pelkäsin, että paino on noussut hurjasti viime punnituksesta (3 vkoa sitten). En meinannut edes suostua vaa'alle, mutta tiesin, että paremman hyödyn saan, jos tiedän, kuinka kroppa on reagoinut. Olin aivan todella helpottunut, kun sain kuulla, että painoni oli jopa laskenut hieman. Nyt musta tuntuu, että voin hyvillä mielin syödä edelleen. Pyysinkin miestäni tuomaan jäätelön kaupasta jälkkäriksi:) En ole tosin vielä syönyt sitä, koska vatsani on taas tosi kipeä. 

Eilen olin taas työreissussa. Ei hitto kuinka ylpeä olin itsestäni, kun sanoin aamupalaverin loppupuolella, että kohta tulee tärinä ja itku, jos en saa ruokaa :D Muut olivat lähdössä puolen tunnin sisään jonnekin lounaalle, mutta mulla oli omat eväät. Ja siis thank god oli, koska siinä nälkätärinässä en todellakaan olisi saanut syötyä mitään jossain lounaspaikassa. Kipaisin lämmittämään pöperöni ja palasin syömään sitä muiden seuraan. Eikä se ollut ollenkaan oudon tuntuista! Toki palaverissa oli mukana vain kaksi työkaveriani, mutta silti, nää on niitä astetta isompia saavutuksia :)

kuva

Huomenna on kaveriporukan saunailta. Mä en aio saunoa kylläkään, ylläri. Mua vähän jännittää herkuttelu ja syöminen siellä, mutta ei niin paljon kuin joskus ennen. Porukasta yhtä lukuun ottamatta kaikki tietävät missä mennään. Ja itseasiassa uskoisin muiden kertoneen tälle yhdellekin. Lisäksi pystyn jo edes hieman vapaammin joustamaan joissain asioissa. Alussa en voinut ottaa edes yhtä keksiä ruoka-aikojen välissä. Uskoisin, että illasta tulee oikein mukava. Odotan sitä oikeastaan ihan todella innolla :)

Välillä mua kyllä pelottaa nähdä kavereita, joita en näe mitenkään päivittäin tai edes viikottain. He huomaavat muutokset kropassani vasrmasti helpommin kuin ne, joiden kanssa tapaan melkein joka päivä. Toisaalta, en usko kenenkään erityisemmin tarkkailevan mua sillä silmällä. Paitsi ehkä yksi, joka on itsekin sairastanut syömishäiriötä. Jos joku (oli se sitten se sh:n sairastanut tai kuka vain) kiinnittää huomiota suurentuneeseen ulkomuotooni, hän varmaan ajattelee, että onpa kiva, että olen mennyt parempaan suuntaan. Vai mitä? Toivottavasti.

Eräs keväinen aamuaurinko ja hätäaamupalaksi porkkanapiirakka sekä mansikkajuoma :)

Mitä kehoahdistus estää minua tekemästä?

Juteltiin omahoitajan kanssa kehoahdistuksestani ja -inhostani. Sovittiin, että ensi kertaa varten mietin, mitä kaikkea se estää minua tekemästä. Ajattelin kirjoittaa niitä asioita vähän tännekin. Aika paljon asioita tuli mieleen nopeasti.

- En pysty menemään kavereiden kanssa saunaan. En ole mikään himosaunoja muutenkaan, mutta yksi syy saunan ulkopuolelle jättäytymisessä on inho omaa kroppaa kohtaan varsinkin nyt. Harvoin kehtaan mennä saunaan edes mieheni kanssa, ja se harmittaa mua eniten :(

- En voisi kuvitellakaan meneväni uimahalliin tai kylpylään. Uinti ei ole mielipuuhaani ollut ikinä, mutta vesijuoksu tai -jumppa olisi kivaa. Tai kylpylässä lilluttelu esim. pääsiäisenä Naantalissa.

- En uskalla käyttää tiukkoja vaatteita. Tai no joo, käytän vartalonmyötäisiä mekkoja tai paitoja kyllä, mutta mekkojen päällä on aina neule tms peittävä vaate, ja paitoja käytän vain korkevyötäröisten hameiden kanssa (peittää mahan).

- Farkut tai muut tiukat housut ilman, että pyllyn ja reidet peittää pitkällä paidalla ovat nounou. Jumpassa trikoot menevät, mutta silloinkin hävettää.

- Rannalla en ole makoillut Suomessa juuri ennenkään, mutta nyt rantailu ulkomaillakin tuntuisi haastavalta, koska bikinit.

- Rakastan shoppailua (lahjakorteilla ;)), mutta oikean koon valitsemisesta ja sovituskoppiin menemisestä tulevasta ahdistuksesta johtuen ei sekään houkuttele.

Ja sit ihan vaan by the way ehkä säälittävintä ikinä on, että en edes yksin ollessani vaihda vaatteita peittelemättä. Paidan vaihdan niin, ettei vatsani paljastu. Vaikka olisin yksin! Wtf!

Muuuuutta jottei aivan höh-fiiis jää, loppuun vähän parempia juttuja. Olen saanut heikkoina hetkinä aika hyvin turvauduttua raten sanomisiin (lue täältä, katso myös kommentit!). Kun on tullut eteen tilanne, jossa normaalisti olisin jättänyt syömättä tai syönyt aivan minimaalisesti, olen sanonut itselleni: "jos en syö, lihon". Koska näinhän se vaan on, kun elimistö on päättänyt nostaa painon biologiseen keinolla millä hyvänsä! Eteenpäin minua tämän kautta puskee lihomisen pelko, joka ei tietenkään ole terve ajatus, mutta tässä vaiheessa on tarttuva niihin heppoisempiinkin oljenkorsiin. Olen tämän ajatuksen avulla saanut tsempattua itseni voiton puolelle jo useammassakin tilanteessa. Myös omahoitajani oli sitä mieltä, että on hyvä olla jokin mantra, johon tarttuu hädän hetkellä.Tässä muutama todiste sen toimimisesta:

 

Huonona hetkenä onnistuin ottamaan välipalaksi mustikoita ja rahkaa, päällä ruishiutaleita ja soijarouhetta. Okei annos näyttää isommalta kuin oli, koska mustikat ovat alla ja viskasin rahkan siihen päälle :D

Välipalaksi nammmm täytekaurakeksi Skyrin kaveriksi!

Riisi puuttui, joten korjasin tilannetta kananmunaleivällä :)

Keiton kanssa olen alkanut ottaa jo 1,5 leipää!

Aamupala reissun päällä: Gainomax ja ruisleipä.

Kärkyin hyllyllä välipalavaihtoehtoja kalorilaskuri raksuttaen, mutta päädyin erittäin rohkeasti tuhdimpaan, mutta ah niin hyvään vaihtoehtoon :)

Minkälaisia tsemppilauseita, mantroja tai muita vastaavia muilla on? :)

Itkua itkun perään.

Raten tapaaminen oli yhtä itkemistä. Kerron nyt rehellisesti syistä, vaikka mua hävettää. Vaikkei pitäisi. Here goes.

Itkin sitä, että
...en ole vieläkään varma, kuinka tämän kevään hoitokäynnit tulevat menemään. Fysion jatkoryhmä ei todnäk edes toteudu tänä keväänä.
...painoni on noussut ja nousee vain. Rate oli niin vilpittömän iloinen sanoessaan, että olen nyt edellisen käynnin jälkeen edennyt täysin avohoidon painonnostotavoitteessa. Ei paljon mua hymyilyttänyt, ikävä kyllä.
...olen nyt normaalipainon alarajalla, hävettää edes kirjoittaa sitä.
...annokseni ovat edelleen vajaita, mutta silti paino on noussut hurjasti. Tähän tosin on syynsä, joista alempana lisää.
...kehonkuvanvääristymä on voimistunut huomattavasti.

Painon nousemiseen vajaista annoksista huolimatta on todennäköisesti parikin syytä:
- kehoon on jäänyt muistijälki aliravitsemustilasta. Se kerää kaiken rasvan, mitä vain irti saa, koska se varautuu seuraavaan nälkäkuuriin. Liian pienet annokset tai pitkät ateriavälit aiheuttavat paniikin kropassa.
- liian pienet annoskoot ovat kiihdyttäneet rasvan varastoitumista ja hidastaneet aineenvaihduntaa edellä mainitusta syystä.
- pienet annokset ovat aiheuttaneet ahmintaa ja herkkujen syömistä, joten energiaa on saattanut näistä tulla ylimääräistä. Annokseni ovat kuulemma sitä luokkaa kuin yrittäisin laihduttaa kilo viikossa-tahdilla.

Oli kuitenkin hyvä, että sen sijaan, että rate olisi sanonut "jos et nyt kasvata annoskokoja, sun paino lähtee laskuun", hän sanoikin "vaikka pienentäisit annoksia, sun paino nousisi silti, koska keho yrittää nyt vaan vihdoin päästä biologiseen painoon kaikin keinoin.". Tuo lohdutti ja tsemppasi siihen, että nyt ei tosiaan voi tiputtaa ruokamääriä. Jos jatkan näin tai pienennän ateriakokoja, olen taas siinä tilanteessa, että on periaatteessa ihan sama mitä syön ja paino nousee silti. Kroppa jatkaa sitä yllättävän pitkään varastoiden samalla rasvaa, ja sitten jossain vaiheessa keho ei enää jaksa eli paino romahtaa. Viimeinen vaihe tietenkin houkuttelee sairasta mieltäni, mutta en todellakaan halua käydä läpi sitä edeltävää helvettiä. Ja toisaalta, tiedän edelleenkin, ettei paluu vaikeaan alipainoon enää ole vaihtoehto. Rate sanoi, että olen edelleen äärimmäisen hoikka, vaikka en olekaan enää vaikeasti alipainoinen. Tuo sanavalinta hieman helpotti. Rate myös muistutti, että ajatukset tulevat aina jälkijunassa fyysisen kunnon korjaantumiseen nähden. Olen siinä vaiheessa, jossa sairaudesta pitäisi alkaa pikkuhiljaa päästää irti. Tämä taitaa olla loppujen lopuksi se kaikkein vaikein vaihe.

Näiden ajatusten jälkeen haluan kertoa onnistumisesta. Olin jo pitkään katsonut yhden ravintolan menusta hyvän kuuloista tofu-kasviswokkia. Katsoin sitä jo viime kesänä. Eilen sitten menin kyseiseen raflaan mieheni kanssa syömään. Menussa ei mainittu tarkemmin annoksesta oikein mitään, mutta jotenkin aavistelin, että siinä saattaisi olla nuudeleita. No niinhän siinä olikin. Viime kesänä tämä yllätysainesosa olisi aiheuttanut paniikki-itkun ja pilannut koko ravintolakäynnin. Nyt pienen ahdistushäivähdyksen jälkeen pistelin annoksen poskeeni melkein kokonaan. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa illan pilaamisesta :)

Kolme juttua!

kuva

Nytpä kerron kolme asiaa parin päivän ajalta.

1. Mä kerroin mun miehelle, että kirjoitan tätä blogia. Hän oli aivan fine asian kanssa ja ymmärsi erittäin hyvin vertaistukinäkökulman. En olisi koskaan uskonut, että hän suhtautuu noin hyvin. Kerroin, etten kirjoita omalla naamallani, mutta hän sanoi että sekin olisi ok. Mulla on niin huojentunut olo! En kuitenkaan antaisi hänen ainakaan tällä hetkellä lukea näitä kirjoituksia, enkä usko että hän haluaisikaan.

2. Omahoitajan tapaaminen oli mukava. Edellisten polikäyntien jälkeen oli kyllä enemmän kuin tervetullutta saada hyvä kokemus polilta. Juteltiin kehoahdistusten ja ruokajuttujen lisäksi hoidon jatkumisesta. Onneksi omahoitajakin oli sitä mieltä, että todellakin tarvitsen edelleen viikottaisen tuen. Jos en pääse ryhmiin, järjestetään ainakin hänen kanssaan säännöllisesti hoitokäyntejä. Varattiin aika myös ensi viikolle, koska siinä ei vielä ollut mitään kontaktia. Hän sanoi, että voin ottaa puolisoni mukaan jos haluan! Meidän piti siis aloittaa pariterapia perheterapeutin kanssa, mutta monen tekijän summana se ei onnistukaan. En tiedä vielä, pääseekö puolisoni, mutta aika hemmetisti jännittää, jos hän tulee mukaan. Hän on suhtautunut näihin syömishäiriöklinikan hoitoihin oikein hyvin, ja on erityisesti liputtanut jalkautuvan tukihenkilön puolesta. Puolisoni oli kerran mukana terapiassa aikaisemmassa hoitopaikassani Syömishäiriökeskuksella, mutta hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Sen takia hän on melko skeptinen kaikenlaisiin terapioihin, mutta klinikan käytännönläheisyys on saanut hänetkin nyökkäilemään hyväksyvästi. Uskon, että meille olisi oikeasti hyötyä käydä yhdessä näitä asioita läpi jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Meillä ei ole mitään kriisiä tms, mutta jokainen syömishäiriöstä vähääkään tietävä ymmärtää, että kyllähän se vaikuttaa parisuhteeseen.

3. Sitten haluan kertoa jotain. Tähän asti kun olen katsonut esim. viime kesän kuvia, olen ollut katkera siitä, etten enää ole niin pieni. Olen haikaillut sitä kroppaa. En ollut ihan tietoisesti vähään aikaan katsonut mitään vanhoja kuvia, mutta eilen eksyin kesäkuvakansioon. Nyt ensimmäistä kertaa näin todellisuuden. Ei herran jumala kuinka riutuneelta näytän! Okei, en ole laihimmillanikaan ollut mikään bmi 10, mutta silti hieman kauhistuin. Oli kuin olisin laittanut silmälasit päähäni. Muistin parinkin kuvan kohdalla aivan tasan tarkkaan ajatelleeni, että olen liian iso. Nyt näin vain törröttäviä luita. Terveet ajatukset pääsevät pinnalle aina välillä, ja tämä on yksi osoitus siitä. TOSIN. Onko se sittenkään todellisuutta? Miksei mun pienuutta kauhisteltu enempää? Mielestäni olin jo hälyttävän näköinen, mutta harva kaveri tai ystävä sanoi yhtään mitään. Tiedän, että se on vaikea asia ottaa puheeksi, ja tämä saattaa olla anoreksian aiheuttama ajatus, mutta en voi olla miettimättä, olinko sittenkään "tarpeeksi" laiha. Kai mä olin. Tai mitä sitten jos en ollutkaan! Äh, mitä ajatuksia tähän loppuun nyt ryöpähtikään. Korjataan tilanne motivaatiokuvalla:

kuva

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.

Hoko = Hitokseen Oli Ketuttavaa Oikeasti

Hokosta jäi p*ska fiilis. Omahoitajani tiesi jo etukäteen, ettei pääse, mutta sitten vielä tukihenkilöni oli sairaana, joten paikalla olimme vain minä ja lääkäri. Olin kuolemanväsynyt aamulla muutenkin, enkä olisi jaksanut mitään ylimääräistä. Yleensä hokossa on kuitenkin ollut just esim. tukihenkilö, joka on pystynyt kertomaan tilanteesta hänen näkökulmastaan meidän tapaamistemme kautta. Koin jotenkin raskaaksi kerrata tilannetta lääkärille yksin. Punnitus myös stressasi. Kerroin, että raten kanssa oltiin puhuttu siitä jo sen verran, että onko se noussut, laskenut vai pysynyt samana. Lääkäri ei sanonut mitään. Tarkentavista kysymyksistä päättelin, että paino tuskin oli noussut, ainakaan paljoa. Harmitti kommenttien puute, koska olisin edes pienen palautteen halunnut saada.

En sano, että olisin kaivannut mitään pään silittelyä, mutta jotain empatiaan viittaavaa tai hitto JOTAIN tunnetta. Kerroin, että olen todella väsynyt ja uupunut. Että riisit ja pastat ovat jääneet jo yli viikon ajan. Että inhoan kroppaani, koska näytän varsinkin kuvissa sotanorsulta. Väsyneenä ahdistus korostuu. En osaa päättää tosiasioiden pohjalta terveyteeni liittyviä asioita (esim. voiko jumppaan mennä rytmihäiriöiden jälkeen). Rytmihäiriöt ovat lisääntyneet. Ja että koen tarvitsevani viikottaista tukea myös jatkossa. Ilmekään ei värähtänyt lääkärin kasvoilla. Aloin ärsyyntyä. Sitten tuli niitä kysymyksiä, joihin en hittovie osannut vastata. Ihan sama, emmätiiä, emmätiiä, emmätiiä! "Haluatko, kumpaan, mihin, vai molempiin, kuinka itse koet, laitanko lähetteen, ilmoittaudutaanko, perutaanko, varataanko uusi, käytkö, menetkö?" V**** EN TIEDÄ, EN OSAA PÄÄTTÄÄ, IHAN SAMA!

Ketutuksen lisäksi käteen jäi lähete labraa, sydänfilmiin ja sisätautilääkärille (ihanaa rumbaa taas sydämen takia, eikä kuitekaan mitään löydy ja olen vain vainoharhainen okemoo oravaaa) sekä ilmoittautumiset kahteen eri ryhmään, joista sitten katsotaan kumpi toteutuu. Mulle jäi edelleen epäselväksi mitä tapahtuu, jos en mahdu kumpaankaan ryhmään. Tai mitä hoitokäyntejä on tässä ennen kuin ryhmät muutenkaan alkaisivat. On mulla sovittuna yksi rate-käynti ja se sisätautilääkäri, mutta mitä hittoa oikeasti! Olisin kaivannut ohjailua, ehdotuksia, vinkkejä. En pelkkiä kysymyksiä kysymysten perään. Kyllä, olen aikuinen nainen, mutta hei newsflash: sairastan anoreksiaa, joten itsestäni huolehtiminen ei ole sitä vahvinta osaamistani! On hyvä, että saan itse vaikuttaa hoitoon, mutta ihan kuin mun olisi itse pitänyt kehitellä joku hemmetin hoitosuunnitelma. Lopussa lääkäri ei tarkistanut, että onhan sulla nyt kontakteja tuleville viikoille, pärjääthän. Ja kaiken lisäksi tukihenkilön tapaaminen peruuntui myös tältä illalta. Hajottaa.

kuva

Uuden harjoittelua.

Eilen oli tukihenkilön tapaaminen. Kävimme minun ehdotuksestani syömässä kahvilassa sämpylälounaan. Melkein jokaisella tapaamisella th on jankuttanut smoothieista, ja tällä kertaa luovutin ja otin jonkun mustikkasmoothien leivän kaveriksi. Leipä osoittautui vaikeammaksi kuin osasin kuvitella. Kyseessä oli hillittömän iso sämpylä, jossa oli päätäytteinä mozzarella ja pesto. Pesto! Kaikkien öljyisten sankari. Vaikeinta ei kuitenkaan ollut tuo öljyinen pesto, vaan sämpylästä haukkaaminen. Sain luvan avata sämpylän ja syödä ala- ja yläosan erikseen, mutta se, etten saanut repiä siitä paloja tuotti vaikeuksia. Suuria vaikeuksia. Tuijotin sämpylää kädessäni varmaan kymmenen minuuttia, ennen kuin haukkasin ekan kerran. Naurettavaa, kuinka vaikeaa se oli. Sain kuitenkin leivän syötyä ja smoothien juotua. Smoothie ei ollut kovin hyvää, joten niiden ystävä musta ei ainakaan vielä tullut. Hyvää harjoitusta silti molemmat! Tapaamisen jälkeen tuli kuitenkin haikea olo. Ensi kerta on viimeinen, nyyh :( Se vähän pelottaa, koska tästä jalkautuvasta tuesta on ollut käsittämättömän paljon apua. Th on auttanut mua aivan sanoinkuvaamattoman paljon. En todellakaan olisi näin pitkällä, jos en olisi saanut tällaista ihanaa ihmistä tuekseni. Jos jollekulle joskus tarjotaan mahdollisuutta jalkautuvaan, tarttukaa siihen! Mua alkaa itkettää, kun ajattelen tän loppumista. 

Parin viikon päästä piti olla hoko, mutta aikatauluja ei saada sovitettua yhteen, joten tapaankin vain lääkärin. Hänen kanssaan on jotenkin tosi vaikea keskustella, koska hän ei anna minkäänlaista minimipalautetta. Itse olen nyökkäilijä ja ynisijä (en kuitenkaan Ymmi Hinaajan tasolla sentään :D), joten sellainen poker face on hämmentävä. En tiedä, onko hän lintu vai kala, tyytyväinen vai tyytymätön, iloinen vai surullinen. Mutta ennen kaikkea en tiedä, kuinka haluan hoitoni jatkuvan, tai mitä hän mahtaa ehdottaa. Viikottaisen tuen tarvitsen edelleen, se on aivan varma, mutta mitä se sitten tulee olemaan? Sopivia ryhmiä ei taida nyt olla alkamassa, enkä oikein ryhmään vieläkään uskaltaisi mennä. Jossain vaiheessa sanottiin, että ryhmän jälkeen vasta pääsee yksilöterapiaan, mutta mitäs hittoa jos ryhmiä ei ole nyt alkamassa tai ne ovat täynnä? Ääh. No, kaikki selvinnee aikanaan.

Mennäänpäs sitten ruoka-aiheisiin vielä. Raten kanssa sovituista jutuista olen pystynyt toteuttamaan osan. Ruislimpun vaihdoin tavalliseen ruisleipään. Leivät tuntuvat aiiiiivan valtavilta, mutta oikeastaan on ollut aika kiva syödä normileipää :) Aamupala näytti tänään muilta osin aika samalta kuin ennenkin. Ja kuten näkyy, omena meni edelleen puolikkaana. Kokonaisen omenan syöminen tuntuu äärimmäisen haastavalta.

Muromyslin kanssa tehtiin niin, että käytiin tukihenkilön kanssa yhdessä valitsemassa kaksi vaihtoehtoa kaupassa, joista sitten ostaisin jomman kumman kotimatkalla lähikaupasta. Sain luvan ottaa vaikka sitten sen vähäkalorisimman, mutta pääasia oli ostaa nimenomaan murimysliä. Päädyin Fitness täysjyvämysliin, jossa on rapeita muropaloja eli semi-muromysli (se oli toinen vaihtoehdoista). Ihan puolta desiä ei jogurttiin iltapalalla tainnut mennä, mutta ei paljon jäänyt vajaaksi. Eilinen iltapala oli siis harjoitus, tänään puoli desiä jämptisti!

kuva

Lounaalla korvasin leivän siemenillä, mutta ei niitä ihan kahta ruokalusikallista tullut mukaan. Välipalalla kuitenkin korvasin tämän ja söin ihan runsaasti. Söin porkkanapiirakan tuorejuustolla, palan omenaa (arvatenkaan ei kokonaita) ja suolatikkuja. Päivän aikana myös muutama karkki päätyi suuhun :) Kehonhuoltotunnin jälkeen testasin Cocovin pikkupatukkaa. Ei ihan mitä sovittiin, mutta uutta ja pelottavaa anyways! Ensi kerralla aion ottaa jonkun profeel-juoman tai muun vastaavan. Tästä on hyvä jatkaa!

Meitsin läskiahdistuksen taltuttaja eli yli-iso paita :D Kukaan ei näe, olenko 40, 50 vai 60 kiloinen :P

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^