Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea.
Raten
kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset
sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin
vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti
jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on
vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen
aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa,
ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja
katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.
Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.
Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jalkautuva tukihenkilö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jalkautuva tukihenkilö. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. heinäkuuta 2014
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Kuinka saada takaisin jokin pois jäänyt?
Tukihenkilön tapaaminen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Oli ihanaa purkaa jollekin edelliset kamalat polikäyntini! Th oli lukenut hokon lopputuleman tiedoistani, ja hänkin oli jäänyt ihmettelemään, kun mitään varsinaista kunnon suunnitelmaa siinä ei ollut. Hän lupasi soittaa omahoitajalleni, koska tarvitsen ensinnäkin plan b:n jos en pääse mihinkään alkavaan ryhmää, ja sitten jos pääsen, tarvitsen myös jonkun, joka ainakin punnitsee mut säännöllisesti. Tapaan itsekin omahoitajani maanantaina, joten juttelemme varmasti silloin tästä. Nyt oli periaatteessa vika tapaaminen th:n kanssa, mutta kuulemma ei ole täysin poissuljettua pyytää vielä yhtä viiden kerran settiä, jos se tuntuu olevan paras hoitomuoto. Katsotaan.
Th:n tapaamisen aikana tuli taas itkettyä. Oli vaikeaa syödä pitkästä aikaa kunnon annos, eikä itkeminen tehnyt syömisestä yhtään helpompaa. Alkoi itkettää, koska olen niin pettynyt itseeni. Päässä pyörivät "entä jos vielä kerran"-ajatukset. Saan työnnettyä ne pois pahimmilla hetkillä ihan vain sillä, että etten halua tuottaa pettymystä myös läheisilleni. Motivaatio tulee lähtökohtaisesti toki itsestäni, mutta epätoivoisimpina hetkinä läheisten ajattelu auttaa. Se mitä saavuttaisin kutistumalla taas, on läheisten huoli. Mua hävettää, enkä haluaisi edes myöntää tarvitsevani sitä. Mä saan huomiota, huolenpitoa ja rakkautta jo ihan tarpeeksi. Uskon, että tuo tarve kumpuaa sieltä hiton varhaislapsuudesta. En aio kuitenkaan käyttää sitä minään tekosyynä painon pudottamiselle. En aio alistua siihen, että lapsuudentraumojen takia mä nyt "vain olen tällainen". Aion selvitä tästä ja todistaa kaikille, että olen vahvempi kuin anoreksia.
Mutta. Th oli tiukkana siitä, että pasta ja riisi on saatava uudelleen aterioille heti. Sanoin hänelle rehellisesti, että pitkästä aikaa musta tuntuu, etten oikeasti pysty. Moneen asiaan olen vain kaivannut lupaa ja vahvistusta, mutta nyt en oikeasti tiedä, pystynkö ottamaan riisiä/pastaa takaisin. Enkä ole vielä tänäänkään pystynyt. Ehkä huomenna? En ole siitäkään varma. En jaksaisi nyt tsempata siinä, vaikka pitäisi. Kuitenkin muut ruokailut sujuvat ihan ok.
Näistä tunnelmista iloisempiin aiheisiin: viikonloppu jee! Huomenna on kaikkea kivaa tiedossa jee! Keväinen sää jee! Toivotaan, että ennustetut lumimyräkät jättävät tulematta, koska olen niin kikseissä keväästä! Tänään oli ihanaa mennä koiran kansa ulos toppaliivi päällä :)
Kivaa viikonloppua!
Th:n tapaamisen aikana tuli taas itkettyä. Oli vaikeaa syödä pitkästä aikaa kunnon annos, eikä itkeminen tehnyt syömisestä yhtään helpompaa. Alkoi itkettää, koska olen niin pettynyt itseeni. Päässä pyörivät "entä jos vielä kerran"-ajatukset. Saan työnnettyä ne pois pahimmilla hetkillä ihan vain sillä, että etten halua tuottaa pettymystä myös läheisilleni. Motivaatio tulee lähtökohtaisesti toki itsestäni, mutta epätoivoisimpina hetkinä läheisten ajattelu auttaa. Se mitä saavuttaisin kutistumalla taas, on läheisten huoli. Mua hävettää, enkä haluaisi edes myöntää tarvitsevani sitä. Mä saan huomiota, huolenpitoa ja rakkautta jo ihan tarpeeksi. Uskon, että tuo tarve kumpuaa sieltä hiton varhaislapsuudesta. En aio kuitenkaan käyttää sitä minään tekosyynä painon pudottamiselle. En aio alistua siihen, että lapsuudentraumojen takia mä nyt "vain olen tällainen". Aion selvitä tästä ja todistaa kaikille, että olen vahvempi kuin anoreksia.
Mutta. Th oli tiukkana siitä, että pasta ja riisi on saatava uudelleen aterioille heti. Sanoin hänelle rehellisesti, että pitkästä aikaa musta tuntuu, etten oikeasti pysty. Moneen asiaan olen vain kaivannut lupaa ja vahvistusta, mutta nyt en oikeasti tiedä, pystynkö ottamaan riisiä/pastaa takaisin. Enkä ole vielä tänäänkään pystynyt. Ehkä huomenna? En ole siitäkään varma. En jaksaisi nyt tsempata siinä, vaikka pitäisi. Kuitenkin muut ruokailut sujuvat ihan ok.
Näistä tunnelmista iloisempiin aiheisiin: viikonloppu jee! Huomenna on kaikkea kivaa tiedossa jee! Keväinen sää jee! Toivotaan, että ennustetut lumimyräkät jättävät tulematta, koska olen niin kikseissä keväästä! Tänään oli ihanaa mennä koiran kansa ulos toppaliivi päällä :)
 |
| Meitsi. |
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Uskalluslistan päivitys!
Sain erinomaisen ehdotuksen päivittää tämän postauksen tilannetta, joten here goes :) Punaisella suorittamattomat, oranssilla semisti saavutetut ja vihreällä täysin saavutetut.
"Haluaisin uskaltaa syödä vielä jonain päivänä"
- muromysliannoksen
Vielä kokonaista desiä en ole uskaltanut kerralla syödä, enkä ehkä ihan sitä virallista muromysliä, mutta kyllä tämä kai lasketaan:
- speghetti bolognese ravintolassa
Tämä odottaa vielä oikeaa hetkeä. Kotona mieheni kerran teki sitä, mutta ravintola on ravintola.
- lehtipihvin, lapsuuden vakkarilemppari
Lehtipihvi on varmaan viimeinen, jonka uskallan. Itseasiassa epäilyttää, tulenko koskaan uskaltamaan.
- pizzan ravintolassa
Puoliksi syötiin pizza joululomalla mieheni kanssa. Kokonaan omaa en ole vielä saavuttanut.
- irtokarkkeja just niin paljon kuin tekee mieli, vaikka kilon :)
No, ei niin paljon kuin mieli olisi tehnyt, mutta ostettiin miehen kanssa yli 300 grammaa yhteiseksi pussiksi. Sekin oli melkoisen tempomisen takana.
- kokonaisen suklaapatukan kerralla
Katsellaan tämän suorittamista vähän myöhemmin.
- nuudeliannoksen ravintolassa
Check! Kaksi kertaa olen syönyt nuudeliannoksen ravintolassa :)
- subwayn tai picnicin patongin
Söin tukihenkilön tapaamisella puolikkaan subin, mun mielestä puolikaksin (15cm)lasketaan. Muilla Subway-käynneillä olen turvautunut salaattiin. Subin patonki on kuitenkin tosi paljon helpompi kuin Picnicin, koska subit ovat paljon kevyempiä.
- kokonaisen pullan tai munkin
Lasketaanhan muffinssi? Th:n kanssa söin sellaisen edellisellä tapaamisella, eikä se ollut tosiaan mikään pieni! Ilman th:ta en tiedä onnistuisiko. Todennäköisesti ei.
- risottoa
No joululomalla mieheni äiti teki risottoriisiä kanan lisukkeeksi, mutta tässä tarkoitin ihan oikeaoppisesti valmistettua risottoa ainoana ruokalajina. Ei siis vielä suoritettu.
- hodarin :D
Tämä meidän piti käydä suorittamassa pari viikkoa sitten mieheni kanssa, mutta jänistin :P To do-listalla siis vielä.
"Haluaisin myös uskaltaa"
- ostaa sipsejä tai juustonaksuja(!) ihan vain itselleni
Itselleni ostaminen on edelleen aivan mahdoton ajatus.
- olla pilkkomatta ruokia pakonomaisesti
Tykkään edelleen pilkkoa juttuja, mutta nimenomaan pakonomaisuudesta olen mielestäni päässyt. Esim. leivän pilkkomisesta olen päässyt käytännössä kokonaan! Joskus vielä revin palasia syödessä, mutta en pilko etukäteen.
- juoda lasillisen maitoa tai kaakaota
Ei vielä ole uskallus riittänyt näihin.
- käyttää muitakin kuin turva-astioitani
Noooo, miten sen nyt ottaa. Ehkä on pakko myöntää, että automaattisesti käytän niitä samoja astioita. En kuitenkaan koe, että tekisin sitä valintaa niin tietoisesti kuin aikaisemmin. Tästä en jaksa ottaa nyt juuri stressiä, joten jääköön leijumaan ilmaan.
Aika hyvin olen mielestäni saanut noita suoritettua! Tässä olisi ajantasainen lista, johon listasin suorittamattomat ja sitten vielä uutuuksia sekä tarkennuksia:
- kokonainen muromysliannos kunnon muromysliä, esim. Start-muromysliä.
- maito- tai kaakaolasillinen
- sipsejä tai juustonaksuja vai itselleni
- hodari
- risotto
- spagetti bolognese ravintolassa
- kokonainen pizza ravintolassa
- lehtipihvi
- irtokarkkeja vapaasti
- kokonainen suklaapatukka kerralla
- jäätelöannos (siis sellainen missä on kaikenlaista härpäkettä :))
- pulla tai munkki (ei muffinssi) ilman tukihenkilöä
- jälkiruoka ravintolassa pääruuan jälkeen
- Picnicin patonki
Palataan näihin taas jossain vaiheessa :)
"Haluaisin uskaltaa syödä vielä jonain päivänä"
- muromysliannoksen
Vielä kokonaista desiä en ole uskaltanut kerralla syödä, enkä ehkä ihan sitä virallista muromysliä, mutta kyllä tämä kai lasketaan:
 |
| kuva |
- speghetti bolognese ravintolassa
Tämä odottaa vielä oikeaa hetkeä. Kotona mieheni kerran teki sitä, mutta ravintola on ravintola.
- lehtipihvin, lapsuuden vakkarilemppari
Lehtipihvi on varmaan viimeinen, jonka uskallan. Itseasiassa epäilyttää, tulenko koskaan uskaltamaan.
- pizzan ravintolassa
Puoliksi syötiin pizza joululomalla mieheni kanssa. Kokonaan omaa en ole vielä saavuttanut.
 |
| Tästä söin puolet :) |
- irtokarkkeja just niin paljon kuin tekee mieli, vaikka kilon :)
No, ei niin paljon kuin mieli olisi tehnyt, mutta ostettiin miehen kanssa yli 300 grammaa yhteiseksi pussiksi. Sekin oli melkoisen tempomisen takana.
- kokonaisen suklaapatukan kerralla
Katsellaan tämän suorittamista vähän myöhemmin.
- nuudeliannoksen ravintolassa
Check! Kaksi kertaa olen syönyt nuudeliannoksen ravintolassa :)
- subwayn tai picnicin patongin
Söin tukihenkilön tapaamisella puolikkaan subin, mun mielestä puolikaksin (15cm)lasketaan. Muilla Subway-käynneillä olen turvautunut salaattiin. Subin patonki on kuitenkin tosi paljon helpompi kuin Picnicin, koska subit ovat paljon kevyempiä.
- kokonaisen pullan tai munkin
Lasketaanhan muffinssi? Th:n kanssa söin sellaisen edellisellä tapaamisella, eikä se ollut tosiaan mikään pieni! Ilman th:ta en tiedä onnistuisiko. Todennäköisesti ei.
- risottoa
No joululomalla mieheni äiti teki risottoriisiä kanan lisukkeeksi, mutta tässä tarkoitin ihan oikeaoppisesti valmistettua risottoa ainoana ruokalajina. Ei siis vielä suoritettu.
- hodarin :D
Tämä meidän piti käydä suorittamassa pari viikkoa sitten mieheni kanssa, mutta jänistin :P To do-listalla siis vielä.
"Haluaisin myös uskaltaa"
- ostaa sipsejä tai juustonaksuja(!) ihan vain itselleni
Itselleni ostaminen on edelleen aivan mahdoton ajatus.
- olla pilkkomatta ruokia pakonomaisesti
Tykkään edelleen pilkkoa juttuja, mutta nimenomaan pakonomaisuudesta olen mielestäni päässyt. Esim. leivän pilkkomisesta olen päässyt käytännössä kokonaan! Joskus vielä revin palasia syödessä, mutta en pilko etukäteen.
- juoda lasillisen maitoa tai kaakaota
Ei vielä ole uskallus riittänyt näihin.
- käyttää muitakin kuin turva-astioitani
Noooo, miten sen nyt ottaa. Ehkä on pakko myöntää, että automaattisesti käytän niitä samoja astioita. En kuitenkaan koe, että tekisin sitä valintaa niin tietoisesti kuin aikaisemmin. Tästä en jaksa ottaa nyt juuri stressiä, joten jääköön leijumaan ilmaan.
Aika hyvin olen mielestäni saanut noita suoritettua! Tässä olisi ajantasainen lista, johon listasin suorittamattomat ja sitten vielä uutuuksia sekä tarkennuksia:
- kokonainen muromysliannos kunnon muromysliä, esim. Start-muromysliä.
- maito- tai kaakaolasillinen
- sipsejä tai juustonaksuja vai itselleni
- hodari
- risotto
- spagetti bolognese ravintolassa
- kokonainen pizza ravintolassa
- lehtipihvi
- irtokarkkeja vapaasti
- kokonainen suklaapatukka kerralla
- jäätelöannos (siis sellainen missä on kaikenlaista härpäkettä :))
- pulla tai munkki (ei muffinssi) ilman tukihenkilöä
- jälkiruoka ravintolassa pääruuan jälkeen
- Picnicin patonki
Palataan näihin taas jossain vaiheessa :)
torstai 27. helmikuuta 2014
Hoko = Hitokseen Oli Ketuttavaa Oikeasti
Hokosta jäi p*ska fiilis. Omahoitajani tiesi jo etukäteen, ettei pääse, mutta sitten vielä tukihenkilöni oli sairaana, joten paikalla olimme vain minä ja lääkäri. Olin kuolemanväsynyt aamulla muutenkin, enkä olisi jaksanut mitään ylimääräistä. Yleensä hokossa on kuitenkin ollut just esim. tukihenkilö, joka on pystynyt kertomaan tilanteesta hänen näkökulmastaan meidän tapaamistemme kautta. Koin jotenkin raskaaksi kerrata tilannetta lääkärille yksin. Punnitus myös stressasi. Kerroin, että raten kanssa oltiin puhuttu siitä jo sen verran, että onko se noussut, laskenut vai pysynyt samana. Lääkäri ei sanonut mitään. Tarkentavista kysymyksistä päättelin, että paino tuskin oli noussut, ainakaan paljoa. Harmitti kommenttien puute, koska olisin edes pienen palautteen halunnut saada.
En sano, että olisin kaivannut mitään pään silittelyä, mutta jotain empatiaan viittaavaa tai hitto JOTAIN tunnetta. Kerroin, että olen todella väsynyt ja uupunut. Että riisit ja pastat ovat jääneet jo yli viikon ajan. Että inhoan kroppaani, koska näytän varsinkin kuvissa sotanorsulta. Väsyneenä ahdistus korostuu. En osaa päättää tosiasioiden pohjalta terveyteeni liittyviä asioita (esim. voiko jumppaan mennä rytmihäiriöiden jälkeen). Rytmihäiriöt ovat lisääntyneet. Ja että koen tarvitsevani viikottaista tukea myös jatkossa. Ilmekään ei värähtänyt lääkärin kasvoilla. Aloin ärsyyntyä. Sitten tuli niitä kysymyksiä, joihin en hittovie osannut vastata. Ihan sama, emmätiiä, emmätiiä, emmätiiä! "Haluatko, kumpaan, mihin, vai molempiin, kuinka itse koet, laitanko lähetteen, ilmoittaudutaanko, perutaanko, varataanko uusi, käytkö, menetkö?" V**** EN TIEDÄ, EN OSAA PÄÄTTÄÄ, IHAN SAMA!
Ketutuksen lisäksi käteen jäi lähete labraa, sydänfilmiin ja sisätautilääkärille (ihanaa rumbaa taas sydämen takia, eikä kuitekaan mitään löydy ja olen vain vainoharhainen okemoo oravaaa) sekä ilmoittautumiset kahteen eri ryhmään, joista sitten katsotaan kumpi toteutuu. Mulle jäi edelleen epäselväksi mitä tapahtuu, jos en mahdu kumpaankaan ryhmään. Tai mitä hoitokäyntejä on tässä ennen kuin ryhmät muutenkaan alkaisivat. On mulla sovittuna yksi rate-käynti ja se sisätautilääkäri, mutta mitä hittoa oikeasti! Olisin kaivannut ohjailua, ehdotuksia, vinkkejä. En pelkkiä kysymyksiä kysymysten perään. Kyllä, olen aikuinen nainen, mutta hei newsflash: sairastan anoreksiaa, joten itsestäni huolehtiminen ei ole sitä vahvinta osaamistani! On hyvä, että saan itse vaikuttaa hoitoon, mutta ihan kuin mun olisi itse pitänyt kehitellä joku hemmetin hoitosuunnitelma. Lopussa lääkäri ei tarkistanut, että onhan sulla nyt kontakteja tuleville viikoille, pärjääthän. Ja kaiken lisäksi tukihenkilön tapaaminen peruuntui myös tältä illalta. Hajottaa.
En sano, että olisin kaivannut mitään pään silittelyä, mutta jotain empatiaan viittaavaa tai hitto JOTAIN tunnetta. Kerroin, että olen todella väsynyt ja uupunut. Että riisit ja pastat ovat jääneet jo yli viikon ajan. Että inhoan kroppaani, koska näytän varsinkin kuvissa sotanorsulta. Väsyneenä ahdistus korostuu. En osaa päättää tosiasioiden pohjalta terveyteeni liittyviä asioita (esim. voiko jumppaan mennä rytmihäiriöiden jälkeen). Rytmihäiriöt ovat lisääntyneet. Ja että koen tarvitsevani viikottaista tukea myös jatkossa. Ilmekään ei värähtänyt lääkärin kasvoilla. Aloin ärsyyntyä. Sitten tuli niitä kysymyksiä, joihin en hittovie osannut vastata. Ihan sama, emmätiiä, emmätiiä, emmätiiä! "Haluatko, kumpaan, mihin, vai molempiin, kuinka itse koet, laitanko lähetteen, ilmoittaudutaanko, perutaanko, varataanko uusi, käytkö, menetkö?" V**** EN TIEDÄ, EN OSAA PÄÄTTÄÄ, IHAN SAMA!
Ketutuksen lisäksi käteen jäi lähete labraa, sydänfilmiin ja sisätautilääkärille (ihanaa rumbaa taas sydämen takia, eikä kuitekaan mitään löydy ja olen vain vainoharhainen okemoo oravaaa) sekä ilmoittautumiset kahteen eri ryhmään, joista sitten katsotaan kumpi toteutuu. Mulle jäi edelleen epäselväksi mitä tapahtuu, jos en mahdu kumpaankaan ryhmään. Tai mitä hoitokäyntejä on tässä ennen kuin ryhmät muutenkaan alkaisivat. On mulla sovittuna yksi rate-käynti ja se sisätautilääkäri, mutta mitä hittoa oikeasti! Olisin kaivannut ohjailua, ehdotuksia, vinkkejä. En pelkkiä kysymyksiä kysymysten perään. Kyllä, olen aikuinen nainen, mutta hei newsflash: sairastan anoreksiaa, joten itsestäni huolehtiminen ei ole sitä vahvinta osaamistani! On hyvä, että saan itse vaikuttaa hoitoon, mutta ihan kuin mun olisi itse pitänyt kehitellä joku hemmetin hoitosuunnitelma. Lopussa lääkäri ei tarkistanut, että onhan sulla nyt kontakteja tuleville viikoille, pärjääthän. Ja kaiken lisäksi tukihenkilön tapaaminen peruuntui myös tältä illalta. Hajottaa.
 |
| kuva |
perjantai 21. helmikuuta 2014
Me, myself and my body.
Pari päivää sitten tukihenkilön kanssa sovittiin, että tällä viikolla jätän kaiken liikunnan pois. Huominen konsertti on jo melkoinen rasituspläjäys. Sovittiin myös, että otan konserttiin mukaan tuhdin protskupatukan ja kotiin tultuani syön normaalin iltapalan. Olin vähän että miiiitääää kun tosiaan silloin joskus kahden jälkeen yöllä pitää alkaa iltapalaa syömään, mutta ymmärtäähän sen järjellä. Kulutusta tulee kuitenkin olemaan illan ja yön aikana runsaasti.
Huomenna on toiminnan täyteinen päivä. Aamupäivällä tulee vieraita ja illalla on se AVB. Ihanaa ohjelmaa, mutta kuitenkin kuluttavaa. Toisaalta mua alkaa jo hävettää se, että toipuminen väsyttää ja on rankkaa, ja ylipäänsä se että mukamas toivun. Olen kasvanut jo niin valtaviin mittoihin (verrattuna viime kesään), että edellä mainitut tuntuvat typeriltä. Juu, tiedän, painon nostaminen on vasta puolet prosessista, mutta en voi välttää noita ajatuksia. Niitä tulee ihan jatkuvasti.
Äsken valitessani asua huomisillalle päädyin oikein tutkailemaan takapuoltani kahden peilin avulla. Peppuni on pyöreä, eikä sen iho ole tasainen. Se on ihan normaalin näköinen takamus. En saanut mitään ahdistusitkukohtausta, vaan yritin oikein tietoisesti ajatella itseäni katsellessani, että mitäs sitten? Mitäs sitten jos peppuni ei ole missin tai mallin? So what jos se ei ole littana ja siinä on ylimääräistä? Mulla voi olla ihan h*lvetin hauskaa huomenna, vaikka ne viime kesän festareilla jalassa olleet shortsit menevät enää hädin tuskin kiinni. Mä voin nauttia elämästä, vaikka alaosat pitääki kohta ostaa isompaa kokoa. Mä tarvitsen tällaista vakuuttelua itselleni, jotta opin elämään itseni kanssa. En välttämättä vielä pitkään aikaan ole tyytyväinen, mutta näin aluksi on opittava edes sietämään omaa kroppaansa. Ehkä vielä jonain päivänä opin sitä myös hyväksymään ja rakastamaan.
 |
| kuva |
Huomenna on toiminnan täyteinen päivä. Aamupäivällä tulee vieraita ja illalla on se AVB. Ihanaa ohjelmaa, mutta kuitenkin kuluttavaa. Toisaalta mua alkaa jo hävettää se, että toipuminen väsyttää ja on rankkaa, ja ylipäänsä se että mukamas toivun. Olen kasvanut jo niin valtaviin mittoihin (verrattuna viime kesään), että edellä mainitut tuntuvat typeriltä. Juu, tiedän, painon nostaminen on vasta puolet prosessista, mutta en voi välttää noita ajatuksia. Niitä tulee ihan jatkuvasti.
Äsken valitessani asua huomisillalle päädyin oikein tutkailemaan takapuoltani kahden peilin avulla. Peppuni on pyöreä, eikä sen iho ole tasainen. Se on ihan normaalin näköinen takamus. En saanut mitään ahdistusitkukohtausta, vaan yritin oikein tietoisesti ajatella itseäni katsellessani, että mitäs sitten? Mitäs sitten jos peppuni ei ole missin tai mallin? So what jos se ei ole littana ja siinä on ylimääräistä? Mulla voi olla ihan h*lvetin hauskaa huomenna, vaikka ne viime kesän festareilla jalassa olleet shortsit menevät enää hädin tuskin kiinni. Mä voin nauttia elämästä, vaikka alaosat pitääki kohta ostaa isompaa kokoa. Mä tarvitsen tällaista vakuuttelua itselleni, jotta opin elämään itseni kanssa. En välttämättä vielä pitkään aikaan ole tyytyväinen, mutta näin aluksi on opittava edes sietämään omaa kroppaansa. Ehkä vielä jonain päivänä opin sitä myös hyväksymään ja rakastamaan.
 |
| kuva |
tiistai 18. helmikuuta 2014
Rytmäreitä taas.
Istuin aamulla junassa, kun tunsin inhottavan tunteen rintakehässä. Rytmihäiriö. Toinen. Kolmas. Monesko jo taas? Aloin huolestua, koska sarjarytmärit tuovat mieleeni kesän alun tilanteen. Päätin, että jos tuntemukset jatkuvat, jätän soittopyynnön polilääkärilleni, ja kysyn, pitäisikö mennä tutkimuksiin. Sydän asettui onneksi urilleen, ja loppupäivä meni parilla pienellä muljahduksella. Seuraava ongelma tulikin siitä, että voinko mennä jumppaan tämän jälkeen. Silmissäni vilisee vain teksti jostain terveysartikkelista: "Yleensä rytmihäiriöt ovat vaarattomia."-- "Etenkin nuoret ja hoikat naiset kokevat tuntemuksia herkemmin." Edelleen pohdin, että mistä voin tietää, onko syytä huoleen? Mistä tiedän, milloin näitä oireita pitää kuunnella ja reagoida niihin? Samat kysymykset joka kerta.
Laitoin puolisolleni viestin, jossa kysyin hänen mielipidettään. Hän oli töistään niin kiireinen, että hänen vastauksensa oli lähinnä että itse pitää tietää (hän pahoitteli tosin jälkeenpäin töksäytystään ja sanoi, että kyllä voi/pitää jatkossakin pyytää tukea). Lähetin viestin myös tukihenkilölleni, joka onneksi vastasikin ihan heti. Hän vastasi, että en todellakaan saa mennä, nyt vaan lepoa ja että jumpata ehtii terveenä niin paljon kuin sielu sietää. Ihana tukihenkilö, juuri tuollaisen vastauksen tarvitsin! Liikunta-asioissa olen vielä aivan sairauden vietävissä selvästikin.
Siitä puheen ollen. Mua ahdistaa koko jumppahomma. Nautin joka kerta siellä käymisestä, don't get me wrong, mutta kun tuntuu taas, että on pakko. Nyt saan käydä kaksi kertaa viikossa rauhallisella kehonhallintatunnilla, mutta kun se tuntuu, että pitää käydä. Fyssarin kanssa kirjoitettiin liikuntalupaan, että se on ehdoton maksimi, ja sen alle saa mennä milloin vain. Mutta kun mistä se pakko taas tunkeekin mieleeni. Tänään, huomenna ja sunnuntaina on ainoat päivät tällä vkolla kun ehtisin jumppaan. Sunnuntaina en haluaisi mennä, koska lauantaina on se Armin Van Buurenin keikka ja ajattelin olla vaakatasossa koko sunnuntain. Olen kuitenkin jo antanut itselleni luvan siihen, että keikka menköön yhdestä jumpasta. Tosin pitäisikö pyhittää tämä viikko vain sille, koska sehän on sykettä nostavaa pomppimista,, baunssaamista ja tamppaamista eli varmasti jo rankemmankin liikuntasuorituksen arvoinen. Sitäpaitsi eilen olin menossa 06:30-21:00 ja ylihuomenna on taas reissupäivä. Pitääkö tällaiseen viikkoon tunkea vielä ylimääräistä? Terve minä sanoo, että haloo ei todellakaan, mutta sairas mieli on arvatenkin päinvastaista mieltä.
Jotain positiivistakin kuuluu!
1. Lauantaina otin kahvilassa salaattiin RAVIOLEJA! Olin siis aivan uskomattoman rohkea!Hyvin tärähtänyt todistusaineisto:
2. Sunnuntaina kaverille jutellessani tajusin, kuinka väsynyt olenkaan. Niinpä tein rohkean päätöksen ja otin ensi maanantain vapaaksi töistä! Hyvä minä! :)
3. Eilinen oli erittäin kiireinen päivä, ja päivällisen väliin jättäminen olisi ollut aivan naurettavan helppoa. Mulla ei ollut vielä edes nälkä, mutta lapoin kymmenessä minuutissa keittoa ja puolikkaan leivän naamaariin seisaaltaan, koska en ehtinyt istua :D Siitä sitten lähdin kirjaimellisesti juoksemaan seuraavaan paikkaan, joka kylläkin aiheutti oksennuksen suuhun, mutta sille nyt en voinut mitään :P
Eli ei jotain huonoa ettei jotain hyvääkin :) Eniten iloitsen tuosta ylimääräisestä vapaapäivästä! Katsotaan, montako kertaa päivän aikana kurkistan työpuhelinta, mutta yritän pysyä aisoissa. Siinäpä onkin ihan oma postauksen aiheensa - työnteon rajoittaminen. Siitä siis joku toinen kerta enemmän. Nyt taidan mennä syömään päivällistä, ja aion ottaa siihen myös jälkkärin mukaan! Nam!
 |
| kuva |
Laitoin puolisolleni viestin, jossa kysyin hänen mielipidettään. Hän oli töistään niin kiireinen, että hänen vastauksensa oli lähinnä että itse pitää tietää (hän pahoitteli tosin jälkeenpäin töksäytystään ja sanoi, että kyllä voi/pitää jatkossakin pyytää tukea). Lähetin viestin myös tukihenkilölleni, joka onneksi vastasikin ihan heti. Hän vastasi, että en todellakaan saa mennä, nyt vaan lepoa ja että jumpata ehtii terveenä niin paljon kuin sielu sietää. Ihana tukihenkilö, juuri tuollaisen vastauksen tarvitsin! Liikunta-asioissa olen vielä aivan sairauden vietävissä selvästikin.
Siitä puheen ollen. Mua ahdistaa koko jumppahomma. Nautin joka kerta siellä käymisestä, don't get me wrong, mutta kun tuntuu taas, että on pakko. Nyt saan käydä kaksi kertaa viikossa rauhallisella kehonhallintatunnilla, mutta kun se tuntuu, että pitää käydä. Fyssarin kanssa kirjoitettiin liikuntalupaan, että se on ehdoton maksimi, ja sen alle saa mennä milloin vain. Mutta kun mistä se pakko taas tunkeekin mieleeni. Tänään, huomenna ja sunnuntaina on ainoat päivät tällä vkolla kun ehtisin jumppaan. Sunnuntaina en haluaisi mennä, koska lauantaina on se Armin Van Buurenin keikka ja ajattelin olla vaakatasossa koko sunnuntain. Olen kuitenkin jo antanut itselleni luvan siihen, että keikka menköön yhdestä jumpasta. Tosin pitäisikö pyhittää tämä viikko vain sille, koska sehän on sykettä nostavaa pomppimista,, baunssaamista ja tamppaamista eli varmasti jo rankemmankin liikuntasuorituksen arvoinen. Sitäpaitsi eilen olin menossa 06:30-21:00 ja ylihuomenna on taas reissupäivä. Pitääkö tällaiseen viikkoon tunkea vielä ylimääräistä? Terve minä sanoo, että haloo ei todellakaan, mutta sairas mieli on arvatenkin päinvastaista mieltä.
Jotain positiivistakin kuuluu!
1. Lauantaina otin kahvilassa salaattiin RAVIOLEJA! Olin siis aivan uskomattoman rohkea!Hyvin tärähtänyt todistusaineisto:
 |
| Salaattipohja, sieniä ja pinaatti-ricottaravioleja |
2. Sunnuntaina kaverille jutellessani tajusin, kuinka väsynyt olenkaan. Niinpä tein rohkean päätöksen ja otin ensi maanantain vapaaksi töistä! Hyvä minä! :)
3. Eilinen oli erittäin kiireinen päivä, ja päivällisen väliin jättäminen olisi ollut aivan naurettavan helppoa. Mulla ei ollut vielä edes nälkä, mutta lapoin kymmenessä minuutissa keittoa ja puolikkaan leivän naamaariin seisaaltaan, koska en ehtinyt istua :D Siitä sitten lähdin kirjaimellisesti juoksemaan seuraavaan paikkaan, joka kylläkin aiheutti oksennuksen suuhun, mutta sille nyt en voinut mitään :P
Eli ei jotain huonoa ettei jotain hyvääkin :) Eniten iloitsen tuosta ylimääräisestä vapaapäivästä! Katsotaan, montako kertaa päivän aikana kurkistan työpuhelinta, mutta yritän pysyä aisoissa. Siinäpä onkin ihan oma postauksen aiheensa - työnteon rajoittaminen. Siitä siis joku toinen kerta enemmän. Nyt taidan mennä syömään päivällistä, ja aion ottaa siihen myös jälkkärin mukaan! Nam!
torstai 13. helmikuuta 2014
Uuden harjoittelua.
Eilen oli tukihenkilön tapaaminen. Kävimme minun ehdotuksestani syömässä kahvilassa sämpylälounaan. Melkein jokaisella tapaamisella th on jankuttanut smoothieista, ja tällä kertaa luovutin ja otin jonkun mustikkasmoothien leivän kaveriksi. Leipä osoittautui vaikeammaksi kuin osasin kuvitella. Kyseessä oli hillittömän iso sämpylä, jossa oli päätäytteinä mozzarella ja pesto. Pesto! Kaikkien öljyisten sankari. Vaikeinta ei kuitenkaan ollut tuo öljyinen pesto, vaan sämpylästä haukkaaminen. Sain luvan avata sämpylän ja syödä ala- ja yläosan erikseen, mutta se, etten saanut repiä siitä paloja tuotti vaikeuksia. Suuria vaikeuksia. Tuijotin sämpylää kädessäni varmaan kymmenen minuuttia, ennen kuin haukkasin ekan kerran. Naurettavaa, kuinka vaikeaa se oli. Sain kuitenkin leivän syötyä ja smoothien juotua. Smoothie ei ollut kovin hyvää, joten niiden ystävä musta ei ainakaan vielä tullut. Hyvää harjoitusta silti molemmat! Tapaamisen jälkeen tuli kuitenkin haikea olo. Ensi kerta on viimeinen, nyyh :( Se vähän pelottaa, koska tästä jalkautuvasta tuesta on ollut käsittämättömän paljon apua. Th on auttanut mua aivan sanoinkuvaamattoman paljon. En todellakaan olisi näin pitkällä, jos en olisi saanut tällaista ihanaa ihmistä tuekseni. Jos jollekulle joskus tarjotaan mahdollisuutta jalkautuvaan, tarttukaa siihen! Mua alkaa itkettää, kun ajattelen tän loppumista.
Parin viikon päästä piti olla hoko, mutta aikatauluja ei saada sovitettua yhteen, joten tapaankin vain lääkärin. Hänen kanssaan on jotenkin tosi vaikea keskustella, koska hän ei anna minkäänlaista minimipalautetta. Itse olen nyökkäilijä ja ynisijä (en kuitenkaan Ymmi Hinaajan tasolla sentään :D), joten sellainen poker face on hämmentävä. En tiedä, onko hän lintu vai kala, tyytyväinen vai tyytymätön, iloinen vai surullinen. Mutta ennen kaikkea en tiedä, kuinka haluan hoitoni jatkuvan, tai mitä hän mahtaa ehdottaa. Viikottaisen tuen tarvitsen edelleen, se on aivan varma, mutta mitä se sitten tulee olemaan? Sopivia ryhmiä ei taida nyt olla alkamassa, enkä oikein ryhmään vieläkään uskaltaisi mennä. Jossain vaiheessa sanottiin, että ryhmän jälkeen vasta pääsee yksilöterapiaan, mutta mitäs hittoa jos ryhmiä ei ole nyt alkamassa tai ne ovat täynnä? Ääh. No, kaikki selvinnee aikanaan.
Mennäänpäs sitten ruoka-aiheisiin vielä. Raten kanssa sovituista jutuista olen pystynyt toteuttamaan osan. Ruislimpun vaihdoin tavalliseen ruisleipään. Leivät tuntuvat aiiiiivan valtavilta, mutta oikeastaan on ollut aika kiva syödä normileipää :) Aamupala näytti tänään muilta osin aika samalta kuin ennenkin. Ja kuten näkyy, omena meni edelleen puolikkaana. Kokonaisen omenan syöminen tuntuu äärimmäisen haastavalta.
Muromyslin kanssa tehtiin niin, että käytiin tukihenkilön kanssa yhdessä valitsemassa kaksi vaihtoehtoa kaupassa, joista sitten ostaisin jomman kumman kotimatkalla lähikaupasta. Sain luvan ottaa vaikka sitten sen vähäkalorisimman, mutta pääasia oli ostaa nimenomaan murimysliä. Päädyin Fitness täysjyvämysliin, jossa on rapeita muropaloja eli semi-muromysli (se oli toinen vaihtoehdoista). Ihan puolta desiä ei jogurttiin iltapalalla tainnut mennä, mutta ei paljon jäänyt vajaaksi. Eilinen iltapala oli siis harjoitus, tänään puoli desiä jämptisti!
Parin viikon päästä piti olla hoko, mutta aikatauluja ei saada sovitettua yhteen, joten tapaankin vain lääkärin. Hänen kanssaan on jotenkin tosi vaikea keskustella, koska hän ei anna minkäänlaista minimipalautetta. Itse olen nyökkäilijä ja ynisijä (en kuitenkaan Ymmi Hinaajan tasolla sentään :D), joten sellainen poker face on hämmentävä. En tiedä, onko hän lintu vai kala, tyytyväinen vai tyytymätön, iloinen vai surullinen. Mutta ennen kaikkea en tiedä, kuinka haluan hoitoni jatkuvan, tai mitä hän mahtaa ehdottaa. Viikottaisen tuen tarvitsen edelleen, se on aivan varma, mutta mitä se sitten tulee olemaan? Sopivia ryhmiä ei taida nyt olla alkamassa, enkä oikein ryhmään vieläkään uskaltaisi mennä. Jossain vaiheessa sanottiin, että ryhmän jälkeen vasta pääsee yksilöterapiaan, mutta mitäs hittoa jos ryhmiä ei ole nyt alkamassa tai ne ovat täynnä? Ääh. No, kaikki selvinnee aikanaan.
Mennäänpäs sitten ruoka-aiheisiin vielä. Raten kanssa sovituista jutuista olen pystynyt toteuttamaan osan. Ruislimpun vaihdoin tavalliseen ruisleipään. Leivät tuntuvat aiiiiivan valtavilta, mutta oikeastaan on ollut aika kiva syödä normileipää :) Aamupala näytti tänään muilta osin aika samalta kuin ennenkin. Ja kuten näkyy, omena meni edelleen puolikkaana. Kokonaisen omenan syöminen tuntuu äärimmäisen haastavalta.
Muromyslin kanssa tehtiin niin, että käytiin tukihenkilön kanssa yhdessä valitsemassa kaksi vaihtoehtoa kaupassa, joista sitten ostaisin jomman kumman kotimatkalla lähikaupasta. Sain luvan ottaa vaikka sitten sen vähäkalorisimman, mutta pääasia oli ostaa nimenomaan murimysliä. Päädyin Fitness täysjyvämysliin, jossa on rapeita muropaloja eli semi-muromysli (se oli toinen vaihtoehdoista). Ihan puolta desiä ei jogurttiin iltapalalla tainnut mennä, mutta ei paljon jäänyt vajaaksi. Eilinen iltapala oli siis harjoitus, tänään puoli desiä jämptisti!
 |
| kuva |
Lounaalla korvasin leivän siemenillä, mutta ei niitä ihan kahta ruokalusikallista tullut mukaan. Välipalalla kuitenkin korvasin tämän ja söin ihan runsaasti. Söin porkkanapiirakan tuorejuustolla, palan omenaa (arvatenkaan ei kokonaita) ja suolatikkuja. Päivän aikana myös muutama karkki päätyi suuhun :) Kehonhuoltotunnin jälkeen testasin Cocovin pikkupatukkaa. Ei ihan mitä sovittiin, mutta uutta ja pelottavaa anyways! Ensi kerralla aion ottaa jonkun profeel-juoman tai muun vastaavan. Tästä on hyvä jatkaa!
 |
| Meitsin läskiahdistuksen taltuttaja eli yli-iso paita :D Kukaan ei näe, olenko 40, 50 vai 60 kiloinen :P |
tiistai 11. helmikuuta 2014
Ratekäyntipäs yllätti!
Saavuttuani polille törmäsin sattumalta tukihenkilööni. Kerroin hänelle, etten halua nousta vaa'alle, koska oloni on turvonnut. Th sai onneksi taottua järkeä päähäni ihan vain toteamalla "mitä väliä?". Tajusin myös, ettei ole hyötyä tsekata ateriasuunnitelmaa, jos ei tiedetä mihin suuntaan paino on menossa. Pienen vetkuttelun jälkeen suostuin vaa'alle raten vastaanotolla. Olo ei ollut ihan niin turvonnut kuin eilen, joten sekin vaikutti päätökseeni. Rate sanoikin yllättäen, että nyt on käynyt niin kuin hän viime kerralla pelkäsi käyvän. Edellisellä kerralla painonnousu oli hidastanut huomattavasti. Nyt se on sitten pysähtynyt ja vaarassa lähteä laskuun. Aineenvaihdunta tosiaan on alkanut kiihtymään, eikä lipsumisia saa enää tulla. Mulle tuli hetkellisesti sellainen olo, että olisiko sittenkin fiksua kuulla se paino. Pohdiskelin sitä siinä, mutta päädyin kysymään, paljonko mulla on suurinpiirtein matkaa normaalipainon alimmalle rajalle. Ajattelin, että se olisi tyyliin joitain satoja grammoja, mutta se olikin kiloja (ei siis satoja kuitenkaan :D) eli nostettavaa on vielä. Rate myös samaan hengenvetoon korosti, että alarajalla keikkuminen tuskin riittää. Hänen seitsemän vuotisen työuransa aikana hänellä on kuulemma ollut vain kaksi potilasta, joiden kroppa ja mieli toimi sekä ruokailut sujuivat normaalisti normaalipainon alarajalla. Hyvinvointipainoon siis onkin vielä enemmän matkaa, eikä voi etukäteen tietää, mikä se tulee olemaan.
Tänään sovittuja asioita:
- ruislimppu vaihtuu nyt vihdoin viimein johonkin muuhun ruisleipään. APUA!
- mukaan tulee muromysliä, aluksi vaikka vain 0,5 dl, kunhan on.
- omenat syödään kokonaisina, eikä puolikkaina! Tää tulee olemaan vaikea rasti.
- lounaan leivän voi jatkossa korvata myös siemenillä, pähkinöillä tai kananmunalla.
- kaikki ateriat on saatava kuntoon!
- liikunnan jälkeen jotain proteiinipitoisempaa kuin mitä nyt olen ottanut.
Kävin kaupassa. Arvatkaa vaan menikö taas tuhat vuotta valita uutta ruisleipää. Päädyin aika kevyeen vaihtoehtoon, mutta hei, kuitenkin normiruisleipää säälittävän ruislimpun sijasta :) Muromysliä en uskaltanut ostaa. Tähän on yksi ainoa syy: liian niukasta syömisestä johtunut ahmiminen. Huoh. Töissä oli kaikenlaisia herkkuja tarjolla, joten raten käynnistä rohkaistuneena päätin, että hemmetti, minähän otan jos mieli tekee. No, tuli sitten otettua vähän enemmänkin :( About kourallinen kaurakeksejä (niitä pieniä pyöreitä), kaksi vohvelikeksiä, suolatikkuja ja pari karkkia. Jyväshyväsen vai-mikä-se-nyt-onkaan kaurakeksien kanssa käy usein näin:
Ne on niin pieniä ja kevyitä (20kcal), joten niitä tulee huomaamatta puputettua helposti kourallinen. Argh! Tiedän, että nämä tuli taas kerran syötyä ihan vain tarpeeseen, koska lounaalle ei sattunut mukaan riisiä tai pastaa ollenkaan, eikä aamupala tai välipalakaan ollut riittävä. Silti nyt ahdistaaaaaaaaaa! Enkä siis pystynyt ostamaan sitä hiton muromysliä. Fail. Ja maha tuntuu täydeltä. Ja päätä särkee. Ja kohta pitää syödä päivällinen. Ja *tässä yleistä angstaustekstiä*. No mutta ei auta muuta kuin lähteä tästä laittamaan päivällistä ja syödä se kiltisti, eikös juu!
- kaikki ateriat on saatava kuntoon!
- liikunnan jälkeen jotain proteiinipitoisempaa kuin mitä nyt olen ottanut.
Kävin kaupassa. Arvatkaa vaan menikö taas tuhat vuotta valita uutta ruisleipää. Päädyin aika kevyeen vaihtoehtoon, mutta hei, kuitenkin normiruisleipää säälittävän ruislimpun sijasta :) Muromysliä en uskaltanut ostaa. Tähän on yksi ainoa syy: liian niukasta syömisestä johtunut ahmiminen. Huoh. Töissä oli kaikenlaisia herkkuja tarjolla, joten raten käynnistä rohkaistuneena päätin, että hemmetti, minähän otan jos mieli tekee. No, tuli sitten otettua vähän enemmänkin :( About kourallinen kaurakeksejä (niitä pieniä pyöreitä), kaksi vohvelikeksiä, suolatikkuja ja pari karkkia. Jyväshyväsen vai-mikä-se-nyt-onkaan kaurakeksien kanssa käy usein näin:
 |
| gif |
torstai 6. helmikuuta 2014
So many thoughts.
Nyt tuntuu, että päässä on niin paljon ajatuksia tukihenkilön tapaamisen jäljiltä, etten osaa niitä edes eritellä tähän mitenkään järkevästi. Suurin juttu taisi olla tämä: puhuttiin painosta (ei tarkoista lukemista kylläkään, koska en sitä kestäisi). Th oli katsonut painokäyräni, ja kuulemma paino ei todellakaan ole noussut nopeasti, eikä niin paljon kuin kuvittelen. Käyrä on muutenkin siksakkia, eikä pelkkää nousukiitoa, kuten olen luullut. Tämä oli hämmentävä tieto. Jotenkin mua ehkä vähän häiritsee, että nyt jalkautuvan tuen aikana mun punnituksia on about kerran kuukaudessa. Tavallaan haluaisin painoa seurattavan tiheämmin. Kuukausi on pitkä aika, jos jotain menee pieleen suuntaan tai toiseen. Tilanne on vaikea korjata, jos paino vaikka lähtee laskuun, ja asia huomataan vasta monen viikon jälkeen. En kyllä usko, että niin tulee käymään, mutta silti mietityttää. Sairaus sanoo mulle, että tässähän ehtisi oikein kivasti laihduttaa rauhassa. En sitä aio tietoisesti tehdä, mutta kun mistäs mä tiedän, vaikka paino olisikin laskenut. Ulkomuoto kertoo mielestäni kilojen kertymisestä jatkuvasti, mutta siihen en voi luottaa.
Puhuttiin myös siitä, kuinka moni aterioista jää hyvin helposti vajaiksi. Oikeastaan lähes kaikki ateriat ovat yleensä hieman vajaita. Ahmimista on silti ollut paljon vähemmän lähiaikoina, joka kuitenkin puoltaa sitä, että syön suht riittävästi. Toisaalta miksi nälkä kurnii usein jo puoli tuntia ruokailun jälkeen, jos olisin muka syönyt riittävästi? Olen jotenkin ihan sekaisin näiden ajatusten kanssa. Taas tuntuu, että tarvitsisin tiiviimpää tukea kuin kerran viikossa. Mutta en uskalla sanoa siitä, koska sitten pitäisi järjestää aikaa tiheämmille käynneille. Äh, enköhän mä taas pääse tästä kohta eteenpäin :)
Asiasta sohvan taakse, mainittakoon pari onnistumista. Ostin eilen runebergintorttuja. Ajatuksen kulku: "Hitto! Nyt mä syön yhden tortun! Tai no jos edes puolikkaan. No neljäsosan. Äh, ainakin maistan!". Voinette arvata, söinkö. Tänään kuitenkin päätin kohdata runebergintortun ja otin sitä päivällisen jälkkäriksi pienen palan. Aika hyvää, vaikka pala onkin melko säälittävä :)
Olen uskaltanut kokeilla muitakin jogurtteja kuin rasvattomia. Itse en olisi niitä saanut ostettua, mutta onneksi puolisoni hoiti ostospolitiikan. Ihanaa uutuuskerrosjoggurttia! Vain lusikallinen ruishiutaleita eli vajaaksi jäi kokonaisuus, mutta hei, sentään haastava jogurtti!
Välipalaksi omenan lisäksi töissä kaksi cracottea leikkeleellä ja tuorejuustolla. Niin hyvää!
Huomennahan alkaa taas viikonloppu, mitä ihmettä! Ihanaa <3
Puhuttiin myös siitä, kuinka moni aterioista jää hyvin helposti vajaiksi. Oikeastaan lähes kaikki ateriat ovat yleensä hieman vajaita. Ahmimista on silti ollut paljon vähemmän lähiaikoina, joka kuitenkin puoltaa sitä, että syön suht riittävästi. Toisaalta miksi nälkä kurnii usein jo puoli tuntia ruokailun jälkeen, jos olisin muka syönyt riittävästi? Olen jotenkin ihan sekaisin näiden ajatusten kanssa. Taas tuntuu, että tarvitsisin tiiviimpää tukea kuin kerran viikossa. Mutta en uskalla sanoa siitä, koska sitten pitäisi järjestää aikaa tiheämmille käynneille. Äh, enköhän mä taas pääse tästä kohta eteenpäin :)
Asiasta sohvan taakse, mainittakoon pari onnistumista. Ostin eilen runebergintorttuja. Ajatuksen kulku: "Hitto! Nyt mä syön yhden tortun! Tai no jos edes puolikkaan. No neljäsosan. Äh, ainakin maistan!". Voinette arvata, söinkö. Tänään kuitenkin päätin kohdata runebergintortun ja otin sitä päivällisen jälkkäriksi pienen palan. Aika hyvää, vaikka pala onkin melko säälittävä :)
Olen uskaltanut kokeilla muitakin jogurtteja kuin rasvattomia. Itse en olisi niitä saanut ostettua, mutta onneksi puolisoni hoiti ostospolitiikan. Ihanaa uutuuskerrosjoggurttia! Vain lusikallinen ruishiutaleita eli vajaaksi jäi kokonaisuus, mutta hei, sentään haastava jogurtti!
Välipalaksi omenan lisäksi töissä kaksi cracottea leikkeleellä ja tuorejuustolla. Niin hyvää!
Huomennahan alkaa taas viikonloppu, mitä ihmettä! Ihanaa <3
perjantai 31. tammikuuta 2014
Perjantailäskiahdistus
 |
| kuva |
 |
| kuva |
Kuitenkin kuten jo aiemmin kirjoitin, en jaksa enää alkaa pudottamaan painoa. Pudotusta olisi edessä jo niin monta kiloa, etten jaksa sellaista enää. Tuntuu, että peli on laihduttamisen osalta menetetty. Sehän on toisaalta hyvä, koska tavallaanhan sitten anoreksian peli on menetetty. Tai no, ei aivan. Jos sanon suoraan, niin jos olisin varma, ettei aineenvaihduntani tyssää ja mene säästöliekille, aloittaisin painon pudottamisen heti. Siitä ei kuitenkaan ole takeita, joten en halua riskeerata. Mieli on edelleen hyvin sairas :(
 | ||
| kuva |
Sitten yksi ruokasaavutus. Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa banaania. Alkuviikosta tukihenkilön kanssa sovittiin (lue: th käski), että syön vähintään joka toinen päivä banaania. Olen kaupan pienimmät banaanit valinnut, mutta silti iso saavutus! Välipalat ovat olleet hankalia, joten th ehdotti karjalanpiirakkaa ja banaania, ja että ostaisin niitä jo isomman satsin töihin valmiiksi. Pari kertaa noudatin tätä, mutta kuinkas ollakaan ne unohtuivat ja välipalaksi tuli kaikenlaista turhaa (esim. lusikallinen hilloa ja hunajaa sekä muutama ohut pipari, wtf). Mun versio banaani-piirakka-välipalasta:pienin mahdollinen bansku ja vuoksenpiirakka. Melkein siis sopimuksen mukainen. Toi banaani kyllä näyttää isolta kuvassa, mutta jos vertaa kämmeneen, niin ei se oikeasti ollut kovin iso. Maistui ihan ookoolta, vaikka en vieläkään sitä oikein haluaisi ruokavaliooni hyväksyä.
Huomenna kirjoitan kysymyspostaukeen vastaukset!
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Raaaaauhallinen alku.
Ravitsemusterapeutin tapaaminen oli todella hyödyllinen, mutta niin oli fysioterapeutinkin! Vitsit, kuinka hyvä fiilis jäi. Vaikka on ammattilainen kyseessä, pelkäsin sieltä tulevan "lenkkarit jalkaan vaan ja lenkille". Mutta ei. Yllätyin positiivisesti. Oli ihana kuulla taas tosiasioita ja muistuttelua tilanteestani.
Fyssarin suusta:
"Olet vielä niin pieni, että sä et tarvitse liikuntaa vielä yhtään mihinkään."
"Olet aivan keskeneräinen toipumisessa."
"Taustastasi paistaa läpi päämäärätietoituus. Kun sä jotain aloitat, sä viet sen loppuun kehoa kuuntelematta."
"Minkäänlainen kilpailuun liittyvä urheilu ei sovi sun temperamentille varsinkaan tässä vaiheessa."
"Sä olet jo nuorena vetänyt ihan överiksi, koska ei sellaisia rasitusvammoja hetkessä synny."
"Onko järkevää tai tarpeellista edes aloittaa liikuntaa vielä tässä vaiheessa sun mielestä?"
"Yksin liikkuminen ei ole nyt hyväksi, koska silloin se itsensä piiskaaminen pääsee valloilleen."
"Sun miehesikin on varmasti onnellinen, kun saat sut "takaisin" ."
"Sä näköjään tarvitsit mennä ihan äärimmäisyyksiin, ennen kuin tajusit tilanteen."
Ensin pohdittiin, että onko vielä hyväksi aloittaa mitään liikuntaa, mutta päätettiin kuitenkin kirjoittaa mulle liikuntasuunnitelma! Pointtina on, että sen ali saa mennä mutta yli ei. Eli mun täytyy oppia siihen, että ton verran saan tehdä, mutta mun ei tarvitse tehdä tuonkaan vertaa. Ja yli ei saa mennä missään nimessä.
Suunnitelma:
- Aluksi 1xvko rauhallinen tunti (jooga, pilates, kehonhuolto,venyttely, core tms).
- Parin viikon jälkeen JOS tuntuu hyvältä, lisätään rauhallisia tunteja eli yhteensä 2xvkossa.
- Muutaman viikon kokeilun jälkeen JOS - ja siis tämä on ISO JOS - tuntuu edelleen hyvältä, mukaan otetaan joku hieman vauhdikkaampi, hauska, tanssillinen tunti, kuten Zumba.
- 3x viikossa on aivan maksimi, ja niistä kaksi on oltava rauhallisia tunteja!
Muuta:
- Jokaisen tunnin jälkeen on otettava liikuntalisä eli 1 kpl välipalalistalta/h. Siis myös kevyiden venyttelytuntien jälkeen.
- Muistan rajoittaa myös turhaa pakonomaista hyötyliikuntaa eli opettelen esim. käyttämään hissiä joskus :D
En ole koskaan innostunut rauhallisista lajeista kuten joogasta,
pilateksesta, venyttelystä yms. Nyt mun täytyy astua mukavuusalueeni
ulkopuolelle ja kokeilla jotain kehon-/mielenhuolto- tai
lihaskuntotunteja. Aion katsoa kuntokeskuksen sijaan esim.
työväenopiston tai jonkun random seuran tunteja. Niissä on varmasti
vähemmän suorittava ja enemmän rento meininki.
Fiilis: Jee:)
 |
| kuva |
"Olet vielä niin pieni, että sä et tarvitse liikuntaa vielä yhtään mihinkään."
"Olet aivan keskeneräinen toipumisessa."
"Taustastasi paistaa läpi päämäärätietoituus. Kun sä jotain aloitat, sä viet sen loppuun kehoa kuuntelematta."
"Minkäänlainen kilpailuun liittyvä urheilu ei sovi sun temperamentille varsinkaan tässä vaiheessa."
"Sä olet jo nuorena vetänyt ihan överiksi, koska ei sellaisia rasitusvammoja hetkessä synny."
"Onko järkevää tai tarpeellista edes aloittaa liikuntaa vielä tässä vaiheessa sun mielestä?"
"Yksin liikkuminen ei ole nyt hyväksi, koska silloin se itsensä piiskaaminen pääsee valloilleen."
"Sun miehesikin on varmasti onnellinen, kun saat sut "takaisin" ."
"Sä näköjään tarvitsit mennä ihan äärimmäisyyksiin, ennen kuin tajusit tilanteen."
Ensin pohdittiin, että onko vielä hyväksi aloittaa mitään liikuntaa, mutta päätettiin kuitenkin kirjoittaa mulle liikuntasuunnitelma! Pointtina on, että sen ali saa mennä mutta yli ei. Eli mun täytyy oppia siihen, että ton verran saan tehdä, mutta mun ei tarvitse tehdä tuonkaan vertaa. Ja yli ei saa mennä missään nimessä.
Suunnitelma:
- Aluksi 1xvko rauhallinen tunti (jooga, pilates, kehonhuolto,venyttely, core tms).
- Parin viikon jälkeen JOS tuntuu hyvältä, lisätään rauhallisia tunteja eli yhteensä 2xvkossa.
- Muutaman viikon kokeilun jälkeen JOS - ja siis tämä on ISO JOS - tuntuu edelleen hyvältä, mukaan otetaan joku hieman vauhdikkaampi, hauska, tanssillinen tunti, kuten Zumba.
- 3x viikossa on aivan maksimi, ja niistä kaksi on oltava rauhallisia tunteja!
Muuta:
- Jokaisen tunnin jälkeen on otettava liikuntalisä eli 1 kpl välipalalistalta/h. Siis myös kevyiden venyttelytuntien jälkeen.
- Muistan rajoittaa myös turhaa pakonomaista hyötyliikuntaa eli opettelen esim. käyttämään hissiä joskus :D
 |
| kuva |
 | ||
| Tukihenkilön seurassa syöty nuudeli-quorn-annos. Valtava annos aiheuttikin pariksi tunniksi vatsakipuja ja vessassa istumista :D |
tiistai 14. tammikuuta 2014
Rate ja hoko
Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!
Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin.
Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)
Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa.
No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.
Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^
Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin.
 |
| Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas! |
Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)
Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa.
 |
| Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D). |
No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.
 | ||
| Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus. |
Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^
lauantai 11. tammikuuta 2014
Perjantain aiheuttamat pelkotilat ja niiden voittaminen.
Torstai-iltapäivä oli kamala. Aamupäivällä oli mukava, mutta yllättävän raskas työtehtävä, joka vei aika paljon mehuja musta. Söin hieman vajaaksi jääneen lounaan ja välipala jäi kokonaan välistä. Iltapäivällä töissä oli tapaaminen, joka oli turhauttava ja jollain tavalla masentava. Jouduin pohtimaan myös itseeni liittyen sellaisia asioita, joita en sillä hetkellä olisi jaksanut miettiä. Energiatasoni ja verensokerini olivat näistä syistä johtuen aivan pohjalukemissa, joten itku ei ollut kaukana kun tapasin tukihenkilön. Ja kyllä se itku sieltä tulikin pariin otteeseen. Eka itku tuli kun puhuimme jälleen päiväosastojakson mahdollisuudesta. En osaa päättää sen suhteen juuta enkä jaata! Ja hitto, hoko on jo ensi viikolla! En tiedä mitä sanon :/ Edelleen ne kaksi asiaa kinnaavat vastaan: töistä pois oleminen ja vertailu muihin. En tiedä en tiedä en tiedä en tiedä. Mua alkaa heti itkettää, kun mietin koko asiaa. Enää viikonloppu aikaa miettiä. Vaikkakin kaipa sen voi laittaa alulle myöhemminkin, mutta nyt pitäisi anyways osata sanoa jotain.
Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin.
Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.
Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.
Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.
Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3
Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.
Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)
Jälkimmäinen itku aiheutui siitä, kun yhtäkkiä sisäistin seuraavan päivän eli perjantain haasteet: koko firman koulutuspäivä, jossa olisi todennäköisesti linjastolounas, ja sitten pitäisi vielä järkätä välipala ja päivällinen itse (olisin kotona vasta klo 20 aikoihin). Mua ahdisti niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Itkin vuolaasti keskellä kauppakeskusta, nice. Th:n kanssa sovittiin, että pyydän työkaveriltani, että saisin ottaa ruokaa hänen perässään ja katsoa mallia. Sovittiin myös, että lähettäisin kuvan annoksesta th:lle. Kotimatkalla ahdistus jatkui ja kyyneleet kirvelivät silmissä. Puolisoni tuli juna-asemalle vastaan onneksi, joten sain jo kotiin kävellessä purkaa tilanteen hänelle. Sisälle päästyäni aloin hyperventiloida, koska ahdistus oli niin fyysistä. Rintaa puristi. Erityisen pelottavan perjantaista teki se, että edellisen kerran samanlaisessa koulutuspäivässä sain lievän paniikkikohtauksen ruokailussa. Muistan niin elävästi sen tunteen, joten totta kai muisto palasi mieleeni ja kehooni aivan täysillä. Puolisoni sai onneksi mut rauhoittumaan ja sain iltapalankin syötyä. Iltapalaksi oltiin ostettu th:n kanssa uudenlainen (ei rasvaton) jogurtti, koska todettiin mun iltapalan junnaavan aivan paikallaan samojen tuotteiden johdosta. Myös yleistyneen leivän poisjäämisen takia sovittiin, että ensi tapaamisella mietitään iltapalaa hieman tarkemmin.
 |
| Etukäteen sovittu iltapala: uusi ja tuhti jogurtti, kaksi ruislimppupalaa päällisineen ja omena (kokonaista en saanut otettua, mutta muuten täysin sovitun mukainen!). |
Mua jännitti aamulla ihan hirveästi. Päätin kuitenkin selvitä edes jokseenkin kunnialla päivästä. Juuri ennen ruokailua vedin työkaverini sivuun, ja pyysin saada katsoa häneltä mallia. Totta kai hän suostui, eikä siinä ollut sen kummempaa. Tiesin, että hän suhtautuu asiaan ihan neutraalisti, koska samaiselta ihanuudelta pyysin tukea myös pikkujouluissa. Sain mielestäni otettua ihan ok annoksen. Pieneltä se tuossa kuvassa näyttää, mutta suurikokoinen lautanen varmasti vääristää. Ahdistusleveliin nähden meni tosi hyvin.
Hätävaraksi välipalaa varten olin ottanut mukaan omenan ja myslipatukan. Onneksi olin ottanut ne, koska kahvitauolla oli tarjolla vain viinereitä. Niin ihanan näköisiä ja kuulemma vieläpä lämpimiä, mutta vielä ei ollut niiden aika mun kohdalla. Olin ajatellut, että keksejä olisin voinut ottaa, mutta yllättäen sellaisia ei ollutkaan tarjolla. Söin siis omat settini.
Päivällisen järjestäminen aiheutti taas muutaman kyyneleen. Olin aivan varma, ettei kukaan muu aikoisi syödä ennen iltaohjelmaa. Toisaalta ahdistuin myös ajatuksesta, että joutuisin menemään syömään isolla porukalla. Homma järjestyi onneksi parhain päin.
Minä: "Hei,tot...Olitko sä ajatellut mennä syömään tossa välissä?"
Ystävä: "Joo...Olin...Oonko mä kauhee läski ku ajattelin mennä?" :D
Minä: "NO EI kun ihanaa, kun mä pelkäsin, ettei kukaan muu mene ja kun mun on pakko!" <3
Mentiin ystäväni kanssa kahdestaan läheiseen ravintolaan. Olin oikein tyytyväinen siihen. Loppujen lopuksi seurueeseemme liittyi kaksi miespuolista työkaveria (ei ahdistanut miesten ruokaseura ollenkaan, weird). Samaan ravintolaan tuli myös isompi kööri muita, mutta he eivät tietenkään mahtuneet meidän kanssamme samaan pöytään. Tämä oli jotenkin ihan hyvä, vaikka siis ihania tyyppejä ovatkin, mutta se olisi varmasti lisännyt ahdistusta. Toisaalta toi myös hyvän fiiliksen siitä, että hei muutkin käyvät syömässä eli se onkin ihan normaalia :) Tosin olisin voinut kehittää itselleni ongelman siitä, että se toinen porukka tiedusteli mitä olimme tilanneet. Olin rohkaistunut tilaamaan salaattiwokin, joten ensin mua hävetti sanoa se. Enhän mä voi syödä muuta kuin salaattia tai keittoa. Hirveä läski olen kun otin jotain muuta. No, loppujen lopuksi melkein kaikki tuosta seurueesta tilasi samaa kuin minä :D Ja tilanne tuntui yllättävän luontevalta. Annokseni oli aika iso, mutta se oli tosi hyvää ja söin kaiken! Sain taas olla todella ylpeä itsestäni. Annoksen painaminen mahassani tuntui hetken ikävältä, mutta iltapalaan oli vielä niin monta tuntia, että pakkokin oli syödä kunnolla.
 |
| Salaattia, kasviksia ja kanaa wokattuna. |
Iltapalalle ostin lapsuudensuosikkini: ruusunmarjaviilin! Päivä oli pitkä ja raskas, joten viilin syöminen ei tuottanut juurikaan ongelmia. Koin ansainneeni sen. Tiedetään, ei tarvitsisi ansaita mitään, mutta jos se tällä hetkellä helpottaa jonkun asian syömistä, suotakoon sen ajatuksen hyödyntäminen mulle. Eilinen sujui siis varsin mallikkaasti, huh :)
torstai 2. tammikuuta 2014
Blob.
Eilen postauksen jälkeen menin suihkuun ja ahdistuin entisestään kropastani. Istuin lattialle itkemään pelkkä pyyhe päälläni. Olin todella ahdistunut muuttuvasta vartalostani. Tuntui kamalammalta kuin pitkään aikaan. Sitten puolisoni tuli kysymään, mikä on. Ensin en halunnut kertoa, koska en halunnut taas kerran kuormittaa häntä näillä asioilla.
"Emmä halua taas rasittaa sua näillä jutuilla."
"Näille on kuule ihan oma lokeronsa, älä siitä huolehdi."
"Ai vähän niinkuin kun on erikseen jälkiruokavatsa?"
"Just niin." :D
Puolisoni sanoi niin viisaita sanoja, että hän sai kammettua mut ylös loputtomalta tuntuneesta suosta. En voi kuin ihmetellä, kuinka olenkaan saanut näin ihanan miehen rinnalleni. Sen sijaan, että hän olisi naureskellut läskiajatuksilleni, hän otti asian tosissaan. Hän sanoi, että kropan muutokset on vain hyväksyttävä. Tulen paljon kauniimmaksi, kun saan vieläkin lisää lihaa luideni ympärille. Hän valoi minuun uskoa itseeni.
Tänään oli tukihenkilön kanssa päivällistreffit. Yksi syy näihin suuriin ahdistuksiin on varmasti se, että tässä on ollut nyt kahden viikon tauko hoitokäynneistä pyhien takia. En todellakaan pärjää harvemmalla kuin kerran viikossa tahdilla. Menimme noutopöytäravintolaan. Tuntui erittäin vaikealta ottaa ruokaa.Tukihenkilö totesi ruokaa annosteltaessa, että selkeästi on nyt vaikeampaa kuin ennen. Riisiä ei meinannut millään tulla lautaselle tarpeeksi. Sain kuitenkin taas tapaamisen jälkeen niin hyvän fiiliksen, että kävin ostamassa lounaalta pois jääneen riisin ja päivälliseltä jääneen leivän korvatakseni kaksi vuoksenpiirakkaa. Nam, lemppareita! Niin ja siis söin ne myös ;D
Kroppa ahdistaa vieläkin, mutta yritän muistuttaa itseäni koko ajan sekä mieheni että tukihenkilön sanoista. Vaikka mieheni sanoi, ettei tykkää, että mulla on pikkupojan kroppa (:D), niin muodostuva pehmeys ja muodokkuus ei tunnu itsestä vielä ollenkaan hyvältä. Uskon jo olevani normaalipainossa ja se ahdistaa Tunnen leviäväni kuin allaolevan kuvan klöntti. Toisaalta tavallaan ehkä toivonkin, että olisin jo normaalipainossa, jottei tästä tarvitsisi ulkomuotoa enää kasvattaa tästä. Melkoinen painopyrähdys on kyllä tullut, jos olen jo normaalipainossa. Tosin ei se kuitenkaan mikään mahdottomuus ole. Pidän sitä jopa melko todennäköisenä.
Hmm, oikeastaan nyt mulle tuli sellainen fiilis, että ihan hiton hienoahan se olisi, jos olisin saavuttanut normaalipainon. Painonnostoprojekti olisi ohi, eikä kenenkään tarvitsisi tulla huutelemaan, että ruokavalioon pitää tehdä lisäyksiä. Tietäisin, että tämänkokoisena on riittävän hyvä. Paitsi että. Sitähän ei tosiaan voi tietää, että onko minun hyvinvointipainoni siinä normaalipainon rajoilla vai paljonkin yli. Äh. No, nyt ei auta kuin porskuttaa eteenpäin ja ottaa vastaan se mitä tulee. Vaikka se tarkoittaa yhteen osuvia reisiä ja jenkkakahvoja. Mutta toisaalta vapautta, terveyttä ja onnellisuutta. Kuolenko mieluummin nuorena ja ahdistuneena, mutta laihana vai vanhana ja onnellisena, vaikka ehkä myös vähän muodokkaampana? Niinpä.
Tänään oli tukihenkilön kanssa päivällistreffit. Yksi syy näihin suuriin ahdistuksiin on varmasti se, että tässä on ollut nyt kahden viikon tauko hoitokäynneistä pyhien takia. En todellakaan pärjää harvemmalla kuin kerran viikossa tahdilla. Menimme noutopöytäravintolaan. Tuntui erittäin vaikealta ottaa ruokaa.Tukihenkilö totesi ruokaa annosteltaessa, että selkeästi on nyt vaikeampaa kuin ennen. Riisiä ei meinannut millään tulla lautaselle tarpeeksi. Sain kuitenkin taas tapaamisen jälkeen niin hyvän fiiliksen, että kävin ostamassa lounaalta pois jääneen riisin ja päivälliseltä jääneen leivän korvatakseni kaksi vuoksenpiirakkaa. Nam, lemppareita! Niin ja siis söin ne myös ;D
Kroppa ahdistaa vieläkin, mutta yritän muistuttaa itseäni koko ajan sekä mieheni että tukihenkilön sanoista. Vaikka mieheni sanoi, ettei tykkää, että mulla on pikkupojan kroppa (:D), niin muodostuva pehmeys ja muodokkuus ei tunnu itsestä vielä ollenkaan hyvältä. Uskon jo olevani normaalipainossa ja se ahdistaa Tunnen leviäväni kuin allaolevan kuvan klöntti. Toisaalta tavallaan ehkä toivonkin, että olisin jo normaalipainossa, jottei tästä tarvitsisi ulkomuotoa enää kasvattaa tästä. Melkoinen painopyrähdys on kyllä tullut, jos olen jo normaalipainossa. Tosin ei se kuitenkaan mikään mahdottomuus ole. Pidän sitä jopa melko todennäköisenä.
 |
| kuva |
Hmm, oikeastaan nyt mulle tuli sellainen fiilis, että ihan hiton hienoahan se olisi, jos olisin saavuttanut normaalipainon. Painonnostoprojekti olisi ohi, eikä kenenkään tarvitsisi tulla huutelemaan, että ruokavalioon pitää tehdä lisäyksiä. Tietäisin, että tämänkokoisena on riittävän hyvä. Paitsi että. Sitähän ei tosiaan voi tietää, että onko minun hyvinvointipainoni siinä normaalipainon rajoilla vai paljonkin yli. Äh. No, nyt ei auta kuin porskuttaa eteenpäin ja ottaa vastaan se mitä tulee. Vaikka se tarkoittaa yhteen osuvia reisiä ja jenkkakahvoja. Mutta toisaalta vapautta, terveyttä ja onnellisuutta. Kuolenko mieluummin nuorena ja ahdistuneena, mutta laihana vai vanhana ja onnellisena, vaikka ehkä myös vähän muodokkaampana? Niinpä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)