Normaaleja hetkiä loppuviikolta.

Vaikka jokaiseen päivään mahtuu aina (enemmän tai vähemmän) ahdistusta, läskioloa ja epätoivoa, niin myös ns. normaaleja hetkiä on aina silloin tällöin. Ne ovat kultaakin kalliimpia, koska ne edelleenkin valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Normaalit hetket lisääntyvät varmasti jatkossa, ja toivottavasti sen myötä ne huonot hetket vähenevät. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa se tulee tapahtumaan, mutta tulee kuitenkin. Tässä viimeisen viikon ajalta muutamat ihanan normaalit hetket:

Puolisoni teki mulle yksi ilta iltapalan, joka oli VALTAVA! Onneksi mulla oli nälkä, ja okei, tiesin syöneeni hieman vajaasti muut ateriat. Kauhistellessani iltapalan kokoa, puolisoni vain totesi, että olen niin monesti huijannut alaspäin, että antaa mennä nyt vaan. Olin aivan ähky, mutta söin kuitenkin viimeistä murua myöten. Olimme molemmat ylpeitä musta :) Ja guess what! Aamulla oli jo hirveä nälkä :D

Kaksi (!) ruisleipää kalkkunaleikkeellä ja sulatejuustolla + kasviksia, omenapaloja, juustokiekko (joo wtf?! :D) sekä jogurtti, jossa oli about 1 rkl riisimuroja ja 1 rkl ruishiutaleita ihan vain tuomaan tekstuuria jugiin.

Perjantai-illalla mentiin leffaan kaverin kanssa. Sitä ennen käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa. Tilasin salaatin, koska olo oli melko pullero jo muutenkin. Salaatti jäi kuitenkin ahdistamaan, koska en saanut selville sen kaikki ainesosia eli en pystynyt laskemaan siitä kaloreita. Googletin hullun lailla kotona, mutta en vieläkään varmuudella tiedä, paljonko annoksessa oli energiaa. Ihan naurettavaa, mutta se hemmetin salaatti ahdistaa edelleen! Onneksi söin kuitenkin koko annoksen, mutta vasta jälkeenpäin tajusinkin, että hetkinen, mitä sitä tulikaan syötyä. Leffaan ostin jälkkäriksi irtokarkkeja! :)))) Ostin 70 grammaa, joista jokainen gramma ahdisti, mutta ostin ja söin ne leffan aikana. Olin niin ylpeä itsestäni!

Tänään olin kaverin luona, ja mun ehdotuksesta tilattiin ruokaa sinne. Tilattiin intialaista, jota en olekaan kovin usein edes syönyt. Tajusin siinä myös, etten ole koskaan tilannut ruokaa kotiin itselleni, jos ei paria salaattia lasketa. Historiallinen hetki siis :) Annokset eivät olleet aivan valtavat, mutta tosi isot kuitenkin. En syönyt ihan kaikkea, mutta esim. riisiä söin jopa enemmän kuin kaverini. Oli ihan sairaan hyvää!

Ylempänä annosten mukana tulleet leivät, mun riisi, salaatti ja jogurttiraita. Alempana mun currykana. Kaverin kormakana oli ehkä parempaa jopa, joten onneksi aikalailla jaettiin kana-annokset ;)

Tällaisia normaalin arjen hetkiä mulla on viime päivinä ollut. Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa, harmi vaan että sitä seuraa melkein poikkeuksetta ahdistus ja morkkis :S Anyways, olen ylpeä itsestäni näiden johdosta!

Matkalta part 1.

Täällä ollaan! Jenkeissä nimittäin :) Olen edelleen hieman poikki toissapäiväisestä matkustuksesta, mutta kyllä se tästä kun saan tämän päivän lähinnä vain rentoutua ystäväni ollessa töissä - ja sehän passaa! Usein lomamatkoilla tulee ravattua siellä ja täällä, koko ajan ollaan menossa jonnekin, mutta nautin myös ihan vain olemisesta. Olen ollut täällä niin monta kertaa, ettei tarvitse hötkyillä nähtävyyksien tai muiden perään. Nyt otan reissun nimenomaan lomailun kannalta eli on ok myös välillä makoilla telkkarin ääressä ja katsoa ihania jenkkisarjoja, kuten itseasiassa juuri nytkin samalla teen :) Saatan piipahtaa uima-altaalle ottamaan aurinkoa jossain vaiheessa, rankkaa ;)

Olen jo onnistunut haastamaan itseäni, mutta morkkiskin on sen mukainen. En saa mielestäni sitä, että olin niin nälissäni lentokoneessa, että söin yli puolet tarjolla olleesta minipizzasta. Se oikein tihkui rasvaa, mutta söin sitä silti. Onnistuin syömään sitä myös sen vuoksi, että vieressä istuneen miehen kanssa oli niin antoisat keskustelut. Hän avautui mulle elämästään, joten en jotenkin ehtinyt edes ajatella syömishäiriötäni. Hän sanoi siinä keskustelun tuoksinassa myös, että elämästä pitää nauttia, koska ollaan täällä maan päällä kuitenkin niin vähän aikaa. Niinpä. Ruuan jälkeen tuli huono olo, koska olin ollut niin nälissäni, eikä rasvainen ruoka ole silloin se kaikista paras vaihtoehto varmasti kenellekään. Ihan tyhmää, että mua jotenkin ahdistaa vieläkin se. Yleensä pystyn tällaisissa tilanteissa rauhoittamaan itseni esim. edellisten aterioiden keveydellä, mutta sekään ei auttanut. Pizzan jälkeen en syönytkään sitten kymmeneen tuntiin muuta kuin omenan, ja sitten olikin vihdoin nukkumaanmenoaika. Tosin olin niin väsynyt melkein 24 tunnin valveillaolon vuoksi, että syömisen ajatteleminenkin etoi. Tänään puolestaan maistoin aamupalalla palan vohvelia, ja nyt sekin kummittelee mielessäni. Nyt olen varmasti myös vielä niin väsynyt jet lagista, joten ahdistukset tuplaantuvat. Uskon, että kunhan saan levättyä, niin ahdistukset vähenevät väsymyksen haihtuessa. Ja siis, en todellakaan ole pilaamassa reissuani tällaisten takia, aion puskea eteenpäin vaikka ahdistaisikin :)

kuva

Huomenna ollaan lähdössä ystäväni kavereiden kanssa jonnekin mökille. Tiedossa on makuupussimajoitus, joka ei ole ihan mun juttu, mutta tulee varmasti ihan hauskaa :D Ruokailut mökkireissulla ahdistavat, koska let's face it, varmaan on tiedossa perus amerikkalaista grillausta eli rasvaista ruokaa ja tyylii hamppareita. Onneksi en ole ainoa, joka ei syö punaista lihaa, ja ystäväni tietää tilanteeni, joten saan häneltä varmasti tukea. Ystäväni on niiiin ihana, hän on luvannut tarvittaessa sekä lohduttaa että vetää pari litsaria naamalle ;)

kuva

Perjantailäskiahdistus

kuva

Mä en jaksa. Mua ahdistaa niin paljon, että tekisi vain mieli lähteä lenkille ja juosta kolme tuntia. Mun maha tosin on niin täynnä, että varmaan kuolisin mahakipuun matkalla. Mä vihaan tätä tunnetta, kun maha on liian täynnä! Olen syönyt ihan liikaa herkkuja, mun takapuoli on v a l t a v a. Siis V A L T A V A. Mieheni mielestä ei ole, mutta hän näkee mut joka päivä, joten ei hän huomaa muutosta. Mä en tiedä, kuinka pystyn enää koskaan käyttämään mitään tiukkoja kesävaatteita saati bikineitä. Haluaisin vain hyväksyä muuttuvan kropan, ja välillä siinä onnistunkin. Kuitenkin edelleen ne hetket, joina vakuutan itselleni näyttäväni paremmalta ja syömisen olevan hyvästä ovat niitä, joina olo on iso. Silloin tuntuu, että ainoa keino säilyttää mielenterveyden rippeet on vakuutella noita asioita itselleen. Hoikan olon vallitessa en todellakaan halua syödä tai tulla isommaksi. Mua harmittaa, että paino on noussut niin helposti ja että pystyn liian helpolla syömään kaikkea p*skaa. Jälkiahdistus on toki edelleen jäätävä, mutta voikun en pystyisi edes laittamaan niitä herkkuja suuhuni. Hyvinä hetkinä havahdun, että ei tämän kuuluisi olla näin helppoa. Huonoina hetkinä ihmettelen, kuinka hiton vaikeaa voi joku hemmetin syöminen aikuiselle naiselle olla, noloa. 

kuva

Kuitenkin kuten jo aiemmin kirjoitin, en jaksa enää alkaa pudottamaan painoa. Pudotusta olisi edessä jo niin monta kiloa, etten jaksa sellaista enää. Tuntuu, että peli on laihduttamisen osalta menetetty. Sehän on toisaalta hyvä, koska tavallaanhan sitten anoreksian peli on menetetty. Tai no, ei aivan. Jos sanon suoraan, niin jos olisin varma, ettei aineenvaihduntani tyssää ja mene säästöliekille, aloittaisin painon pudottamisen heti. Siitä ei kuitenkaan ole takeita, joten en halua riskeerata. Mieli on edelleen hyvin sairas :(

kuva

 

 

Sitten yksi ruokasaavutus. Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa banaania. Alkuviikosta tukihenkilön kanssa sovittiin (lue: th käski), että syön vähintään joka toinen päivä banaania. Olen kaupan pienimmät banaanit valinnut, mutta silti iso saavutus! Välipalat ovat olleet hankalia, joten th ehdotti karjalanpiirakkaa ja banaania, ja että ostaisin niitä jo isomman satsin töihin valmiiksi. Pari kertaa noudatin tätä, mutta kuinkas ollakaan ne unohtuivat ja välipalaksi tuli kaikenlaista turhaa (esim. lusikallinen hilloa ja hunajaa sekä muutama ohut pipari, wtf). Mun versio banaani-piirakka-välipalasta:pienin mahdollinen bansku ja vuoksenpiirakka. Melkein siis sopimuksen mukainen. Toi banaani kyllä näyttää isolta kuvassa, mutta jos vertaa kämmeneen, niin ei se oikeasti ollut kovin iso. Maistui ihan ookoolta, vaikka en vieläkään sitä oikein haluaisi ruokavaliooni hyväksyä.

Huomenna kirjoitan kysymyspostaukeen vastaukset!

Pikapäivitys

No moi vaan arvatkaa mitä kaikkea tähän päivään on kuulunut! 

Söin Ikeassa ostosreissulla. Olin todella rohkea ja tuli ihanan normaali olo! :)

Riisiä, kanaa, kasviksia ja raita. Valmiiksi koottu, ei tarvinnut sentään annostella, huh.

Oltiin mieheni kanssa cittarissa. Haikailin alennuksessa olevia irttareita, ja mieheni totesi, ettei me lähdetä sieltä ennen kuin on ostettu karkkia. Ei kai siinä, niinpä hän kokosi muutaman sadan gramman suklaapussin ja mä muita karkkeja saman verran :D Söin jo päivällisen jälkkäriksi 50 grammaa niitä. Katsotaan, kuinka ilta sujuu. Onnistuisinkohan nauttimaan karkeista ilman suuria morkkiksia? Olen joka tapauksessa jo melko iso, joten hittoako tässä.

Uusi vuosi, vanhat ajatukset.

Mua harmittaa, että uusi vuosi 2014 alkoi ahdistuksella ja läskiololla. Herkuttelin sunnuntaina valtavalla suklaamäärällä. Maanantaina töissä käteeni eksyi banaanilastuja ja suklaamanteleita (sokerittomia tosin, mutta silti), kotona sipsejä. Eilen syötiin päivälliseksi tortilloja ja illalla otin suklaakarkkeja ja sipsejä. Klo 23 aikaan otin vielä dippiä, salsaa ja kasviksia. Ahdistaa. On läskiolo. En olisi halunnut aloittaa tätä vuotta tällaisella fiiliksellä. 

Seuraavaan punnitukseen on kaksi viikkoa. Päässäni pyörii vain ajatus siitä, että ehdin pudottaa ehkä painoa hieman siihen mennessä. No en varmasti ehdi. Mun kroppa on taas todistanut sen, että kun paino lähtee nousuun, se myös nousee. Paljon. Koko ajan. Ja se ahdistaa niin pirusti. Tiedän, etten voi elää terveenä alipainon puolella, mutta kroppa-ahdistus on juuri nyt ihan mahdottoman suuri. Jälleen kerran soimaan itseäni siitä, miksi en mieluummin voisi reilusti syödä sitä kunnon ruokaa enemmän ja jättäisi herkkuja vähemmälle. Silloin paino ei ehkä nousisi ihan näin nopeasti. En ole käynyt vaa'alla, mutta kyllä sen itse tietää. Pahinta on, kun vatsa tuntuu isolta, mutta silti tulee nälän tunne. Olen aivan sekaisin näiden ajatusteni kanssa.

kuva

Pahoittelen, että vuoden ensimmäinen postaus oli näin angstia täynnä, mutta ahdistus ei katso päivämäärää silloin kun se iskee. Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatus oli, että olenpa läskipaska, onko pakko syödä aamupalaa. Toinen ajatus heti perään oli, että vatsatauti olisi juuri nyt parasta, mitä mulle voisi tapahtua. Parasta!??!?!? Ei näin saisi edes ajatella.  Mun elämässä on niin paljon hyvää, että tuollaisista ajatuksista tulee vain entistä vihaisemmaksi itselleen. Mulla on edelleenkin maailman ihanin, perhe, koti, ystävät ja työ. Ei jonkun painolukeman, vaatekoon tai pyllynympäryksen saisi antaa vaikuttaa mieleen näin paljon. HELVETTI, mä en tarvitse sua mihinkään, anoreksia! Jätä mut jo rauhaan ja anna mun elää rauhassa nauttien hyvistä hetkistä!!!!!

Miksi on niin paljon kaikkea hyvää!?

Aamulla oli hyyyvin pyöreä olo, mutta yritin työntää sen pois mielestäni. Aamupalan jälkeen otin töissä tarjolla olleista herkuista palan suklaata ja pienen keksin. Otin, koska suklaa on hyvää, samoin keksit.

Pyöreä olo ei helpottanut päivän aikana, päinvastoin. Otin kuitenkin välipalan jälkeen viisi banaanilastua, koska ne on hyviä. 

Kotiin tultuani  iski hirveä ahmimisolo. Lapoin suuhuni kaikkea mitä kaapista löytyi. Ja joo, edelleenkään ei tämä ollut varmastikaan "oikeaa" ahmimista, mutta omalla kohdallani kaikki ylimääräinen ja outoon kellonaikaan seisten syöty on ahmintaa. Otin perus porkkana-lehtileipä-leikkelejuttujen lisäksi myös palan piparitaikinaa, koska se on hyvää. 

Ahminnan ja turpean olon vuoksi olin ajatellut, että teen kevyen kasvissosekeiton veteen ja syön sitä. Mun teki kuitenkin hirveästi mieli jo lounaallakin syömääni kanakastiketta ja riisiä. Otinkin sitä, koska se on hyvää. Määrä jäi pieneksi, mutta eiköhän energiaa kertynyt triplasti kasvissosekeittoon verrattuna. 

vajaa desi riisiä, desi kanakastiketta, 2 rkl raejuustoa ja kourallinen papuja. Annos näyttää isolta, mutta lautanen on lasten versio.

Nyt ahdistaa ja pohdin, jääköhän iltapala väliin. Mua myös väsyttää ihan hirveän paljon, joten se saattaa jäädää väliin ihan jo aikaisin nukkumaan menemisen takia. Olisi vaan kiva koko ajan syödä kaikkea hyvää. Mua pelottaa, että jos alan sallimaan itselleni enemmän, lähtee koko touhu lapasesta. Kohta havahdun siihen, että syön suklaata ja sipsejä joka päivä. Sitten havahdun siihen, kun rt huomauttaa mun olevan ylipainoinen.

Pakko muuten kertoa tässä angstauksen keskellä myös hauska yksityiskohta. Mieheni on tehnyt mulle joulukalenterin, jossa on joka päivälle joku karkki ja välillä myös pieniä lahjoja. Siivotessani löysin hänen herkkukätkönsä vahingossa! Siellä oli mm. budapesteja, jotka ovat tosi hyviä. Otin yhden, mutta mulle tuli niin huono omatunto ("varastamisesta", ei kaloreista), että mun oli pakko sylkäistä se pois :D haha, ihan kuin joku pikkulapsi. En aio hiiskua, että löysin salapaikan ;) Tuosta tuli mieleeni, että voisin joku kerta kirjoittaa typerästä sh-oireestani chew and spit. Se on vähentynyt paljon, mutta ärsyttävän usein teen sitä vieläkin. Tajusin juuri, etten ole tainnut jostain syystä mainita asiasta edes polilla, hupsis.

Viikonlopun haasteet selätetty! :)

Voin kertoa, että en antanut anoreksian pilata viikonloppuani! Olen siitä tavattoman ylpeä! Vaikeita hetkiä tuli, mutta taistelin niiden läpi. Harmittaa, etten ottanut ruuistani kuvia piristämään tätä pitkää koostetta, mutta yritän kuvien kanssa tsempata jatkossa.

- Menomatkan lounas sujui hyvin, koska olin takapenkillä. Ahdistusta aiheuttanut kolmas kyytiläinen ei edes huomannut  ruokailuani :D

- Välipala lauantaina meni aika kevyellä linjalla, mutta otin kuitenkin omenan ja muutaman suklaarusinan.

- Illallinen meni aika myöhäiseksi, joten sekin varmasti vaikutti lievään tärinäolooni jännityksen ja ahdistuksen lisäksi. Tilasin kuitenkin sen ruuan, jonka olin etukäteen päättänyt. Jahkailin vielä, että ottaisinko sittenkin salaatin, mutta puolisoni kielsi salaatin :) Tilasin siis kuhaa. Kevyttä ruokaa, tiedetään, mutta se ei ollutkaan pääpointti nyt. Tarjoilijalle annoksen sanominen muiden kuullen oli se vaikein asia. Jos tarjoilija ei olisi kuullut ja olisin joutunut toistamaan sanomani, olisin varmaan pyörtynyt. Tilaamisen jälkeen jouduin menemään hetkeksi naistenhuoneeseen, koska meinasin saada paniikkikohtauksen. Sydän hakkasi, pyörrytti, itketti ja tärisytti. Hengittelin hetken ja pääsin jatkamaan iltaa. Yhteisistä alkupaloista en uskaltanut maistaa kuin pari lusikallista keittoa, mutta mielestäni se oli ihan ok. Ruoka-annokseni itsessään oli jotenkin...noh, tylsä. Olen tottunut pupeltamaan salaatteja, joissa on komponentteja aina paljon. Nyt n. desin verran kasviksia ja kalapala tuntui ankealta. Ihan ok ruoka ja ihan hyvin sen syöminenkin sujui. Söin kalasta n. puolet ja kasvikset melkein kaikki. En kuitenkaan ollut samalla tavalla ylpeä ja iloinen kuin esim. alkukesän reissussa syömästäni pasta-annoksesta, koska tässä ei ollut varsinaisesti sitä haastetta syömisen puolella juurikaan. No, mutta tässä haaste olikin se tilaaminen muiden läsnäollessa, ja sen suoritin hyvin. Puolisoni oli ainakin todella ylpeä minusta :)

- Iltapalaa en syönyt, vaikka jogurtin olin varmuuden vuoksi ostanut. Otin kyllä n. kourallisen puolisoni sipseistä (ylläri :D).

- Aamiaisella otin suunnitellusti munakokkelia, coctailpiirakan päällysineen ja puuroa hieman. Pienen palan ruisleipää (ehkä 1/4, kuinka turha, i know) otin myös sekä kaurakeksin. Hyvää oli ja hyvin sujui :) Tilannetta helpotti eniten se, että saimme ruokailla kahdestaan puolisoni kanssa.

- Juhlapaikan kahvittelu oli seuraava etappi. Aikataulu taas venähti, joten tärinä ehti iskeä. Olin unohtanut siripirit kotiin, joten pyörtyminen tai itkukohtaus eivät olleet kaukana. Onneksi tarjolla oli kakkujen lisäksi karjalanpiirakoita ja munavoita, jotka saivatkin toimittaa lounaan virkaa. Otin myös pienen kourallisen verran suolaisia kultakaloja (vai mitä ne nyt on se semmoiset suolaiset, pienet keksimäiset kalat). Maistoin puolisoni lautaselta myös täyte- ja kuivakakkua. Seuraavissa juhlissa haasteena voisikin olla normaalin kakkuannoksen ottaminen ;)

- Paluumatkan välipala sujui myös todella hyvin varsinkin siihen nähden, että kyydissä oli neljäskin matkustaja. Hän oli kanssani takapenkillä, joten välipala olisi ollut helppo jättää ahdistuksen vuoksi väliin. Kuinkas kuitenkin kävikään: söimmekin yhdessä välipalaa hänen kanssaan :) Itse söin jogurtin ja aamiaiselta pihistämäni coctailpiirakan. Täysin luonnolllinen tilanne!

Sitten vielä bonus: Nyt kun tulimme kotiin, söin päivällisen. Mieleni olisi tehnyt jälkiruuaksi suklaata, mutta sitä ei ollut. Otin sitten puolikkaan omenan ja muutaman sokerittoman pastillin tikkarin kera (salmiakkitikkarit ovat kestosuosikkini syömisvammailusta huolimatta). No, muistin kuitenkin n. 45 minuuttia tämän jälkeen, että onhan meillä suklaata. Ja mitä mä tein? Menin, otin ja söin :D NELJÄ kappaletta suklaakarkkeja! Kaksi susupalaa ja kaksi maissipalloa! Ja hyviä olivat, nam!

All in all: hyvin sujui! Morkkista on pelkästään noista äsken syömistäni suklaista, mutta eiköhän sekin kohta jo helpota. 

Sipsiv*tutus

Jäätävä morkkis. Eilen jäi päivällinen väliin, koska en osaa toimia poikkeustilanteissa. Kaveri oli kylässä, enkä saanut aikaiseksi syödä. Tosin oli muutenkin ollut tosi turvonnut olo koko päivän, joten eipä tehnyt mielikään syödä. No, kaverin lähdettyä oli tosi huono ja heikko olo. Päätin ottaa aikaistetun iltapalan ja ehkä hieman runsaammankin jopa. Mitenkäs se menikään. Otin tavallisesta poiketen joo yhden lehtileivän lisää, mutta. Puolison sipsit. Voi ¤%"&¤!"!&! Oliko pakko taas sortua niihin. En ymmärrä. Koko sairauden ajan olen jostain syystä pystynyt syömään sipsejä. Aina hillitön morkkis sen jälkeen. Montaa muuta herkkua pystyn vastustamaan, esim. jäätelöä olen melko hyvin onnistunut välttelemään. Tai sitten niitä karkkeja. Nytkin on kaapissa karkkeja, enkä niitä ole ottanut edes kun ovat olleet esillä ja tarjolla. Mutta sipsit. Ne f*cking sipsit! Se herkuista kaikista rasvaisin, suolaisin ja kaloripitoisin. Pitääkö just sen olla se, jota en pysty vastustamaan. Yritän aina uskotella itselleni, että se johtuu hiilarien ja erityisesti suolan puutteesta. Elimistöllähän on tunnetusti tapana himoita sitä, mistä on puute. Silti aaaargh! Tunnen jokaikinen kerta olevani helvetin huono anorektikko ja aivan paska ihminen, kun niitä syön. Ja joka hemmetin kerta syödessäni tiedän mikä monen päivän morkkis niistä aiheutuu, mutta silti käsi menee ääntä kohti.

Vihaan itseäni, kun en pysty hillitsemään sipsihimoani. Vihaan. Itseäni. Sen. Takia.

Oudointa on, että esim. lapsena meillä ei koskaan ollut sipsejä. Pringlesien tultua markkinoille oli niitä joskus, mutta meillä ei oikein oltu sipsien perään. Kavereiden kanssa ostettiin karkkia ja suklaata tai vaikka poppareita, mutta ei oikein muutkaan sipseistä niin tykänneet. Mulla oli oikeastaan yksi kaveri ala-asteella, joka osti aina yökylään Manhattan-sipsejä. Ja siis tykkäsin niistä silloinkin kyllä, mutta en ikinä ostanut niitä tai pyytänyt äitiäni ostamaan. 

Puolisoni sattuu olemaan uskomaton sipsilover, joten niitä on melkein joka viikonloppu. Muutamia sipsittömiä kausia on ollut, mutta nyt niitä on taas koko ajan kaapissa. Tänäänkin niitä piti ostaa kaupasta puolisolle. Tällä kertaa yritän vastustaa niitä. Aion vastustaa niitä!  Aion! Pakko.

:(