Hyvillä mielin jouluun :)

Söin elämäni ensimmäistä kertaa kakkua kahvilassa! Ystäväni oli luvannut tarjota mulle kakkukahvit synttäreideni kunniaksi pari kuukautta sitten, mutta silloin hannasin ja sovittiin, että toteutetaan se myöhemmin. Nyt sen aika oli! Jäin varaamaan meille pöytää ja sanoin, että ystäväni voi valita, niin on varmasti helpoin. Hän toi jaettavaksi kaksi erilaista palaa. Toinen oli niiiin hyvää, toinen ihan ok. Parasta kuitenkin oli, että uskallan varmasti joskus toistekin ottaa kakkupalan tai leivoksen kahvilassa :) Ja toinen success: olin sukuloimassa ja yhtäkkiä nenäni eteen tungettiin joulutorttuja. En kehdannut kieltäytyä, joten otin tortun. Tämä saattaa taas kuulostaa oudolta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ottanut kokonaisen joulutortun. Nytkään en ihan kokonaan syönyt sitä, koska se oli oudon makuinen (myös muiden mielestä), mutta suurin saavutus oli ottaa se. 

Ihanaa myös, että joulu ei juurikaan ahdista. Toistan itselleni jatkuvasti sitä, että jos olen jo pitkään pysynyt samoissa painolukemissa herkuttelusta huolimatta, niin tuskin se tulee räjähtämään nytkään. Tänään myös sanoin peilikuvalleni, että mä olen ihan hoikka. En mä oikeasti ole läski. Eikä musta sellaista tule, vaikka herkuttelisin jouluna. Muistakaa te kaikki muutkin se! Ja jos joku kaipaa ohjeistusta jouluruokailuihin, niin täältä (klik) löytyy annoskokoja jouluaterialle :)

Ihanaa joulua <3

Varjoista valoon.

Muutama viikko sitten olin kolme päivää festareilla. Vkl aikana paino tippui jonkin verran, ja olin siitä aika iloinen. Sen jälkeisenä viikkona mulla oli koko ajan nälkä, siis oikeasti ihan jatkuvasti. No, mähän sit söin. Näköjään se mun hyvinvointipaino ei ole niin alhaisissa lukemissa, joihin se tippui (vaikka siis ei edelleenkään alipainon puolelle mennyt). Nyt olo on tosi läski ollut jo monta päivää. Fiilistä on varmasti edesauttanut aika paljon tämä mun edellisessä postauksessa mainitsemani sairastelu. En ole pariin viikkoon päässyt urheilemaan, ja se ketuttaa. Nyt on edelleen pientä flunssan jälkioiretta, ja kun on antibioottikuuri päällä hampaan tulehdukseen niin kai se on fiksua olla treenaamatta... Kuitenkin treenatessa vähänkään kovempaa vastustuskyky hetkeksi laskee, ja kun on jo valmiiksi tulehdus päällä niin jokainen voi vain arvata, mitä siitä seuraisi.

Läski ja laiska-oloa ei ole helpottanut myöskään se, että puolisollani on alkanut nyt kuntoiluvimma. Harmittaa itseä niin paljon, kun toinen tulee kotiin puuskuttaen paita hiestä läpimärkänä samalla, kun itse makaan sohvalla. Olen suoraan sanottuna hieman kateellinen. Kroppa kaipaa liikuntaa! Samoin pääkoppa... Onneksi olen kuitenkin pystynyt pitämään jäitä hatussa, koska ihan oikeasti seuraamukset tässä kunnossa treenaamaan lähtemisestä saattaisivat olla aika isot ja pahat.

Anyways, tämän läskiolon vuoksi olen pari päivää syönyt vähän huonommin. Olen skippaillut ja yhdistellyt aterioita. Todella helposti edelleen ajatusmaailma lähtee lipsumaan sairaan puolelle, jos sille antaa hetkeksikään valtaa. Eilen en esimerkiksi antanut itselleni lupaa ottaa mehujäätä tai tikkaria. Tyhmää. 

Olen myös ollut jotenkin todella vetämätön ja kärsinyt päänsäryistä. Arvatkaa, kuinka hanurista on, kun vetää jo valmiiksi vahvoja särkylääkkeitä ja tulee hedari. Ja siihen hedariin ei voi ottaa mitään lisää. Murr! Kai nuo lääkkeet vaan väsyttävät ja aiheuttavat myös päänsärkyä. 

MUT HEI. Pakko lopettaa positiiviseen hetkeen ja ajatukseen eiliseltä: Olin eilen festareilla taas, ja siinä kun reivasin menemään öö kuudetta tuntia putkeen, niin totesin, että otan mä kuitenkin sata kertaa mieluummin sen hetken kuin alipainoisen laihuuden. En olisi voinut nauttia illasta samalla tavalla, jos en olisi paremmassa fyysisessä kunnossa. En olisi jaksanut kunnolla, ja sen lisäksi olisin joutunut pelkäämään, kestääkö kroppa vai romahdanko kohta. Muistan kahden vuoden takaiset festarit, kun en oikeasti jaksanut ja se pelotti. Sama paikka, sama ihminen, mutta monta kiloa enemmän onnellisuutta ja hyvinvointia.

Perhe. Ystävät. Työ. Musiikki. Reivit. Luonto. Loma. Hyvinvointi. Ruoka. Matkustaminen. Urheilu. Elämä. Kaikki tämä ja paljon muuta mieluummin kuin anoreksia, alipaino ja ahdistus. <3

Muutoksia ajattelussa.

Päätin hieman hahmotella ihan itseänikin varten sitä, missä asioissa olen edistynyt. Aloitan sen ajatusmalleista, seuraavassa postauksessa voisin listata konkreettisempia asioita esim. ruokien suhteen.

Kehonkuva

Tuskailin muodonmuutostani parille ystävälleni. 

Ystävä 1: "Näytät hyvältä, eikä muutos edes ole niiiin radikaali."

Ajatukseni ennen: "Aha, en siis ole ollut laiha missään vaiheessa."

Ajatukseni nyt: "Okei, eli en ole vieläkään mikään mammutti!"

Ystävä 2: "Olet kuitenkin edelleen tavallista hoikempi."

Ajatukseni ennen: "Hoikka?! Hoikka on sama asia kuin läski silloin, kun se koskee minua!"

Ajatukseni nyt: "Huh, olipa helpottavaa kuulla."

Ystävä 2: "Sulla on vaan nykyään vähän pehmeämmät linjat."

Ajatukseni ennen: "PEHMEÄ!!! Eli läski, hyi hitto yök!!! Vihaan itseäni!"

Ajatukseni nyt: "Aivan, eli luut eivät törrötä enää." Pakko tosin myöntää, että kyllä se pehmeä-sana edelleen hieman kirpaisi, mutta yritän työntää sen taka-alalle.

Valitsin baariin tiukan hameen, jossa peppuni koko ei todellakaan jäänyt salaisuudeksi.

Ajatukseni ennen: "No hyiiiii, en todellkaan voi laittaa tätä, näytän vähintään valaalta!"

Ajatukseni nyt: "Joo kyllähän tuossa pepussa on kokoa vaikka muille jakaa, mutta kai se on vain siedätyttävä tähän, huoh."

Näen tuttavan, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. 

Ajatukseni ennen: "Apua, nyt se ajattelee heti, että herran jumala Niinasta on tullut läski""

Ajatukseni nyt: "Ehkä hän ajattelee, että Niinasta on tullut terveemmän näköinen."

Ruoka ja juoma

Baarissa tilaan Pepsi Maxia. Sitä tulee samasta letkusta kuin normaalia Pepsiäkin, mutta vain eri painikkeella.

Ajatukseni ennen: "Tuo varmasti laittoi vahingossa tai tahallaan tavallista Pepsiä, en voi juoda tätä, kuolen!!"

Ajatukseni nyt: "Toivottavasti tämä ei ole sokerillista Pepsiä, mutta no jaa, en mä ehkä siihen kuolisi vaikka olisikin." 

Mieheni laittaa mulle mielestäni megaison iltapalan tai ruoka-annoksen. 

Ajatukseni ennen: *itkua ja ahdistusta, ei ajatuksia*

Ajatukseni nyt: "Onpa iso annos, mutta aaah miten ihanaa syödä välillä vähän enemmän."

Mennään porukalla syömään ravintolaan.

Ajatukseni ennen: "Otan salaatin, koska muun tilaaminen on noloa."

Ajatukseni nyt: "Jos ei muuta löydy, niin sitten voin ottaa salaatin."

Mies on ostanut hieman tuhdimpaa ruisleipää (omg, 7-10 kaloria enemmän kuin mun vakkareissa!:D).

Ajatukseni ennen: "Pakko lähteä kauppaan ostamaan omaa leipää."

Ajatukseni nyt: "Jaa, kai sitä pari päivää voi näitäkin syyä."

Olemme vanhempieni luona syömässä. Äitini on tehnyt jälkiruuaksi paahtovanukasta pienet annokset.

Ajatukseni ennen: "Ei kiitos! Jos on pakko ottaa, maistan, ja vaivihkaa vaihdan oman kuppini mieheni tyhjään kuppiin."

Ajatukseni nyt: "Ainakin maistan... Täähän on hyvää... Oho, joko se loppui, apua, söinkö sen oikeasti"

Alkaa jo heikottaa, koska ruoka-aikani olisi jo, mutta palaveri senkun venyy.

Ajatukseni ennen: "Nyt on vain kestettävä, en mä voi alkaa muiden nähden syömään."

Ajatukseni nyt: "Kipaisen nopeasti hakemassa evääni ja alan syömään. Pakko, koska kohta pyörryn, ja se nyt vielä nolompaa olisi!"

Olemme kaverin kanssa syömässä. Hän ottaa paljon pienemmän annoksen kuin minä.

Ajatukseni ennen: "Voi v****, en mäkään nyt voi syödä tätä omaani!"

Ajatukseni nyt: "No, ehkä hän söi jo aiemmin jotain. Söi tai ei, mä nyt syön tämän omani."

En tiedä, mitä tulee olemaan tarjolla kylässä tai jossain ravintolassa.

Ajatukseni ennen: "Aaaaargh, apuaaaaa, pakko saada tietää, apuaaaa!"

Ajatukseni nyt: "Eiköhän sieltä jotain mullekin kelpaavaa löydy."

Toimistolle tulee muutama ihminen juuri, kun olisi aika ottaa lounaseväät esiin ja alkaa syödä.

Ajatukseni ennen: "En mä nyt voi syödä, p*ska! Tai en ainakaan voi lämmittää ruokaani. Syön sen mahdollisimman vaivihkaa kylmänä, ettei kukaan huomaa."

Ajatukseni nyt: "Ei voi mitään, girl's gotta eat!"

Työkaveri kysyy, onko mulla eväät vai tulenko mukaan lounaalle.

Ajatukseni ennen: "Äää en mä halua myöntää, että syön ylipäänsä mitään!"

Ajatukseni nyt: Kerro, että on eväät, ei muita ajatuksia.

kuva

Paino

Paino alkaa sillä "kielletyllä" lukemalla, jonka yli vannoin monta vuotta, etten menisi.

Ajatukseni ennen: "Lopetan syömisen ja käyn joka päivä 2h lenkillä. Olen kamala. Kuolen."

Ajatukseni nyt: "Huoh, no, ei voi mitään, tämä on nyt vain hyväksyttävä."

kuva

Liikunta

Läskiolo. Pitäisikö mennä salille tai lenkille?

Ajatukseni ennen: "Läskiolo, joten pakko lähteä treenaamaan nämä läskit pois! Ahdistus!"

Ajatukseni nyt: "Läskiolo ei ole oikea motivaattori lähteä liikkumaan! Varmistan asian kuitenkin vielä mieheltäni, ja sitten jään sohvalle lukemaan kirjaa :)"

Salilla loppuverryttelyn aika on tullut. 

Ajatukseni ennen: "Noniin vielä viimeiset kalorit kulumaan ja juoksemaan kuin viimeistä päivää!"

Ajatukseni nyt: "Taidanpa ottaa tähän loppuun foam rollerilla paikat auki ennen venytyksiä."

Juoksumatolla tulee ajatus, että nyt on pakko jaksaa vielä vetää spurtti loppuun, pakko vetää tasaminuuttiin!

Ajatukseni ennen: "Pakkopakkopakkopakkopakko..."

Ajatukseni nyt: "Seis! Ei ole pakko! Voin aivan hyvin harjoitella sallivuutta ja höllätä jo ennen tasaminuuttia, jos siltä tuntuu!"

kuva

Ahdistuksen aiheita löytyy edelleen hurjan paljon, mutta monessa asiassa ahdistuksen aste on kuitenkin pienentynyt. En ole saanut lääkkeitä vaativaa ahdistuskohtausta enää pitkään aikaan. Monessa asioissa olen onnistunut ottamaan järkevää, tervettä ajattelua mukaan. No, on ollut vähän pakkokin, koska muuten olisin vajonnut niin syvälle, ettei kukaan mua olisi sieltä saanut vedettyä ylös. Vielä on pitkä matka edessä, vaikka taakse jäävän tien varrella onkin jo paljon saavutettuja etappeja. Esimerkiksi kehonkuvan työskentelyn kanssa on vielä vaikeaa, eikä ruokailutkaan sen vuoksi täysin putkeen ole menneet, mutta silti edistys on todella huomattava fyysisten muutosten lisäksi myös psyykkeessä. 

Sosiaalinen syöminen

Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat helpottaneet huomattavasti viimeisen puolen vuoden aikana - vuodesta puhumattakaan. Tasan vuosi sitten koin kauhun hetkiä, kun piti lähteä reissuun viikonlopuksi, ja tiedossa oli josjonkinlaisia ruokailutilanteita. Etukäteistuskailusta kyseiselle reissulle voit lukea täältä. Ihanaa, että olen päässyt aimoharppauksen tässä(kin) asiassa eteenpäin!

Muutamia esimerkkejä:

- Olen syönyt Ikeassa sekalaisessa seurassa valmiiksi annostellun kalasetin jo kaksi kertaa. Vaikka seuraan lyöttäytyi ruokailun aikana yksi ylläri-ihminen, en saanut mitään paniikkikohtausta. Kyllä se hieman vakavoitti, mutta sain kuitenkin syötyä. Tämä kuva on aiemmalta kerralta, mutta saman annoksen söin viime viikollakin. (By the way, olin aiiiivan fiiliksissä, kun Ikeassa oli joulukoristeita jo joka lähtöön jeeeee ;))

- Menimme porukalla kavereiden kanssa syömään hampurilaispaikkaan. Ruokapaikka selvisi vasta abouttiarallaa matkalla sinne, joten en todellakaan ehtinyt valmistautumaan esimerkiksi tsekkaamalla ruokalistan. En silti ahdistunut siitä ollenkaan. Viime syksynä jokainen ravintolakäynti (joita ei montaa ollut) piti suunnitella tarkkaan etukäteen. Yleensä sovimme mieheni kanssa, mitä syön. Tuttuun tapaan toki nytkin jahkailin kahden annoksen välillä, mutta kumpikaan näistä ei kuitenkaan ollut salaatti :) Päädyin kanapihviin. Vasta tilattuani tajusin, että hetkinen! Annoksessa on perunoita! Hetkeksi tuli sellainen kuinka noloa-fiilis, mutta pääsin siitä kavereideni avulla nopeasti eroon. Maistoin muutaman perunankin jopa, ja se jos mikä oli mulle upea suoritus!

- Pystyin jäämään kaverilleni yöksi illanvieton jälkeen muiden kanssa. Vielä esim. vuosi sitten tämä olisi ollut todella haastavaa, koska olisi pitänyt miettiä tarkkaan oman ruokailun järjestäminen tuotteiden kannalta. En väitä, etteikö mun kurkkua olisi kuristanut, kun aamupalalla oli tarjolla the ultimate horrorleipää eli real-leipää sekä jotain porkkanakaurapaloja. Juustokaan ei ollut kevyttä, eikä ollut ohuita leikkeleitä. Puuroa en tehnyt itse, joten en tiennyt, mistä hiutaleista se oli eli en tiennyt kaloreita. Raejuusto ei ollut rasvatonta. Söin kuitenkin sitä, mitä oli tarjolla. Joo, juustoviipaleeni oli seitinohut, mutta otin sitä silti. Realiin en pysty vieläkään koskemaan, mutta otin kaurapalan! Pieniä asioita periaatteesa, mutta mulle merkkejä eteenpäin menemisestä :)

- En lämmitä töissä enää eväitä salassa tai jätä niitä lämmittämättä kun muita on paikalla, ettei kukaan huomaisi, että syön. Jep, näin on tapahtunut mooonta kertaa paranemisprosessin alussa :P

- Pystyn sanomaan, että mulla on nyt nälkä, mä tarvitsen ruokaa. Se ei enää hävetä juurikaan :)

Totta kai haasteita on vielä sosiaalisessa syömisessäkin paljon. Yksi suurimmista on se, että jos joku muu ei syö, mua alkaa ahdistaa oma syömiseni. Toki jos toinen sanoo, että söi vaikka juuri kotona, se on ok. Tai jos ollaan töissä ja muut ovat menossa syömään vähän myöhemmin, niin sekin on ok. Mutta esimerkiksi yökyläilyn aamupalalla yksi kaveri ei ensin ottanut muuta kuin kahvia ja smoothien, en meinannut mäkään saada syödyksi. Sörkin puuroani niin kauan, kunnes hänkin otti leivän. En sanonut mitään, mutta iski kunnon angsti päälle hetkellisesti.  Ja sitten joidenkin ruokajuttujen tilaaminen tai jopa kantaminen hävettää vieläkin. En esimerkiksi suostunut kantamaan mieheni Burger Kingin pussia kotiin, koska en halunnut naapureiden luulevan sen olevan mun :D LOL! Mutta minkäs teet kun mieli temppuilee.  

Anyways, hurjasti on elämä helpottanut, kun kaikki ei ole enää työn, tuskan ja itkun takana :) Suosittelen kaikkia muitakin uskaltamaan! 

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.

Niisk köh köh ynh.

Hirveä flunssa. Nenäliinoja ja Finrexiniä kuluu. Koko pää on aivan höttöä, yöllä ei saa nukuttua. Mutta kuumetta ei ole. Korkeintaan vähän lämpöä. Eli töistä ei voi (muka) olla pois. Jos kuka tahansa mun työkaveri olisi tällaisessa hapessa, kehottaisin jäämään kotiin. Ja vaikka mä tiedän sen, en silti osaa kehottaa itseäni jäämään kotiin. Niin perus. Miksi on niin vaikea kuunnella omaa vointia? Muistan ikuisesti, kun sain eräältä etelän matkalta bakteerin, joka aiheutti tuskaisia oireita. Loman jälkeen sinnittelin melkein koko viikon koulussa kipujeni kanssa. Eräänä aamuna sitten totesin äidilleni, että ehkä mun pitäis käydä lääkärissä. "Luojan kiitos, vihdoinkin!!", tokaisi äitini. Hän oli vain odottanut, missä vaiheessa tajuan itse tilanteen vakavuuden. Olen aina ollut huono menemään lääkäriin tai jäämään sairaana kotiin. Joo, pitäisi myös ajatella muita, jos on joku tartuntavaara. Jotenkin kuitenkin aina olen sitä mieltä, ettei mun taudit tartu muille. Ja muutenkin, nythän on anyways joka paikassa pöpöt liikkeellä. Tää menee varmaan samaan sarjaan ei tuu verta, ei voi sattua-sanonnan kanssa. Jos ei ole kuumetta, ei ole tarpeeksi kipeä. 

Tämä ei välttämättä niinkään liity anoreksiaan, vaan enemmänkin tunnollisuuteen ja ns. kiltin tytön syndroomaan. En nimittäin ole ainoa ystäväpiirissäni, joka kokee vaikeaksi jäädä kotiin "ilman lupaa". Mulla on muutaman ystävän kanssa sanaton diili, että annetaan toisille lupia jäädä kotiin :D Kun tiedetään itse, kuinka vaikeaa se lupa on itselle antaa, tsempataan toisiamma. Aina silloin tällöin tulee viesti "mulla on 37,5 ja ihan hirveä olo, pitäisiköhän jäädä kotiin" Niihin sitten vastataan, että totta kai jäät kotiin lepäämään <3 Lapsena äiti teki päätöksen siitä, jäädäkö kotiin vai ei. Nyt sen tekevät ystävät tai puoliso. Äidin korvikkeita - haha ;) Ja siis homma toimii molempiin suuntiin, joten mikäs siinä! 

Onko siellä ruudun toisella puolella jollain muulla vaikeuksia jäädä kotiin toipumaan?

Pohjalta ylös hyvien hetkien ja ihanien ihmisten avulla.

Eilen menin töiden jälkeen hyvän ystäväni luokse. Hän laittoi meille ruokaa. Olin antanut täysin vapaat kädet (muutamia inhokkeja lukuun ottamatta ;)), joten odotin sekä innolla että jännityksellä, mitä sieltä tulee. On tyhmää, kuinka paljon jännittää edelleen, kun joku muu tekee ruuan. Mutta hei, pystyn kuitenkin ottamaan näitä haasteita vastaan! Syötiin itämaista kanakeittoa ja leipää sekä jälkkäriksi mehujäät. Ihanan normaalia! :) Huomaatteko, normaali ei ole enää kaikessa kirosana ;) 

Kun mainitsin ohimennen olevani normaalipainossa, ystäväni ilme oli aivan priceless. Hän ei olisi uskonut. Tämä reaktio oli mitä parhain viime päivien läskiahdistusten jälkeen. Lisäksi myöhemmin kun soitin äidilleni, hän sanoi, että näytän edelleen liian laihalta. No tähän nyt en kyllä voi yhtyä, mutta oli se kiva kuulla, etten muiden silmissä ainakaan läskiltä näytä. 

Nämä hyvät hetket tulivat tarpeeseen, koska romahdin toissapäivänä aivan täysin. Jouduin pitkästä aikaa turvautumaan ahdistuslääkkeeseen. Olo oli epätoivoinen. Itkin silmät päästäni ja maailma tuntui kaatuvan. Tähän johti moni asia, mutta yksi syy oli melko varmasti se, että päivällinen jäi aivan liian kevyeksi. Korvasin päivällisen käytännössä välipalalla. Joskus se ei vaikuta juurikaan, mutta nyt monen muun tekijän kanssa yhdessä tämä kaatoi mut. Annoin pikkusormen anoreksialle, ja se lähti heti kiskomaan koko kättä mukaan.Tästä huomasi taas, kuinka tärkeää mulle on edelleen syödä riittävästi. Jälleen kerran totesin myös, että luojan kiitos mulla on mun rakas mies ja koira. Tästäkään romahduksesta en olisi selvinnyt (näin hyvin ainakaan) ilman heitä. <3

Normaaleja hetkiä loppuviikolta.

Vaikka jokaiseen päivään mahtuu aina (enemmän tai vähemmän) ahdistusta, läskioloa ja epätoivoa, niin myös ns. normaaleja hetkiä on aina silloin tällöin. Ne ovat kultaakin kalliimpia, koska ne edelleenkin valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Normaalit hetket lisääntyvät varmasti jatkossa, ja toivottavasti sen myötä ne huonot hetket vähenevät. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa se tulee tapahtumaan, mutta tulee kuitenkin. Tässä viimeisen viikon ajalta muutamat ihanan normaalit hetket:

Puolisoni teki mulle yksi ilta iltapalan, joka oli VALTAVA! Onneksi mulla oli nälkä, ja okei, tiesin syöneeni hieman vajaasti muut ateriat. Kauhistellessani iltapalan kokoa, puolisoni vain totesi, että olen niin monesti huijannut alaspäin, että antaa mennä nyt vaan. Olin aivan ähky, mutta söin kuitenkin viimeistä murua myöten. Olimme molemmat ylpeitä musta :) Ja guess what! Aamulla oli jo hirveä nälkä :D

Kaksi (!) ruisleipää kalkkunaleikkeellä ja sulatejuustolla + kasviksia, omenapaloja, juustokiekko (joo wtf?! :D) sekä jogurtti, jossa oli about 1 rkl riisimuroja ja 1 rkl ruishiutaleita ihan vain tuomaan tekstuuria jugiin.

Perjantai-illalla mentiin leffaan kaverin kanssa. Sitä ennen käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa. Tilasin salaatin, koska olo oli melko pullero jo muutenkin. Salaatti jäi kuitenkin ahdistamaan, koska en saanut selville sen kaikki ainesosia eli en pystynyt laskemaan siitä kaloreita. Googletin hullun lailla kotona, mutta en vieläkään varmuudella tiedä, paljonko annoksessa oli energiaa. Ihan naurettavaa, mutta se hemmetin salaatti ahdistaa edelleen! Onneksi söin kuitenkin koko annoksen, mutta vasta jälkeenpäin tajusinkin, että hetkinen, mitä sitä tulikaan syötyä. Leffaan ostin jälkkäriksi irtokarkkeja! :)))) Ostin 70 grammaa, joista jokainen gramma ahdisti, mutta ostin ja söin ne leffan aikana. Olin niin ylpeä itsestäni!

Tänään olin kaverin luona, ja mun ehdotuksesta tilattiin ruokaa sinne. Tilattiin intialaista, jota en olekaan kovin usein edes syönyt. Tajusin siinä myös, etten ole koskaan tilannut ruokaa kotiin itselleni, jos ei paria salaattia lasketa. Historiallinen hetki siis :) Annokset eivät olleet aivan valtavat, mutta tosi isot kuitenkin. En syönyt ihan kaikkea, mutta esim. riisiä söin jopa enemmän kuin kaverini. Oli ihan sairaan hyvää!

Ylempänä annosten mukana tulleet leivät, mun riisi, salaatti ja jogurttiraita. Alempana mun currykana. Kaverin kormakana oli ehkä parempaa jopa, joten onneksi aikalailla jaettiin kana-annokset ;)

Tällaisia normaalin arjen hetkiä mulla on viime päivinä ollut. Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa, harmi vaan että sitä seuraa melkein poikkeuksetta ahdistus ja morkkis :S Anyways, olen ylpeä itsestäni näiden johdosta!

Matkalta part 2.

Hyvin sujuu täällä edelleen! :) Viikonloppu oli oikeasti unohtumaton, ja pystyin nauttimaan myös vaikeista ruuista. Tai no nauttimaan ja nauttimaan, mutta söin niitä, enkä tuntenut mitään megalomaanista ahdistusta. Totta kai pientä kompensointia ennen tai jälkeen tuli tehtyä, mutta silti suoriuduin mielestäni todella hyvin mökkiviikonlopusta.

Vaikeita tilanteita:
- Päivällinen antoi odottaa itseään, eikä edeltävät ateriat olleet olleet kovinkaan ravitsevia (salaattia, omena, myslipatukoita jne). Grillauksen aikana tarjolla oli tuhtia pinaatti-artisokkadippiä ja nachoja. Tiesin, että päivälliseni koostuisi muutenkin lähinnä kasviksista, joten otin edellä mainittuja aika runsaasti. Hyvää oli, vaikkakin ahdisti vähän. Olo ei kuitenkaan ollut turvonnut tai läski, joten sain ahdistuksen kuriin aika hyvin. 
- Muut nukkuivat todella pitkään, joten siinä vaiheessa kun porukka alkoi syödä aamiaista, oli jo mun lounasaika. Aamiaiseksi oli perus jenkkisettiä eli munakokkelia, pekonia ja biscuitbreadia hilloineen. Otin kaikkea muuta paitsi pekonia, ja lisäksi vielä omaa ruisleipääni. Oli muuten tosi hyvää :)

kuva

- Yllättäen päädyttiin kuumuuden keskellä jätskipaikkaan juuri sopivasti mun välipala-aikaan, joten minäpä reippaana tyttönä otin minttu-suklaahippujäätelöä pallon. Ensin tilasin vaniljajätskiä, mutta maistettuani kaverin minttu-suklaahippua, en voinut olla ottamatta sitä. Nam! En jaksanut palloa kokonaan (jaksanut vai halunnut...), mutta silti suoritus oli tosi hieno mielestäni. Kesän toinen irtojäätelö, check!

kuva

- Päivällisaika antoi paluumatkalla taas odottaa itseään ja aloin olla jo aika verensokerinlaskutilassa, mutta sain silti hillittyä itseni. Yleensä siinä vaiheessa alkaa tulla itku, mutta nyt tsemppasin kunnes pääsimme ravintolaan. Pelkän tsemppauksen lisäksi tein jotain, joka on mulle tosi vaikeaa. Otin pientä välipalaa, jottei heikotus iskisi liian kovaksi. Se ahdisti ja soimasin itseäni siitä, mutta niin tekivät muutkin, joten se oli ihan ok ja ennenkaikkea normaalia :)

Olen nauttinut olostani todella monella tavalla. Tämä reissu tulee loppumaan aivan liian lyhyeen! Olen myös saanut jo muutamassa päivässä paljon itseluottamusta sekä pienen lisäsysäyksen kohti kehon hyväksymistä. Kyllä se positiivinen huomio vaan laittaa kantamaan itsensä vieläkin ryhdikkäämmin ja ylpeämmin, if you know what I mean ;)

Matkalta part 1.

Täällä ollaan! Jenkeissä nimittäin :) Olen edelleen hieman poikki toissapäiväisestä matkustuksesta, mutta kyllä se tästä kun saan tämän päivän lähinnä vain rentoutua ystäväni ollessa töissä - ja sehän passaa! Usein lomamatkoilla tulee ravattua siellä ja täällä, koko ajan ollaan menossa jonnekin, mutta nautin myös ihan vain olemisesta. Olen ollut täällä niin monta kertaa, ettei tarvitse hötkyillä nähtävyyksien tai muiden perään. Nyt otan reissun nimenomaan lomailun kannalta eli on ok myös välillä makoilla telkkarin ääressä ja katsoa ihania jenkkisarjoja, kuten itseasiassa juuri nytkin samalla teen :) Saatan piipahtaa uima-altaalle ottamaan aurinkoa jossain vaiheessa, rankkaa ;)

Olen jo onnistunut haastamaan itseäni, mutta morkkiskin on sen mukainen. En saa mielestäni sitä, että olin niin nälissäni lentokoneessa, että söin yli puolet tarjolla olleesta minipizzasta. Se oikein tihkui rasvaa, mutta söin sitä silti. Onnistuin syömään sitä myös sen vuoksi, että vieressä istuneen miehen kanssa oli niin antoisat keskustelut. Hän avautui mulle elämästään, joten en jotenkin ehtinyt edes ajatella syömishäiriötäni. Hän sanoi siinä keskustelun tuoksinassa myös, että elämästä pitää nauttia, koska ollaan täällä maan päällä kuitenkin niin vähän aikaa. Niinpä. Ruuan jälkeen tuli huono olo, koska olin ollut niin nälissäni, eikä rasvainen ruoka ole silloin se kaikista paras vaihtoehto varmasti kenellekään. Ihan tyhmää, että mua jotenkin ahdistaa vieläkin se. Yleensä pystyn tällaisissa tilanteissa rauhoittamaan itseni esim. edellisten aterioiden keveydellä, mutta sekään ei auttanut. Pizzan jälkeen en syönytkään sitten kymmeneen tuntiin muuta kuin omenan, ja sitten olikin vihdoin nukkumaanmenoaika. Tosin olin niin väsynyt melkein 24 tunnin valveillaolon vuoksi, että syömisen ajatteleminenkin etoi. Tänään puolestaan maistoin aamupalalla palan vohvelia, ja nyt sekin kummittelee mielessäni. Nyt olen varmasti myös vielä niin väsynyt jet lagista, joten ahdistukset tuplaantuvat. Uskon, että kunhan saan levättyä, niin ahdistukset vähenevät väsymyksen haihtuessa. Ja siis, en todellakaan ole pilaamassa reissuani tällaisten takia, aion puskea eteenpäin vaikka ahdistaisikin :)

kuva

Huomenna ollaan lähdössä ystäväni kavereiden kanssa jonnekin mökille. Tiedossa on makuupussimajoitus, joka ei ole ihan mun juttu, mutta tulee varmasti ihan hauskaa :D Ruokailut mökkireissulla ahdistavat, koska let's face it, varmaan on tiedossa perus amerikkalaista grillausta eli rasvaista ruokaa ja tyylii hamppareita. Onneksi en ole ainoa, joka ei syö punaista lihaa, ja ystäväni tietää tilanteeni, joten saan häneltä varmasti tukea. Ystäväni on niiiin ihana, hän on luvannut tarvittaessa sekä lohduttaa että vetää pari litsaria naamalle ;)

kuva

Huipulta pohjalle.

Mulla oli eilen yllättävän itsevarma olo melkein koko päivän. Laitoin pitkästä aikaa tiukan korkeayötäröisen hameen, eikä mua hävettänyt. Näyteikkunoiden ohi kulkiessani vilkuilin niistä heijastustani. Onhan sitä tavaraa tullut alakroppaan hurjasti, mutta ajattelin, että en ole valtava. Tuli samanlainen fiilis kuin joskus teini-ikäisenä, kun halusin oikeastaan korostaa peppuani. Osasyy itsevarmuuteen oli varmastikin se, että mulla ei ollut läski olo eikä mua turvottanut.Olin tosi tyytyväinen itseeni. Mietin, että tältäkö tuntuu joka päivä sitten kun olen parantunut :)

kuva

Illalla matsia katsoessamme otin puolisoltani sipsejä ehkä pari kourallista. Tiesin, että se oli virhe. Sipseistä tulee tukkoinen olo, joka jatkuu aina seuraavaan päiväänkin. Nyt aamulla harmitti syödyt sipsit ja kroppa tuntui ällöttävältä. Söin ison aamupalan ja sen jälkeen sorruin vielä närppimään lisää leipää ja pähkinöitä, koska "olen jo valmiiksi läski, joten ihan sama". Nyt ahdistaa kahta kauheammin. Oloa ei helpota se, että tänään illalla mennään porukalla juhlistamaan yhden kaverin synttäreitä ravintolaan. Ravintolan listalta en ensivaikutelman perusteella taida löytää mitään sopivaa, joten joudun taas tilaamaan hyvin karsitun version jostain annoksesta. Ärsyttän jo valmiiksi itseäni. Miksei eilinen olo voinut jatkua? Miksi mun piti ottaa sipsejä? Miksi söin aamupalan jälkeen vielä ylimääräistä? Äääääääääääääääää :/

kuva

I love USA!

Toivottiin postausta tulevasta reissustani, ja ajattelinkin nyt kertoa ylipäänsä suhteestani jenkkilään. Olemme perheeni kanssa reissanneet jenkkeihin jo mun ollessa lapsi. Olen käynyt USAssa yli 15 kertaa, en ole enää edes pysynyt laskuissa. Päiväkoti- ja ala-asteaikoina kävimme about kerran vuodessa rapakon takana. Jossain vaiheessa meillä asui siellä sukulaisia, mutta rakkaus maahan on jäänyt sukulaisten kuoltuakin. Isäni on vannoutunut jenkkifani, joka on sytyttänyt myös muhun kipinän käydä siellä. Itärannikko ja keski-Amerikka ovat tulleet tutuiksi, mutta muut osat ovat vielä koluamatta. Lähinnä länsirannikko on se, joka vielä kiinnostaa käydä tsekkaamassa. Sinne on tietenkin sitten pidempi matka ja pahempi aikaero, joten senkin vuoksi se on vielä jäänyt välistä.

Nyt seuraava matkani kohdistuu keski-Amerikkaan eli kuivaa kuumuutta luvassa ;) Menen moikkaamaan amerikkalaista ystävääni, johon tutustuin yhdessä opiskelujutussa melkein kymmenen vuotta sitten (herran jestas onko siitä tosiaan niin kauan!). Olemme pitäneet koko ajan yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti. Olemme oikeasti mielestäni hyviä ystäviä. Se näkyy mm. siinä, että ei ole väliä, vaikka olisi puolikin vuotta ilman viestinvaihtoa. Aina on yhtä kiva kuulla toisesta ja aina kun nähdään, on tosi hauskaa! Olen käynyt hänen luonaan kolme kertaa aikaisemmin, hän on käynyt Suomessa kerran. Näin päin siksi, koska hänellä on tiukempaa rahan kanssa kuin minulla. Passaa mulle hyvin, koska on ihan parasta käydä siellä :) Yleensä olen viipynyt kymmenisen päivää, joka on aika minimipituus tuonne päin maailmaa mentäessä, koska siinä ajassa ehtii jo toipua aikaerosta kunnolla. Nyt matkani kesto tulee olemaan 11 päivää.  Aikaerorasitus vaikuttaa ihmisiin yksilöllisesti. Mulla se ei ole varmasti pahimmasta päästä, mutta on se silti aika tuskaa varsinkin kun palataan takaisin Suomeen eli itään. Jenkkeihin eli länteen matkustaessa ei tarvitse kärvistellä niin paljon, koska aika liikkuu taaksepäin. Mä yritän aina kohdemaassa (oli se sitten jenkkilä tai joku muu) olla ajattelematta, paljonko kello on Suomessa. Tällä tavalla väkisinkin orientoituu uuteen rytmiin. Teen tätä ajatusharjoitusta niin aktiivisesti, että välillä olen ihan ihmetellyt, miksi olen niin väsynyt. Sitten muistan, että ainiin oliskohan se tää jet-lag :D

Sain tälle reissulle melko edulliset lennot yhdellä välilaskulla. Yksi välilasku on mulle ehdoton maksimi, koska kaksi välilaskua kasvattaa ensinnäkin matka-aikaa aika paljon, ja toiseksi stressiä. On todennäköisempää saada laukkunsa, kun välilaskuja ei ole useita. Olen huomannut, ettei vanhuus tule yksin, koska lapsena oli sitä hauskempaa mitä pidempi matka oli. Tykkään pitkistä lennoista edelleen, mutta just noi välilaskut ovat puuduttavia. Pitkillä lennoilla on ehdoton plussa, jos on oma viihdejärjestelmä. Melkeinpä kaikilla paitsi American Airlinesilla sellaiset onkin. Valitettavasti tämänkertaiset Finskin lennot operoidaan AA:n koneille eli pitää varata paljon omaa tekemistä mukaan :P 

Mä olen kertonut ystävälleni jo joskus kauan sitten syömishäiriöstäni, mutta nyt päivitin hänelle tilanteen. Viimeksi kun olin hänen luonaan 2,5 vuotta sitten, söin pretty much pelkkiä omenoita ja porkkanoita. Nyt halusin kertoa hänelle, että saamme nauttia toistemme seurasta ihan eri tavalla tällä kertaa, kun mäkin voin syödä ravintolassa :) On se vaan niin iso osa kulttuuria ja sosiaalista kanssakäymistä, että mennään yhdessä syömään. Puhumattakaan siitä, että mennään viikonlopuksi kylään hänen vanhempiensa luokse (niin ihania ihmisiä <3). Siellä on varmasti luvassa herkkuillallisia. Onneksi ystäväni ja hänen perheensä eivät ole mitään perus mäkkärikansaa, joten siltä osin ei tarvitse pelätä. Lisäksi tiedän kaikkien osapuolten varmasti ottavan huomioon mun tilanteeni ja ne kaikista vaikeimmat jutut. Tämä siis siksi, koska he arvostavat mun rehellisyyttäni ja sitä, että suuntaan kohti tervettä elämää. Toki tästä huolimatta reissun ruokailut jännittävät ja pelottavat tolkuttoman paljon. Ei ole tuttuja ja turvallisia tuotteita kaupoissa, joten kauppareissut tulevat varmasti kestämään moooonta tuntia :D Onneksi olen toipumisessani jo sen verran pitkällä, että matka ei tunnu kuitenkaan mahdottomalta. Viime syksynä en todennäköisesti olisi pystynyt lähtemään. Haasteita tulee olemaan paljon, mutta on vain etukäteen suunniteltava kaikenmaailman vaihtoehtoja eri tilanteisiin. Tavoitteeni on nauttia lomasta ja pyrkiä syömään täsmällisyyden lisäksi mahdollisimman rohkeasti. Pitää alkaa jo oikeasti kohta suunnittelemaan näitä juttuja, koska lähtöön on enää kuukausi :)

Supersuccess!

Tänään söin välipalaksi jäätelön - olosuhteiden pakosta kylläkin kun ei muuta ollut ja kaveri tarjosi - ja sen lisäksi aivan extempore mentiin toisen kaverin kanssa Vapianoon syömään pastat :D Siis this is life, oikeesti! Oli todella upea pala normaalia elämää! Oltiin jo lähdössä keskustasta kotiin, kun mulle iski hirveä nälkäheikotus. Tiesin, että kotiin päästyäni kello olisi jo niin paljon ja heikotus olisi jo niin paha, että päivällinen saattaisi jäädä kokonaan välistä. Niinpä heitin ensin ihan vitsillä, että nyt tekis mieli vetää joku pastamättö, ja että hei tossahan on toi Vapiano. Next thing I knew, oltiin jonottamassa annoksiamme. Meinasin jo hannata ja ottaa salaatin, mutta onneksi rakas kaverini totesi ystävällisesti lähtevänsä heti himaan, jos otan salaatin :D Niinpä otin tomaattisen scampitäysjyväpastan. Se oli sairaan hyvää! Eikä edes tullut läskiolo, vaikka söin sen viimeistä fusillia myöten. Taisi olla nälkä niin kova, että annos ei sen vuoksi aiheuttanut ähkyä. 

Parasta tässä oli se, että pystyin täysin valmistautumatta menemään ravintolaan ja syömään pastaa! Tiedän, että tällaisia uskalluksen hetkiä ei tule olemaan mitenkään säännöllisesti vielä jatkossakaan, mutta tämä yksittäinen hetki oli niin ihana :) Enkä olisi pystynyt siihen ilman ihanaa ystävääni. Parasta <3

Kaverin sanat kummittelevat.

Eilen mua vaivasi aivan uskomaton väsymys. Sen lisäksi seurana oli koko päivän kestänyt päänsärky, ja vatsakin oli kipeä suurimman osan päivästä. Hiphei-fiilis siis. Lisäksi illalla oli jotenkin hirveä heikotus olo, ja ihan oikeasti luulin oksentavani. Olin syönyt hyvin koko päivän, joten siitä se ei voinut johtua. Inhottavaa tuollainen, koska yleensä kaikenlaiset "olot" liittyvät syömisten vähyyteen. Piristi kuitenkin nähdä hyvää kaveria töiden jälkeen :)

Puhuin kaverilleni siitä, kuinka ristiriitaista on, että olen jo näin iso. Hän siihen tokaisi "aijaa en mä vaan mitään oo huomannut". Hän on hyvin vilpitön ihminen, joten uskoin häntä. Ensin otin kommentin positiivisena juttuna ja sanoinkin, että tämä lämmitti mieltä kovasti. Mutta sitten ajatus kääntyikin niin, että ehkö hän ei vain ole koskaan pitänyt mua laihana. Koska siis faktahan nyt on, että vaikka en painoani tiedäkään, on kiloja tullut lisää 9-10 sitten viime kevään. Voi luoja kuinka hurjalta määrältä tuo kuulostaa! Ja sitähän se tietysti onkin. Miettikää nyt, kyllä se vaan näkyy, jos on lihonut kymmenen kiloa. Vaikka siis juu, mun tapauksessa se ei ole lihomista sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta you got my point. Mun teki mieli lähettää hänelle joitain viime kesän rimpulakuvia, mutta en tietenkään aio tehdä niin. Jotenkin sitä vaan jää aina ylianalysoimaan muiden sanomisia.

kuva

Kaverini sai mut myös pohtimaan tän päiväisen Älä laihduta-päivän teemaan sopivaa asiaa. Mulla ei ole kavereita, jotka puhuisivat laihduttamisesta tai treenaamisesta epäterveeseen sävyyn (onneksi!). Silti jotenkin tuntuu pahalta kuunnella, kuinka toinen on onnistunut laihduttamaan. Tulee vain sellainen olo, että eikö sitten koskaan ole hyvä. Oikeasti kaikki laihduttamisesta puhuvat kaverini ovat normaalipainon ylärajalla tai ihan snadisti ylipainon puolella taulukoiden mukaan, mutta mielestäni kuitenkin kauniita ja kivan näköisiä kaikin puolin. En oikein osaa reagoida, kun toinen sanoo mahtuvansa nyt tavoitehousuihinsa. Tai luettelee kaikkia erilaisia mittaustapoja tulosten seuraamiseen. Onko sekään tervettä? Toisaalta nykyään kaikenmaailman kehonkoostumusmittaukset ovat enemmän kuin in, joten ehkä se sitten on ihan normaalia. Itse vain on vielä niin herkkä kaikenlaiselle tuohon suuntaa menevälle puheelle. Miksi pitää laihduttaa, ellei ole sairaalloisen ylipainoinen? Niinpä niin.

kuva

Ps. Puhelimeni kuoli, joten kuvia ei nyt ole tullut otettua :/

Onnistunut perjantai :)

Huh mitä haasteita oli eilen! Olin koko päivän ja illan kestäneessä seminaarissa sekä jatkoilla. Seminaarissa sekä lounas että päivällinen piti annostella itse. Lounas oli semihelppo, koska se oli ihan vain riisiä ja kanaa aasialaisittain. Se oli todella hyvää! Mutta päivällinenpä olikin sitten ihan buffet. Kun sain kuulla tästä, meinasin laskea alleni. Onneksi pystyin taas yhdeltä työkaverilta, olkoon K, pyytämään tukea, ja yksi toinenkin, T, ihan huomaamattaan tuki tosi hyvin. 

Lounaan ja päivällisen välissä söin välipalaksi omenan ja proteiinipatukan sekä maistoin berliininmunkkia. Toivoin niin, että olisin uskaltanut syödä munkin kokonaan, mutta se tuntui täysin toivottomalta. Kyllä vielä jonain päivänä, sanokaa mun sanoneen!

Buffetiin mennessäni oli sillain hyvä tilanne, että oli nälkä, muttei vielä mitään kunnon heikotusta. Sovimme K:n kanssa, että menen hänen perässään. Alkuruokien suhteen siitä ei ollut juuri apua, koska tarjolla ei oikeasti ollut mitään kovin mielekästä. Annokseni oli todella säälittävä, tiedän sen kyllä. Siinä taisi olla kolme pientä kikkaretta eri komponentteja. Syötyäni ne ja hetken istuttuani, työkaverini T (jolle en ole suoraan syömishäiriöstäni puhunut) kysyi:
"Aiotko hakea muuta?"
"Joo ei, tää riitti mulle. No ei, vuosi sitten olisi ehkä riittänytkin." 
Niinpä. Ero on huima.

Lämpimistä ruuista kokosin annoksen, joka oli mielestäni jo hävettävän iso. Mua auttanut K totesi, että ihan on normaalin kokoinen, ja alkuruokani tosiaan oli totaalisen köyhä. Söin riisiä, kolme isoa kalapullaa (oi miten hyviä!) ja kasviksia. 

Jälkiruokapöydästä kokosin lautaselleni moussea, rahkaa ja sorbettia, kaikkia ehkä lusikallisen. En halunnut olla kokonaan ilman, mutta tässä vaiheessa olin jo aikamoisen täynnä, enkä halunnut ahdistusta loppuillan seuralaiseksi. Tuodessani tämän niukasti täytetyn lautaseni pöytään, T totesi katsoen lautastani säälien:
"Voi Niina."
"Hei on tää nyt kumminkin enemmän kuin ikinä aikaisemmin""
"No kyllä mä tiedän, oon susta oikeesti tosi ylpeä." 
Tämän sanottuaan hän halasi mua. Ilmeisesti on tajunnut jutun juonen, joka ei tosin ole mulle yllätys. Sen verran monta kertaa hänkin on ollut näkemässä syömisiäni - tai tarkemmin sanottuna niiden puutetta. Tuli tosi hyvä mieli! Tähän vastasin vielä, että "Niin minäkin!":) Vuosi sitten en olisi osannut nauttia näistä ihanista hetkistä samalla tavalla. Puoli vuotta sitten olisin yrittänyt, mutta ollut todella paniikissa. Nyt suoriuduin mielestäni todella hyvin!

Illalla ennen seminaarin jatkoille lähtöä söin protskupatukan ja myslipatukan. Myslipatukka oli vain hätävara, mutta söin molemmat, jottei heikotus iskisi. No kyllähän se sitten iski. Onneksi kuitenkin vasta puoli kahden aikaan, joten olin ehtinyt tanssia aivan tarpeeksi! Heikotus iski kuitenkin niin nopeasti, että se oli sitten menoa. Kädet alkoivat täristä ja tuli ihan vetelä olo. Taisi verensokeri romahtaa oikein kunnolla, koska siripirikään ei auttanut. Eipä siinä muu auttanut kuin kamat kasaan ja taksilla kotiin. Taksissa oli tosi huono olo. Kotona söin heti vissiin 1,5-2 leipää päällisineen ja palan marenkia :D 

Koko loppu(aamu)yönkin oli tosi huono olo. Heräilin niiden vähäisten tuntien aikana monta kertaa etovaan oloon. Olin lapsena sellainen, että jos valvoin aivan överisti, oksensin. Liekö tämä ominaisuus jäänyt. On se vaan tyhmä, kun on niin huono olo, ettei pysty nukkumaan jo ihan ilman alkoholiakin :P

Loppuun vielä pakko kertoa, että söin tänään ison aamupalan, jonka jälkeen lähdin asioille jo heti aamusta. Aamupala painoi yhä mahassani, mutta söin silti lounaaksi lempparikahvilassani vakkariksi muotoutuneen kanawrapin. Syötyäni puolet, lähdin hakemassa lisää vettä. Kävellessä vesihanalle mulle tuli jännä fiilis. Tiesin, että olen ihan ok hoikahko, ja aika tyytyväinen itseeni. Sen pienen hetken mulla oli oikeastaan aika hyvä olla :)

Melkein päiväni kuvina!

Eilen aikataulu päivällisen suhteen ei sitten mennytkään putkeen, eikä mulla ollut yhtään nälkä tai sellainen olo, että haluaisin syödä. Niinpä nappasin puolikkaan ruisleivän ennen lähtöä. Kaverin luona oli oikein mukavaa. Pari neitiä värkkäsi kahta erilaista kasvispizzaa muille. Kauhistelin juuston määrää ja paksua pohjaa. Otin toisesta pizzasta pienen palan ja närpin toisesta täytteitä (luvan kanssa! :D). Lisäksi napsin ruisnachoja dipin kanssa ja muutaman miniporkkanan. Aika kevyeksi jäi, mutta maha oli turvonnut. Ärsytti. Kotiin tullessa oli vähän kinaa mieheni kanssa, joten möksähdin, enkä syönyt kotonakaan enää mitään. Nälkä vähän kurni, mutta itsepäinen kun olen niin menin vain nukkumaan. 

Ei oikeasti ollut niin hyvää, että maun takia olisi tehnyt mieli ottaa lisää :D

Nukkumaan mennessäni pohdin, menisinkö aamulla jumppaan (kehonhuolto&pilates). Mietin, että mulla on tällä viikolla ollut jo kaksi liikuntakertaa, joten en saisi mennä. Päätin kuitenkin, että jos aamulla on virkeä olo, menen, mutta jos väsyttää, nukun pidempään. Olo oli suht jees, mutta päätin silti, että en mene. Mielestäni päätös oli hyvä. Paistoin aamupalaksi pitkästä aikaa kananmunan :)

Ruisleipä päällisillä, yhden munan munakas raejuustolla, puolikas omena ja lisäksi kuvasta puuttuu puolikas paahtoleipä.

Aamupalan jälkeen onnistuin taas kiivastumaan (heh), joten lähdin purkamaan turhautumistani ulos. Tällä kertaa menin ihan oikeasti vain kävelylle. Oloni oli jotenkin tosi heikko, joten ei tullut mieleenkään juosta. Reippailu auttoi, ja olin paremmilla mielin kotiin tullessani.

Haha kunnon mutantti! Vauhdissa otettu kuva, hupparin huppu ja käärityt lahkeet takaavat epämuodostuneen varjon :D

Lounaaksi söin (once again) kasvis-kanakastiketta riisin ja raejuuston kera. Ja siis oikeasti, kuinka toi desi riisiä voi ollakin niin iso määrä! En tajua, kuinka hetken pystyin syömään sitä vaaditun kahden desin verran :/

Iltapäivällä tapasin kaveriani kahvilassa. Olin ajatellut, että saattaisin ottaa hieman aikaistetuksi välipalaksi jotain, mutta koska oli taas hirveät läskimonsteriolot, join pelkkää teetä. Treffit vähän venyivät, joten hups, mikä välipala? Joo. Silti olo on täysi. V*tuttaa. Mulla on eilen ja tänään  ollut aivan jäätävä reisiahdistus. Yäk. Tästä huolimatta menin vaatekauppaan, koska halusin ostaa löysän ja ohuen pitkähihaisen urheilupaidan. En löytänyt sitä, mutta ostin toisenlaisen urheilupaidan, hameen ja mekon. Hirveä morkkis tuli, vaikka hintaa ei tuotteilla paljoa ollutkaan. Lisäksi tunsin itseni jälleen norsuksi sovituskopissa. Toisaalta kuvissa en näytä aivan valtavalta, mutta silti ahdistaa. Rate kerran muistutti, että totta kai tunnen itseni isoksi, koska vertaan itseäni jatkuvasti siihen vaikeasti alipainoiseen minään. Siihen riutuneeseen harjanvarteen.

Päivälliseksi söin (yllättäen) keittoa ja paahtiksen päällisillä. Jälkkäriksi söin perjantaina mieheni ostaman jäätelön ^^ Tein samalla miehelleni mozzarellapastaa, ja pari mozzarellan palasta eksyi myös tähän suuhun. Ja miksi emme syöneet samaa ruokaa? Koska öö, no kun ööö...hmm. Jaa-a. Rate muutenkin ehdotti, että alkaisimme syödä arkenakin päivällistä ja vieläpä samaa ruokaa + yksi tavoitteistani on syödä kerran viikossa sekä lounaaksi että päivälliseksi jotain tuhdimpaa (nykyään toinen on aina keitto/salaatti), joten tässä olisi ollut aika hyvä sauma toteuttaa molemmat. Mutta kun *tässä liuta tekosyitä*.

Kuinka randomia on, että banaanilastut, -jäätelö ja -jogurtti menee, mutta tuore bansku ei? :D Logiikka mikä?

Vielä on edessä sohvalla hengailua ja iltapala, sitten uuteen viikkoon :)