Muutoksia ajattelussa.

Päätin hieman hahmotella ihan itseänikin varten sitä, missä asioissa olen edistynyt. Aloitan sen ajatusmalleista, seuraavassa postauksessa voisin listata konkreettisempia asioita esim. ruokien suhteen.

Kehonkuva

Tuskailin muodonmuutostani parille ystävälleni. 

Ystävä 1: "Näytät hyvältä, eikä muutos edes ole niiiin radikaali."

Ajatukseni ennen: "Aha, en siis ole ollut laiha missään vaiheessa."

Ajatukseni nyt: "Okei, eli en ole vieläkään mikään mammutti!"

Ystävä 2: "Olet kuitenkin edelleen tavallista hoikempi."

Ajatukseni ennen: "Hoikka?! Hoikka on sama asia kuin läski silloin, kun se koskee minua!"

Ajatukseni nyt: "Huh, olipa helpottavaa kuulla."

Ystävä 2: "Sulla on vaan nykyään vähän pehmeämmät linjat."

Ajatukseni ennen: "PEHMEÄ!!! Eli läski, hyi hitto yök!!! Vihaan itseäni!"

Ajatukseni nyt: "Aivan, eli luut eivät törrötä enää." Pakko tosin myöntää, että kyllä se pehmeä-sana edelleen hieman kirpaisi, mutta yritän työntää sen taka-alalle.

Valitsin baariin tiukan hameen, jossa peppuni koko ei todellakaan jäänyt salaisuudeksi.

Ajatukseni ennen: "No hyiiiii, en todellkaan voi laittaa tätä, näytän vähintään valaalta!"

Ajatukseni nyt: "Joo kyllähän tuossa pepussa on kokoa vaikka muille jakaa, mutta kai se on vain siedätyttävä tähän, huoh."

Näen tuttavan, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. 

Ajatukseni ennen: "Apua, nyt se ajattelee heti, että herran jumala Niinasta on tullut läski""

Ajatukseni nyt: "Ehkä hän ajattelee, että Niinasta on tullut terveemmän näköinen."

Ruoka ja juoma

Baarissa tilaan Pepsi Maxia. Sitä tulee samasta letkusta kuin normaalia Pepsiäkin, mutta vain eri painikkeella.

Ajatukseni ennen: "Tuo varmasti laittoi vahingossa tai tahallaan tavallista Pepsiä, en voi juoda tätä, kuolen!!"

Ajatukseni nyt: "Toivottavasti tämä ei ole sokerillista Pepsiä, mutta no jaa, en mä ehkä siihen kuolisi vaikka olisikin." 

Mieheni laittaa mulle mielestäni megaison iltapalan tai ruoka-annoksen. 

Ajatukseni ennen: *itkua ja ahdistusta, ei ajatuksia*

Ajatukseni nyt: "Onpa iso annos, mutta aaah miten ihanaa syödä välillä vähän enemmän."

Mennään porukalla syömään ravintolaan.

Ajatukseni ennen: "Otan salaatin, koska muun tilaaminen on noloa."

Ajatukseni nyt: "Jos ei muuta löydy, niin sitten voin ottaa salaatin."

Mies on ostanut hieman tuhdimpaa ruisleipää (omg, 7-10 kaloria enemmän kuin mun vakkareissa!:D).

Ajatukseni ennen: "Pakko lähteä kauppaan ostamaan omaa leipää."

Ajatukseni nyt: "Jaa, kai sitä pari päivää voi näitäkin syyä."

Olemme vanhempieni luona syömässä. Äitini on tehnyt jälkiruuaksi paahtovanukasta pienet annokset.

Ajatukseni ennen: "Ei kiitos! Jos on pakko ottaa, maistan, ja vaivihkaa vaihdan oman kuppini mieheni tyhjään kuppiin."

Ajatukseni nyt: "Ainakin maistan... Täähän on hyvää... Oho, joko se loppui, apua, söinkö sen oikeasti"

Alkaa jo heikottaa, koska ruoka-aikani olisi jo, mutta palaveri senkun venyy.

Ajatukseni ennen: "Nyt on vain kestettävä, en mä voi alkaa muiden nähden syömään."

Ajatukseni nyt: "Kipaisen nopeasti hakemassa evääni ja alan syömään. Pakko, koska kohta pyörryn, ja se nyt vielä nolompaa olisi!"

Olemme kaverin kanssa syömässä. Hän ottaa paljon pienemmän annoksen kuin minä.

Ajatukseni ennen: "Voi v****, en mäkään nyt voi syödä tätä omaani!"

Ajatukseni nyt: "No, ehkä hän söi jo aiemmin jotain. Söi tai ei, mä nyt syön tämän omani."

En tiedä, mitä tulee olemaan tarjolla kylässä tai jossain ravintolassa.

Ajatukseni ennen: "Aaaaargh, apuaaaaa, pakko saada tietää, apuaaaa!"

Ajatukseni nyt: "Eiköhän sieltä jotain mullekin kelpaavaa löydy."

Toimistolle tulee muutama ihminen juuri, kun olisi aika ottaa lounaseväät esiin ja alkaa syödä.

Ajatukseni ennen: "En mä nyt voi syödä, p*ska! Tai en ainakaan voi lämmittää ruokaani. Syön sen mahdollisimman vaivihkaa kylmänä, ettei kukaan huomaa."

Ajatukseni nyt: "Ei voi mitään, girl's gotta eat!"

Työkaveri kysyy, onko mulla eväät vai tulenko mukaan lounaalle.

Ajatukseni ennen: "Äää en mä halua myöntää, että syön ylipäänsä mitään!"

Ajatukseni nyt: Kerro, että on eväät, ei muita ajatuksia.

kuva

Paino

Paino alkaa sillä "kielletyllä" lukemalla, jonka yli vannoin monta vuotta, etten menisi.

Ajatukseni ennen: "Lopetan syömisen ja käyn joka päivä 2h lenkillä. Olen kamala. Kuolen."

Ajatukseni nyt: "Huoh, no, ei voi mitään, tämä on nyt vain hyväksyttävä."

kuva

Liikunta

Läskiolo. Pitäisikö mennä salille tai lenkille?

Ajatukseni ennen: "Läskiolo, joten pakko lähteä treenaamaan nämä läskit pois! Ahdistus!"

Ajatukseni nyt: "Läskiolo ei ole oikea motivaattori lähteä liikkumaan! Varmistan asian kuitenkin vielä mieheltäni, ja sitten jään sohvalle lukemaan kirjaa :)"

Salilla loppuverryttelyn aika on tullut. 

Ajatukseni ennen: "Noniin vielä viimeiset kalorit kulumaan ja juoksemaan kuin viimeistä päivää!"

Ajatukseni nyt: "Taidanpa ottaa tähän loppuun foam rollerilla paikat auki ennen venytyksiä."

Juoksumatolla tulee ajatus, että nyt on pakko jaksaa vielä vetää spurtti loppuun, pakko vetää tasaminuuttiin!

Ajatukseni ennen: "Pakkopakkopakkopakkopakko..."

Ajatukseni nyt: "Seis! Ei ole pakko! Voin aivan hyvin harjoitella sallivuutta ja höllätä jo ennen tasaminuuttia, jos siltä tuntuu!"

kuva

Ahdistuksen aiheita löytyy edelleen hurjan paljon, mutta monessa asiassa ahdistuksen aste on kuitenkin pienentynyt. En ole saanut lääkkeitä vaativaa ahdistuskohtausta enää pitkään aikaan. Monessa asioissa olen onnistunut ottamaan järkevää, tervettä ajattelua mukaan. No, on ollut vähän pakkokin, koska muuten olisin vajonnut niin syvälle, ettei kukaan mua olisi sieltä saanut vedettyä ylös. Vielä on pitkä matka edessä, vaikka taakse jäävän tien varrella onkin jo paljon saavutettuja etappeja. Esimerkiksi kehonkuvan työskentelyn kanssa on vielä vaikeaa, eikä ruokailutkaan sen vuoksi täysin putkeen ole menneet, mutta silti edistys on todella huomattava fyysisten muutosten lisäksi myös psyykkeessä. 

Hieno suoritus, ellen sanoisi!

Eilinen päivä oli pää kolmantena jalkana juoksemista. Lähdin kotoa klo 08:30 ja tulin takaisin klo 22:15. Kävin siinä välissä parin tunnin välipysähdyksen kotona kyllä, mutta sekin meni valmistautuessa seuraavaan menoon. Lounas ja päivällinen olivat molemmat keittoja, joten periaatteessa päivän syömiset jäivät aika kevyiksi varsinkin aktiivisuuteen nähden. Niin joo, kävin aamulla myös 90 minuutin kehonhallintatunnilla. Onnistuin kutenkin myös herkuttelemaan. Iltapalani koostui juhlissa tarjotuista herkuista. En osaa sanoa, onko tämä vähän, paljon vai sopivasti, joten kysynpä teiltä mielipidettä, oliko tämä riittävä iltapalan korvike: 3 rieskarullapalaa, pala valkosipulipatonki ja tuorejuustoa sekä kourallinen sipsejä. Mieheni mielestä ei ollut riittävä, minä olin vahvasti eri mieltä. On se niin vaikeaa, kun ei itse tiedä :/
 
 Eilinen vaikutti tämän päivän jaksamiseen aivan selvästi. Aamulla oli sellainen olo, että haluaisin vain maata x-asennossa koko päivän :D Puolisoni ehdotti kuitenkin lounas- ja ostosreissua ostoskeskukseen. Halusin lähteä mukaan, ja ulkona syöminen tuntui jopa houkuttelevalta. Mukaan lähti myös yhteinen kaverimme. Kello alkoi olla sen verran, että mun lounasaika oli jo käsillä kun pääsimme ostoskeskukseen. Olimme mieheni kanssa etukäteen päättäneet, että menemme ravintolaan A, jossa otan annoksen B. No, kyseisessä raflassahan oli vain brunssi tarjolla, joten piti keksiä jotain muuta. Olimme miettineet varasuunnitelmaksi ravintolan C, jossa ottaisin annoksen D. Päästyämme sinne, oli sielläkin vain brunssi tarjolla. Siinä vaiheessa sanoin v:llä alkavan sanan ehkä noin 15:nnen kerran. Tunsin, että kohta tulee itku. En kuitenkaan halunnut tehdä mitään kohtausta, koska kaverikin oli mukana. Katsoimme viereisen ravintolan E listaa, ja muistin sitä itseasiassa joskus jo hyväksyvästi vilkaisseeni, joten painelimme sinne. Mulla oli kolme vaihtoehtoa, joista kaksi oli salaatteja. Kysyin mieheni mielipidettä, ja ylläriylläri, hän valitsi puolestani sen kolmannen eli ei salaattia. Joten: mä tilasin kanaa sienikastikkeella lämpimien kasvisten kera! Ja oli muuten hyvää :) Totesin annoksen saatuani, että onpas valtava pala kanaa, mutta se olikin sen verran ohut pala, että söin kaiken! Yllätin kyllä jopa itseni. Ensiksikin suunnitelmien muutokset - eikä siis yksi vaan KAKSI muutosta - eivät pilanneet koko hommaa. Toiseksi, tilasin ihan kunnon annoksen. Kolmanneksi: mä söin sen! Ja neljänneksi, kaikki edelliset yhden "ylimääräisen" seurassa :)

Ollessani jossain kaupassa, kaverini oli kysynyt mieheltäni: "Ei ole pakko vastata jos et halua, mutta oonko ymmärtänyt oikein, että niina on paranemassa syömishäiriöstä?"
Mieheni oli kaverillemme vastannut myöntävästi ja kertonut vähän, missä mennään. Olimme ounastelleet, että tämä kyseinen kaverimme on tilanteen tajunnut, mutta mielestäni oli tosi ihanaa, että hän oli kysynyt suoraan. Jotenkin helpottavaa, että nyt hänkin tietää varmuudella. Ja jotenkin tosi hyvä sanavalinta tuo "paranemassa". Just niinhän se on :) Koko ajan sinne suuntaan mennään! Ehkä hitaasti, mutta ainakin varmasti.

Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.

Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.

Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin. 

Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!).

Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.

Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.

Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.

Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3

Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.

Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna.

Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)

Kaksijakoiset fiilikset.

Huh huh mikä väsymys. Aina jos on todella aikainen herätys, en joko saa unta tai sitten heräilen pitkin yötä peläten, että olen nukkunut pommiin. Eilen herätyskello soi ennen viittä. Olin nukkunut ehkä viisi tuntia, koska en millään saanut unta. Viime yönä sain hotellissa nukuttua paremmin, mutta vieläkin väsyttää paljon. Jouduin jopa turvautumaan yhteen energiajuomaan, yök. Eikä se edes juurikaan tuntunut auttavan. Aiheutti vain huonon olon pahalla maullaan.

Olen kokenut näiden kahden päivän aikana hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita syömisen suhteen. Toisaalta oma keho on ahdistanut ja peilistä on katsonut takaisin sotanorsu. Toisaalta on tullut ihania normaaleja hetkiä, joita tavallaan kaipaan kovasti lisää. Esimerkiksi oli ihanaa soittaa kyseisessä kaupungissa asuvalle entiselle koulukaverille, että lähtisikö hän kahville. Syötiin molemmat salaatit ja se oli kivaa. Emmin pitkään, uskallanko syödä hänen kanssaan, koska hän ei tiedä tilanteestani eli hänelle identiteettini oli edelleen "ei syö muuta kuin omenia". En kuitenkaan usko, että hän mitenkään noteerasi koko asiaa tai tuijottanut syömistäni.

Terveitä asioita:
- Kaupassa korissani oli jo rasvaton jogurttipurkki, mutta rohkaistuin (n. kymmenen minuutin tuijottelun jälkeen :D).... *rumpujen pärinää* ottamaan Kalinka.kerrosjogurtin!!! Olen sellaisen syönyt viimeksi varmaan joskus ala-asteella. Oli muuten ihan hyvää :)
- Söin kaikki ateriat ja junassa vielä välipalan jälkeen "ylimääräisen" omenan.
- Join välipalaksi koko pullon juotavaa jogurttia!
- Lounailla oli leivät mukana, vaikka en meinannut niitä ottaa.
- Otin kaksi suklaakonvehtia kun oli tarjolla.

The Jogurtti.

Kanaa, riisiä, raejuustoa ja vuoksenpiirakka.

Eväsostokset: Iltapalaksi riisipiirakka, jogurtti ja omppu, välipalaksi juotava jogurtti ja omppu. Pastilleja päivällisen jälkiruuaksi :)

Sairauden sanelemaa:
- Kaupassa valinnat kestivät k a u a n. Kauppa oli kämänen pieni K-market, mutta silti sain kulutettua aikaa siellä reilusti yli vartin.
- Päivällisen jälkkäriksi ostin pastilleja, enkä tosiaan koko rasiaa syönyt. Ei taideta ihan laskea jälkkäriksi.
- Edelleen tunsin jonkinlaista tarvetta hieman peitellä sitä, että söin lounasta. Olisin varmasti kuollut, jos joku olisi kysynyt, mitä mulla on ruokana :D
- Kävelin rappuset seitsemänteen kerrokseen ja alas matkalaukun kanssa hissin sijasta.
- En olisi uskaltanut ottaa normijogurttia, jos kalorit siltä päivältä eivät olisi olleet alakanttiin.
- Aamupalalla olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutten uskaltanut, vaikka annos todnäk jäi hieman vajaaksi. Otin hienon kuvankin aamupalasta, mutta poistin sen vahingossa.

Ainiin! Jee polin fysioterapeutti soitti tänään! Fyssarin yksilökäynneille ei ole sitä bmi-rajaa vaan sellaiseen fysioryhmään, josta oli puhetta hoidon alussa. Aika yksilökäynnille on siis varattu ensi viikolle! :) Mua jännittää se tapaaminen paljon, koska toisaalta mua pelottaa, jos saan luvan alkaa urheilemaan. Kaipaan esim. lenkille kovasti, mutta kuitenkin ahdistaa se, että olenkin jo riittävän terve aloittamaan liikunnan. Heti tulee ajatus "höh, sitten on pakko lähteä liikkumaan kun siihen on lupa". Ja sitten se lähtee lapasesta. No, näistäpä ajatuksista varmasti nimenomaan fyssarin kanssa keskustellaan.

Kotona taas!

Kotiin palattu! Reissu ke-su oli tosi ihana ja mukava. Teki hyvää olla eri ympäristössä ja muiden passattavana muutama päivä. Huomasin nimittäin palaavani heti vanhoihin rutiineihini kotona. Oli paranemiselleni hyväksi joutua syömään joka päivä eri ruokaa, erilaisilta astioilta erilaisilla ottimilla otettuna.

Huomasin reissussa myös jotenkin tuudittautuneeni siihen, että puolisoni valvoo annosteluani. Tajusin tämän tästä testailevani, havaitseeko hän jos hieman vähennän määriä. Aina kun hän ei noteerannut liian pientä annosta, käytin tilaisuuden hyväkseni. Heti perään mietin, voiko typerämpää toimintaa ollakaan. On vain niin vaikea vastustaa sairauden kuiskutuksia. "Söit jo edellisen ruuan hienosti, nyt voit lipsua." Ei. Mulla ei olisi varaa lipsua yhtään. Miksi silti tajusin, etten ole koko tänä toipumiseni aikana kertaakaan noudattanut ateriasuunnitelmaa ihan pilkulleen? Aina onnistuminen aiheuttaa kompensoinnin. Se itkettää, ahdistaa ja v*tuttaa. Taas mietin, miksei perfektionismini voisi ottaa valtaa tässä asiassa? Paranemisen kannalta olisi paljon parempi pettyä itseensä lipsumisten eikä onnistumisten kohdalla.  

Onnistumisia matkan aikana:
- Suoritin pizzahaasteen! Kerran pizzaa ravintolassa, kerran itsetehtyä. Itsetehty tosin aiheutti kaikkien fiiliksen pilanneen itkukohtauksen, koska a) ruokalaji tuli mulle yllätyksenä ja b) just edellisenä päivänä olin hienosti pizzahaasteen selättänyt, joten tuntui liian ylivoimaiselta suorittaa sama haaste heti perään. Söin ensin itkien puolet mulle annetusta palasta, jonka jälkeen poistuin pöydästä. Puolisoni onnistui kuitenkin marttyyriasenteellaan ja syyllistämisellä (:D) saamaan mut syömään toisenkin puolikkaan. Suoriuduin siis loppujen lopuksi ihan ok, vaikka vieläkin alkaa itkettää kun mietin tilanteen ahdistavuutta.

Ravintolan Fantasy-pizza (oliivi, sipuli, herkkusieni, tonnikala) puoliksi mieheni kanssa.

- Söin pari kalkkuna-riisipasteijaa.
- Söin suklaata ja pähkinöitä ihan ylimääräisenä. Myös pari piparia ja pieni pala kuivakakkua tuli maistettua.
- Selvisin siitä, että en voinut vaikuttaa ruuan tekemiseen mitenkään. Rasvaa, öljyä, juustoa ARGH APUA, mutta noh, normaalia.
- Jokaisella iltapalalla oli leipä mukana.
- Selvisin koko matkan ilman desimittaa!  
- Yhtä päivää lukuun ottamatta söin kaikki viisi ateriaa päivässä! Ja niin söivät muutkin, joten pelättyjä "taasko sun pitää syyä!?" ei tullut :)
- Täydensin rasvan saantia välillä pinjansiemenillä (about 1/2 tl verran, mutta silti!).
- Jostain syystä mulle kahden leivän syöminen tuntuu usein vaikealta (paitsi kahvilan täytetty ruisleipä). Yhdeksi lounaaksi otin yksin ollessani munakkaan ja raejuuston kaveriksi kaksi leipää, jeij!

 

Mutta...
- En mitannut, mikä todennäköisesti aiheutti joidenkin annosten kutistumisen ns. varmuuden vuoksi.
- Jos aktiviteettia ei olisi tullut talviurheilun muodossa (ei mitään hirveää hikitreeniä tietty kuitenkaan), en varmasti olisi kyennyt syömään näin hyvin eli edelleen etenkin kaikki ylimääräinen pitää "ansaita".
- Lounaiden ja päivällisten leivät jäivät pois melkein joka kerta. Puolisoni ei siitä huomauttanut, joten en sitten itse osannut patistaa itseäni.
- Syön edelleen h i t a a s t i verrattuna muihin.
- Levite "unohtui" usealta leivältä tai sitten sen määrä oli ehkä neljäsosan tavoitteesta. 

Ihana kahvilassa vartavasten mulle tehty lihaton reissari. Tosin "ei tarvitse laittaa levitettä" lipsahti ilmoille tilatessani. MUTTA otin tämän lounaan kaveriksi kaksi palaa suklaata :)

Huomenna on hetkeksi paluu arkeen. Onneksi on pari vajaata viikkoa vielä pyhien takia. Muutama lisälomapäivä tähän putkeen olisi kyllä tehnyt hyvää, mutta no can do. Loman aikana pohdiskelin paljon tilannettani. En todellakaan aio palata takaisin vanhaan, mutta ahdistus syömisestä ja etenkin omasta muuttuvasta kehostani on usein aivan valtavan suurta. Olenkin alkanut harkitsemaan lääkärin ehdottamia ahdistuslääkkeitä. Olen ollut aina lääkkeitä vastaan, koska pelkään koukuttuvani. Lääkäri ehdotti kuitenkin sellaista nappia, joka otetaan ahdistukseen tarvittaessa. En muista mainitsiko hän lääkkeen nimeä, mutta mua kiinnostaisi kuulla, jos jollain on kokemuksia ahdistuslääkkeistä. Onko ollut hyötyä? Onko sivuvaikutuksia?

Kalorit määrää

Tein eilen n. 13 tuntisen työpäivän, joten jouduin syömään myös päivällisen töissä. Lounaaksi mulla oli tavalliseen tapaan eväät, mutta päivälliseksi päätin ostaa kaupasta jotain. Halusin keiton ja himottelin mielessäni entistä suosikkiani, Saarioisen kanakeittoa. Se on paras valmiskanakeitto!

kuva

Keittohyllyllä tuli kuitenkin seinä vastaan jälleen kerran. Katselin keittoja, enkä voinut olla huomioimatta kaloreita, jotka ovat hyvin selkeästi juuri Saarioisen keitoissa ilmoitettu paketin kannessa. Kanakeitto 240, porkkanasosekeitto 150. Voisinpa sanoa ottaneeni hyvillä mielin sen kanakeiton, mutta ei. Sairaus saneli valintani ja otin sosekeiton. Olin todella surullinen ja vihainen itselleni, mutta en siltikään pystynyt vaihtamaan. Aivan kuin en olisi hallinnut kehoani. Itkukin meinasi tehdä tuloaan, niin pettynyt itseeni olin.

Hyvältä se porkkanasosekeitto kyllä maistui. Kaverina pari lusikallista raejuustoa ja 1,5 hapankorppua.

No, jotain hyvää sentään. Meiltä oli kotoota levite loppunut, joten töissä uskaltauduin levittämään osalle eväsleivistä ja hapankorpuille ihan normilevitettä eli jotain 60-prosenttista! Otin myös päivällisen jälkkäriksi muutakin kuin omenaa. Vähän sain siis kevyttä keittoa kompensoitua ylöspäin.

Pari kaurakeksiä oli jo ehtinyt mennä ennen kuvan ottamista :) Suffeli, kaurakeksi ja pala uutta puolukka-keksimuruvalkosuklaata (nam!).

Olin kotona vasta vähän ennen kymmentä illalla, joten iltapala jäi väliin, koska halusin nopeasti nukkumaan. Tänään aamulla olikin sen takia todella etova ja huono olo. Mä kun niin päätin, että skippailu loppuu :/ Tänään on myös supersuuri kiusaus jättää päivällinen välistä. Tai en sanoisi kiusaus, koska en haluaisi jättää sitä pos, mutta kun edessä saattaa olla liian vaikea tilanne. Kaveri, jota en ole nähnyt moneen kuukauteen tulee kylään. En ole hänelle kertonut parantumisprojektistani tai syömishäiriöstäni, koska olemme tosiaan nähneet viimeksi joskus huhtikuussa. Jos saan kerrottua hänelle, pystyn ehkä syömään. Jos en kerro, en välttämättä pysty. Tämän kirjoitettuani tajusin, että jostain syystä koen tarvetta pitää yllä en syö-imagoa niiden ihmisten läsnä ollessa, jotka eivät tiedä halustani parantua. Eihän siinä ole mitään järkeä! Ehkä vain kerron ja pääsen helpommalla. Ehkä tatuoin otsaani "parantumassa anoreksiasta, siksi syön". Olenkin uutta tatskaa himoinnut, kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis! ;D

Haasteiden viikonloppu edessä!

Viikonloppuna tulee olemaan melkoisia esteitä ylitettävänä. Olen lähdössä puolisoni kanssa yhdeksi yöksi reissuun melko kaukana oleviin juhliin. Menemme autolla ja yövymme hotellissa.

Ensimmäinen haaste tulee lounaan kanssa. Lähdemme heti aamiaisen jälkeen, joten lounas pitää hoitaa tien päällä (sen verran pitkä matka kohteeseen). Nopeimmin pääsemme sillä, että otan eväät mukaan. En nimittäin halua aloittaa reissua sillä, että puolisoni pää räjähtää kun yritän jossain huoltiksella pähkäillä mitä ottaisin. Nimim. kokemusta on :D Ei siinä muuten mitään, mutta kun autossa on kolmaskin matkustaja, joka ei tiedä tilanteestani. Henkilö ei ole sellainen, etteikö hänelle voisi sitä kertoa, jos hän vaikka sattuu ihmettelemään lounastani. Siltikin, ahdistaa. 

Toinen haaste on päivällinen/illallinen, joka toteutetaan ravintolassa. No ja eikä siinäkään taas vielä mitään, mutta kun seuraan liittyy 3-4 muuta ihmistä. Näistä muista kaksi tietää missä mennään, mutta entäs ne muut? Mitä jos ne kommentoi jotain?

Kolmas haaste liittyy myös ravintolaillalliseen: annoksen valinta. Olen about 30 kertaa käynyt ravintolan (thank god se sentään on etukäteen päätetty) listan läpi. Hoitajaltani sain vinkin päättää annos etukäteen ja pysyä päätöksessä. Pyysin myös hänen ehdotuksestaan puolisoltani, että hän tsemppaisi mua pysymään päätöksessäni, ja hän suostui. Tosin hän ehti jo ärsyyntyä jahkailuuni listan suhteen täällä kotona, joten vaikea sanoa, kuinka hän mua raflassa jaksaa tukea, jos meinaan hannata. Ja siis herran jestas, mitä jos niillä onkin eri lista paikan päällä tai valitsemani annos ei ole saatavilla? Siitä vasta riemu ratkeaa! Tavoitteeni anyways on tavoistani poiketen ottaa sellainen annos, jonka pystyn tilaamaan ilman perinteistä "saisinko tämän ilman sitätätäjatuota" litaniaa. 

Neljäs haaste on iltapala. Illallinen kuitenkin venyy, joten taitaa iltapala jäädä aika helposti väliin. Ostan hotellihuoneeseen valmiiksi jonkun jogurtin tai muuta, mutta saas nähdä onnistunko sitä syömään.

Viides haaste on hotelliaamiainen. Sairauteni aikana hotelliaamiaisia on ollut varmaan yli sata, koska reissaan paljon, mutta se on silti ollut aina mun lemppari. Munakokkeli (se kertoo hotellin tason, for real!;)) ja coctailpiirakat ovat mun vakkarivalinnat! Munakokkelin seuraksi pippuria, raejuustoa ja suolakurkkuja, piirakoiden päälle juustoa, leikkelettä ja kasviksia. Nammmmmm. Joskus vielä pieni pala jotain tummaa leipääkin maistiaiseksi. Kuitenkin nyt tuntuu tosi haasteelliselta syödä hotelliaamiainen. Ihmetyttää, miksi tämä(kin) asia tuottaa nyt ahdistusta. Murr. Ja ääh jos koko porukka haluaa ruokailla aamiaisen yhdessä. Helpompi olisi puolison kanssa kahdestaan.

Kuudes haaste on juhlat, joihin olemme menossa. Ne ovat su-aamupäivällä, joten varmaankin lounaan joutuu korvaamaan juhlatarjoiluilla. Ei ole muuten mitään käryä tarjoilusta! Juhlan luonne on sellainen, että siellä saattaa ihan hyvin olla vain kahvia ja kakkua keksien kera. Ei vetele semmoinen ei mulle lounaaksi.

Siinäpä haasteita kerrakseen! Onhan tää nyt aivan uskomattoman noloa, että kahteen päivään voi mahtua tuollainen kasa ahdistusta aiheuttavia tilanteita. Mä olen aikuinen ihminen, jonka ei jumankauta pitäisi angstata tämmöisistä asioista niin paljon, että tukka harmaantuu. Hemmetin sh, jos se onnistuu taas pilaamaan mukavan viikonlopun!

Tavoitteeni:
- syödä lounas menomatkalla.
- tilata päättämäni annos ravintolassa ilman erityisvaatimuksia ja that's it.
- syödä edes pienimuotoinen iltapala hotellihuoneessa.
- nauttia hotelliaamiaisesta ihan kuin aina ennenkin!
- ottaa juhlatarjoilusta sitä, mitä on tarjolla - olipa se mitä hyvänsä.
- muistaa välipalatkin molempina päivinä!

Kerron sitten, kuinka meni. Ellen saa jotain sydänkohtausta jännityksestä ennen sitä.Tämmösellä forcell yritän kuitenkin hoitaa ruokailut:

http://assets.diylol.com/hfs/b23/bfa/698/resized/all-the-things-meme-generator-let-s-eat-all-the-food-e68c68.jpg