Tilitystä.

Olen hahmotellut tätä postausta jo monena päivänä, mutta en jotenkin saa siihen varsinaista punaista lankaa tai tolkkua. Pahoittelut siis, tässä tulee ajatusoksennus. 

Osa edelliseen postaukseen kommentoijista oli toki jossain määrin oikeassa. Silti mua joka kerta harmittaa ne "et edes halua parantua"- ja "totuus satuttaa" -kommentit. Niin että jos sanon jotakuta vaikka rumaksi ja hän loukkaaantuu, niin hän loukkaantuu siksi, koska se on totta ja totuus satuttaa? Yeah right. Toi on muutenkin mun mielestä aina jotenkin aika huono argumentti ja typerää olettamista. Haluan parantua todellakin, mutta se ei ole niin mustavalkoista. Haluaisin edelleen muistuttaa, että pitkä sairastaminen yleensä johtaa pitkään paranemisprosessiin. Olen kuitenkin päässyt jo tämän 1,5 vuoden aikana pitkälle, siis todella pitkälle! Ainakin omasta mielestäni, varsinkin kun olen ollut pelkästään kerta viikossa-luontoisessa avohoidossa. Sitäpaitsi, jokaisella on oma paranemistahtinsa ja kehityskaarensa paranemisessa. Jos joku on onnistunut pääsemään täysin sairauden tuomista lonkeroista samassa ajassa, niin onnittelen mitä nöyrimmin hienosta saavutuksesta! Kyllä minäkin saavutan saman, mutta omassa tahdissani.

Muutenkin ottaa päähän se, että jos silloin paranemisprosessin alussa olisin kirjoittanut vaikka lopettaneeni syömisen kokonaan ja laihtuneeni 25kg, olisin todennäköisesti saanut kommentteihin lähinnä tsemppauksia. Nyt kun olen jo hyvän matkaa kulkenut paranemisen tiellä ja saavuttanut mm. normaalipainon, huonommista asioista ja takapakeista tulee usein semi-ilkeää anonyymikommentointia. On niitä hyviä vertaistukea antaviakin kommentteja totta kai, iso kiitos niistä jokaisesta, saan niistä aina uutta puhtia ja voimaa<3 Enkä tarkoita, että pitäisi päätä silitellä ja ressutella, mutta jokainen joka haluaa ymmärtää mitä tarkoitan, varmasti ymmärtää. Vaikeasti alipainoisena on kuitenkin vissiin enemmän ok itkeä huonoja hetkiä, normaalipainoisena ei. En ole heittänyt hanskoja tiskiin, enkä aiokaan. Kaikenko pitäisi olla pelkkää noususuhdannetta? Sori, etten kirjoita pelkistä aurinkoisista päivistä täynnä vaaleanpunaisia pupuja ja sateenkaaria.

kuva

Tiedän, että nykyään haen monesti oikeutusta syömishäiriöisille teoille sillä, että mähän olen normaalipainoinen, joten ei ole niin väliä mitä teen. Olen monet kerrat kirjoittanutkin siitä, että mun paino ei taida enää koskaan laskea vaikka söisin pelkkiä höyheniä. Siksi en osaa jotenkin huolestua tai nähdä pahana sitä, jos kevennän ruokia. Tiedetäääään, typerää ja elimistö ei välttämättä ole vielä palautunut jne jne, mutta kun ei sitä osaa konkreettisesti ottaa tosissaan. Jos paino tippuisi heti kun vähennän syömisiä, olisi se selkeä merkki siitä, että en saa riittävästi ravintoa.Tästä ajastusvammasta pitäisi päästä eroon, ja sen vuoksi aionkin ottaa tämän esille polilla seuraavan kerran.

Mutta nyt lopetan avautumisen ja alan valmistautumaan ottamaan vastaan tulevan vuoden. Meillä ohjelmassa on niinkin villiä meininkiä kuin pizzan tekemistä (!) ja leffamaratonia. Koira + uv-boikotti = kotoilua :) Krebaajille railakasta ja meidänkaltaisille hengailijoille mukavaa vuodenvaihdetta! <3

Ei joulua ilman sh:ta, mutta ei myöskään ilman iloa ja onnea ^^

Joulunvietto on alkanut, jee! Kuusi on koristeltu ja lahjat on aseteltu kuusen alle. Huh mikä määrä lahjoja taas :D Odotan iltaa innolla, vaikka siihen sisältyykin haastava jouluruokailu. En voi väittää. etteikö se ahdistaisi. Kamala myöntää kuitenkin, että se ei ahdista niin paljon kuin viime vuonna siksi, että nyt ei "tarvitse" mennä jouluateriasuunnitelman mukaan kuten viime vuonna. Olen lipsunut normisuunnitelmastakin aika paljon viimeaikoina. En jotenkin koe. että mun tarttis noudattaa mitään suunnitelmia, koska painoa ei tarvitse enää nostaa. Viime vuonna oli pakko syödä listan mukaan, koska olin vielä alipainoinen. Nyt on alkanut jopa tuntua, etten enää tiedä, miten pitäisi syödä. Olen miettinyt, että pitäisikö mennä ratea tapaamaan taas joulun jälkeen, mutta toisaalta en haluaisi. Kuitenkin hän sanoo, että ihan sama miten vähän syön, koska painoni huitelee jo ties missä... Äh.

Vaikka jossain määrin olen ehkä mennyt taas pienen takapakin psyykkisesti, koen silti olevani paljon vapaampi kuin viime jouluna. Pystyn välillä sallimaan itselleni jotain ylimääräistäkin, jos mulla vaan sattuu olemaan nälkä. Pystyn joustamaan. enkä esimerkiksi saa paniikkikohtausta, jos jotain tiettyä jogurttia ei olekaan. Tosin se tilanne hoituu yleensä sitten niin, etten syö jogurttia ollenkaan, joten ei nää mun joustamiset aina ole mitään hyviä juttuja. Toisena esimerkkinä se, että olen pystynyt syömään muutakin kuin ainaista vakkariruisleipää, mutta toisaalta suuri osa leivistä on vaihtunut riisikakkuihin. No, mutta eiköhän tää taas kohta tästä. Pieni välivaihe.

Aion nauttia tästä(kin) joulusta, siitä ei ole epäilystäkään! En aio sanoa, ettei anoreksia ole osa tätä joulua, koska kyllä se nyt vaan on. En ole vielä terve, joten tuntuisi turhalta yrittää lakaista sitä maton alle täysin. Olen realistinen, enkä yritä painostaa itseäni ylilyönteihin sallivuudessa. Haluan myös minimoida jälkiahdistukset esimerkiksi huomista ajatellen, kun tulee lisää vieraita. Siltikin pystyn olemaan onnellinen ja pystyn myös iloitsemaan joulusta sekä siihen liittyvistä asioista, koska joulu on paras! :D

Nauttikaa tekin joulusta parhaanne mukaan <3

Totuuksia.

Olen todella uupunut.

Kynteni ovat mennee taas huonoon kuntoon. Juuri kun olin innostunut niiden pituudesta ja alkanut lakata niitä hienosti.

Hiukseni ovat ohentuneet ja niitä irtoaa harjatessa pienen eläimen verran. En viitsi enää pitää ponnarilla, koska lopputulos muistuttaa hiiren häntää.

Odotan joulua niiiiin innolla!!! Toisaalta myös jo ahdistaa valmiiksi, että kohta sekin on jo ohi :D

Enää muutama päivä töitä, ja sitten alkaa kauan odotettu huilitauko. Vikat työpäivät ovat tosin pitkiä, pisin about 12-13h.

Aion nukkua koko loman :D tai ainakin levätä, jos en ihan nukkua :P

Tein tyhmän päätöksen olla syömättä herkkuja ennen joulua. Nyt en ole pystynyt enää päästämään siitä päätöksestä irti, joten joulukalenterin sisältökin on päätynyt jemmaan. Pelottaa, että ajoin itseni taas kierteeseen, jossa herkuttomuutta on mahdoton lopettaa.

Mulla on koko ajan nälkä, mutta silti en saa lisättyä ruokamääriä.

Mulla tulee joka päivä jonkin verran verta nenästä.

Mua jännittää, mitä joululahjoja saan, ja mitä muut ovat mieltä mun antamista lahjoista :)

Ei mulla tähän hätään muuta, tällainen pikakatsaus.

Let's just all be proud of ourselves, shall we!

Onpas taas vierähtänyt hetki edellisestä postauksesta. Ei ole yksinkertaisesti ollut joko aikaa tai energiaa kirjoittaa. Jos on ollut aikaa, olen maannut reporankana sohvalla tai valmistautuen tärkeään työmatkaan. Jos on ollut energiaa, on ollut jotain muuta hommaa. Jotenkin ajattelin, että marraskuun lopussa erään projektin päättyminen olisi helpottanut kiirettä, mutta ei. Viime viikolla oli jopa yksi melkein 20-tuntinen työpäivä, wtf :DDD Tuollaiset ovat hyvin harvinaisia onneksi. Olo sen jälkeisenä päivänä oli kuin aivan jäätävässä krapulassa. Nukuin yhteentoista asti aamupäivään - en ole nukkunut noin myöhään sitten teinivuosien. Tämän vuoksi aamupala jäi väliin, joten päivä meni aivan oudoissa tiloissa senkin vuoksi. Huh!

kuva

Ainiin, ja taas on muuten pikkujoulutkin vietetty! Tällaisten jokavuotisten tapahtumien avulla näkee aika hienosti sen, kuinka paljon on mennyt eteenpäin (ja sivuille, jos kropasta puhutaan).Viime vuoden pikkujoulut ruokailuineen ahdistivat ja vaativat tosi paljon miettimistä etukäteen. Toki nytkin suunnittelin ja laskeskelin, mutta homma sujui paljon jouhevammin. Eikä edes seisova pöytä aiheuttanut mitään hirveää ahdistusta! En sano, etteikö se olisi ollut ollenkaan vaikeaa, mutta sain koottua oikein runsaan lautasellisen ruokaa. En myöskään väitä, ettenkö olisi etukäteen kompensoinut mitenkään, mutta suoritukseni oli silti oikein hyvä! 

Pikakuulumisten lisäksi haluaisin puhua sellaisesta hyvin usein anoreksiaa sairastaviin liitettävästä asiasta kuin täydellisyyden tavoittelu. Ehkä olen tästä aiheesta ennenkin kirjoitellut, mutta avaan silti nyt sanaisen arkkuni. Anoreksiaahan klassisesti pidetään ns. kilttien tyttöjen sairautena. Ja kyllä, perfektionismini oli varsinkin teini-iässä hyvin voimakasta. En ollut kiltti tyttö sinänsä, mutta kouluarvosanat olivat aina hyviä. En muista tarkkoja keskiarvoja, mutta kyllä se aina yli 9 oli. Kilpaurheilussa perfektionismi on jossain määrin hyvästä, mutta se voi myös olla huono asia. Loppujen lopuksi täydellisyyden tavoitteluni meni siihen ääripäähän, etten enää edes uskaltanut yrittää epäonnistumisen pelossa, Jouduin lopettamaan hyvin alkaneen kilpaurani, koska pääni ei olisi kestänyt epäonnistumista. 

Perfektionismi tulee varmasti aina olemaan jossain määrin osa minua, mutta olen myös ymmärtänyt, etten voi - ja ennen kaikkea: minun ei tarvitse olla kaikessa paras. Tämän hyväksyminen on helpottanut elämääni hyvin paljon. Edelleen virheet ja epäonnistumiset kirpaisevat todella kipeästi, mutta en kaikessa pyri enää olemaan täydellinen tai paras. Olen onnellinen, että olen oppinut joissain asioissa olemaan itselleni armollinen tässä mielessä. MUTTA. Tässä hemmetin yhteiskunnassamme itsensä vähättely, huono itsetunto ja kykyjensä epäily on enemmän kuin hyväksyttävää. Uskon, että monet itseään vähättelevät sanovat sillä tavalla vain, koska se on normaalimpaa kuin kehua itseään. Tästä syystä minunkin on joskus vaikeaa olla tyytyväinen omaan suoritukseeni. Viimeksi pari viikkoa sitten haastoin itseäni ja otin vastaan työtehtävän, josta suoriutumisesta en ollut ihan varma. Se meni kuitenkin erinomaisesti siihen nähden, että homma oli minulle aivan uutta. Sain kehuja kokeneemmalta työkaveriltani, että meni tosi hyvin! Otin kehut vastaan ja olin todella tyytyväinen itseeni, pakko myöntää. Mutta sitten tulikin sellainen olo, että saanko mä edes iloita tästä, koska enhän mä sitä täydellisesti suorittanut. Tein virheitä, enkä edes kaikkea voinut tietää kun olin ihan keltanokka tässä. Hittolainen, miten typerää ajatella näin! Tein parhaani ja se riitti aivan hyvin! Seuraavalla kerralla pystyn olemaan vielä parempi, kun on jo kokemusta. Miksi ei voi vain nauttia onnistumisestaan ja olla tyytyväinen?! Ei sitä tarvitse huudella ja hieroa ihmisten naamaan, mutta eikö voisi vain tokaista, että menipä itseasiassa aika hyvin? Mä aion ottaa tavoitteeksi, että annan itseni olla tyytyväinen silloin kun siihen on aihetta! Tehkää muutkin samoin, siitä tulee oikeasti aika hyvä mieli. :)

kuva

Kuvitelma omasta kehosta ei sitten vastaakaan todellisuutta.

Siis morjens, mikä fysioterapiakäynti! Oli rankka, mutta todella hyödyllinen. Kävimme läpi kehonkuvaan liittyviä asioita mm. vanhan kunnon narutestin avulla. Lisäksi päivitimme liikuntasuunnitelmaa. Lopussa vielä tehtiin rentoutusharjoitus, jonka aikana aloin itkeä, koska siinä piti miettiä itseä 15-vuotiaana. Oli jotenkin kamalaa ajatella niin paljon taaksepäin ja silti kohdata oireileva Niina. Vaikka tiedän, että eivät nämä kaikki vuodet ole olleet millään lailla täysin sairauden värittämiä. On ollut montakin stabiilia vuotta tässä välissä, mutta pointtini on, että oireilu on ollut valloillaan jo tuolloin. Onneksi elämää on vielä paljon myös edessä :) 

Narutesti oli mulle tosi vaikea. Siinä siis ensin arvioidaan lattialle narusta jonkun kehonosan ympärysmitta, ja sen jälkeen toisella narulla mitataan todellisuus. Me tehtiin mulle vyötäröstä ja takapuolen korkeimmalta kohdalta. Pelkäsin, että arvioin itseni pienemmäksi kuin olenkaan. Se olisi ollut kammottavaa huomata. Sama pelko lienee hyvin monella, joten en ole yksin pelkoni kanssa. Ensin tehtiin vyötärö, koska se oli mulle helpompi. Käytin arvioinnissa käsiä ja peiliä hyväksi. Peilistä tutkailu oli tosi vaikeaa siinä jonkun katsoessa vierestä. Sitten fyssari mittasi mun vyötärön toisella narulla. Sain tarkistaa monta kertaa, että naru koskettaa tosiaan joka kohdasta ja että fyssarin sormi jää just siihen kohdalle merkiksi, jossa naru teki ympyrän. Sitten laitettiin se lattialle oman arvioni viereen. Siis mua alkoi oikeasti naurattaa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Oma arvioni ei ollut vain hieman suurempi, vaan yli KOLME KERTAA suurempi kuin todellisuus. Siis mitä hittoa... Lisäksi jouduin toteamaan, että se todellinen mitta näytti aika pieneltä. Jos olisin nähnyt sen kokoisen mitan jollain toisella, olisin ehkä jopa kauhistellut sen pienuutta. Huh!

Takapuolen mittaus olikin sitten vielä ahdistavampaa, koska täältä sitä muotoa löytyy! Lopputulos oli kuitenkin täysin sama kuin vyötärön kanssa. Ei siis mitan suuruus (i wish :D), vaan se, että arvioin itseni kolme kertaa suuremmaksi. Eikä se lattialla ollut ympyrä näyttänyt suurelta, vaikka pidän takamustani valtavana - mun mielestä Kardashianitkin jää kakkoseksi. Pelottavaa on myös, että vielä vuosi sitten olen ollut tosi monta kiloa pienempi. Saati 1,5 vuotta sitten toissa kesänä. Jotenkin niin käsittämätöntä. Toki siinä kun aikani tuijottelin, alkoi mittaustulos näyttää koko ajan suuremmalta. On se vaan jännä, kuinka mieli pienen avautumisen jälkeen taas sulkeutuu niin nopeasti. Aivan kuin lasissa olisi kirkasta vettä, ja kun sinne tiputtaa vesiväriä, se väri vain leviää, eikä sitä voi pysäyttää. Kohta vesi on kokonaan värjäytynyt. Näin tapahtuu, kun syömishäiriöajatukset valtaavat mielen. 

Tätä on hyvä katsella, kun tulee läski olo. Vasemmalla oma arvioni mun takapuolesta, oikealla todellisuus. Kyllä toi oikeanpuolinenkin alkaa jo taas mun silmään näyttää tosi isolta, mutta täytyy yrittää kääntää ajatukset toiseen suuntaan. 

Vapise, Kim Kardashian! Tämän vuoksi en tykkää käyttää housuja... :S

Liikuntasuunnitelmasta kerron ensi kerralla, nyt en jaksa enää kirjoittaa, koska mua v ä s y t t ä ä. Taas. Aivan järkyttävän paljon. Olispa jo joululoma. 

Muodot - piilottaa vai näyttää?

Olin sitten jopa kaksi päivää sairaslomalla tällä viikolla! Maanantaina sinnittelin etätöissä, kun oli tärkeä homma hoidettavana, mutta tiistaina olin saikulla. Keskiviikkona oli jo vähän parempi, mutta otin varman päälle ja lepäsin vielä senkin päivän. Iso saavutus meikäläiseltä :) Ja kyllä vaan teki hyvää. Olin todella väsynyt yskän vuoksi huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Vielä on vähän ääni painuksissa, mutta eiköhän tämä tästä kohta ole voitettu. 

Eilen olikin sitten taas tosi pitkä päivä, ja tänään väsyttää aivan julmetusti. Taas, heh. Olin ajatellut mennä salille, mutta onneksi eräs ihana ihminen totesi, että etkä mene, vaan nukut pitkään ja lepäät. Olin tästä "käskystä" oikein iloinen, ja niin teinkin. Tai no, en mä pitkään nuku ikinä, korkeintaan yhdeksään, mutta silti. Tänään aion ottaa chillisti, samoin huomenna. Ensi viikonloppuna onkin sitten pikkujouluja ja muuta, joten täytyy kerätä voimia sinne. 

Mulla on taas tosi ristiriitainen olo. Tai no, ainahan mulla kai on :D No, kerron siitä anyways. Eilen kävin tällaisen keskustelun minulle tuntemattoman vanhemman rouvan kanssa, joka oli tulossa samalla kyydillä kanssani.

Minä: "Mennään jo, mä olen ihan kylmissäni!"

Rouva: "Sä olet tulossa kipeäksi, tuollahan oli aika lämmin."

Minä: "Joo tai mä olin just kipeänä."

Rouva: "Ahaa, no sitten et ole vielä tervehtynyt."

Minä: "Se voi olla. Mä olen tosin aina tällainen vilukissa."

Rouva: "Aijaa, no sä ootkin niin pieni!"

Ööö. En. En ole. En ole ollut enää pitkään aikaan, enää yli puoleen vuoteen. Välillä pidän itseäni aika hoikkana, mutta kun tiedän, että olen reippaasti normaalipainon puolella (tai näin uskon, vaa'alla en ole käynyt moneen vkoon), en voi olla pieni. Hah, hyvä vitsi! Tätä ei myöskään helpota se, että pidän vertailukohtana edelleen vakavassa alipainossa ollutta minää. Pidän sitä itselleni normaalina, joten siihen nähden olen kyllä aikamoinen jättiläinen. Sorruin katsomaan vuoden takaisia valokuvia. En edelleenkään pääse sen yli, että haluaisin saada sen kropan takaisin. Kyllä mä näen, että olin tosi kuihtunut. Kuivan kesän orava. Silti, haluaisin sen takaisin. En osaa vieläkään soveltaa itseeni sitä ajatusta, että terve on kaunista ja pitää olla lihaa luiden ympärillä. Olen yrittänyt kehua itseäni ja esimerkiksi sitä, että mulla on kunnollinen peppu, eikä mikään lauta. Suunnittelin jopa Freddyn ns. peppuhousujen ostamista, koska ne korostavat bootya. Monet fitnesstyypit suosivat niitä pöksyjä. Ajattellin, että jos ei voi piilottaa, kannattaa korostaa. Olen myös pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan farkkulegginssejä kaupoissa. Ostamispisteeseen asti en ole vielä päässyt, koska mua alkaa hävettää mun alakropan muodot. 

kuvat

Olen myös karttanut kunnollisten rintsikoiden käyttämistä pitkään. En ole toisin sanoen halunnut korostaa moneen vuoteen mitään muotojani. Muistan, kuinka vielä lukiossa käytin pelkästään topattuja ja push up-rintaliivejä. Ostin paidat niin, että tissit olivat mahdollisimman hyvin esillä :D Nyt olen jo monta vuotta mennyt sillä mentaliteetilla, että mitä pienemmät, sen paremmat. Olen tykästynyt urheilutoppeihin, ja olenpa monet kerrat ollut ihan ilman mitäänkin hyödyntämällä esim. nännilappuja tms. Etumukseni ei ole, eikä ole myöskään ikinä ollut mikään valtava, mutta mikään lauta en ole ollut. Muutama viikko sitten laitoin pitkästä aikaa juhliin topatut rintsikat. Se oli iso harppaus mulle, koska en ole enää tottunut korostamaan mitään muotoja. No, mieheni ainakin tykkäsi :D Toivottavasti jonain päivänä vielä hyväksyn naisellisen ulkomuotoni. Monen mielestä varmaan pitäisi vaan olla iloinen, kun on siunaantunut sekä takapuolta että tissejä, mutta en ole enää osannut nauttia siitä. Lienee aika opetella ;)

Not 100% ok.

Tänään tuli taas hyvä muistutus siitä, kuinka hemmetin vaikeaa itsestään huolehtiminen edelleen on. Mulla oli todella työntäyteinen viikko, johon sisältyi kaksi viiden aamua sekä yksi kokonaisuudessaan 16-tuntinen ja yksi 12-tuntinen päivä. Olin aika hajalla, mutta silti menin eilen aamuvarhain salille ja olin muilla menoillani suurimman osan päivästä. Illalla unta ei tarvinnut houkutella. Tänäänkin oli aamulla ohjelmaa, ja sitten oli vielä tarkoitus lähteä yhteen semisti työhön liittyvään juttuun ajelemaan 45 minuutin päähän kotoa. Olisin ollut kotona vasta puoli kuuden aikaan.

Olo oli aamusta asti jo voimaton ja flunssainen. En halunnut päästää sitä valloilleen, joten toivoin vain olon kohenemista aamupäivän aikana. Korvakin meni lukkoon, hittolainen, eikä voinnissa tapahtunut parannusta. Kahvikaan ei vienyt väsymystä pois ja joka paikkaa tuntui kolottavan. Siinä vähän alle tunti ennen lähtöä myönsin, että okei, en ole ihan 100% jees. Mieheni oli ehdottomasti sitä mieltä, että jään kotiin. Siinä jahkailin ja pähkäilin, kuten yleensä. Tuleva meno olisi ollut erittäin kiva ja hyödyllinen, joten päätöksen tekeminen oli tosi vaikeaa. Toisaalta se olisi vaatinut myös skarppausta ja keskittymistä, joten se olisi ollut todella kuluttavaa. Onneksi mieheni sai puhuttua mulle järkeä ja päätin jäädä kotiin. Jouduin tosin tekemään päätöksen noin neljä kertaa, ja silti oli vielä pientä jahkailua. Onneksi työkaveri puolsi päätöstäni, ja kertoi vieläpä olevansa itse aika samanlainen: mies joutuu usein vakuuttamaan, että sairastaessa saa jäädä kotiin. 

Ja sittenhän se taas nähtiin. On se vaan jännä, kuinka paljon psyyke ja kroppa ovat yhteydessä toisiinsa. Sillä sekunnilla, kun viimein totesin varmuudella jäädä kotiin, vointini huononi entisestään. Aivan kuin kroppani olisi ollut sellaisessa pakko jaksaa vielä-tilassa ja antanut periksi siinä vaiheessa, kun päätin jäädäkin kotiin lepäämään. Niinhän se usein on, että lomalla sairastuu, joten samaa taisi olla tässä tilanteessa. 

Ensi viikolla on taas kaikenlaista mielenkiintoista ja tärkeää tiedossa töissä, joten sairasloma ei ole vaihtoehto. Nyt kupillinen Finrexiniä naamariin ja sohvalle viltin alle. Olen sen ansainnut! (kai, ehkä, olenhan...?) Tai no, vähintäänkin se on nyt tarpeen sekä mielelle että keholle!

kuva

Musiikkiterapiaa!

Ajattelin tehdä vähän kevyemmän ja syömishäiriöön liittymättömän postauksen taas vaihteeksi :) Nyt vuorossa musajuttuja!

Mä olen aika vaihteleva musiikkikäyttäytymiseni suhteen. Mulla on välillä pitkiäkin kausia, kun kuuntelen lähinnä pelkkää radiota ja tsekkaan joitain biisejä satunnaisesti youtubesta. Sitten on kausia, jolloin kuljen joka paikkaan napit korvissa. Yläasteen lopussa ja lukiossa kuuntelin pääsääntöisesti pelkästään rockia, hard rockia, heavya ja metallia. Tykkään genrestä edelleen tosi paljon kylläkin! Esim. Nightwish, SOAD, Metallica, Linkin Park, Dream Theater, Apulanta, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus jne iskivät silloin ja iskevät edelleen muutaman mainitakseni. Salaa kotona kuuntelin välillä myös NRJ:tä ja tansiin omassa huoneessani hittibiiseihin ;)

Nykyään olen aivan umpirakastunut EDM:ään ja sen alta erityisesti hard edm, trance ja lähiaikoina myös trap saavat hymyn huulilleni. Olen oikeasti melko hurahtanut tähän musiikkilajiin! En kuitenkaan pitkään aikaan kuunnellut sitä muuten kuin keikoilla, läppäriltä tai urheillessa. Kun löysin kännykästäni mix radion monine kanavineen, tuli musiikin kuuntelusta kuulokkeiden kautta taas osa jokapäiväistä elämääni. Kuuntelen sitä aina matkalla töihin ja kotiin. Olen todella iloinen, että tein tämän löydön, koska jotenkin saan tosi paljon itsevarmuutta ja -luottamusta lisää, kun musa pauhaa korvissani. Kävelen paljon enemmän pystyssä päin ja tunnen itseni hyväksi. Lempparibiisit kuullessani tunnen olevani just jees tällaisena kuin olen. Se on todellista musiikkiterapiaa!

Tässä muutamia tämän hetken terapiasuosikkeja ;)

 Kill The Noise - Roots (Brillz Remix)

 Borgeous - Wildfire

 Showtek - Slow Down

 Dimitri Vegas & Like Mike vs DVBBS & Borgeous - Stampede

 Blasterjaxx - Echo

 Stadiumx & Taylr Renee - Howl At The Moon

 Carnage & Borgore - Incredible

Ruokailutilanteita, tyhmiä sellaisia.

Katson kelloa. Vasta 10:35 ja hirveä nälkä. Toisaalta söinhän aamupalan jo klo 07:20, joten kolme tuntiahan tässä on vierähtänyt. Mutta ei lounasta voi syödä ennen kuin kello on loksahtanut 11 kohdalle. Äh, eihän kellon mukaan syöminen sitä tarkoita, vaan sitä, että katsotaan kuluneita tunteja. 2-4h on se hyvi väli, joten voin aivan hyvin syödä jo.

Avaan eväsrasian. Näin vähänkö mulla on ruokaa mukana, totean pettyneenä. Otan työpaikan kaapista riisikakun ja hapankorpun lisukkeeksi. Tiedän jo alkaessani syödä, että ruoka loppuu aivan liian nopeasti, ja että nälkähän siitä jää.

Silti tunnen oloni isoksi, kasvaneeksi, lihoneeksi, lihavaksi. Vatsani on pömppis ja reiteni ovat valtavat - takapuolesta nyt puhumattakaan. Onkohan mulla kilpirauhasen vajaatoimintaa, mietin. Miten muuten voi paino näillä syömisillä nousta koko ajan. Ylipäänsä on ollut koko ajan ihmeellistä, että näillä ruokamäärillä olen päässyt normaalipainon rajan yli. Olen toki herkutellutkin, mutta en kuitenkaan mielestäni niin paljon. Käynköhän öisin salaa syömässä unissani, pohdin. Se selittäisi kyllä paljon. :P

Yhtenä iltana pyysin miestäni tekemään mulle iltapalan. Hän toi nenäni eteen yhden leivän, pienen annoksen jogurttia sekä Kinder Bueno-patukan. Olin vähän että öööö apua, en mä pysty yhtäkkiä yllättäen mitään suklaapatukkaa syömään. (Ja kuka syö iltapalaksi suklaata!?) Mieheni sanoi, että joko syön sen tai sitten hän laittaa mulle toisen leivän. En pystynyt syömään suklaapatukkaa, joten oletin saavani toisen leivän. Sitäpaitsi mulle jäi nälkäkin. Oikeastaan siksi pyysinkin häntä laittamaan iltapalan, koska itselle riittävän ison iltapalan tekeminen on edelleen jotenkin tosi vaikeaa. No, toista leipää ei kuulunutkaan. Kamppailin siinä aikani, että sanonko vai enkö sano. Ahdisti tosi paljon pyytää lisää ruokaa. Sitten rohkaistuin ja homma meni osapuilleen näin:

"Voisitko laittaa mulle vielä toisen leivän? Kun sä sanoit, että joko syön sulkaan tai sitten teet toisen leivän."
"No ei tarvii. Ehkä tää on mullekin ihan hyvä muistutus siitä, ettei sun aina tarvii skarpata niin paljon. Toi oli ihan hyvä iltapa."

Tiedän, että mieheni tarkoitti pelkkää hyvää, ja ajatteli, että tekee mulle kivasti kun ei "pakota" syömään enempää. Mutta ääh. Tällä kertaa kun olisin halunnut lisää! Rakentavaa keskustelua jatkettiin about näin:

"Aijaa eli oonko mä sitten läski sun mielestä, kun et laita toista leipää?" Siis huoh, miksi :D
"Mä en nyt jaksa tämmöstä vääntämistä, mitä v***** nyt taas!??!" 
"No kun jäi nälkä...Mut joo ehkei mun tarvii, eiköhän se nälkä mene kohta ohi."

Mieheni suuttui. No, periaatteessa ihan aiheesta. Yritin selittää, kuinka hitosti rohkeutta multa vaati ylipäänsä sanoa ääneen, että kaipaisin vielä sen toisen leivän. Väärinymmärryksiä tässä vain oli, mutta vitsi että harmitti ja ahdisti koko tilanne. En vieläkään osaa tiettyihin asioihin reagoida mitenkään muuten kuin syömishäiriön kautta. Terve ihminen olisi tokaissut vain, että jäi nälkä, tee mulle toinen leipä. Sain sen toisen leivän onneksi sitten loppujen lopuksi. Ja hyvä niin, koska senkin jälkeen oli nukkumaan mennessä vielä nälkä.

Olen huomannut, että taas tosi pienetkin asiat ovat alkaneet ahdistaa syömisiin liittyen. Olen yleensä päässyt ahdistuksen yli, mutta olen silti hieman yllättynyt. Esimerkiksi yhden tikkarin syöminen aiheutti kamalan painiskelun. Laskin moneen kertaan päivän kalorit, jotta voin varmasti syödä sen yhden tikkarin - jossa on kuitenkin se 40 kcal... Aivan hölmöä. Tai että yhden sipsin alas saaminen oli lähes mahdoton tehtävä yhtenä iltana (mieheni oli ostanut uusia ja halusi aivan välttämättä, että maistan). Tosin eilen sitten söin sipsejä senkin edestä, ja nyt olen aivan ahdistuksissani edelleen. Miksi sorruin niihin :( Joissain asioissa olen mennyt selvästi pientä takapakkia, mutta en ymmärrä miksi. 

Hyvä esimerkki tästä oli myös se, kun tein italianpataa broilerinjauhelihalla mulle ja miehelleni. Sen syöminen ahdisti tosi paljon, koska siinä oli niin vähän kasviksia. Mieheni söi ja lähti hoitamaan asioita, joten jäin ruokani kanssa yksin. Voi ette tiedäkään, kuinka suuri kiusaus oli heittää loput eli yli puolet pois siinä vaiheessa, kun mieheni silmä vältti. Sörkin ruokaa aikani, kunnes sain skarpattua ja söin annokseni loppuun. 

Oikeastaan ainoa syy, jonka näihin kasvaneisiin ahdistuksiin keksin, on valtava kehoahdistus. En osaa olla ajattelematta sitä, kuinka paljon painoa ja senttejä on tullut lisää. En myöskään osaa kääntää niitä positiiviksiksi asioiksi, vaikka pitäisi. Tai ehkä olen vain väsynyt. En tiedä. Olo ei ole hehkein mahdollinen. Ei sisäisesti eikä varsinkaan ulkoisesti.

Kaikenmoista!

Viime viikolla oli yksi ihana 13 h työpäivä. Ei väsyttänyt juurikaan koko päivän aikana, koska päivä oli tosi kiva. Päänsärky hiipi kylläkin, mutta keskittymistä vaativina hetkinä se kaikkosi taka-alalle. Kotiin päästessäni oli aika ylikierroksilla, kuten ylipitkien päivien jälkeen yleensä tuppaan olemaan. Yö olikin sitten mielenkiintoinen. Nukahdin ihan ookoosti, vaikka olikin aika erikoinen olo. Sitten heräsin hysteeriseen itkuun, kun näin aivan kamalaa painajaista. Varmasti tähän vaikutti rankka päivä, vaikkei uni varsinaisesti töihin liittynytkään. En meinannut saada itkua loppumaan millään, koska uni oli niin todentuntuinen. Oli vaikea saada enää unta ja olo oli jotenkin tosi raskas. Tuntui siltä, kuin joku olisi painanut mua sänkyä vasten. Tuli hetkellisesti ajatuksenhäivähdys siitä, että mitä jos en herääkään. Aamulla heräsin silmät turvonneena ja pää entistäkin kivistävämpänä. Väsymys oli myös aivan julmetun kova. Töissä ei päänsärky hellittänyt, joten otin vahvan särkylääkkeen. Se auttoi hetkeksi, muttei vienyt kuitenkaan pois raskasta oloa, sydämentykytyksiä ja väsymystä. Ylipitkät päivät eivät näköjään aina ihan sovi mulle.

Sitten aivan muuta asiaa. Mulla on tän syksyn aikana ollut huonoa tuuria mun lävistysten kanssa. Ne on tulehtuneet pienistäkin osumista, ja olen joutunu osan jopa poistamaan sen vuoksi. Nyt vielä yksi koru kasvoi ulos aivan yllättäen. Sadattelin huonoa tuuriani lävistäjälle, joka esitti teorian, joka on kyllä kieltämätttä käynyt mielessäni. Jos muuttaa elintapoja tai ruokailutottumuksia, se vaikuttaa verenkiertoon. Tämä puolestaan saattaa vaikuttaa myös ihoon ja siihen, miten se reagoi asioihin. Lävistäjän mielestä näytti siltä, kuin ihoni olisi jotenkin ylisuojeleva ja reagoi turhankin voimakkaasti kaikkeen. Voiko olla, että kehollani ei ole aikaisemmin ollut riittävästi energiaa tai ravintoa puolustautua mitenkään, joten nyt se sitten tekee sitä?  Onko jollain lävistyksiä omaavalla tällaisia kokemuksia?

Ja hei, tadaaaa spagettihaaste suoritettu! Jee! :) Vapianon scampipasta ei pettänyt nytkään, vaikka pastana olikin haastavaa spagettia tällä kertaa. 

Pikaisia ruokakuulumisia :)

Hei ihan kärkeen kysymys, johon kaipaisin vastausta, ajatuksia, mielipiteitä: Kuuluuko jokaisen aterian jälkeen olla kylläinen olo? Mulla on harvoin täysi olo ruuan jälkeen, mutta en tiedä myöskään, että pitäisikö olla,

Sitten pari hienoutta viime päiviltä!

Suoritin jätskihaasteen (jäätelöannos) :) Annoksessa oli lakritsi- ja vaniljajäätelöä sekä jotain murujuttua, kastiketta ja mitähän kaikkea :D Oli hyvää, mutta tuli kyllä ällö olo kun oli niin makeaa. Meinasin luovuttaa kesken, mutta ryystin viimeisetkin jäätelönrippeet lasin pohjalta!

Söin vanhempieni luona kunnon annoksen juuressosetta ja kalaa. Olin oikein ylpeä siitä, miten vähällä ahdistuksella ja ilman desimittaa sain koottua annokseni. Ja söin sen tietty myös. :)

Jee, hyvä minä!

Kylmyyttä ja kuvia.

"Aaaaargh mulla hajoaa pää! Mä olen niin kyllästynyt olemaan tällainen tankkeri! Sanoin viime kerralla omahoitajallenikin, että jos tietäsin varmuudella, että laihtuisin vähentämällä ruokia, tekisin sen heti. Kamalaa sanoa, mutta näin on."

Noin kirjoitin vielä alkuviikosta. Tänään on jopa ihan jees fiilis itsestä. Miten tää voi vaihdella näin paljon, ihmettelen edelleen. Sovittiin omahoitajan kanssa, että tehdään ens kerralla ns. narutesti eli että ensin arvioin ympärysmittani ja sitten viereen laitetaan todellinen tulos. Se pelottaa. Mitä jos arvioinkin itseni pienemmäksi kuin olen? Tai mitä jos mun megalomaaninen arvio ei ole kovinkaan kaukana totuudesta? Jos niin käy, mä rapisen palasiksi lattialle. 

Sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, pakko vähän tuskailla tätä alkanutta kylmyyttä. Odotan joulua kuin kuuta nousevaa, mutta tämä kylmyys on jo nyt musertavaa. Vain -1, ja mä olen syväjäässä koko päivän. Mitä hittoa tapahtuu sitten, kun pakkasta on se -20?! Okei, kyllä siihen on joka vuosi tottunut, mutta silti ajatuskin saa karvat nousemaan pystyyn. Milloin tämä palelu sitäpaitsi ylipäänsä loppuu? Kaveri tuli kylään ja otti pitkähihaisen pois, kun meillä on kuulemma niin lämmin. Mä olin just tarjoamassa teetä, koska olin paksusta hupparista ja untuvatohveleista huolimatta aivan jääkalikka. 

Yksi syy, miksi en yhtään tykkää kylmästä, on se mun kylmäallergia. Pahiten oireet näkyvät ja tuntuvat sormissa, mutta myös varpaissa ja poskissa todella kylmällä. Sormet reagoivat todella nopeasti. Mä olin jo ehtinyt elätellä toivoa, että ravitsemustilan korjaantuminen olisi parantanut sormet, mutta ei. Kyllä ne nyt pitkään olivatkin ihan ihmissormien näköiset (muutaman vuoden ne ovat oireilleet enemmän tai vähemmän läpi vuoden), mutta nyt ne on taas ihan kamalat :( Turvonneet ja punaisia patteja on jo kahdessa sormessa. Ja ne on tosi kipeät! Tekisi mieli mennä taas kerran näyttämään niitä lääkärille, mutta kun joitakin vuosia sitten ravasin kaikki mahdolliset spesialistit läpi. Äh. Ei tee mieli laittaa kynsiäkään, kun sormet näyttää niin kauheilta :(

Loppuun täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia :D

Ihanan iso iltapala miehen tekemänä - ja siis nimenomaan kerrankin IHANAN iso :) Oli nälkä.

Upeaa asukuvaa edestä ja takaa. Tykkään tosta paidasta, se on semmosta haarniskakangasta :D

Salin jälkeen, noms!

Sosiaalinen syöminen

Sosiaaliset ruokailutilanteet ovat helpottaneet huomattavasti viimeisen puolen vuoden aikana - vuodesta puhumattakaan. Tasan vuosi sitten koin kauhun hetkiä, kun piti lähteä reissuun viikonlopuksi, ja tiedossa oli josjonkinlaisia ruokailutilanteita. Etukäteistuskailusta kyseiselle reissulle voit lukea täältä. Ihanaa, että olen päässyt aimoharppauksen tässä(kin) asiassa eteenpäin!

Muutamia esimerkkejä:

- Olen syönyt Ikeassa sekalaisessa seurassa valmiiksi annostellun kalasetin jo kaksi kertaa. Vaikka seuraan lyöttäytyi ruokailun aikana yksi ylläri-ihminen, en saanut mitään paniikkikohtausta. Kyllä se hieman vakavoitti, mutta sain kuitenkin syötyä. Tämä kuva on aiemmalta kerralta, mutta saman annoksen söin viime viikollakin. (By the way, olin aiiiivan fiiliksissä, kun Ikeassa oli joulukoristeita jo joka lähtöön jeeeee ;))

- Menimme porukalla kavereiden kanssa syömään hampurilaispaikkaan. Ruokapaikka selvisi vasta abouttiarallaa matkalla sinne, joten en todellakaan ehtinyt valmistautumaan esimerkiksi tsekkaamalla ruokalistan. En silti ahdistunut siitä ollenkaan. Viime syksynä jokainen ravintolakäynti (joita ei montaa ollut) piti suunnitella tarkkaan etukäteen. Yleensä sovimme mieheni kanssa, mitä syön. Tuttuun tapaan toki nytkin jahkailin kahden annoksen välillä, mutta kumpikaan näistä ei kuitenkaan ollut salaatti :) Päädyin kanapihviin. Vasta tilattuani tajusin, että hetkinen! Annoksessa on perunoita! Hetkeksi tuli sellainen kuinka noloa-fiilis, mutta pääsin siitä kavereideni avulla nopeasti eroon. Maistoin muutaman perunankin jopa, ja se jos mikä oli mulle upea suoritus!

- Pystyin jäämään kaverilleni yöksi illanvieton jälkeen muiden kanssa. Vielä esim. vuosi sitten tämä olisi ollut todella haastavaa, koska olisi pitänyt miettiä tarkkaan oman ruokailun järjestäminen tuotteiden kannalta. En väitä, etteikö mun kurkkua olisi kuristanut, kun aamupalalla oli tarjolla the ultimate horrorleipää eli real-leipää sekä jotain porkkanakaurapaloja. Juustokaan ei ollut kevyttä, eikä ollut ohuita leikkeleitä. Puuroa en tehnyt itse, joten en tiennyt, mistä hiutaleista se oli eli en tiennyt kaloreita. Raejuusto ei ollut rasvatonta. Söin kuitenkin sitä, mitä oli tarjolla. Joo, juustoviipaleeni oli seitinohut, mutta otin sitä silti. Realiin en pysty vieläkään koskemaan, mutta otin kaurapalan! Pieniä asioita periaatteesa, mutta mulle merkkejä eteenpäin menemisestä :)

- En lämmitä töissä enää eväitä salassa tai jätä niitä lämmittämättä kun muita on paikalla, ettei kukaan huomaisi, että syön. Jep, näin on tapahtunut mooonta kertaa paranemisprosessin alussa :P

- Pystyn sanomaan, että mulla on nyt nälkä, mä tarvitsen ruokaa. Se ei enää hävetä juurikaan :)

Totta kai haasteita on vielä sosiaalisessa syömisessäkin paljon. Yksi suurimmista on se, että jos joku muu ei syö, mua alkaa ahdistaa oma syömiseni. Toki jos toinen sanoo, että söi vaikka juuri kotona, se on ok. Tai jos ollaan töissä ja muut ovat menossa syömään vähän myöhemmin, niin sekin on ok. Mutta esimerkiksi yökyläilyn aamupalalla yksi kaveri ei ensin ottanut muuta kuin kahvia ja smoothien, en meinannut mäkään saada syödyksi. Sörkin puuroani niin kauan, kunnes hänkin otti leivän. En sanonut mitään, mutta iski kunnon angsti päälle hetkellisesti.  Ja sitten joidenkin ruokajuttujen tilaaminen tai jopa kantaminen hävettää vieläkin. En esimerkiksi suostunut kantamaan mieheni Burger Kingin pussia kotiin, koska en halunnut naapureiden luulevan sen olevan mun :D LOL! Mutta minkäs teet kun mieli temppuilee.  

Anyways, hurjasti on elämä helpottanut, kun kaikki ei ole enää työn, tuskan ja itkun takana :) Suosittelen kaikkia muitakin uskaltamaan! 

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.

Katkelmia menneisyydestä.

Muhun iski yhtäkkiä kummallinen olo. Jonkinlainen haikeus kai. Syksyisin usein tulee sellaisia oloja, koska syksyyn liittyy niin paljon muistoja. Tämä haikeus on kuitenkin erilaista. Nyt en muistele niitä syksyisiä päiviä, kun aurinko paistoi ja oli ihana leikkiä lehtikasoissa. Tai sitä syksyn tuoksua, joka tarkoitti kouluvuoden startanneen jo kunnolla. Nyt kaipaan viime syksyyn, kun olin vielä alipainoinen. Olisi niin paljon kivempi syödä, jos olisi pakko nostaa painoa. Tiedetään, aika (tai sairaus) on varmasti kullannut muistot. Ei se silloin ollut yhtään helppoa tai kivaa. Tässä katkelma päiväkirjastani viime kesän lopulta (kilomäärät olen muokannut pois):

"Eräs bloggaaja kirjoitti maagisesta xx kilon tavoitteesta  ja siitä, kuinka se ei sitten riitäkään kun sen saavuttaa. Meinasin kirjoittaa kommentin, että NIINPÄ! Itselläni xx oli aikoinaan pitkään tavoitteena. Alkuvuonna xx-1 tuntui hienolta tavoitteelta, ja ajattelin, että upeaan 
xx-2 lukemiin en tulisi enää todennäköisesti koskaan pääsemään. Kun vaaka yhtäkkiä näyttikin xx-3,5, en ollut uskoa silmiäni. Mitä ihmettä!? Ja tunsinko itseäni yhtään laihemmaksi? Entä onnellisemmaksi? Vapaammaksi? Kevyemmäksi? En, en, en ja en. Tämä kuvastaa hyvin katalaa sairautta. "

Sitä edellinen eli vuoden 2012 syksy oli vielä pahempaa aikaa. Silloin en ollut vielä löytänyt paranemismotivaatiota. En syönyt juurikaan, mutta kävin jumpassa ja lenkillä senkin edestä. 

"Kohta jo taas teilaan ajatukseni, koska enhän minä ole sairas. On täysin normaalia pohtia puolikuntoisena jumppaan menemistä, kun on syönyt alle 200 kalorin edestä koko työpäivän aikana. On ihan normaalia mitata ruumiinosiaan mittanauhalla säännöllisesti."

Oloni on todella ristiriitainen. Olen päässyt hyvin pitkälle, mutta jokin mua yrittää edelleen kiskoa takaisinpäin. En aio antautua sille, mutta on se jatkuva repiminenkin raskasta. Tulen surulliseksi näistä ajatuksista. En haluaisi enää joutua pyörittelemään näitä päässäni. En pääsisi enää pohjalle takaisin vaikka haluaisinkin (enkä siis halua!), joten on vain suunnattava ainoaan oikeaan suuntaan. Mutta milloin tämä kaikki muuttuu helpommaksi?

kuva

Kiire sen kun jatkuu!

Kiirettä pitää, joten en ole kerinnyt tännekään kirjoitella, vaikka haluaisin kyllä. Ajatuksia vilisee päässä vaikka muille jakaa, joten jaetaanpas sitten (ehe ehe...). Tykkään syömisestä, eikä syöminen itsessään enää ahdistaa yhtään niin paljon kuin ennen. Pystyn tekemään hätävalintoja, vaikkei haluamaani tuotetta löytyisikään. En väitä, että kaikki sujuisi syömisen suhteen täysin normaalisti, mutta olen jo aika pitkällä! Keho sen sijaan ahdistaa sitten senkin edestä. Varsinkin valokuvissa näen itseni valtavana norsuna. Se rusentaa psyykettä joka kerta. Harmittaa, että olen ollut ihmisten ilmoilla sen näköisenä. Vaikka peilistä olisikin katsonut ihan ok tyyppi, niin kuvan näkeminen muuttaa myös peilikuvan. Vähän samaan tapaan kuin vaakalukeman näkeminen muuttaa peilikuvan ihan heti. En muuten ole käynyt vaa'alla! Enkä kyllä uskaltaisi käydäkään... Odotan sitä päivää, kun peilikuvani ei ole enää vääristynyt, ja että mikään lukema tai valokuva ei muuttaisi suhtautumista itseeni. Toisaalta pelkään, ettei se nytkään ole enää vääristynyt, ja olenkin vain ihan oikeasti jo aika iso. Vaikka ääää miksi sillä olisi edes väliä!?

Ystäväni kertoi minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että syön nykyään. Se teki minutkin iloiseksi. On oikeasti aika ihanaa, ettei tarvitse aiheuttaa huolta ja turhautumista läheisissä. Toki edelleen kalvaa ajatus siitä, että nyt kukaan ei enää huomaa, koska en ole enää pieni. En ole enää se, jolla sanotaan "voi kun sä oot niin pieni!". En osaa vieläkään selittää, miksi sitä edes kaipaisin. Olen edelleen kasvoiltani jopa omasta mielestäni ihan kaunis, enkä ole ihmisenä muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi jaksamisen ja pinnan lisääntymisen myötä. Miksi se pienuus on muodostunut niin tärkeäksi asiaksi, en voi ymmärtää itsekään. Jos jollain on avain tähän lukkoon, voisin lainata sitä, kiitos.

Sit vähän kuvia kertomaan enemmän kuin sanat :)

Turvajälkkäri, ampparijäde! Huomatkaa hieno kynsikokeilu ;)

Jotain muutakin kuin amppareita välillä!

Lounasruokalassa koulutuspäivänä. Ensinnäkin, söin kahtena päivänä tavallisessa linjastoruokalassa. Viimeksi tein niin varmaan keväällä, joten oli jo aikakin. Otin rohkeasti molempina päivinä, ja oli jotenkin ihanaakin syödä normaalisti! Siis ihan oikeasti katsokaa tuota keiton määrää! Ja kaverina pari palaa leipää :)

Tästä olen tosi ylpeä! Olin työn puolesta taas tien (tai siis raiteiden) päällä, ja otin jo pari kertaa himoitsemani wrapin aseman ärrältä. Tuo ei tosiaan ollut mikään makuelämys, mutta söin sen lounaaksi junassa oikein hyvällä ruokahalulla :)

Joo, näyttää pieneltä, mutta pointti tässä onkin se, että kehtasin ostaa kahvitauolla koulutuksessa hedelmien lisäksi myös keksin :) Iso juttu mulle tuossa tilanteessa!

Ainiin ja koulutuspäivän ruokailutilanteesta pakko muuten vielä kertoa yksi juttu. Ekana päivänä söin kanaa ja riisiä. Huomasin, ettei yksi tuttuni ottanut riisiä ollenkaan. Ahdistuin hetkeksi, koska ajattelin, etten minäkään olisi saanut ottaa, ja apua mikä läskipossu olenkaan! No, tämä tuttuni hakikin kolme palaa leipää ja osti vieläpä jätskin jälkiruuaksi. Siinä vaan itse mielessäni totesin, että hitto, toihan on just normaalia! Syö sitä, mitä mieli tekee. Jäi nälkä, otanpa lisää leipää. Kylläpäs on hyvännäköinen jätski tuolla naisella, ostanpa itsekin sellaisen. Niin sen pitäisi mennäkin! Mun pitäisi ehkä usemmakin käydä jossain lounaspaikoissa, jotta näkisin mallia normaaliin ruokailuun. Suosittelen samaa myös muille! Olen huomannut, että terveiden ihmisten kanssa ruokailusta saa oikeasti aika hyvää buustia. Sitä jännittää etukäteen tosi paljon, mutta sitten huomaakin, että mitään pahaa ei tapahtunut :)

Sinnetännetonne.

Voi morjens mikä viikko ollut tähän asti. Maanantai oli reissupäivä, joten työpvä venyi taas hieman. Päivä sisälsi kaksi melko intensiivistä palaveria, joten senkin puolesta oli uuvuttava päivä. Sitten tiistaina jouduinkin työterveyslääkärin kautta suoraan sairaalan päivystykseen, jossa sai istua takapuolensa puuduksiin. Ei mitään vakavaa periaatteessa ollut, mutta kuvantamisen vuoksi piti mennä heti. Kaikki kunnossa nyt ja lääkkeet kourassa. Päivystyksessä on tosi rankkaa, vaikka siellä lähinnä vaan istuu. Jotenkin vaan just se venailu ja epätietoisuus sekä sairauden ilmapiiri on kuluttavaa. Jos keskiviikkona ei olisi ollut tiedossa mielenkiintoinen päivä sekä erittäin pakollisia työjuttuja, olisin pitänyt sen toipumispäivänä. Well, no can do. Sitäpaitsi tunsin olevani aivan hyvissä voimissani oikeastikin :) Keskiviikko venyikin sitten about 14 tunnin päiväksi. Tänään oli koulutuspäivä, jota ennen ja jonka jälkeen piti vielä tehdä omia duunijuttuja. Huh, ihan hengästyttää. Ja kävin mä salillakin tänään (joka oli muuten taas aivan törkeän kivaa :)).

Pelottavinta on, ettei mua varsinaiseti väsytä. Vielä. Eilenkin kävin aivan ylikierroksilla, joten nukkumaan meno oli vaikeaa. Puuh. Vielä huomenna samanlainen päivä kuin tänään, ja varmaan pitää vielä vähän enemmän värkätä duunijuttuja koulutuksen ulkopuolella. Onneksi tällaisia viikkoja ei ole usein. En varmaan pitkään jaksaisi. Ja siis mulla on ihan jäätävä nälkä about koko ajan. Olen kyllä myös syönyt sen mukaisesti! Tiistaisen sairaalaepisodin vuoksi silloin jäi välipala väliin, ja sen jälkeen on vaivannut tämä pohjaton nälkä. Voiko jonkun yhden pikkujutun poisjääminen muka oikeasti vaikuttaa näin paljon? Ehkä tässä on nyt vaan ollut yksinkertaisesti ollut tosi kuluttavia päiviä. Eilenkin oli ihan tärinänälkä, vaikka ruokailusta oli vasta alle tunti :D No, lisää ruokaa koneeseen nyt vaan!

No kyl mä ehdin muutakin kuin kiirettä ;)

Hyviä juttuja.

Tähän alkuun haluan vielä erikseen kiittää teitä kaikkia, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni niin tsemppaavia ja erityisesti järkeviä sanoja! Kiitos! Oikeasti ahdistukseni varmasti puolittui. Kiitos tuhannesti ja enemmänkin :)

Sitten haluan jakaa hyviä juttuja kuluneelta viikolta:

- Pyysin puolisoa tekemään ruokaa, jotain ihan perussettiä. As usual, "perus" ei kuulu mieheni sanavarastoon ;) Kotiin saapuessani lautaselle tulikin itsetehtyjä hernetäytteisiä ravioleja ja lohta :D Voi kääk kuinka ihana mies mulla on!

- Tein itse nokkoslettuja! En edes muista, milloin viimeksi olisin tehnyt minkäänlaisia lettuja, mutta hyvin ne onnistuivat! Koostumus oli hyvä, samoin ulkonäkö. Harmi vaan, että ne maistuivat AIVAN kamalilta :'DDD Oikeasti oli pakko sylkeä pois ja heittää roskiin, haha! 

Making of.

Valmiita vihdoin!

Moni kakku päältä kaunis... :D

- Ostin kivoja uusia kynsijuttuja halvalla :)

- Kävin salilla, ja se oli niiiiin kivaa! Oli aivan mahtavaa huomata, että kyllä siellä salin puolellakin tulee hiki :D Mä nimittäin en ole uskonut, että salilla voi saada kunnollista hikeä pintaan. Olen ajatellut, että siihen vaaditaan kovatehoinen aerobinen treeni. Totta kai juoksumatolla tehdyllä alkulämpällä oli iso vaikutus, mutta kun saa hien pintaan, pysyy se todellakin yllä. Sain myös fyssarilta vihreää valoa salilla käymiseen (kerran viikossa), koska hänenkin mielestä on hyvä etsiä uusia ulottuvuuksia liikuntaan.

- Olin päättänyt ostaa pinaattilettuja. Kaupassa tuli kuitenkin kunnon taistelu sairauden kanssa. "Veriletuissa on kolme kaloria vähemmän, otan niitä. Hei katos, porkkanaletuissa on kokonaiset seitsemän kaloria vähemmän!" Voitin sh-ajatukset! Nakkasin pinaattiletut koriin ja lähdin kiireen vilkkaa eteenpäin ennen kuin muuttaisin mieleni. 

kuva

Tästä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon :)