Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Mietteitä salilta.

Menin tänään reilun kolmen viikon sairastamisen jälkeen ekaa kertaa salille. Kerran olen käynyt lenkillä, mutta muuten en ole oikein liikkua uskaltanut tai pystynyt, niin kipeä olen ollut. Oli kuitenkin aika tyhmä salikäynti. Mua alkoi niin masentaa kun tuli sellainen olo, että ei tästä ole mitään hyötyä. Fiilis alkoi lässähtää siitä, kun taas se yksi supermuija oli samaan aikaan salilla. Hän on laiha ja jäntevä, vahvan näköinen. Sitten katsoin itseäni peilistä. Olen pehmeä kuin pullataikina. Joka paikasta tuntuu ja näyttää tursuavan vähän ylimääräistä. Haluaisin niin kovasti kiinteytyä. Olisin aivan tyytyväinen tämänhetkiseen kokooni, jos olisin timmimpi. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.

Se tyttö oli taas salilla jo huhkimassa kun itse aloitin lämmittelyn, ja siinä vaiheessa kun tein loppuvenytyksiä, hän aloitti vielä uusia lihasryhmiä. Huoh. Tuli niin huonommuuden tunne. Ei musta sen näköistä saa näillä salikäyntimäärillä. Edelleen voimassaoleva liikuntasuunnitelma on kahteen liikuntakertaan, joista vähintään toisen olisi oltava jotain sosiaalista tekemistä. Ja rehellisesti sanottuna, ei mulla aina edes tunnu olevan aikaa tai jaksamista enempään. Tai siis, aikaahan varmasti olisi. En vain yleensä jaksa, jos olen esim. lähtenyt vitosella alkavalla kellonlyömällä aamulla kotoa, ja tulen viiden jälkeen iltapäivällä takaisin. Lisäksi nautin töiden jälkeen kavereiden näkemisestä (monetko kerrat laistin siitä päästäkseni kolmeen jumppaan), kirjojen lukemisesta, hengailusta, ajan viettämisestä puolison kanssa, telkkarin katsomisesta...Ehkä olen sitten vain laiska, kun keksin tuollaisia tekosyitä. Vai ovatko ne tekosyitä vain sairaan puoleni mielestä?

Olen aina ollut todella tuloshakuinen ja tavoitteellinen. Siksi jäinkin miettimään, että onko liikunnassa mitään järkeä, jos sitä harrastaa sen verran vähän, ettei se varsinaisesti vaikuta mihinkään? Ihan typerä kysymys, mutta tuo nyt pyörii mielessäni. Entinen kilpaurheilija sekä sittemmin muuten vain liikunta-addikti (osin tietysti sh:n sanelemana) - pystyykö tällä taustalla koskaan liikkumaan pari-kolme kertaa viikossa "omaksi iloksi"? En tiedä, se taitaa jäädä nähtäväksi.

kuva