Perjantailäskiahdistus

kuva

Mä en jaksa. Mua ahdistaa niin paljon, että tekisi vain mieli lähteä lenkille ja juosta kolme tuntia. Mun maha tosin on niin täynnä, että varmaan kuolisin mahakipuun matkalla. Mä vihaan tätä tunnetta, kun maha on liian täynnä! Olen syönyt ihan liikaa herkkuja, mun takapuoli on v a l t a v a. Siis V A L T A V A. Mieheni mielestä ei ole, mutta hän näkee mut joka päivä, joten ei hän huomaa muutosta. Mä en tiedä, kuinka pystyn enää koskaan käyttämään mitään tiukkoja kesävaatteita saati bikineitä. Haluaisin vain hyväksyä muuttuvan kropan, ja välillä siinä onnistunkin. Kuitenkin edelleen ne hetket, joina vakuutan itselleni näyttäväni paremmalta ja syömisen olevan hyvästä ovat niitä, joina olo on iso. Silloin tuntuu, että ainoa keino säilyttää mielenterveyden rippeet on vakuutella noita asioita itselleen. Hoikan olon vallitessa en todellakaan halua syödä tai tulla isommaksi. Mua harmittaa, että paino on noussut niin helposti ja että pystyn liian helpolla syömään kaikkea p*skaa. Jälkiahdistus on toki edelleen jäätävä, mutta voikun en pystyisi edes laittamaan niitä herkkuja suuhuni. Hyvinä hetkinä havahdun, että ei tämän kuuluisi olla näin helppoa. Huonoina hetkinä ihmettelen, kuinka hiton vaikeaa voi joku hemmetin syöminen aikuiselle naiselle olla, noloa. 

kuva

Kuitenkin kuten jo aiemmin kirjoitin, en jaksa enää alkaa pudottamaan painoa. Pudotusta olisi edessä jo niin monta kiloa, etten jaksa sellaista enää. Tuntuu, että peli on laihduttamisen osalta menetetty. Sehän on toisaalta hyvä, koska tavallaanhan sitten anoreksian peli on menetetty. Tai no, ei aivan. Jos sanon suoraan, niin jos olisin varma, ettei aineenvaihduntani tyssää ja mene säästöliekille, aloittaisin painon pudottamisen heti. Siitä ei kuitenkaan ole takeita, joten en halua riskeerata. Mieli on edelleen hyvin sairas :(

kuva

 

 

Sitten yksi ruokasaavutus. Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa banaania. Alkuviikosta tukihenkilön kanssa sovittiin (lue: th käski), että syön vähintään joka toinen päivä banaania. Olen kaupan pienimmät banaanit valinnut, mutta silti iso saavutus! Välipalat ovat olleet hankalia, joten th ehdotti karjalanpiirakkaa ja banaania, ja että ostaisin niitä jo isomman satsin töihin valmiiksi. Pari kertaa noudatin tätä, mutta kuinkas ollakaan ne unohtuivat ja välipalaksi tuli kaikenlaista turhaa (esim. lusikallinen hilloa ja hunajaa sekä muutama ohut pipari, wtf). Mun versio banaani-piirakka-välipalasta:pienin mahdollinen bansku ja vuoksenpiirakka. Melkein siis sopimuksen mukainen. Toi banaani kyllä näyttää isolta kuvassa, mutta jos vertaa kämmeneen, niin ei se oikeasti ollut kovin iso. Maistui ihan ookoolta, vaikka en vieläkään sitä oikein haluaisi ruokavaliooni hyväksyä.

Huomenna kirjoitan kysymyspostaukeen vastaukset!

Tämän päivät pöperöt

Satuin kerrankin ottamaan kuvat (melkein) kaikista ruuistani tänään, joten olkoon tämä nyt sitten jonkinmoinen Ruokapäivä kuvina :) Päiväni ei mennyt ollenkaan nappiin ruokailujen suhteen, mutta kerrotaan nyt kumminkin. 

Aamupala

Töissä tuttua ja turvallista: puuropussi, puolikas omena ja ruislimppuviipale päällisineen.

Lounas

Riisiä ja kasviskastiketta sekä puolikas keitetty kananmuna.

Noh. Sittenpäs lähti homma alamäkeen. Lounaan jälkeen otin palan omenaa ja paaaaljon banaanilastuja. Siis oikeasti varmaan kaksi kourallista yhteensä ellei ylikin. Sen takia jäi väliin välipala sekä päivällinen. Oli niin täysi ja läski olo, etten saanut syötyä mitään.

Iltapala

Iltapalalla yritin paikata poisjääneitä ruokia. Otin rohkeasti ruislimppuviipaleen ja puolikkaan pienestä sämpylästä. Jogurtti oli Kalinkan kerrosjogurtti, oujee! Näiden lisäksi napostelin vielä pari porkkanaa, palan omenaa, palan myslipatukasta, puolikkaan coctailpiirakan ja ehkä n. desin loppuviikon evääksi tekemästäni kasvis-katkarapukastikkeesta. Mielestäni nuo jälkimmäiset ovat jo melkein ahmintaa, mutta nyt sen ihan todella ymmärsi. Vaikka banaanilastuista sain paljon energiaa (rasvaa, sokeria, buu), ei ravintoa tullut riittävästi. Nyt oksettaa ja maha meni vähän sekaisin kun yhtäkkiä söin monen tunnin tauon jälkeen. Iltapala (siis tuo kuvassa oleva ilman ylimääräisiä härpäkkeitä) oli nyt aikalailla sellainen, kuin sen kuuluisi olla joka kerta. Totesin miehelleni, että voikun uskaltaisin syödä noin joka kerta. Ehkä voisin yrittää uskaltaa. Ehkä. Mutta kun... 

Kiitos jo kysymyspostausta varten kysymyksiä laittaneille :) Kyselkää ihmeessä vielä edellisen postauksen kommenttiboksissa! Teen postauksen viikonlopun aikana.

Phuuh ja hohoo 100. postauksen kunniaksi kysymyspostaus

Tämä päivä on sisältänyt

ahdistusta isosta takapuolestani (tsiisus voisin mojauttaa päin näköelimiä niitä, jotka valittavat, kuinka "peppu ei vaan pyöristy vaikka kuinka kyykkään, hirveä lättäpylly")

reilu 13 tuntia töitä

käynnin päivystyksessä, jonka seurauksena antibioottikuuri

Lopputulos:

gif

Mutta! Tämä on mun 99. postaus, what the f :D Sadan rajapyykin kunniaksi voisin vaikka kokeilla kysymyspostausta, jos jotakuta kiinnostaa! Laittakaa siis kyssäreitä kommenttiboksiin, niin minäpä vastailen postauksen muodossa. Olkoon takaraja tän viikon loppuun.

Pikapäivitys

No moi vaan arvatkaa mitä kaikkea tähän päivään on kuulunut! 

Söin Ikeassa ostosreissulla. Olin todella rohkea ja tuli ihanan normaali olo! :)

Riisiä, kanaa, kasviksia ja raita. Valmiiksi koottu, ei tarvinnut sentään annostella, huh.

Oltiin mieheni kanssa cittarissa. Haikailin alennuksessa olevia irttareita, ja mieheni totesi, ettei me lähdetä sieltä ennen kuin on ostettu karkkia. Ei kai siinä, niinpä hän kokosi muutaman sadan gramman suklaapussin ja mä muita karkkeja saman verran :D Söin jo päivällisen jälkkäriksi 50 grammaa niitä. Katsotaan, kuinka ilta sujuu. Onnistuisinkohan nauttimaan karkeista ilman suuria morkkiksia? Olen joka tapauksessa jo melko iso, joten hittoako tässä.

Ekan jumpan aiheuttamat fiilikset ja ajatusryöppy.

Nyt on sitten liikuntasuunnitelma startattu! Ajatuksia:
- hmm muut valuttivat hikeaä hot studiossa, mutta musta ei irronnut pisaraakaan. Aineenvaihdunta oikeastikin edelleen ihan seis?
- tunnin aikana ei tuntunut sydämessä pahalta, koska ei ollut varsinaisia sykkeenkohotuksia, mutta jälkeenpäin tuntui ns. pakotusta rinnassa.
- ihanaa oli päästä tekemään jotain!!!
- tärisin kuin haavan lehti staattisissa pidoissa :D
- ei tullut vertaileva olo ja mielestäni näytin suht hoikalta jumppavaatteissa (paitsi alakroppa, voi jessus).
- huomenna jo uudestaan! Eiku... no jos nyt vähän vaan ees ylihuomenna. Eiku...
- oli hirveä nälkä tunnin jälkeen, jotenkin aika ihanaa, haha.
- tunnin jälkeen söin hyvällä mielellä keiton kanssa ja KAKSI leipää!!!!!
- kyllä väsytti illalla!

Vitsit että tekis vaan mieli mennä taas. Toisaalta on ihanaa, ettei ole pakko, mutta toisaalta ärsyttää kun ei saa mennä heti uudelleen. Mulla on ihan tyhjä pää jotenkin, ehkä näin perjantain kunniaksi. Tässä ajatusvirtaa sen kummemmin erittelemättä: 

Reisiläskit ahdistaa. 

Väsyttää.

Maha on liian täynnä.

En halua syödä enää iltapalaa.

Olisin halunnut ostaa Citymarketista alennuksessa olevia irtokarkkeja, mutta en uskaltanut. Se v*tuttaa. 

Ostin tulppaaneja, koska tulee ihan liian harvoin ostettua kukkia kotiin, ja koska ne nyt sattuivat myöskin olemaa alennuksessa. 

Kurkkuun sattuu. 

Töissä on kivaa, vaikkakin tosi kiireistä. 

Rakastan mun kotikaupunkia ja meidän kotia. 

Olen onnellinen, mutta en uskalla myöntää sitä ääneen, jottei kukaan luule mun olevan terve.

Ulkona on ihan pirun kylmä, enkä tykkää siitä ollenkaan. 

Moni naureskelee, että pakkanen on pukeutumiskysymys. Kun kerron kylmäallergiani pahoista oireista, ei ketään enää naurata.

Vihaan kylmyyttä.

Mutta kukat on kauniita :)

Samaa ja samaa ja samaa ja samaa ja samaa ja...

Olen eilen ja tänään syönyt kouralliset salmiakkia ja sipsejä. Eikä edes ahdista. Ainakaan hirveästi. Tai no, ehkä mä vähän huijaan myös itseäni yrittämällä väittää, ettei ahdistaisi. Sanotaanko vaikka niin, että ahdistaa, mutta omatunto tuntuu melko puhtaalta herkuista huolimatta. En jaksaisi enää olla sairauden vietävissä, ja herkuttelu tuntuu niin kivan normaalilta. Sairaus kuitenkin näkyy normaaleissa aterioissa edelleen hyvin voimakkaasti. En voi ymmärtää vieläkään, miksi en pysty ottamaan keiton kanssa toista leipää, mutta pystyn ottamaan salmiakkia. Tai miksi alan itkemään, kun tarjolla onkin vain normaaleja jogurtteja, mutta kuitenkin saatan napostella sipsejä puolisoni kulhosta. Mieluummin herkut olisivat se lamaannuttava tekijä, eikä ruoka. Toisaalta, jos ajattelee paria viime vuotta, tuntuu tämä käyttäytyminen ihan loogiselta. Pitkään elin niin, etten syönyt ruokaa, jotta sain nauttia herkuista kun niitä oli tarjolla. Jos oli juhlat tulossa, nipistin kaikesta entisestään saadakseni ottaa jotain hyvää. Siitä, mistä tämä käyttäytymismalli on alkujaan lähtenyt käyntiin, mulla ei ole harmainta aavistustakaan. Pitäisi penkoa varmaan vielä syvemmältä ja kauempaa, mutta en sitä välttämättä pysty yksin tekemään. Aina ei menneiden pohtiminen ja syiden hakeminen auta, mutta tässä asiassa uskoisin olevan hyötyä, jos ymmärtäisin alkuperän. By the way, kylläpä aina hävettää myöntää tämmöisiä herkkujuttuja, olen ihan p*ska anorektikko :D

Havahduinpa tänään muuten once again siihen, kuinka olen taas niin urautunut tiettyihin ruokiin. Vai miltä tämä kuvajono näyttää?

Jos johonkin olen tyytyväinen, niin siihen, että uskalsin pitkästä aikaa ottaa leivän päälle kananmunaa. Kiitos Lotan postauksen :) Olen kuitenkin sokeutunut sille, että syön pitkään täsmälleen samoja annoksia. Sitten rohkaistun ja vaihdan, mutta takerrun uuteen vaihtoehtoon taas moneksi viikoksi. Miten onnistuisin saamaan vaihtelua? Yksi syy samoihin safkoihin on kyllä myös se, etten yksinkertaisesti jaksa joka päivä kokata. Niinpä teen yhtä ruokaa isomman satsin, jota sitten syön monta päivää. Niin kai tekevät monet muutkin ilman tämmöitä yksipuolistumista, joten miten voisin ihan käytännön asioiden kautta yrittää rikkoa tää kuviota? Anyone?

Eilen :) Tänään >:|

Tein salisopimuksen, jee! Oli niin kiva tapaaminen keskuksen johtajan kanssa, että mä melkein liikutuin. Siis ihan oikeasti tuli sellainen olo, että hän todellakin välittää asiakkaiden hyvinvoinnista. Myyntimies on aina myyntimies, mutta mulle tuli tervetullut, huolehdittu ja lämmin olo. Kerroin, että kroppani ja sydämeni eivät pysyneet aikaisemmassa tahdissani perässä, joten olen ollut pitkään liikuntakiellossa. Kerroin myös, minkälaisen liikuntaluvan olen nyt saanut. Hän ymmärsi hyvin ja kiitti, että puhuin avoimesti. Hän ruksasi mulle tuntivalikoimasta ne tunnit, jotka sopisivat mulle nyt. Hän myös ruksi muutamia "seuraavan vaiheen" tunteja ja kirjoitti perään "Ei vielä" :) Lisäksi hän kirjoitti paperiini "Ota rauhassa" ja vannotti mua, että maltan kuunnella itseäni ja ottaa rauhallisesti. Haikaillessani esim. spinningiä, hän totesi "Sen aika tulee vielä." :) Oikeesti, ihana!

Nyt pitää vain pitää itsenssä niin sanotusti kurissa ja nuhteessa, eikä lähteä liian aikaisin liian rankoille tunneille. Huomasin myös jo heti katsovani, että sille tolle ja tälle tunnille voisin tällä sekä ensi viikolla mennä. Niin, tosiaan alkuunhan saan mennä kerran viikossa... Huoh. Kuin joutuisi ajamaan kahtakymppiä motarilla. Eipä auta kuin hillitä itsensä ja himmailla. Tekisi mieli huutaa kaikille siellä salilla, että miksi en mene rankoille tunneille. Äää siellä on myös ihanaihanaihana kamppailulajeihin perustuva tunti, jolle niin kovasti haluaisin. No, jäsenyyteni on niin pitkä, että enköhän ehdi sielläkin vielä käydä :)

Eilen oli niin superkiva päivä, mutta tänään olenkin ollut koko iltapäivän ihan ärrimurri. Kiukuttaa moni asia töissä ja itsessä. Eilen illalla mulla oli maha aivan sekaisin, joten tänään vatsa onkin ollut kuin ilmapallo. Se jos mikä laittaa käkkäränkkävaihteen päälle. Jospa huomenna olisi taas hyvä päivä! Terveisin, turvonnut orava

kuva

Salipohdintaa

Miksi en antanut kesällä painon käydä vielä alempana?Tuo ajatus on edelleen hyvin usein mielessäni. Toisaalta tiedän, että alimmassa painossani kesällä olin jo niin huonossa kunnossa, etten olisi kovin paljon alhaisemmasta painosta välttämättä selvinnyt. Sydämeni oli silloin vasta toipumassa, joten lisärasitus painon tippuessa enemmän olisi saattanut koitua kohtalokseni. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kaipaan sitä pientä kroppaa, mutta toisaalta muistan kyllä, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Olen koko ajan ollut työssäkäyvä ihminen, joten pahempi romahdus ei olisi tullut eikä tule kysymykseen. Nyt kun painoa on tullut jo reippaasti lisää, olisi painonpudotus niin alas melkoinen urakka. Sellaiseen en jaksa lähteä, enkä halua riskeerata säästöliekin pelossa. Elimistöni ei ehkä edes kestäisi uutta rajua laihdutusta. Sitäpaitsi mä haluan syödä. Haluan syödä ruuan lisäksi myös herkkuja. Eilisenkin aikana söin varmaan kourallisen tuliaiseksi saamiani salmiakkeja. Haluan oppia olemaan normaalisti ja päästä pois noista sairaista ajatuksista, eikä siihen auta muu kuin syöminen ja rajojen rikkominen. Kiloja on tullut runsaasti, mutta tulkoon lisää, jos se tarkoittaa vapautta. Oma kroppa on vain hyväksyttävä. Mun on hyväksyttävä se tosiasia, että mua ei ole luotu langanlaihaksi.

Hameen laskos saa takapuoleni näyttämään vielä isommalta kuin se on,  mutta ei anneta sen häiritä :P

Sitten asiasta maton alle. Pohdin ja etsin pitkään paikkoja, joissa voisin aloittaa liikkumisen. En olisi halunnut liittyä mihinkään saliketjuun, mutta olen sen verran kranttu ajan ja paikan suhteen, että vaihtoehdot ovat vähissä. En halua, että jumppaan lähteminen on mikään ylimääräinen stressi, joten haluaisin mennä about suoraan töistä ja että paikka olisi kävelymatkan päässä kotoa. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä kivenheiton päässä olevaan saliin. Entinen salini ei tosiaan tule enää kysymykseen, koska siihen liittyy niin paljon pakkoliikuntamuistoja. Lisäksi koen identiteettini olevan siellä tietynlainen, kuten olen tainnut mainitakin. Niin joo ja muutettiin kauemmas sieltä kesällä, joten kävelymatkakriteeri ei oikein enää täyty.

Olen tänään menossa tutustumaan uuteen paikkaan. Olen kuullut jonkin verran huonoa siitä paikasta, mutta ainakin vastaus heiltä tuli tosi nopeasti ja oli tosi ystävällinen. Kerroin viestissäni palaavani pitkän liikuntakiellon jälkeen liikunnan pariin, ja että aluksi kiinnostaa rauhallisemmat tunnit. Aion olla avoin asian suhteen, vaikken nyt välttämättä syytä liikuntakieltoon tarkemmin kerrokaan. Koen tarvetta selitellä sitä, etten voi osallistua (vielä) sykettä kovasti nostaville tunneille. Tein mielessäni pienen pros and cons-listan ko. salista:

- sali on vain naisille, joten onkohan siellä enemmän vertailua kuin normisti?
- melko kallis ja pitää sitoutua pitkäksi aikaa
- kiusaus osallistua rankoille tunneille
+ tosi lähellä kotia
+ monipuolinen tarjonta myös keho&mieli-tunneista
+ paljon tunteja eri aikoihin
+ jatkoa ajatellen monipuolisuus myös muissa tunneissa
+ uusi paikka, uusi alku :)

 Jännittää, aion mennä ekalle tunnille jo tällä viikolla jos päädyn sopparin tekemään!

kuva

Lääkekokeilu ja pieniä uudistuksia.

Kokeilin eilen illalla ekaa kertaa saamaani ahdistuslääkettä. Mulla ei ollut mitään maailmanlopun ahdistusta, mutta halusin testata lääkkeen vaikutuksia turvallisessa ympäristössä (kotona, mieheni valvovan silmän alla). Vaikutus oli lähinnä väsyttävä. Toki olin jo valmiiksi melko uupunut, joten jännä nähdä, kuinka lääke vaikuttaa vaikka päiväsaikaan, kun pitää oikeasti vielä tehdäkin jotain. Nyt en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sohvalla. Huimausta oli vähemmän kuin odotin, mutta kyllä päässä aika erikoiselta tuntui. Olotila oli oikeastaan aika ärsyttävä, koska unetti, mutta kun laitoin silmät kiinni, päässä heilui eli en pystynyt nukahtamaan. Iltapalan syöminen tuntui vaikealta, koska olin niin out of this world. Sain kuitenkin sen syötyä ja otin jopa muutaman karkin ja sipsin!

Iltapalasta puheenollen. Tukihenkilön ja raten kanssa ollaan mietitty siihen vaihtoehtoja, koska se on ollut hyvin samanlainen jo monta kuukautta. Lisäksi leivän poisjäämiskierre pitäisi saada pysäytettyä. Toissailtana ja eilen onnistuin ottamaan vähän uudenlaisen version, josta tulikin tosi hyvä mieli! Nyt olen kokeillut myslin korvaamista toisella leivällä eli iltapalani olisi aikalailla peruslistan mukainen. Tosin hups, jätin eilen viilistä tilpehöörit pois, mutta otin vain yhden leivän. Oh well, menköön lääkepöhnän piikkiin. Perjantain iltapala meni kuitenkin aika putkeen sitä edeltäneestä ahmimisesta huolimatta.

Jogurttia marjojen kanssa(+rkl ruishiutaleita), ruislimppuviipale ja puolikas äidin tekemästä sämpylästä päällisineen. Molemmista olin jo puraissut :D

Olen nyt myös yrtittänyt rikkoa kanaa ja riisiä-lounaani laittamalla välillä pastaa! Lounaan leipä on tosin jäänyt taas pois, kun olen onnistunut nostamaan vihdoin raten patistuksesta riisin/pastan määrän kahteen desiin. 

Kana-kasviskastiketta, ruispastaa ja raejuustoa+kurkkua.

Olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseni peilistä välähdyksenomaisesti välillä suht pienenä. Seuraavassa silmänräpäyksessä näytän taas jo liian isolta, mutta on pieniä hetkiä, kun ehkä näen sen todellisuuden jonka muut näkevät. Vai onko se toisin päin?Jos näenkin suurimman osan ajasta ihan totuudenmukaisen kuvan itsestäni ja sitten välillä haavekuvaa pienemmästä minästä? Näissä asioissa on tosi vaikea erottaa terve ja sairas ajatus. Ruokien tai vaikka hyötyliikunnan (rappuset vai hissi jne) kohdalla sen monesti erottaa, mutta kehonkuvasta en ole ollenkaan niin varma. On oikeastaan aika pelottavaa, kun ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei...
 

Wäsy.

Oon niin väsynyt, että kaikki itkettää. Viikonlopun kaveritreffitkin ahdistavat, koska haluaisin vain levätä kotona. Tiedossa on kolmet kaveritreffit, ja kiva nähdä ystäviä, mutta voikun voisin vain levätä. Kaksi 12 h työpäivää peräkkäin tekivät (odotetusti) tehtävänsä. 

Olo on jotenkin luuseri. Sorruin pitkän päivän jälkeen vähän ahmimaan, ja se vetää mielen maahan entisestään. Joo, edelleen suhteellista ahmimista, koska raejuusto ja ohuen ohuet leikkeleet eivät menisi ahmimiskategoriaan ainakaan raten mielestä. Silti ahdistaa, ärsyttää ja väsyttää.

Mua siis väsyttää. Mutta ei sillä tavalla, että haluaisin mennä nukkumaan. Tai ehkä vähän.

gif

Raaaaauhallinen alku.

Ravitsemusterapeutin tapaaminen oli todella hyödyllinen, mutta niin oli fysioterapeutinkin! Vitsit, kuinka hyvä fiilis jäi. Vaikka on ammattilainen kyseessä, pelkäsin sieltä tulevan "lenkkarit jalkaan vaan ja lenkille". Mutta ei. Yllätyin positiivisesti. Oli ihana kuulla taas tosiasioita ja muistuttelua tilanteestani.

kuva

Fyssarin suusta:
"Olet vielä niin pieni, että sä et tarvitse liikuntaa vielä yhtään mihinkään."
"Olet aivan keskeneräinen toipumisessa."
"Taustastasi paistaa läpi päämäärätietoituus. Kun sä jotain aloitat, sä viet sen loppuun kehoa kuuntelematta."
"Minkäänlainen kilpailuun liittyvä urheilu ei sovi sun temperamentille varsinkaan tässä vaiheessa."
"Sä olet jo nuorena vetänyt ihan överiksi, koska ei sellaisia rasitusvammoja hetkessä synny."
"Onko järkevää tai tarpeellista edes aloittaa liikuntaa vielä tässä vaiheessa sun mielestä?"
"Yksin liikkuminen ei ole nyt hyväksi, koska silloin se itsensä piiskaaminen pääsee valloilleen."
"Sun miehesikin on varmasti onnellinen, kun saat sut "takaisin" ."
"Sä näköjään tarvitsit mennä ihan äärimmäisyyksiin, ennen kuin tajusit tilanteen."
 
Ensin pohdittiin, että onko vielä hyväksi aloittaa mitään liikuntaa, mutta päätettiin kuitenkin kirjoittaa mulle liikuntasuunnitelma! Pointtina on, että sen ali saa mennä mutta yli ei. Eli mun täytyy oppia siihen, että ton verran saan tehdä, mutta mun ei tarvitse tehdä tuonkaan vertaa. Ja yli ei saa mennä missään nimessä.

Suunnitelma:

- Aluksi 1xvko rauhallinen tunti (jooga, pilates, kehonhuolto,venyttely, core tms).
- Parin viikon jälkeen JOS tuntuu hyvältä, lisätään rauhallisia tunteja eli yhteensä 2xvkossa.
- Muutaman viikon kokeilun jälkeen JOS - ja siis tämä on ISO JOS - tuntuu edelleen hyvältä, mukaan otetaan joku hieman vauhdikkaampi, hauska, tanssillinen tunti, kuten Zumba.
- 3x viikossa on aivan maksimi, ja niistä kaksi on oltava rauhallisia tunteja!

Muuta:
- Jokaisen tunnin jälkeen on otettava liikuntalisä eli 1 kpl välipalalistalta/h. Siis myös kevyiden venyttelytuntien jälkeen.
- Muistan rajoittaa myös turhaa pakonomaista hyötyliikuntaa eli opettelen esim. käyttämään hissiä joskus :D

kuva

En ole koskaan innostunut rauhallisista lajeista kuten joogasta, pilateksesta, venyttelystä yms. Nyt mun täytyy astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilla jotain kehon-/mielenhuolto- tai lihaskuntotunteja. Aion katsoa kuntokeskuksen sijaan esim. työväenopiston tai jonkun random seuran tunteja. Niissä on varmasti vähemmän suorittava ja enemmän rento meininki. 

Tukihenkilön seurassa syöty nuudeli-quorn-annos. Valtava annos aiheuttikin pariksi tunniksi vatsakipuja ja vessassa istumista :D

Fiilis: Jee:)

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^

Ylämäen jälkeinen alamäki.

Ajauduin katselemaan vanhoja kuvia, taas. Kesän kuvissa näytän ihanan ja kamalan pieneltä. Sairaat ajatukseni kallistuvat enemmän ensimmäiseen adjektiiviin. Kaikki vaatteet tuntuivat ja näyttivät hyviltä. Vanhemmat kuvat, joissa olen lähempänä normaalipainoa aiheuttavat ahdistuksen. En näytä miltään valaalta, mutta ihan liian isolta kuitenkin. Olen tämän jo ennenkin sanonut, mutta muistan olleeni melko tyytyväinen vartalooni kesällä. Ja että muistan myös, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Mieleni on kuitenkin vielä niin vääristynyt, että peräänkuulutan enemmän sitä tyytyväisyyttä peilikuvaan kuin terveyttä. En koko ajan, mutta hyvin usein.Tekisi mieli poistaa facebookista kaikki viime kesän kuvat, jottei kukaan tajuaisi, kuinka paljon olen suurentunut.

Tämä ahdistus alkoi kehittyä jo eilen illalla. Päivällä söin lounaaksi salaatin, hyvin kevyen välipalan ja päivälliseksi kevyttä keittoa. Olin paljon menossa päivän aikana, ja kaiken kukkuraksi päivällinen tuli ulos yhtä nopeasti kuin oli mennyt sisään. Sori nyt vaan liiasta tiedosta, mutta maha jostain syystä protestoi :D On siis ymmärrettävää, että ilta meni miten meni. Pitkästä aikaa sorruin ahmimaan. En ole toviin sitä tehnyt, mutta nyt lähti käsistä. Tästä johtuen aamu alkoi väärällä jalalla. Mikään ei pilaa päivää heti kärkeen niin hyvin kuin se, että maha tuntuu täydeltä, eikä vatsa toimi tavalliseen aamuiseen tapaansa. Painava olo ahdistaa erityisen paljon siksi, että alkuviikosta on punnitus.

Edessä on pitkä ja kivinen tie. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta päästä sen loppuun. Tai loppuun uskon pääseväni, mutta että olisin tyytyväinen ja hyväksyisin itseni... Toivon jatkuvasti, että sairastuisin niin kovaan flunssaan tai vastatautiin, että en yksinkertaisesti pystyisi syömään ja painoni romahtaisi. En haluaisi myöntää näitä asioita, mutta hittojakos tässä todellisuutta kaunistelemaan. Anoreksia käskee mun mennä vielä kerran pohjalle. En kyllä todellakaan usko, että se on enää mahdollista. Niin paljon olen saanut kiloja, etten tule enää koskaan pääsemään niihin alhaisiin lukemiin. Se ahdistaa, vaikkei saisi. Aion jatkaa eteenpäin, mutta nämä inhottavat ajatukset roikkuvat lahkeessani kiinni tehden matkastani koko ajan raskaampaa.

kuva

Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.

Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.

Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin. 

Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!).

Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.

Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.

Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.

Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3

Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.

Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna.

Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)

Kaksijakoiset fiilikset.

Huh huh mikä väsymys. Aina jos on todella aikainen herätys, en joko saa unta tai sitten heräilen pitkin yötä peläten, että olen nukkunut pommiin. Eilen herätyskello soi ennen viittä. Olin nukkunut ehkä viisi tuntia, koska en millään saanut unta. Viime yönä sain hotellissa nukuttua paremmin, mutta vieläkin väsyttää paljon. Jouduin jopa turvautumaan yhteen energiajuomaan, yök. Eikä se edes juurikaan tuntunut auttavan. Aiheutti vain huonon olon pahalla maullaan.

Olen kokenut näiden kahden päivän aikana hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita syömisen suhteen. Toisaalta oma keho on ahdistanut ja peilistä on katsonut takaisin sotanorsu. Toisaalta on tullut ihania normaaleja hetkiä, joita tavallaan kaipaan kovasti lisää. Esimerkiksi oli ihanaa soittaa kyseisessä kaupungissa asuvalle entiselle koulukaverille, että lähtisikö hän kahville. Syötiin molemmat salaatit ja se oli kivaa. Emmin pitkään, uskallanko syödä hänen kanssaan, koska hän ei tiedä tilanteestani eli hänelle identiteettini oli edelleen "ei syö muuta kuin omenia". En kuitenkaan usko, että hän mitenkään noteerasi koko asiaa tai tuijottanut syömistäni.

Terveitä asioita:
- Kaupassa korissani oli jo rasvaton jogurttipurkki, mutta rohkaistuin (n. kymmenen minuutin tuijottelun jälkeen :D).... *rumpujen pärinää* ottamaan Kalinka.kerrosjogurtin!!! Olen sellaisen syönyt viimeksi varmaan joskus ala-asteella. Oli muuten ihan hyvää :)
- Söin kaikki ateriat ja junassa vielä välipalan jälkeen "ylimääräisen" omenan.
- Join välipalaksi koko pullon juotavaa jogurttia!
- Lounailla oli leivät mukana, vaikka en meinannut niitä ottaa.
- Otin kaksi suklaakonvehtia kun oli tarjolla.

The Jogurtti.

Kanaa, riisiä, raejuustoa ja vuoksenpiirakka.

Eväsostokset: Iltapalaksi riisipiirakka, jogurtti ja omppu, välipalaksi juotava jogurtti ja omppu. Pastilleja päivällisen jälkiruuaksi :)

Sairauden sanelemaa:
- Kaupassa valinnat kestivät k a u a n. Kauppa oli kämänen pieni K-market, mutta silti sain kulutettua aikaa siellä reilusti yli vartin.
- Päivällisen jälkkäriksi ostin pastilleja, enkä tosiaan koko rasiaa syönyt. Ei taideta ihan laskea jälkkäriksi.
- Edelleen tunsin jonkinlaista tarvetta hieman peitellä sitä, että söin lounasta. Olisin varmasti kuollut, jos joku olisi kysynyt, mitä mulla on ruokana :D
- Kävelin rappuset seitsemänteen kerrokseen ja alas matkalaukun kanssa hissin sijasta.
- En olisi uskaltanut ottaa normijogurttia, jos kalorit siltä päivältä eivät olisi olleet alakanttiin.
- Aamupalalla olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutten uskaltanut, vaikka annos todnäk jäi hieman vajaaksi. Otin hienon kuvankin aamupalasta, mutta poistin sen vahingossa.

Ainiin! Jee polin fysioterapeutti soitti tänään! Fyssarin yksilökäynneille ei ole sitä bmi-rajaa vaan sellaiseen fysioryhmään, josta oli puhetta hoidon alussa. Aika yksilökäynnille on siis varattu ensi viikolle! :) Mua jännittää se tapaaminen paljon, koska toisaalta mua pelottaa, jos saan luvan alkaa urheilemaan. Kaipaan esim. lenkille kovasti, mutta kuitenkin ahdistaa se, että olenkin jo riittävän terve aloittamaan liikunnan. Heti tulee ajatus "höh, sitten on pakko lähteä liikkumaan kun siihen on lupa". Ja sitten se lähtee lapasesta. No, näistäpä ajatuksista varmasti nimenomaan fyssarin kanssa keskustellaan.

Vaikeuksia edessä ja takana.

kuva

Huomenna on herätys jo ennen aamuviittä, nice. Kahden päivän työreissu odottaa eli tiedossa on hotelliyöpyminen. Hotelliaamisia on jo tullut harjoiteltua useampaan kertaan, joten uskoisin sen menevän ihan hyvin. Muut ruokailut jännittävätkin sitten enemmän. Täytyy huolehtia aamupala junassa, lounas huomenna ja ke sekä välipalat huomenna ja ke. Suunnitelmani reissua varten:

Ti
Aamupala junassa: Skyr-rahka, vuoksenpiirakka ja ruislimppuviipale päällisineen (+puolikas omena?)
Lounas: Eväänä riisiä ja kanakastiketta+raejuustoa (kehtaankohan ottaa myös leivän mukaan...)
Välipala: Omena ja myslipatukka.
Päivällinen: Salaatti jossain ravintolassa/kahvilassa tai haen kaupasta hotellihuoneeseen. (uskallankohan ostaa jonkun jälkiruuan...)
Iltapala: Vuoksenpiirakka, jogurtti (tai rahka?) ja omena.

Ke
Aamupala: Hotellin aamiainen.
Lounas: Sama kuin ti.
Välipala: Omena ja jotain, ehkä porkkanapiirakka.

Höh. Noi näyttää jotenkin vähältä kun kirjotin ne auki. Äää tuntuu niin vaikealta taas. Oltiin tänään mun porukoilla syömässä, ja äiti kysyi, että onko taas jotenkin vaikeampaa ruuan ottaminen. Itkuhan siinä tuli. Kyllä on. Samaa tukuhenkilökin kommentoi viimeksi. Annostelu on niin vaikeaa, ää! Annostelun takia mielessä käy se päiväosasto ihan jatkuvasti. Aina toivon, että olisipa tukihenkilöni tässä, ja osastollahan tuki olisi jokaisella ruokailulla iltapalaa lukuunottamatta. En kuitenkaan haluaisi mennä, koska a) en haluaisi olla pois töistä ja b) olen jo näin iso.

A: Töistä voisi olla ok olla pois vaikka maaliskuussa, mutta ei ihan tässä lähiaikoina. En kylläkään tiedä, millä aikataululla osastojaksoa lähdettäisiin suunnittelemaan. Tekisin varmaan niin, että en hiiskuisi asiasta töissä sen kummemmin ja käyttäisin jäljellä olevat viime vuoden kesälomapäiväni siihen. En haluaisi sairaslomaa.

B: Ihan tyhmää, koska tiedän, ettei syömishäiriön vakavuus tai syömisen vaikeus katso painolukemaa tai ympärysmittaa. Mutta kyllähän sen vertailun pelon ymmärtää, vaikka itseäni vartenhan mä siellä olisin.

Ihan reppanaolo. Tämmönen:

kuva

 

Ruokakuvioita

 Aamupala

Tästä... 

...on tultu tähän. Muuten sama setti, mutta juustoviipale on joinain aamuina mukana, enkä enää pilko leipää (!). Jos ei ole juustoa, ohuita leikkeleitä on kaksi. Puuroon olen alkanut sekoittaa joko pari lusikallista raejuustoa tai pienen lorauksen juotavaa jogurttia.

 

Lounas

Näistä kasvis-soijarouhemössöistä ja lehtileivästä.. 

 

... on tultu esim. pastaan tai riisiin kanan kanssa sekä erikoistilanteisiin, jotka on hoidettua muullakin kuin omenalla. Lehtileipä on vaihtunut ruislimppuviipaleeseen.

.

Välipala

Tästä...

...on tultu hieman eteenpäin, mutta vieläkin välipala jää yleensä melko kevyeksi.

(mukissa juotavaa jogurttia ja omenaa)

Päivällinen

Näistä...

 

...on tultu näihin. Edelleen syön yleensä keittoa, mutta lehtileivät ovat vaihtuneet ruislimppupalaan tai paahtoleipään (!). En edelleenkään pysty ottamaan kahta leipää, mutta parempi yksikin normileipä kuin lehtileipä ;) Päivällisellä olen myös useiten kaikista ruokailuista ollut jossain muualla kuin kotona/töissä syömässä, koska tapaan tukihenkilön usein töiden jälkeen päivällisaikaan. Olemme myös mieheni kanssa viikonloppuisin elvyttäneet perinnettä, että mieheni laittaa jotain ruokaa.

Mieheni tekemä annos.

Äidin tekemää siskonmakkarakeittoa puolikkaan näkkärin ja 1/4 sämpylän kera.

Ensimmäinen pasta-annokseni ravintolassa.

Jälkiruoka

Haastavasta jäätelöstä...

...suklaapaloihin. Jälkkäreistä ei ole juurikaan kuvia.
Monesti jälkkäriksi otan porkkanan, omenapalan ja sokerittomia pastilleja. Olen kuitenkin yrittänyt tsempata taas ja ostanut vanukkaita. Suklaata oli ennen Joulua paljon, joten sain kuitenkin myös niitä otettua välillä.

Iltapala

Iltapalasta ei juurikaan ole kuvia jostain syystä. Joudun tunnustamaan, että näin runsailta iltapalani eivät lähiaikoina ole näyttäneet. Leipä on jäänyt liian usein pois ja olen korvannut sen porkkanalla. Monta kertaa leipä on kuitenkin jäänyt pois sen takia, että olen ottanut mieheltäni sipsejä eli energia ei ole jäänyt vajaaksi, heh ;D Mutta joo, päivän syömiset ahdistavat takaraivossa ja vatsassa iltaisin. Mua harmittaa, koska aikaisemmin iltapala oli mun päivän lemppariateria.

 

Näihin kuviin ja tunnelmiin :)