Otteita entisestä elämästä.

Vanhoja päiväkirjamerkintöjä selatessani huomasin, kuinka hienosti olenkaan joskus osannut kirjoittaa. Tai varmasti osaisin vieläkin, mutta en ole saanut samanlaista kipinää kuin silloin joskus lukioaikaan. Muistan kirjoittaneeni aika paljonkin runoja, haikuja, pieniä novelleja ja sen sellaista. Tässä muutamia pätkiä, jotka kolahtavat edelleen. Niissä käsitellään ihmissuhteita sekä osassa myös syömishäiriötä. Näistä huomaa, että vaikka olinkin aikamoinen huithapeli ja pissiskin, olin myös pohdiskeleva, syvällinen ja herkkä. Niitä olen vieläkin,


Kun kulkee pimeällä metsäpolulla vain tähtitaivas
ja kirpakka ilma seuranaan ja katsahtaa metsään,
sieltä tuijottaa takaisin pelkkä pimeys. 
Mutta tiesittekö, että kun katsoo uudestaan,
voi nähdä heijastuksen oman sielunsa pimeimmästä nurkasta;
heijastuksen pahimmista peloistaan.

Minä näen itseni.

**********
 
Pieniä jäänpalasia veden pinnalla.
Aurinko antaa niille osansa ja ne saavat hetken tuntea itsensä timanteiksi.
Nurmikko säilyttää vihreyttään edelleen, vaikka kerros valkeutta ottaakin paikoin vallan.
Kirpeä ilma, pistelee vähän, muttei liikaa.
Hetken toivoisin voivani olla osa maalausta.
Voisin jäädä siihen maisemaan osaksi kokonaisuutta, 
katse ikuisesti kohti arkista kauneuden alkua.
Jos joku voisi vielä piirtää erään vierelleni, olisi taideteos täydellinen.


**********

Suljeni silmäni aamun auringossa.
Näen sieluni maiseman.
Osin niin kaunis,
osin täysin särkynyt,
valmiina katoamaan.
Mieleni pensseli piirtää minut kaiken keskelle.
Näen, kuinka pienessä hetkessä kaikki rikkoutunut siirtyy sivuun,
häviää lähes kokonaan
ja tilalle astuu tulevaisuus.

**********

Kuin huomaamattani,
olet ilmestynyt viereeni.
Lämmin tunne sisimmässäni paljasti saapumisesi.
Tartun kiinni kädestäsi
ja puristan lujaa tietäen,
ettei tämä ote irtoa milloinkaan,
on vain oltava valmis huomiseen uskomaan.
Me seisomme kauneuden keskellä,
aina tajuamatta sitä itsekään.
Mutta nopeakin vilkaisu pimeyteen muistuttaa,
kuinka onnekas olenkaan.
 
**********

En ole koskaan ollut yksin, vaikka onkin välillä tuntunu siltä. 
Oon aina tietysti tiennyt, että mun tukiverkko kestää.
Silti jotain on puuttunut. 
Luulin monesti löytäneeni sen, mitä kaipasin.
Se tunne kesti vain hetken.
Teen palapeliä ja luulen löytäneeni oikean palan.
Laitan sen kohdalleen ja se melkein sopii.
Hetken saatan yrittää uskotella itselleni, että ei se ole niin justiinsa.
Mutta kuvasta ei tule oikeanlaista, jos niin tekee.
Yhden palan väärin laittaminen johtaa väkisinkin koko kuvan vääristymiseen.
Nyt mun palapelissä on uusi pala; se sopii paikalleen paremmin ku osasin kuvitellakaan.
Se pysyy siinä ja sen ympärille jatkan rakentamista.

**********

Pisarat iskeytyvät maahan, tuulee.
Lehdet irrottautuvat puiden oksista ja lentävät kauas pois.
Taivas on pilvistä harmaa ja ilma vähintäänkin kolea.
On syksy ja kaamos tekee tuloaan, 
mutta mieleni on valoisampi kuin koskaan.

Tuntuu niin hyvältä, että vaikka siipeni taas katkeaisivat, 
en katuisi.
Olisin vain ylpeä siitä, että uskalsin.
Kaikki on sen arvoista.
Mieluummin niin, koska aika kasvattaa ne takaisin selkääni 
ja olisin vielä valmis lentämään uudestaan.
Jos valitsisin toisin, surkastuisivat ne kuitenkin eivätkä palautuisi koskaan.
Olen tyytyväinen ja saan tästä voimaa.

**********

Tyttö ylittää sateessa suojatien.
Hän katsoo maahan  ja varoo nostamasta kasvojaan.

Jotta ei kukaan huomaisi.
                                                                                                                                                 
Oikeastaan hän on kiitollinen niistä märistä pisaroista,
jotka valuttavat maskaran pitkin poskia. 

Miksikö?                                                                                      

Koska nyt eivät hänen takiaan pysähtyneet matkaajat
huomaisi poskilla kimaltelevan myös 
kaipauksen ja katkeruuden hiomia helmiä.
Vaikka hän haluaakin kaiken peittää,
tahtoisi hän heidän näkevän.

Ei katsovan - näkevän. 

Hänkin on tässä maailmassa yksin.
Meidän kaikkien lailla hän tuntee välillä hukkuvansa. 
Hän jatkaa kulkuansa päivästä toiseen.
Toivoen ja odottaen.

Pelastajaansa. 
  
**********                                                                                                                                 
Tahdon
itkeä
nauravia
pisaroita,
jotka
pudotessaan
sulattavat
sinunkin
kuoresi.

********** 

Ei pitäisi koskaan kääntää selkäänsä maailman kauneudelle,
sillä sen saattavat elämän varjot  riistää
jos ne huomaavat kasvojen kääntyneen pois.
Pitäisi antaa katseensa levätä siinä ikuisesti:
 jopa silloin, kun tuntee sokeutuvansa.

**********

Älä katso minuun, jos tiedät,
että katseestasi paljastuu vain kylmyys.
Älä puhu minulle, jos tiedät,
että sanasi muuttuvat tikareiksi.
Älä ajattele minua, jos tiedät,
että sisimmässäsi kohdallani on vain mustaa.

Katson sinuun, koska toivon,
että liekkini syttyy uudestaan.
Puhun sinulle, koska toivon,
että mieleni vaihtaa väriään kirkkaaksi taas.
Ajattelen sinua, koska toivon,
että en koskaan joudu pettymään uudestaan.

**********

Uupumuksesta.

Mediassa on taas syksyn tullen ollut paljon juttua jaksamattomuudesta ja uupumuksesta.  
Suosittelen jokaista lukemaan nämä artikkelit:
 Työuupumus sai papin itkemään keittiön nurkassa – "Milloin on minun vuoroni olla heikko?"
Eikö mikään huvita? Ei se mitään – alakulokin on ihan ok

Kolahtivat ainakin meikäläiseen erittäin hyvin. Rakastan työtäni ja joskus uppoudun siihen liikaa. Jos olen vaikka jollain omalla menolla sillä tavalla, että lopetan työt vähän aikaisemmin, saatan silti sitten menoni jälkeen vastailla s-posteihin, vaikka ne voisivat aivan hyvin odottaa seuraavaan aamuun. Olen esimiehenikin kanssa monta kertaa puhunut siitä, että kukaan ei kuole, jos ei saa vastausta sähköpostiin heti. Jos on jotain todella kiireellistä asiaa, se hoidetaan sitten jonkun muun ihmisen kanssa. Mullakin on plussatunteja kertyneenä koko ajan. En pidä yleensä koskaan mitään kunnollisia taukoja päivän aikana. Joo, jos on hiljaista, saatan katsoa Facebookia, lukea blogeja, mitä ikinä eli en ole aivan joka minuutti vain työn parissa. Mutta aina keskeytän sen jonkun muun heti, jos tulee joku duunijuttu. Syön myös lounaan aina koneen ääressä ja teen samalla töitä. En siis pidä mitään erillisiä taukoja sillä tavalla, etten olisi tavoitettavissa tai poistuisin työpisteeltäni. En ole kokenut sitä ollenkaan raskaaksi - päinvastoin. Jos olen jonkun kerran ollut vaikka toimiston ulkopuolella lounaalla ja on tullut joku asia, jonka normaalisti tarkistaisin koneelta samantien ja nyt en voi, niin se kuormittaa. 

Silti kun tauotuksesta toitotetaan, pitäisikö sitä harjoitella? Keho ei kuitenkaan tiedä, että stressireaktio tulee jostain asiasta, josta tykkään kuten nyt vaikka työstä. Olen sanonut tämän monella muulle ja yrittänyt toitottaa itsellenikin: kivastakin työstä voi palaa loppuun. Usein ajatellaan, että uuvutaan vain siksi, että duuni on niin basaa. Mutta ei. Työkaverini muistutti juuri vähän aikaa sitten, että stressiä se on positiivinenkin stressi. Keho ei siis erottele negatiivista apuakamalaaenehdi-ahdistusstressiä jeekivaajännää-stressistä.

Ja sitten tuo alakulo tai vetämätön olo. Miten siitä voikaan tulla niin huono omatunto, jos ei meinaa jaksaa mitään ylimääräistä? Pahinta on, jos vaikka puoliso ramppaa ties misäs jutuissa ja urheilemassa töiden lisäksi ja samaan aikaan mä makaan raatona sohvalla. Silloin tuntee olonsa aivan laiskaksi maanmatoseksi, vaikka ei tarvitsisi! Olen kyllä aina ihmetellyt, miten jotkut ihmiset jaksavat joka päivä jotain. Mulla on yksi kaveri, joka on töiden lisäksi ainakin somen perusteella joka päivä ja ilta jossain harrastuksessa, leffassa, kahvilla, pubissa jne jne. Hän on kyllä ehkä lievästi adhd tai muuta, mutta silti. Kyllä mullakin on niitä viikkoja, kun virtaa on enemmän tai muuten vain on koko ajan kaikenlaista. Mutta että sitä jatkuisi vaikka kuukauden - ei tulisi mitään. Mä kaipaan jokaiseen viikkoon niitä iltoja, kun voi vain tulla kotiin eikä ole mitään suunnitelmia. Lisäksi pidän usein mieluusti sunnuntain sellaisena päivänä, ettei ainakaan koko pvää ole mitään menoa. Etenkin kun iltapäivällä tulee real housewives-maraton ;)

En tuonut aihetta esiin siksi, että kokisin olevani uupunut tällä hetkellä. Yhdessä vaiheessa oli hieman merkkejä siitä, mutta ei enää. Kuitenkin löydän pohtimisen aihetta noista artikkeleista ja myös halusin herätellä teitä siellä ruudun toisella puolella. Antakaa itsellenne aikaa ja sitä kuuluisaa armoa. Saa olla vetämätön ja rojahtaa sohvalle vain olemaan. Ei aina tarvitse olla aktiivinen, sosiaalinen, vahva, paras, nopea tai mitään muutakaan. 

kuva

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva