Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Leikkauksesta toipuminen.

Kerroin hammasleikkauksestani tässä postauksessa. Nyt kerron siitä toipumisesta. Leikkauksesta, ei postauksesta toipumisesta siis.

Näillä pärjäs :D

Leikkauksen jälkeen olin aivan tiloissa monta tuntia. Muistan pieniä välähdyksiä mm. siitä, kuinka katsoin itseäni peilistä ja aloin nauraa, mutta en voinut nauraa kun se sattui ja se nauratti vaan lisää :D Pari tuntia leikkauksen jälkeen oli jo niin kova nälkä, että oli pakko yrittää jotain syödä. Tupot pois suusta ja varovainen huuhtelu (voin sanoa: yök). Ensimmäiseksi lähdin testaamaan jätskin syömistä. Sain juuri ja juuri lusikan suun keskeltä sisään sen verran, että pystyin jäätelöä sinne tunkemaan. Leukaperät olivat turvoksissa, samoin huulet. Ja sitten kun vielä oli puudutus edelleen vaikuttamassa, niin aika mielenkiintoista se syöminen oli. Vanhempani saivat ainakin hyvät naurut, kun puolet jätksistä olivat leualla, enkä mä tiennyt siitä mitään kiitos puudutuksen :D

Tältä about näytin :D
gif

Join vähän jotain mehua ja hieman myöhemmin lusikoin haaleaa kasvissosekeittoa jonkin verran. Pieni annos meni about 40 minuutissa alas, huh! No sitten alkoi hetken päästä tuntua vielä oudommalta jos mahdollista. Katsottuani peiliin en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Silmätluomet olivat aivan turvonneet! Ajateltiin, että puudutusaine alkaa haihtua verenkiertoon ja aiheutti jonkinlaisen allergisen reaktion. Luojan kiitos olin porukoillani, koska olisin saanut jonkun paniikkikohtauksen, jos olisin ollut yksin (mies matkoilla)! En siis ole millekään allerginen. Ja sitten vielä mitäääää kauheat ihottumat jaloissa! Nyt meinasi jo itku tulla, että mitä tää on. Antihistamiinia naamaan ja sänkyyn odottamaan kuolemaa. No okei ei ihan, mutta kyllä mä pelkäsin, että mitä jos kurkku alkaa turvota... Silmät olivat vielä seuraavanakin pvänä turvonneet, mutta ihottuma onneksi helpotti nopeasti. Tultiin siihen tulokseen, että varmaan stressi leikkauksesta yhdistettynä johonkin syömääni ja lääkkeisiin aiheutti tämän.

Eka yö meni ihan ok. Aamulla en huomannut mitään verenvuotoa tyynyllä (josta oli monessa paikassa varoiteltu :D) tai muutakaan erityistä, paitsi silmät tosiaan turvoksissa. Näytin aivan puliukolta, tai siis -akalta. Syöminen oli kaksi ekaa päivää aika hidasta, koska suuta ei saanut kunnolla auki ja koko ajan piti varoa, ettei leikkauskoloihin mene mitään. Niin ja tosiaan kun niitä koloja on neljä, niin oli aika työlästä. Jokaisen suullisen jälkeen otin vettä, jotta huuhtoisin samalla kuoppia. Join varmaan 5 litraa päivässä :D

Verenvuotoa en havainnut missään vaiheessa ollenkaan, en edes mitään tihkumista. Varmasti jonkin verran tihkui ainakin ekana päivänä, mutta ei niin paljon, että olisin sitä noteerannut. Kaikki pienetkin virheliikkeet tekivät kyllä tosi kipeää, joten varovainen sai olla. Jos vaikka puhuin liian nopeasti tai hymyilin liian pitkään niin kipu oli viiltävä. Nappailin panacodia ja buranaa nassuun, vaikka yritinkin sinitellä aina mahdollisimman pitkään ilman niitä. Buranasta mulle on pidemmän kuurin jälkeen tullut särkylääkepäänsärkyä + mahalle burana ei ole parasta. Panacod puolestaan on vastaystävällisempi, mutta opiaatti kun on niin vaikutta keskushermostoon ja koukuttumisen riski on olemassa.

Leikkauksen jälkeen söin käytännössä pelkkiä sosemuotoisia ruokia (sosekeittoa, jäätelöä, jogurttia, hedelmäsoseita, vanukasta...) nelisen päivää. Viidentenä päivänä otin ihan pieniä, pehmeitä juttuja pureskeluun, mutta se sattui vielä leukaperiin niin jäi vähäiseksi. Vielä viikko leikkauksen jälkeenkin söin edelleen melko pehmeitä juttuja, mutta kuitenkin jo normaalimmin. Nyt reilun 1,5 vkon jälkeen lähinnä ärsyttää se, että vaikka kuinka yritän varoa, alakuoppiin menee koko ajan jotain jos se on muuta kuin sosetta. En usko, että mitään tulehdusta voi niistä enää tulla tai että mitään voisi jäädä kuoppiin jotenkin, mutta silti, rasittavaa! Ja sitten kun on vielä tikit niin tikkien päät heiluvat siellä, enkä aina tiedä, mikä on ruokaa ja mikä tikkejä :D

Ja mun tekemiset päivinä 1-4 leikkauksen jälkeen: koira ulos, aamupala, netflixiä sohvalla, lounas, netflixiä sohvalla, koira ulos, välipala, netflixiä sohvalla, päivällinen, netflixiä sohvalla, koira ulos, iltapala, netflixiä sohvalla, nukkumaan. Ja oikeasti se oli aika mukavaa...Kun oli taas pakko olla tekemättä mitään. Siis nautin siitä, että makasin sohvalla jäätelöä syöden :D Tämän jälkeen aloin miettiä, että oonko jotenkin uupunut, vaikken sitä aina huomaakaan. Tuo käytännössä totaalilepo tuntui helpottavalta. 

kuva

Onnistuin ihan ok hyvin syömään kaikesta huolimatta. Paino oli tippunut pari kiloa edellisestä kerrasta vaa'alla, enkä lainkaan väitä, etteikö tämä soseruokavalio olisi siihen vaikuttanut. En myöskään väitä, etteikö painonlasku olisi tuntunut hyvältä nähdä. Nyt tietysti pelkään, että paino nousee pilviin kun alan syödä normaalisti. Veikkaan ainakin, että kyllä se sinne samoihin lukemiin nousee, jossa se on nyt jo joku 1,5 vuotta suunnilleen ollut. Painon putoamisen huomaaminen tuntui ehkä jopa luvattoman hyvältä, vaikka samalla ajattelin heti, että ei ollut tippunut tarpeeksi. Jälleen kerran hyvä todiste siitä, että jos energiaa saa liian vähän, alkavat syömishäiriöiset ajatukset vallata mieltä. Mitä vähemmän energiaa aivoissa, sitä enemmän anoreksiaa. 

Tällaista kivaa ja ei niin kivaa :) Mutta siis selvisin hengissä ja voin tällä hetkellä hampaiden suhteen aika hyvin! :)

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Perusmeininkiä.

Läskiahdistuksia on ollut viime päivinä useasti, mutta just nyt on ihan hyvä fiilis. Pohdin, miksei läskioloja ollut juurikaan jenkeissä, vaikka siellä oli koko ajan kesävaatteet päällä. Ehkä söin sen verran vähemmän, että olo pysyi kevyenä, who knows. Olisin itseasiassa halunnut reissun jälkeen käydä vaa'alla, koska mulla oli sellainen fiilis, että paino saattoi laskea matkalla. Kroppani on ollut koko viikon vielä niin sekaisin aikaerosta ja matkustamisesta, että aamuisin on ollut todella tukkoinen olo vatsassa. Niinpä en ole uskaltanut punnita itseäni. Ehkä ihan hyvä, koska lukema aiheuttaa tunteita, olipa se mikä hyvänsä. 

Kotona monet tutut vanhat kaavat ovat palanneet. On niin kummallista, että matkalla en kokenut esim. ahdistusta, vaikka kuivaharjaus jäi muutamanakin päivänä väliin. Olen kuitenkin yrittänyt irrottautua syömishäiriön kahleista viime päivinä mm. syömällä eilen jätskin ja tänään patongin Subwayssa ainaisen salaatin sijasta :) Ainiin, olen unohtanut kertoa yhden huikean edistysaskeleen! Ennen mulle ei tullut kysymykseenkään edes kokeilla, saati sitten ostaa, muita vaatekokoja kuin xs-s tai 32-34. Se tuntui nololta, vaikka kyseessä olisi ollut löysä huppari tai malliltaan muutenkin ylisuuri paita. Nyt olen oppinut, että joskus xs voi olla liian iso ja vastaavasti m juuri sopiva. Koot ihan tosiaan vaihtelevat hurjan paljon! Olen ostanut joitain isompia kokoja myös ihan vain siksi, että olen halunnut vaatteen olevan hieman väljempi, vaikka pienempi kokokin olisi mahtunut. Tänään ostin liian ison hameen, jonka aion pienentää itse. Aikaisemmin en olisi kehdannut viedä sitä kassalle. Tämä on oikeasti iso juttu mulle, joten jee! 

Sitten pakko kertoa, että kävin tänään spinning-tunnilla ekaa kertaa reilusti yli vuoteen. Tai siis no, ekaa kertaa sitten paranemisprosessin alkamisen. Oli niin mahtavaa päästä painamaan aivan täysillä ohjaajan piiskatessa viimeisiäkin rippeitä jaksamisesta! Pari kertaa tuntui huonolla tavalla siltä, että syke nousi liikaa, mutta en usko sen olleen mitään vaarallista. Oli myös huojentavaa huomata, että vaikka kunto on totta kai huonontunut aika paljon, jaksoin kuitenkin tosi hyvin koko tunnin. En voi väittää, ettenkö olisi pohtinut tunnille menemisen järkevyyttä, mutta voi kun se oli kivaa!

Mutta sittenpä muutamia kuvia viime päiviltä, koska en jaksa enää kirjoittaa :D

Uskalsin ostaa tiukat shortsit!

Jälkkäriksi pieni vanukas ja jenkkisuklaa! Ps. nektariini ruisleivän päällä on vaan niin parhautta!

Broilerinjauhelihaa ja kesäkurpitsaa riisin kanssa. Nam! Broilerinjauheliha on ihan lempparia!

Lisäsin puuroon mustikoiden ja raejuuston lisäksi lusikallisen vaniljajogurttia, toimii! Ja edelleen, nektariini leivän päällä, suosittelen.

Salaatti Ciao Caffessa. Siemenleipä oli todella hyvää!

Höpinää.

Olen edelliset kolme viikkoa ollut käytännössä skippaamatta yhtäkään ateriaa. Tämä taitaa itseasiassa olla ensimmäinen pidempi ajanjakso koko tän paranemisprosessin aikana, jolloin olen pystynyt syömään jokaisen aterian. Aterioiden kokoa tai sisältöä analysoimatta tämä on hieno saavutus. Olen tsempannut itseäni "jos en syö, lihon"- lauseen avulla, ja se on todellakin toiminut! Pelkäsin, että paino on noussut hurjasti viime punnituksesta (3 vkoa sitten). En meinannut edes suostua vaa'alle, mutta tiesin, että paremman hyödyn saan, jos tiedän, kuinka kroppa on reagoinut. Olin aivan todella helpottunut, kun sain kuulla, että painoni oli jopa laskenut hieman. Nyt musta tuntuu, että voin hyvillä mielin syödä edelleen. Pyysinkin miestäni tuomaan jäätelön kaupasta jälkkäriksi:) En ole tosin vielä syönyt sitä, koska vatsani on taas tosi kipeä. 

Eilen olin taas työreissussa. Ei hitto kuinka ylpeä olin itsestäni, kun sanoin aamupalaverin loppupuolella, että kohta tulee tärinä ja itku, jos en saa ruokaa :D Muut olivat lähdössä puolen tunnin sisään jonnekin lounaalle, mutta mulla oli omat eväät. Ja siis thank god oli, koska siinä nälkätärinässä en todellakaan olisi saanut syötyä mitään jossain lounaspaikassa. Kipaisin lämmittämään pöperöni ja palasin syömään sitä muiden seuraan. Eikä se ollut ollenkaan oudon tuntuista! Toki palaverissa oli mukana vain kaksi työkaveriani, mutta silti, nää on niitä astetta isompia saavutuksia :)

kuva

Huomenna on kaveriporukan saunailta. Mä en aio saunoa kylläkään, ylläri. Mua vähän jännittää herkuttelu ja syöminen siellä, mutta ei niin paljon kuin joskus ennen. Porukasta yhtä lukuun ottamatta kaikki tietävät missä mennään. Ja itseasiassa uskoisin muiden kertoneen tälle yhdellekin. Lisäksi pystyn jo edes hieman vapaammin joustamaan joissain asioissa. Alussa en voinut ottaa edes yhtä keksiä ruoka-aikojen välissä. Uskoisin, että illasta tulee oikein mukava. Odotan sitä oikeastaan ihan todella innolla :)

Välillä mua kyllä pelottaa nähdä kavereita, joita en näe mitenkään päivittäin tai edes viikottain. He huomaavat muutokset kropassani vasrmasti helpommin kuin ne, joiden kanssa tapaan melkein joka päivä. Toisaalta, en usko kenenkään erityisemmin tarkkailevan mua sillä silmällä. Paitsi ehkä yksi, joka on itsekin sairastanut syömishäiriötä. Jos joku (oli se sitten se sh:n sairastanut tai kuka vain) kiinnittää huomiota suurentuneeseen ulkomuotooni, hän varmaan ajattelee, että onpa kiva, että olen mennyt parempaan suuntaan. Vai mitä? Toivottavasti.

Eräs keväinen aamuaurinko ja hätäaamupalaksi porkkanapiirakka sekä mansikkajuoma :)