Parantunut!

Moi todella pitkästä aikaa!

Otsikko kertookin olennaisimman, Tai no, jos en nyt ihan 100% parantunut niin ehkä 85% ja syömishäiriöklinikalta uloskirjattu! :) Ensimmäisen kerran syömishäiriöhistoriani aikana koen, että olen valmis päästämään anoreksiasta irti. Se ei ole enää osa identiteettiäni vaan se on osa menneisyyttäni. Voin rehellisesti sanoa, että kolme vuotta sitten kun tein päätöksen parantua, en välttämättä uskonut pystyväni tähän. Pelkäsin, että joko kroonistun tai sitten lihon satakiloiseksi. Kumpaakaan ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. 

En väitä, ettenkö yhä joka päivä jossain vaiheessa kohtaisi ajatuksia siitä, että olen liian iso. En kuitenkaan ajattele läheskään niin rumasti itsestäni kuin aikaisemmin, ja ajatukset menevät suht nopeasti ohi. Ne ajatukset eivät myöskään vaikuta toimintaani juurikaan. Saatan jotain ateriaa satunnaisesti keventää, mutta en esim. skippaile tai sellaista radikaalimpaa. Olen joskus sanonutkin, että uskon paranemisen olevan enemmänkin sitä, että oppii tasapainoilemaan ajatusten kanssa kuin että ajatuksia ei tulisi enää ollenkaan. Mielestäni olen saavuttanut tämän. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni!

Tässä pieniä arjen esimerkkejä siitä, miten pitkälle olen päässyt:

- Työkaveri toi täysin yllättäen jätskin (ei mikään mehujää vaan ihan kunnon Classic). En hetkeäkään miettinyt, ettenkö ottaisi jäätelöä vaan söin sen hymyssä suin.

- Lähdimme juhliin pidemmän ajomatkan päähän. Aikaisemmin olisi ollut kauhea show miettiä, mihin aikaan, mitä ja missä voisin syödä. Nyt vain istuin autoon ja went with the flow.

- Menimme kylään porukoilleni. Äitini oli tehnyt lettuja. Otin niitä, vaikka ei ollut sitten yhtään minkään aterian "aika". 

- Menin ystävälleni yökylään. Yleensä syön kotona vain ruisleipää, mutta sitä ei ollut, joten otin tarjolla ollutta kauraleipää.

- En mittaa enää ruokiani käytännössä ollenkaan. 

- Jos maha tuntuu tyhjältä, otan jotain syötävää - vaikka se olisi virallisten aterioiden välissä.

- Olin terassilla lukemassa kun puolisoni toi meille jäätelöt. Olin juuri ajatellut mennä ottamaan päivällistä, mutta miksipä jälkiruokaa ei voisi välillä syödä ennen ruokaa :) Eli sinne meni mahaan sekin jäätelö!

- Jos joku ateria viivästyy, ei vointi romahda samantien. Vararavintoa on siis kertynyt, mutta se on oikeasti aika hyödyllistä arjen kiireen ja muutosten keskellä :)

Kylläpä on paljon jätskeihin liittyviä juttuja, mutta jätski on kyllä niiiin hyvää! Ihan hukkaan ovat menneet ne kesät, joihin on kuulunut ehkä yksi mehujää :D

En usko, että tulen jatkossakaan ihan hirveästi tänne kirjoittelemaan. Jos joku haluaa jostain tietystä aiheesta vaikkapa paranemiseen liittyen kuulla, kirjoitan erittäin mielelläni. Tämä oli alunperin purkamispaikka, josta sai myös hyvää vertaistukea sekä herättelyä. Nyt noille ei ole varsinaisesti tarvetta. Koen kuitenkin vahvasti halua valaa uskoa niihin, jotka vielä kamppailevat kuten minä vielä pari vuotta sitten. Eli kysyä saa ja tosiaan toivoa postauksia!

Aloitin blogini kirjoittamalla, että olen elämäni velkaa puolisolleni. Olen edelleen sitä mieltä. Ilman häntä en olisi tässä kertomassa, kuinka onnellinen olen. Läheiset yhdistettynä motivaatioon sekä saamaani monipuoliseen ja hyvään hoitoon mahdollistivat paranemiseni. Kiitos myös kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! Älkää ikinä luovuttako, koska jumankauta paraneminen on sen arvoista! 

kuva

Hyvillä mielin jouluun :)

Söin elämäni ensimmäistä kertaa kakkua kahvilassa! Ystäväni oli luvannut tarjota mulle kakkukahvit synttäreideni kunniaksi pari kuukautta sitten, mutta silloin hannasin ja sovittiin, että toteutetaan se myöhemmin. Nyt sen aika oli! Jäin varaamaan meille pöytää ja sanoin, että ystäväni voi valita, niin on varmasti helpoin. Hän toi jaettavaksi kaksi erilaista palaa. Toinen oli niiiin hyvää, toinen ihan ok. Parasta kuitenkin oli, että uskallan varmasti joskus toistekin ottaa kakkupalan tai leivoksen kahvilassa :) Ja toinen success: olin sukuloimassa ja yhtäkkiä nenäni eteen tungettiin joulutorttuja. En kehdannut kieltäytyä, joten otin tortun. Tämä saattaa taas kuulostaa oudolta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ottanut kokonaisen joulutortun. Nytkään en ihan kokonaan syönyt sitä, koska se oli oudon makuinen (myös muiden mielestä), mutta suurin saavutus oli ottaa se. 

Ihanaa myös, että joulu ei juurikaan ahdista. Toistan itselleni jatkuvasti sitä, että jos olen jo pitkään pysynyt samoissa painolukemissa herkuttelusta huolimatta, niin tuskin se tulee räjähtämään nytkään. Tänään myös sanoin peilikuvalleni, että mä olen ihan hoikka. En mä oikeasti ole läski. Eikä musta sellaista tule, vaikka herkuttelisin jouluna. Muistakaa te kaikki muutkin se! Ja jos joku kaipaa ohjeistusta jouluruokailuihin, niin täältä (klik) löytyy annoskokoja jouluaterialle :)

Ihanaa joulua <3

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Hmph.

V*tuttaa. Sain eilen _taas_ antibioottikuurin. Siinä ärsyttää aika paljon myös se, että taas tulee taukoa liikunnassa :/ Kesän aikana on ollut niin katkonaista liikkumisen suhteen sairaana olemisen vuoksi, että jo nyt on prkl! On ollut flunssaa, flunssaa ja flunssaa sekä leikkaus, migreenejä, voimattomuutta, you name it. Mulla on nyt siis kaksi eri tulehdusta kehossa. Ei mitään flunssajuttuja, joten olo ei varsinaisesti ole sairas. Tulehtuneet kohdat ovat kipeät, mutta ei sen ihmeempää. Periaatteessa olo siis on sellainen, että voisin lähteä treenaamaan, mutta... Ensinnäkin, tiedän, että tulehduksen taltuttamiseen tarvitaan rakennusaineita. Liikunta saattaa vain pitkittää tulehdusta, koska etenkin rankempi liikuntahan aiheuttaa elimistössä hetkellisen stressireaktion kaltaisen tilan ja immuniteetti laskee hetkeksi. Tästä syystä mulla onkin monta kertaa puhjennut flunssa rankan treenin jälkeen. No, toiseksi, toinen tulehduksistani on mukavasti imusolmukkeessa. Bilsan tunneilla hereillä olleet varmaan muistavat, että imusolmukkeen tehtävä on olla mukana elimistön immuunipuolustuksessa ja tavallaan suodattaa verestä bakteerit ja virukset. Imusolmukkeita on toki useita, mutta kun vastustuskyky ei ole muutenkaan ollut viime vuosina parhaimmillaan, yhden olennaisen osan poissa pelistä oleminen ei voi olla hyvä juttu. Mutta kun on hirveä hinku päästä liikkumaan, argh! Eikä siis oikeasti, aivan 100% vilpittömästi sanottuna vain kuluttamisen vuoksi. Liikunnasta saatavat endorfiinit ovat todellisia, olipa sh tai ei :D No joo, eiköhän sitä ehdi vielä treenaamaan tässä elämässä.

Loppuun vielä pakko kertoa, että huolimatta siitä, etten päässyt urheilemaan, vedin eilen tuplagelaton, makuina valkosuklaa ja joku keksijuttu. NAM! :)

Eilisen onnistumiset!

Eilen söin aamupalan ja pientä välipalaa ennen kotoa lähtöä, koska tiesin lounaan venyvän iltapäivään. Tapasin puolisoni juna-asemalla. Hän oli hakenut itselleen jäätelön ja antoi mulle Maisku-rahkapatukan (lol, nää on jotain pikkulasten välipalajuttuja mustekalakuvineen mut oikeesti ihan hyviä). Hetken olin silleen et ääh mä just söin kotona vähän, mutta sitten kelasin että aivan sama. Patukka on siis myös sellainen, että se säilytetään kylmähyllyssä = ei voinut säästää myöhemmälle. Söin sen, nom. 

Päivällä menimme ravintolaan, jossa olin käynyt keväällä. Otin saman annoksen kuin silloin, MUTTA tällä kertaa en pyytänyt jättämään mitään pois. Annoksessa oli paistettuja_perunoita_, jotka rohkeasti otin annoksen mukana. Olin niiiin ylpeä itsestäni! Nyt myös tuli todistettua, että peruna totta tosiaan kuuluu en oikeasti tykkää-kategoriaan, eikä siis ole sh:n sanelemaa. Perunamuusi ja ranskalaiset ovat ihan jees, mutta perunat keitettynä tai paistettuna ovat mielestäni aika pahoja. Ne jäivät siis maistamisen jälkeen lautaselle, mutta hei! Otin ja maistoin! Oujes.

Kasvispihvejä, kasviksia ja paistettuja perunoita. Perunat yök, muu nam!

Eli ylimääräinen välipala ja ravintolalounas, mutta hommahan ei jäänyt tähän. Ostin nimittäin irtokarkkeja (olivat alennuksessa) 130 grammaa!!! Olen tähän mennessä yleensä ostanut sellaisia muutaman karkin settejä, mutta nyt otin sen verran kuin mieli teki. Tai no joo, olen pari kertaa ostanut kerralla enemmän, kun pakkasin niitä parinkymmen gramman annospusseihin useammalle päivälle jälkiruuaksi. Mutta siis ai että, fiilis oli mainio! Vielä niitä karkkeja on jäljellä eli en syönyt eilen kaikkea, mutta pääasia olikin se ostomäärä.

Kokonaissaldo siis: ylim. välipala, ravintolalounas ja irttareita. Näiden lisäksi söin myös päivällisen ja iltapalan about normaalisti. Ai miksi? Koska niin kuuluu tehdä ja välillä saa herkutella! Herkuttelu on jees! 

Sit loppuun vielä randomjuttu. Lehdessä oli juttua siitä, mitkä poikaset tarvitsevat eniten huolenpitoa. Katsottuani ensin tätä listaa ihmettelin numeroa 9.  Kiivi on tuossa listassa siinä ryhmässä, jotka tarvitsevat vain vähän huolenpitoa. Se tietysti kuulostaa loogiselta, koska pohdin, että kuka ihme hoivaa hedelmää? Se köynnöskö, jossa se kasvaa? Vai viljelijä, joka poimii hedelmät? Vai hedelmäkauppias?  Kunnes muistin, että niin, kiivihän on myös lintu... :D

Reissussa osa 1.

Kauhean paljon kerrottavaa, joten taidan jakaa tälläkin kertaa reissupostauksen osiin :) Kerron tässä ekassa heti kärkeen yleisfiiliksestä ja erityisen hyvin menneistä jutuista. Tokassa osassa kerron tarkemmin erilaisista haasteista ja kuinka selvisin niistä.

Lähdimme siis heti edellisen postauksen jälkeen reissuun puolisoni kanssa. Olimme matkalla melkein pari viikkoa. Reissu osui tällä kertaa Aasian suunnille. Totesin heti matkan alussa, että tällainen uusi aluevaltaus ei olisi ruokailujen suhteen onnistunut meikäläiseltä vielä edes viime kesänä, saati sitä edellisenä, kun vasta harjoittelin syömistä. Ajoitus oli nyt oikea, koska matka meni paremmin kuin hyvin! 

Ai että kuulkaa kuinka mahtavalta tuntuu kertoa, että söin (melko) vapaasti, herkuttelin, kokeilin uutta ja nautin! Ruuasta ei tullut ahditusitkuja _kertaakaan_! Toki morkkiksia tuli muutaman kerran ja läskioloja välillä, mutta en antanut sen pilata meininkiä. Tietysti joka päivä tuli käveltyä tosi paljon + kuumuuskin kuluttaa ihan eri tavalla, joten monena päivänä pystyin ns. oikeuttamaan syömisiäni edellä mainituilla. Totesin kuitenkin, että ihan sama millä oikeutan, kunhan syön! Ja niin tein. Ruokailurytmi meni aika pyllerölleen, mutta siitä lisää tokassa postauksessa.

Erityisen isoja voittoja:
- Erilaisten pullien ja kakkupalojen maistelua melkeinpä joka päivä (hotellin aamiaisella lähinnä).

- Kokonainen Starbucksin frappucino-juoma kermavaahtoineen päivineen! Tämä oli viime kesän reissun haastelistalla, mutta en sitä suorittanut. Nyt nimettiin se kesähaasteeksi, jonka suorittamisesta saan palkinnon ;)

- Oma-aloitteisesti jätskiä, gelatoa ja froyoa :)

Keksigelatoa, niin hyvääääää nommm!

- Onnistuin tekemään ruokavalintoja ilman, että niissä kesti tuntia tai että ensin tuli itku. Joo, joskus valitseminen kesti, mutta ei niin kauan kuin aiemmin. 

- Söin myös pelottavia ruokia, kuten pähkinäkastikkeessa ollutta kanaa (lentokoneessa nälkäkuoleman partaalla, ei paljoo pähkinät ahdistanut siinä nälässä :D), leivitettyä kanaa, uppopaistettua jotain juttua (en tiedä mikä se oli xD), riisiä, nuudelia...

Joku aivan random nuudelikeitto tai mikälie :D Ihan hyvää oli kyllä!

No en kyllä jaksanut koko annosta, kunnon rekkamiesmeininki! En kuitenkaan ahdistunut määrästä, vaan päätin syödä sen minkä jaksan.

- Aamupalatarjonta oli kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen mannermainen, mutta sain silti muodostettua muutamalla muuttuvalla tekijällä varustetun vakiocombon. Siihen sisältyi kasviksia, munakokkelia, itämaisia leipäjuttuja sekä jogurttia hedelmillä&muroilla :) Kyllä jaksoi painaa menemään joka päivä kunnon aamupalan jälkeen!

En ole enää laiha. Se on fakta, joka on vain hyväksyttävä. Olen kuitenkin kaikkien tulleiden kilojen verran onnellisempi! Aina ei peilikuva miellytä ja ahdistaa lyllertää eteenpäin, mutta pystyn nauttimaan elämästä paljon enemmän! Enkä sitäpaitsi näyttänyt kuvissa edes niin valaalta kuin olen kuvitellut näyttäväni. Kehonkuva alkanee pikkuhiljaa mennä normaalimpaan suuntaan aina välillä :)

Haluan sanoa vielä tähän loppuun jälleen kerran, että uskaltakaa! En tiennyt ruokien kaloreita, herkuttelin jollain tavalla joka päivä, mutta en lihonut. En siis ole käynyt vaa'alla, mutta jos syömishäiriöinen ei usko lihoneensa, niin tuskin on :D 

Hieman vakavampaa pohdintaa.

Viikonloppu meni mökillä rentoutuessa. Olin todella väsynyt. Oli ihanaa olla passattavana pari päivää ja vain pötköttää sohvalla/terassilla kirjaa lukien tai ristisanaa täyttäen, kävellä metsässä ilman kiirettä mihinkään. Oli myös aikaa antaa tilaa ajatuksille. 

Olin todella huonovointinen eilen illalla. Oksetti, väsytti, hengitys tuntui raskaalta ja oli ihan outo olo. Nukkumaan mennessäni mietin, että luojan kiitos olen fyysisesti jo niin hyvässä kunnossa, että huonovointisuuskohtauksen tai muiden erikoisten oireiden aikana ei tarvitse oikeasti pelätä kuolemaa kuten joskus aiemmin. Vaikka seuraavassa hetkessä tuskailen tukkimaisia käsivarsiani ja isoa peppuani, otan silti mieluummin ne kuin kuolemanpelon. 

Kotimatkalla  autossa iski taas aivan järkyttävä pahoinvointi. Oksetti ja pyörrytti. Tuntui, kuin en olisi tässä maailmassa. Pysähdyimme huoltoasemalle, jotta sain haukattua vähän happea. Pohdin, auttaisikohan syöminen. Mieheni kävi ostamassa mehujään (raikas ja viileä, muttei liian sokerinen) sekä pähkinä-marjasekoituksen (suola +nopeaa energiaa). Normaalisti olisin kauhistunut pähkinöistä, mutta nyt olin valmis kokeilemaan mitä vain saadakseni oloni paremmaksi. Mehujää-pähkinät-combo auttoi aika hyvin! Edelleen vointi on outo, sellainen jännän hutera, mutta eiköhän se tästä.

Ruokailut sujuivat paremmin kuin koskaan aiemmin mökillä - eteenpäin on siis menty hurjasti! Tiedän itsekin, että annokseni olivat aika pieniä, mutta söin kaikkea tarjolla olevaa. Tulin kuitenkin myös surulliseksi kun huomasin, että sh vaikuttaa edelleen minuun joissain asioissa todella vahvasti. Oloni oli läski, joten sen vuoksi jätin ihanan rantasaunan ja talviturkin heittämisen väliin. Kävin vain saunassa pikaisesti pesulla, ja mua alkoi itkettää jo siinä samalla hetkellä kun katsoin maisemaa. Olisin halunnut nauttia siitä pidempään, mutta en pystynyt, koska en halunnut olla alasti. Ei siis sillä, etteikö maisemasta voinut nauttia muualta kuin saunasta käsin :D mutta you get my point. Yritin kuitenkin antaa kiitosta itselleni muista hyvin sujuneista asioista, mutta silti asia suretti. Jotenkin tuli kauhea tunneryöppy siitä. En halua syömisvamman pilaavan enää koskaan yhtään hetkeä! Tunteita ja ajatuksia saa tulla, mutta en halua sen vaikuttavan toimintaani tällä tavalla. 

Ensi kerralla aion saunoa ja käydä pulahtamassa! Tekojen kautta haluan sanoa anoreksialle, että heippa vaan, sua ei täällä kaivata!

Wins!

Sain viestin mieheltäni. 

"Mennäänkö jätskille töiden jälkeen?"

"Joo mennään vaan."

En osannut päättää, mihin mennään.

"En mä tiiä, Spice Icesta saa jätskiä, tuolta toisesta froyoa."

"No mennään tonne toiseen."

"Joo mennään vaan, froyossa on vähemmän....eiku..."

":D no kyl me mennään hei jätskille Spie Iceen, ku jätskille oltiin tulossa!"

Valinnanvaikeus iski: päärynäjäätelöpallo, pyörremyrsky, strösselipehmis...

"No hei otat ton pehmiksen salmiakki-lakritsiströsselillä!"

"Joo, mä otan sen!"

---

"Hei ooksä jo maksanut?"

"En vielä."

"Voisiks mä saada vielä lisätäytteeksi tähän valkosuklaata? :)"

Ja niin sain ja söin. Siis tajuatteko: ihan oma-aloitteisesti tuhdinsin herkkuvälipalaa (joka kaiken kukkuraksi oli ajankohdallisesti jo tosi lähellä päivällistä)! Tästä taisi tulla uusi lempparini ja ehkä jopa kesän vakkariannos: vaniljapehmis, jonka päällä on salmiakki-lakuströsseliä ja sivussa valkosuklaakuutioita. Strösselit sulavat just sopivasti pehmikseen eli siitä tulee ihanan salmiakin makuista, ja sit siihen valkosuklaata kaverina. Niin hyvää, ettei sanotuksi saa! 

Ei mulla muuta :) Paitsi ehkä että anoreksia haista p!

Pehmis ei ollut mikään iso, mutta tota suklaata tuli aika runsaasti :D

Nothing tastes as good as skinny feels?

Nothing tastes as good as skinny feels.

Not true. Sooooo not true.

Tässä muutama esimerkki (joita anoreksia ei sallisi, mutta ovat omnomnomnom):

voileipäkakku (söin sitä tänään porukoilla ja sain sitä kotiinkin mukaan <3)
juustonaksut
broilerin jauheliha 
kanawrap
halloumi
frozen yogurt
ruisleipä
spagetti/pasta etenkin ravintolassa
muromysli
suklaa
irtokarkit
päärynäjäätelö
popcornit
sipsit
makaronilaatikko
jogurtti-/suklaapäällysteiset pähkinät
munakas
nuudelit
jogurtti
piparkakkutaikina :D
korvapuustit

Muutaman nyt mainitakseni :) Mitä muuta? Jatkakaa listaa!


Ps. En väitä, etteikö noiden syöminen tuottaisi enää ahdistusta tai morkkista, mutta hei, olen niistäkin selvinnyt elävänä!

Valintani on elämä.

En väitä, ettenkö joka päivä jossain vaiheessa ajattelisi, että olen hirveä läski. Kuitenkin olen pikkuhiljaa alkanut siedättymään omaan kroppaani. Olen tällainen, that's it. Käyn salilla ja liikkumassa ilman, että ajattelen (pelkästään) laihduttamista. Pystyn ottamaan yllättäen eteen tulevan herkun ja syömään sen. Tai no, riippuu toki herkusta, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen :D Voin joustaa ruoka-ajoissa suuntaan ja toiseen, jos sellainen tilanne tulee. Toisaalta pystyn hoitamaan evästyksen myös muiden läsnäollessa tai vaikka kävellessä. En ole täysin vapaa vielä ja romahduksia milloin mistäkin tulee välillä, mutta olen todella ylpeä siitä, miten vaikean matkan olen kulkenut. 

Paino ja punnitus ovat edelleen asioita, jotka ovat äärimmisen vaikeita, mutta ne eivät onneksi kuulu jokapäiväiseen elämään eli pystyn elämän melkoisen normaalisti siitä huolimatta. Aika yksipuolisesti arkena syön edelleen (eli samoja ruokia), mutta uuden kokeileminen ei ole enää mahdottomuus vaan enemmänkin mahdollisuus. Painoni on pysynyt n. kilon vaihteluvälillä nyt kohta vuoden, vaikka olen syönyt karkkia, sipsejä, pizzaa, jäätelöä, pullaa, keksejä ja mitähän vielä. Alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että jos muuten syö normaalia, terveellistä ruokaa säännöllisesti, eivät herkuttelut vaikuta painoon juurikaan. Toki koen morkkiksia ja musta on tuntunut, että paino nousee nousemistaan, mutta jos katsoo pidempää aikaväliä eli nyt kulunutta vuotta, niin eihän se ole todellista. Edelleen mua pelottaa, että mitä jos se paino kuitenkin räjähtää käsiin, mutta se ei ole enää niin rationaaliselta tuntuva pelko. Rationaalistahan se ei ole koskaan ollut, mutta siltä se on tuntunut. Kamppailen päivittäin kaikenmoisten fyysisten oireiden kanssa, mutta se laittaa vain ajattelemaan, että mikähän olisi tilanne, jos en olisi päättänyt parantua. Jos olisin jatkanut samaa rataa, en välttämättä edes istuisi tässä kirjoittamassa. 

Olen valinnut elämän. Elämän, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta jossa on myös tasaista arkea. Syömishäiriön kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua ja hyvin äkillisiä vuoristoratoja. Olen valinnut elämän, jota voin jatkossakin viettää rakkaimman ihmisen kanssa. Olen valinnut elämän, jossa voin käydä töissä ja edetä urallani. Olen valinnut elämän, jossa läheisteni ei tarvitse jatkuvasti pelätä puolestani tai pettyä valintoihini. Olen valinnut elämän, ja aion nauttia siinä. 

Muistakaa tekin elää, se kannattaa! 

Frozen yogurt vadelmapyreellä <3

Ihanan normaali sunnuntai :)

Eilen oli jotenkin ihanan normaali olo koko päivän. Aamulla heräsin kellon soittoon, koska oli tarkoitus mennä joko lenkile tai salille. Siinä kuitenkin totesin, että väsyttää vielä, joten torkuin hetken. Yleensä menen aamulla urheilemaan vain pienen leivän voimin, koska muuten tulee liian raskas olo. Tällä kertaa mahaan kuitenkin sattui, joten päätin ensin syödä normaalin aamupalan ja katsoa, auttaisiko se asiaan. Maha oli vielä tunnin verran kipeä, ja jotenkin turpea. Lauantaina tuli nimittäin syötyä vähän epämääräisesti, kun lounaan korvasivat messuilla syödyt maistiaiset, ja päivällisen korvasi pari riisikakkua ja porkkanoita. Ei hyvä, koska sitten tuli illalla vähän ahmittua.

No, takaisin eiliseen. Totesin loppujen lopuksi, että maha tuntui ihan ookoolta, joten lähdin lenkille. Olen nyt tänä keväänä muutamia kertoja käynyt juoksemassa yksin, vaikka fyssari ei sitä suosittelekaan vielä. Vaikka kuntoni ei todellakaan ole samalla tasolla kuin silloin, kun juoksin kahden tunnin lenkkejä helposti, niin on se juokseminen vaan niin ihanaa. Rakastan juoksemista (täältä voi lukea suhteestani siihen enemmän). Olen kuitenkin aloittanut armollisesti, ja ekoilla kerroilla myös kävelin välillä. Teki tiukkaa sallia se, mutta yritän ajatella rationaalisesti. Olen tavallaan aloittelijan asemassa nyt. Nyt olen juossut koko matkan, mutta maltillisesti n. 45min lenkkejä. Eilen oli pakko pari minuuttia kävellä, koska alkoi sattua vatsaan taas. Siinäkin totesin itselleni, että hei, nyt sattuu, joten silloin höllätään vauhtia, se on normaalia.

Menimme aamupäivästä Ikeaan puolisoni kanssa. Aloitimme sinne päästyämme koko touhun lounaalla. Olisin ottanut lohta ja kasvisröstejä, mutta röstejä ei ollut ("haluatko ranskalaisia tai vaikka lihapullia siihen tilalle", ööööö ei :D), joten otin lohen kanssa ihan vain kasviksia. Lisäksi maistoin vastakkaiselta lautaselta kasvispyöryköitä, ja sain myös maistiaisen korvapuustista. Pulla oli kuulemma muuten kuiva, mutta mieheni jätti mulle sen mehukkaimman keskiosan. Jos tuo ei ole rakkautta, niin en tiedä mikä on ;) <3 Ikea-reissun päätteeksi söin vielä välipalajätskin. Tai yritin, se oli aika ällöä, joten söin puolet.

Kotona puuhasteltiin komeroita kuntoon, ja nälkähän siinä yllätti tosi nopeasti! Varmaan vaikutti, että lounas oli kuitenkin aika kevyt siihen nähden, että olin urheillut. Hassua ajatella, että tuollainen annos on mielestäni aika kevyt, kun vielä jokin aika sitten en olisi ikimaailmassa syönyt tuollaista ainakaan julkisesti :D Söin päivällisen n. 40min aikaisemmin kuin normaalisti, ihan vain koska oli nälkä. Jonkun mielestä 40min aikaistus ei ehkä kuulosta miltään, mutta mulle ajalliset joustot ovat edelleen haasteellisia. Alkaa ahdistaa, jos edellisestä ruokailusta ei ole kulunut vielä kolmea tuntia. Vaikka pitäisi muistaa, että se väli on 2-4h, joten kahden tunnin välikin on ok. Tai jos jää nälkä niin miksei lyhyempikin :D

Ostettiin Ikeasta myös muffinsiainekset ("lisää vain vesi" ;)), joista loihdittiin herkkuja. Maistelin päivällisen jälkkäriksi, hyvää oli :) Sitten söin iltapalaa Miss Suomi-kisoja 
katsoessani, ja taisinpa kourallisen sipsejäkin tuhota siinä samalla :)

Oli tosi kiva, ja jotenkin ihanan normaali päivä kokonaisuudessaan! 

Pääsiäisreissun kuuulumisia :)

Jälleen oli perinteisen pääsiäisreissun aika. Mukaan kahden yön minilomalle lähtivät puolisoni sekä vanhempani. En stressannut tällä kertaa syömisten osalta juuri ollenkaan. Viime vuoden samaisen matkan postauksen voi kurkata täältä. Silloin oli meininki hieman eri, joten oli jälleen hieno huomata, kuinka paljon olen edistynyt :) En voi väittää, etteikö tieto painoni laskemisesta olisi ollenkaan vaikuttanut tähän huolettomampaan fiilikseen, mutta se oli kuitenkin vain pieni osa. Oli ihan superkiva matka, josta tässä vähän koostetta:

Ostin etukäteen evääksi ilta- ja välipaloja varten pari Skyriä, Alpen-patukoita, mantelimaidon ja prodepatukan. Ennen lähtöä söimme kevyen lounaan vanhempieni luona. Hotellille päästyämme söin välipalaksi Skyrin ja Alpen-patukan.

Perille pääsyn jälkeen oli pari tuntia aikaa ennen päivälliselle lähtöä. Päivällispaikka oli sama kuin viime vuonna, ja otin jopa saman annoksen, koska se oli muistaakseni tosi hyvää viimeksi. Nyt se oli vielä parempaa (paitsi riisi, se oli aika kuivaa), koska pyreitä ja kastiketta oli maltillisempi määrä kuin viimeksi.

Kasvisvartaita, villiriisiä ja kasvispyreitä.

Seuraavasta olen äärimmäisen ylpeä: otin jälkiruuaksi jäätelöpallon! Tämä ravintolajälkkäri on haastelistalla kummitellut jo vaikka kuinka pitkään, enkä ollut saanut sitä toteutettua kunnollisen lämpimän ruuan jälkeen (salaatin jälkeinen cookie ei ollut niin hc ;)). Nyt otin, ja iso annos olikin - ainakin mun silmissä! Onneksi muitakin lusikoita kipossani kävi, joten pääsin helpommalla, heh. Meinasin jättää vähän syömättä, mutta rohkaistuin ja kauhoin viimeisetkin pisarat ihanasta päärynäjädestä. Noms!

Iltapala ekana iltana jäi vähän olemattomaksi, koska ylläolevat ruuat painoivat vatsassa. Söin kuitenkin puolikkaan proteiinipatukan ja kourallisen sipsejä.

Aamupala oli, kuten yleensä, ihana hotellin aamiainen. Kummankaan aamun aamiaisesta ei ole kuvaa, mutta molemmat setit olivat aika samanlaiset: 2 pientä leipää päällisineen, munakokkelia, puuroa, hedelmäsalaattia, kuivattuja hedelmiä ja maistiaiset puolison leivoksista. Paljon vapaammin pystyin ottamaan kuin koskaan aiemmin! En esimerkiksi mennyt ollenkaan hämilleni, vaikka ruisleipää ei ollutkaan vaan ruissämpylää. Vielä on varaa kasvattaa annoskokoja noissa, mutta silti olin oikein tyytyväinen itseeni!

Sitten oli nopean lounaan aika. Kauhistelin, kun aikaa oli vain vartin verran ennen kuin piti lähteä yhteen paikkaan porukalla, mutta otin kahvilasta kanawräpin (tai rieskarulla, mikälie). Täytettä oli todella paljon. Reilu puolet söin ja hyvää oli! Nopeasti syöminenkään ei tuottanut ongelmia. Itseasiassa syön nykyään mielestäni yleensäkin jo liian nopeasti...

Hotellille palattuamme söin Skyrin, omenan ja Alpen-patukan. Illallisella söin kanaa ja kasviksia. Iltapala jäi taas vähän pieneksi, mutta söin mantelimaidon kanssa jonkun patukan, en nyt muista minkä.

Lähtöaamun aamupala koostui samanlaisista komponenteista kuin aiemminkin. Paluumatkalla vaihdoin lounaan välipalaksi ja söin Skyrin, omenan ja palan prodepatukkaa. Maistoin myös tuoretta leipää, jonka äiti osti huoltoasemalta. Kotona söin broileri-makaronilaatikkoa pakkasesta, ja se on edelleen vaan niiiin hyvää! Pitää tehdä uudelleen joku kerta. Siitä kerroin enemmän täällä.

Matka sujui hyvin ja akkuja tuli ladattua! Yksi melkein itku ja toinen pieni tuohtuminen tuli, kun isäni onnistui möläyttämään seuraavia ravintolassa:
"Noniin sit pitääkin mennä huomenna kuntosalille kuluttamaan nää kaikki kalorit!"
ja
"Tällä matkallahan lihoo!"
No, hän tietysti puhui vain itsestään, eikä ajatellut ollenkaan sanomisiaan. Tuo eka kommentti meni pienellä hengittelyllä, mutta jälkimmäisen kohdalla olimme juuri saamassa ruokamme, joten ajoitus oli aika huono. Siinä sitten kyynelet alkoivat kihota silmiini, kun äitini kysyi että mikä on. Sanoin, että eihän täällä voi syödä kun vaan lihoo. Siitä äitini sanoi myös aika typerästi:
"Hei sä olet jo tuollaisen yli, et sä enää voi noin reagoida. Olet päässyt paljon pidemmälle!"
Tiuskaisin, että "sinäkö sen määrittelet??!!". Vaikka olisin kuinka pitkällä toipumisessa, ei se tarkoita sitä, etteivätkö tietynlaiset puheet voisi edelleen triggeröidä tunteita ja ahdistusta.

No, sain itseni koottua ja syötyäkin, vaikka hetkellisesti ahdisti aika paljon. Tiedän, ettei kumpikaan vanhemmistani tarkoittanut pahaa, mutta otin kyllä kierroksia etenkin jälkimmäisessä tilanteessa, Selvillä vesillä en siis vielä ole, mutta sain itseni kuitenkin koottua paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Ja tosiaan varsin pienellä ahdistuksella meni koko reissu! En voisi olla tyytyväisempi :)

Ja hei pakko vielä mainita, että söin joka päivä suklaata parin konvehdin verran. Ihan vain, koska oli tarjolla ja teki mieli :)

Toivottavasti muidenkin pääsiäinen on ollut yhtä onnistunut ja mahdollisimman ahdistusvapaa! Nyt syön vähän mämmiä ekaa kertaa tänä pääsiäisenä, joten heippa! :)

Moi!

Onpas postaustahti hidastunut ihan huomattavasti. Tavallaan haluaisin kirjoitella, mutta toisaalta tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Tai no on, mutta tuntuu ehkä lähinnä, että kaikki on jo sanottu. Tavallaan kaikki rullaa aika hyvin, mutta jos lähemmin tarkastelee, niin ei sitten kuitenkaan. Mitään hätää ei ole missään nimessä, mutta voisin mä paremminkin hoitaa syömiseni.Vääristyneitä ajatuksia pulpahtaa esiin tasaisin väliajoin, ja välillä jopa hieman yllättävissä tilanteissa. Tilanteissa, jotka olin ajatellut jo handlaavani hyvin. En missään nimessä koe roikkuvani sairaudessa kiinni - mun mielestä se on maailman ärsyttävin asia sanoa - vaan enemmänkin tuntuu, että jokin roikkuu minussa. Takertuu. En jotenkin osaa ravistaa sitä irti, enkä tiedä, miksi en. Olen täysin vakuuttunut siitä, että saan elämästä jo nyt superpaljon enemmän irti kuin silloin, kun en syönyt, ja uskon saavani yhä vain enemmän ja enemmän. Ei siis ole kiinni siitä, että uskoisin edelleen olevani onnellisempi ja voivani paremmin vaikeasti alipainoisena. Taitaa olla se kehonkuva aka mammuttiolo, joka vielä aiheuttaa pahasti kitkaa itseni ja... no, itseni välillä :P

Jonkinlainen tilannekatsaus olisi varmasti paikallaan, mutta en osaa tai uskalla tehdä sitä yksin. En halua yksin keskittyä siihen, miten mulla oikeasti menee. Haluaisin periaatteessa, että polikäyntejä olisi useammin, mutta en ole tehnyt sen asian eteen kauhean paljoa. Varsinkin, kun töitä tuntuu olevan sen verran paljon, ettei viitsisi irtautua niistä. No, se on ehkä pieni tekosyy, vaikka on tässä kyllä duunissa riittänyt puurtamista. Mulla on asioita, joista haluaisin puhua omahoitajan tai raten kanssa, mutta kun yritin saada aikaa omahoitajalle, hänellä oli täyttä seuraavat viikot. Tai oli siellä jotain yksittäisiä aikoja, mutta ne ei käyneet mulle. Silloin oli muutenkin joku masennuspäivä, joten en jaksanut alkaa kyselemään pidemmälle. Ratelle en edes tajunnut siinä samalla kysyä. Eräs ystävänikin nimittäin sanoi, että raten käynti voisi todellakin olla paikallaan, koska edelleen ajattelen, ettei normaalipainoisena ole väliä mitä syö, ellei paino romahda. Pitää varmaan soitella uudelleen ja kysyä aikaa jommalle kummalle. 

Törmäsinpä muuten tässä yksi päivä ruokapäiväkirjaan, josta löytyi mm. paranemisprosessini ihkaensimmäinen päivä. Se oli tällainen:

    

klo 09:30	2dl ruispuuroa
	n. 0,3 dl raejuustoa
	vuoksenpiirakka
	1 tl mini lättaa
	pala omenaa
klo 13:15	3 dl kasvis-muna-katkarapu-mössöä
	Kulaus pepsi maxia
klo 17	Kulaus pepsi maxia
	1,5 dl jogurttia
	rkl mustikoita
	0,5 suklaapalaa
	pari kukkakaalipalaa+maistoin lohta
klo 19:20	1 ruispala
	3,5 ohutta kalkkunaleik.
	1 tl mini lättaa
	kurkkua
	omenaviipale
	2 dl jogurttia
	6 tl mustikoita
	teekuppi
klo 20:15	1/4 ruisleipä uuden tuorejuuston maistamiseen
	0,5tl tuorejuustoa
	1 ohut kalk.
	kurkkua
klo 21:00	2 ballerina-keksiä
	0,5 kevyt myslipatukkaa
	viipale omenaa
	Kulaus pepsi maxia

Ensin katsoin, että no aika hyvinhän mä olen jo heti alkanut syömään! Muuuuutta, sitten kun katsoo tarkemmin, niin aikamoista närppimistä ja muka-syömistä. Siitä huolimatta, todella iso harppaus tuokin jos miettii sitä, että ruokavalio koostui about pelkästään omenoista ja porkkanoista, satunnaisia maistiaisia tai muita kasviksia lukuunottamatta. Ihan mielenkiintoista luettavaa olivat nuo 1,5 vuoden takaiset raapustukset. Tuntuu, että olen valovuosien päässä tuollaisesta. 

Tässä täytteeksi muutama ruokakuva viime viikolta:

Kana-kasviswokkia ravintolassa, noms!

Joku random välipala. Huomaa: kahvia maidolla, omg! Ja karkit yrittivät paeta kuvasta menemällä omenapalojen suojaan (ja osa mun suuhun jo ennen kuvan ottamista).

Maistoinpa sitten tätäkin. Ihan hyvää oli, pakko myöntää. Koostumus on vähän erikoinen, mutta maku oli ihan jees :)

Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Pikaisia ruokakuulumisia :)

Hei ihan kärkeen kysymys, johon kaipaisin vastausta, ajatuksia, mielipiteitä: Kuuluuko jokaisen aterian jälkeen olla kylläinen olo? Mulla on harvoin täysi olo ruuan jälkeen, mutta en tiedä myöskään, että pitäisikö olla,

Sitten pari hienoutta viime päiviltä!

Suoritin jätskihaasteen (jäätelöannos) :) Annoksessa oli lakritsi- ja vaniljajäätelöä sekä jotain murujuttua, kastiketta ja mitähän kaikkea :D Oli hyvää, mutta tuli kyllä ällö olo kun oli niin makeaa. Meinasin luovuttaa kesken, mutta ryystin viimeisetkin jäätelönrippeet lasin pohjalta!

Söin vanhempieni luona kunnon annoksen juuressosetta ja kalaa. Olin oikein ylpeä siitä, miten vähällä ahdistuksella ja ilman desimittaa sain koottua annokseni. Ja söin sen tietty myös. :)

Jee, hyvä minä!

Sosiaalinen syöminen

Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat helpottaneet huomattavasti viimeisen puolen vuoden aikana - vuodesta puhumattakaan. Tasan vuosi sitten koin kauhun hetkiä, kun piti lähteä reissuun viikonlopuksi, ja tiedossa oli josjonkinlaisia ruokailutilanteita. Etukäteistuskailusta kyseiselle reissulle voit lukea täältä. Ihanaa, että olen päässyt aimoharppauksen tässä(kin) asiassa eteenpäin!

Muutamia esimerkkejä:

- Olen syönyt Ikeassa sekalaisessa seurassa valmiiksi annostellun kalasetin jo kaksi kertaa. Vaikka seuraan lyöttäytyi ruokailun aikana yksi ylläri-ihminen, en saanut mitään paniikkikohtausta. Kyllä se hieman vakavoitti, mutta sain kuitenkin syötyä. Tämä kuva on aiemmalta kerralta, mutta saman annoksen söin viime viikollakin. (By the way, olin aiiiivan fiiliksissä, kun Ikeassa oli joulukoristeita jo joka lähtöön jeeeee ;))

- Menimme porukalla kavereiden kanssa syömään hampurilaispaikkaan. Ruokapaikka selvisi vasta abouttiarallaa matkalla sinne, joten en todellakaan ehtinyt valmistautumaan esimerkiksi tsekkaamalla ruokalistan. En silti ahdistunut siitä ollenkaan. Viime syksynä jokainen ravintolakäynti (joita ei montaa ollut) piti suunnitella tarkkaan etukäteen. Yleensä sovimme mieheni kanssa, mitä syön. Tuttuun tapaan toki nytkin jahkailin kahden annoksen välillä, mutta kumpikaan näistä ei kuitenkaan ollut salaatti :) Päädyin kanapihviin. Vasta tilattuani tajusin, että hetkinen! Annoksessa on perunoita! Hetkeksi tuli sellainen kuinka noloa-fiilis, mutta pääsin siitä kavereideni avulla nopeasti eroon. Maistoin muutaman perunankin jopa, ja se jos mikä oli mulle upea suoritus!

- Pystyin jäämään kaverilleni yöksi illanvieton jälkeen muiden kanssa. Vielä esim. vuosi sitten tämä olisi ollut todella haastavaa, koska olisi pitänyt miettiä tarkkaan oman ruokailun järjestäminen tuotteiden kannalta. En väitä, etteikö mun kurkkua olisi kuristanut, kun aamupalalla oli tarjolla the ultimate horrorleipää eli real-leipää sekä jotain porkkanakaurapaloja. Juustokaan ei ollut kevyttä, eikä ollut ohuita leikkeleitä. Puuroa en tehnyt itse, joten en tiennyt, mistä hiutaleista se oli eli en tiennyt kaloreita. Raejuusto ei ollut rasvatonta. Söin kuitenkin sitä, mitä oli tarjolla. Joo, juustoviipaleeni oli seitinohut, mutta otin sitä silti. Realiin en pysty vieläkään koskemaan, mutta otin kaurapalan! Pieniä asioita periaatteesa, mutta mulle merkkejä eteenpäin menemisestä :)

- En lämmitä töissä enää eväitä salassa tai jätä niitä lämmittämättä kun muita on paikalla, ettei kukaan huomaisi, että syön. Jep, näin on tapahtunut mooonta kertaa paranemisprosessin alussa :P

- Pystyn sanomaan, että mulla on nyt nälkä, mä tarvitsen ruokaa. Se ei enää hävetä juurikaan :)

Totta kai haasteita on vielä sosiaalisessa syömisessäkin paljon. Yksi suurimmista on se, että jos joku muu ei syö, mua alkaa ahdistaa oma syömiseni. Toki jos toinen sanoo, että söi vaikka juuri kotona, se on ok. Tai jos ollaan töissä ja muut ovat menossa syömään vähän myöhemmin, niin sekin on ok. Mutta esimerkiksi yökyläilyn aamupalalla yksi kaveri ei ensin ottanut muuta kuin kahvia ja smoothien, en meinannut mäkään saada syödyksi. Sörkin puuroani niin kauan, kunnes hänkin otti leivän. En sanonut mitään, mutta iski kunnon angsti päälle hetkellisesti.  Ja sitten joidenkin ruokajuttujen tilaaminen tai jopa kantaminen hävettää vieläkin. En esimerkiksi suostunut kantamaan mieheni Burger Kingin pussia kotiin, koska en halunnut naapureiden luulevan sen olevan mun :D LOL! Mutta minkäs teet kun mieli temppuilee.  

Anyways, hurjasti on elämä helpottanut, kun kaikki ei ole enää työn, tuskan ja itkun takana :) Suosittelen kaikkia muitakin uskaltamaan!