Parantunut!

Moi todella pitkästä aikaa!

Otsikko kertookin olennaisimman, Tai no, jos en nyt ihan 100% parantunut niin ehkä 85% ja syömishäiriöklinikalta uloskirjattu! :) Ensimmäisen kerran syömishäiriöhistoriani aikana koen, että olen valmis päästämään anoreksiasta irti. Se ei ole enää osa identiteettiäni vaan se on osa menneisyyttäni. Voin rehellisesti sanoa, että kolme vuotta sitten kun tein päätöksen parantua, en välttämättä uskonut pystyväni tähän. Pelkäsin, että joko kroonistun tai sitten lihon satakiloiseksi. Kumpaakaan ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. 

En väitä, ettenkö yhä joka päivä jossain vaiheessa kohtaisi ajatuksia siitä, että olen liian iso. En kuitenkaan ajattele läheskään niin rumasti itsestäni kuin aikaisemmin, ja ajatukset menevät suht nopeasti ohi. Ne ajatukset eivät myöskään vaikuta toimintaani juurikaan. Saatan jotain ateriaa satunnaisesti keventää, mutta en esim. skippaile tai sellaista radikaalimpaa. Olen joskus sanonutkin, että uskon paranemisen olevan enemmänkin sitä, että oppii tasapainoilemaan ajatusten kanssa kuin että ajatuksia ei tulisi enää ollenkaan. Mielestäni olen saavuttanut tämän. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni!

Tässä pieniä arjen esimerkkejä siitä, miten pitkälle olen päässyt:

- Työkaveri toi täysin yllättäen jätskin (ei mikään mehujää vaan ihan kunnon Classic). En hetkeäkään miettinyt, ettenkö ottaisi jäätelöä vaan söin sen hymyssä suin.

- Lähdimme juhliin pidemmän ajomatkan päähän. Aikaisemmin olisi ollut kauhea show miettiä, mihin aikaan, mitä ja missä voisin syödä. Nyt vain istuin autoon ja went with the flow.

- Menimme kylään porukoilleni. Äitini oli tehnyt lettuja. Otin niitä, vaikka ei ollut sitten yhtään minkään aterian "aika". 

- Menin ystävälleni yökylään. Yleensä syön kotona vain ruisleipää, mutta sitä ei ollut, joten otin tarjolla ollutta kauraleipää.

- En mittaa enää ruokiani käytännössä ollenkaan. 

- Jos maha tuntuu tyhjältä, otan jotain syötävää - vaikka se olisi virallisten aterioiden välissä.

- Olin terassilla lukemassa kun puolisoni toi meille jäätelöt. Olin juuri ajatellut mennä ottamaan päivällistä, mutta miksipä jälkiruokaa ei voisi välillä syödä ennen ruokaa :) Eli sinne meni mahaan sekin jäätelö!

- Jos joku ateria viivästyy, ei vointi romahda samantien. Vararavintoa on siis kertynyt, mutta se on oikeasti aika hyödyllistä arjen kiireen ja muutosten keskellä :)

Kylläpä on paljon jätskeihin liittyviä juttuja, mutta jätski on kyllä niiiin hyvää! Ihan hukkaan ovat menneet ne kesät, joihin on kuulunut ehkä yksi mehujää :D

En usko, että tulen jatkossakaan ihan hirveästi tänne kirjoittelemaan. Jos joku haluaa jostain tietystä aiheesta vaikkapa paranemiseen liittyen kuulla, kirjoitan erittäin mielelläni. Tämä oli alunperin purkamispaikka, josta sai myös hyvää vertaistukea sekä herättelyä. Nyt noille ei ole varsinaisesti tarvetta. Koen kuitenkin vahvasti halua valaa uskoa niihin, jotka vielä kamppailevat kuten minä vielä pari vuotta sitten. Eli kysyä saa ja tosiaan toivoa postauksia!

Aloitin blogini kirjoittamalla, että olen elämäni velkaa puolisolleni. Olen edelleen sitä mieltä. Ilman häntä en olisi tässä kertomassa, kuinka onnellinen olen. Läheiset yhdistettynä motivaatioon sekä saamaani monipuoliseen ja hyvään hoitoon mahdollistivat paranemiseni. Kiitos myös kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! Älkää ikinä luovuttako, koska jumankauta paraneminen on sen arvoista! 

kuva

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva

Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Terve elämä edessä.

Mieheni joutui osalliseksi aika vakavaan tapaturmaan viime viikolla. Mieheni on luojan kiitos kunnossa, mutta kauheaa kuultavaa oli muiden osallisten kohtalo. Pari jäi elottomana makaamaan, yksi menetti ilmeisesti suurimman osan hammaskalustostaan... Tapahtuma laittoi todella miettimään sitä, kuinka katoavaista kaikki on. En tiedä, miten selviäisin ilman puolisoani. Haluan elää, ja haluan elää hänen kanssaan koko loppuelämäni, joka toivottavasti kestää molemmilla vielä moooonta kymmentä vuotta. Miksi tuhlaisin arvokkaan yhteisen aikamme siihen, että murehdin leivän kaloreita? Tällaiset tapahtumat laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. 

Muutenkin olen tässä lähiviikkoina alkanut ihan todella tykkäämään koko ajan enemmän itsestäni ja kropastani. Vartaloni suhteen teen totta kai edelleen töitä hyväksymisen eteen, mutta mielestäni näytän oikeastaan aika hyvältä. Mä en oikeasti ole läski, mitä ihmettä! Läskioloja tulee totta kai, mutta tiedän jatkuvasti paremmin ja paremmin, että en sitä ole. 

Sovitin kaverin kirpparikamoja :D Ei lähtenyt hame eikä paita mukaan. 

Pyöräilyasu.

En ole vielä maalissa, mutta sanoisin, että maaliviiva häämöttää jo ihan oikeastikin. Käytän edelleen usein samoja ruoka-aineita päivistä toiseen, mutta osa siitä on myös rutiinia ja helppoutta. Vai tietääkö joku jonkun terveen ihmisen, joka ostaa joka kerta eri leipää tai juustoa? Tai jos tietää, niin se on varmasti yksittäinen tapaus. Kyllä esimerkiksi mun äiti on suosinut samaa juustoa jo todella monta vuotta. Joskus voi vaikka tarjousten mukaan vaihtaa hetkeksi, mutta miksi vaihtaa hyväksi todettua ihan vain vaihtelun vuoksi? Se, mikä erottaa terveen ja sairaan, on suhtautuminen muutoksiin. Jos se vakkarijuusto on loppu kaupasta, ei äitini ala itkeä tai käänny kannoilleen ja jätä koko juustoa ostamatta. Minäkään en enää tee kumpaakaan edellä mainituista. Tai jos ruokailurytmi menee jonkun juhlan vuoksi miten sattuu, ei terve ihminen ole siitä ainakaan kovin moksiskaan. Silti on täysin normaalia arkena noudattaa samoja ruoka-aikoja. 

Syömishäiriössä hämärtyy terveen ja sairaan raja. Sairastaessa kaikki oma sairas tekeminen tuntuu normaalilta. Nyt kun olen tervehtymässä hyvää vauhtia, olen joutunut ihan oikeasti pohtimaan, mikä oikeasti on sairasta ja mikä ei. Enkö syö kermaista pastaa siksi, että siinä on paljon rasvaa vai siksi, etten tykkää sellaisesta suutuntumasta? Enkö syö homejuustoa sen kaloreiden takia vai koska en tykkää sen mausta? Enkö syö paksuja leikkeleitä tai paksuja juustoviipaleita, koska niissä on ohuita siivuja enemmän kaloreita vai koska puraistessa niissä on ihan liikaa tavaraa? Kaikissa noissa syy on ehdottomasti jälkimmäinen, mutta monen saattaa olla vaikea uskoa sitä. Anorektikon leima on aika tiukassa, joten läheiseni saattavat kyseenalaistaa valintojani, koska olen niin pitkään mennyt sairauden pillin mukaan. Enkä siis yhtään ihmettele, itse tekisin varmasti samaa! Kuitenkin siksi voi olla itsekin välillä vaikea tietää, mikä on valintojeni taustalla: sairaus vai oikea mieltymys. 

Onko samanlaisia pohdintoja toisella puolella ruutua?

Varjoista valoon.

Muutama viikko sitten olin kolme päivää festareilla. Vkl aikana paino tippui jonkin verran, ja olin siitä aika iloinen. Sen jälkeisenä viikkona mulla oli koko ajan nälkä, siis oikeasti ihan jatkuvasti. No, mähän sit söin. Näköjään se mun hyvinvointipaino ei ole niin alhaisissa lukemissa, joihin se tippui (vaikka siis ei edelleenkään alipainon puolelle mennyt). Nyt olo on tosi läski ollut jo monta päivää. Fiilistä on varmasti edesauttanut aika paljon tämä mun edellisessä postauksessa mainitsemani sairastelu. En ole pariin viikkoon päässyt urheilemaan, ja se ketuttaa. Nyt on edelleen pientä flunssan jälkioiretta, ja kun on antibioottikuuri päällä hampaan tulehdukseen niin kai se on fiksua olla treenaamatta... Kuitenkin treenatessa vähänkään kovempaa vastustuskyky hetkeksi laskee, ja kun on jo valmiiksi tulehdus päällä niin jokainen voi vain arvata, mitä siitä seuraisi.

Läski ja laiska-oloa ei ole helpottanut myöskään se, että puolisollani on alkanut nyt kuntoiluvimma. Harmittaa itseä niin paljon, kun toinen tulee kotiin puuskuttaen paita hiestä läpimärkänä samalla, kun itse makaan sohvalla. Olen suoraan sanottuna hieman kateellinen. Kroppa kaipaa liikuntaa! Samoin pääkoppa... Onneksi olen kuitenkin pystynyt pitämään jäitä hatussa, koska ihan oikeasti seuraamukset tässä kunnossa treenaamaan lähtemisestä saattaisivat olla aika isot ja pahat.

Anyways, tämän läskiolon vuoksi olen pari päivää syönyt vähän huonommin. Olen skippaillut ja yhdistellyt aterioita. Todella helposti edelleen ajatusmaailma lähtee lipsumaan sairaan puolelle, jos sille antaa hetkeksikään valtaa. Eilen en esimerkiksi antanut itselleni lupaa ottaa mehujäätä tai tikkaria. Tyhmää. 

Olen myös ollut jotenkin todella vetämätön ja kärsinyt päänsäryistä. Arvatkaa, kuinka hanurista on, kun vetää jo valmiiksi vahvoja särkylääkkeitä ja tulee hedari. Ja siihen hedariin ei voi ottaa mitään lisää. Murr! Kai nuo lääkkeet vaan väsyttävät ja aiheuttavat myös päänsärkyä. 

MUT HEI. Pakko lopettaa positiiviseen hetkeen ja ajatukseen eiliseltä: Olin eilen festareilla taas, ja siinä kun reivasin menemään öö kuudetta tuntia putkeen, niin totesin, että otan mä kuitenkin sata kertaa mieluummin sen hetken kuin alipainoisen laihuuden. En olisi voinut nauttia illasta samalla tavalla, jos en olisi paremmassa fyysisessä kunnossa. En olisi jaksanut kunnolla, ja sen lisäksi olisin joutunut pelkäämään, kestääkö kroppa vai romahdanko kohta. Muistan kahden vuoden takaiset festarit, kun en oikeasti jaksanut ja se pelotti. Sama paikka, sama ihminen, mutta monta kiloa enemmän onnellisuutta ja hyvinvointia.

Perhe. Ystävät. Työ. Musiikki. Reivit. Luonto. Loma. Hyvinvointi. Ruoka. Matkustaminen. Urheilu. Elämä. Kaikki tämä ja paljon muuta mieluummin kuin anoreksia, alipaino ja ahdistus. <3

Reissussa osa 1.

Kauhean paljon kerrottavaa, joten taidan jakaa tälläkin kertaa reissupostauksen osiin :) Kerron tässä ekassa heti kärkeen yleisfiiliksestä ja erityisen hyvin menneistä jutuista. Tokassa osassa kerron tarkemmin erilaisista haasteista ja kuinka selvisin niistä.

Lähdimme siis heti edellisen postauksen jälkeen reissuun puolisoni kanssa. Olimme matkalla melkein pari viikkoa. Reissu osui tällä kertaa Aasian suunnille. Totesin heti matkan alussa, että tällainen uusi aluevaltaus ei olisi ruokailujen suhteen onnistunut meikäläiseltä vielä edes viime kesänä, saati sitä edellisenä, kun vasta harjoittelin syömistä. Ajoitus oli nyt oikea, koska matka meni paremmin kuin hyvin! 

Ai että kuulkaa kuinka mahtavalta tuntuu kertoa, että söin (melko) vapaasti, herkuttelin, kokeilin uutta ja nautin! Ruuasta ei tullut ahditusitkuja _kertaakaan_! Toki morkkiksia tuli muutaman kerran ja läskioloja välillä, mutta en antanut sen pilata meininkiä. Tietysti joka päivä tuli käveltyä tosi paljon + kuumuuskin kuluttaa ihan eri tavalla, joten monena päivänä pystyin ns. oikeuttamaan syömisiäni edellä mainituilla. Totesin kuitenkin, että ihan sama millä oikeutan, kunhan syön! Ja niin tein. Ruokailurytmi meni aika pyllerölleen, mutta siitä lisää tokassa postauksessa.

Erityisen isoja voittoja:
- Erilaisten pullien ja kakkupalojen maistelua melkeinpä joka päivä (hotellin aamiaisella lähinnä).

- Kokonainen Starbucksin frappucino-juoma kermavaahtoineen päivineen! Tämä oli viime kesän reissun haastelistalla, mutta en sitä suorittanut. Nyt nimettiin se kesähaasteeksi, jonka suorittamisesta saan palkinnon ;)

- Oma-aloitteisesti jätskiä, gelatoa ja froyoa :)

Keksigelatoa, niin hyvääääää nommm!

- Onnistuin tekemään ruokavalintoja ilman, että niissä kesti tuntia tai että ensin tuli itku. Joo, joskus valitseminen kesti, mutta ei niin kauan kuin aiemmin. 

- Söin myös pelottavia ruokia, kuten pähkinäkastikkeessa ollutta kanaa (lentokoneessa nälkäkuoleman partaalla, ei paljoo pähkinät ahdistanut siinä nälässä :D), leivitettyä kanaa, uppopaistettua jotain juttua (en tiedä mikä se oli xD), riisiä, nuudelia...

Joku aivan random nuudelikeitto tai mikälie :D Ihan hyvää oli kyllä!

No en kyllä jaksanut koko annosta, kunnon rekkamiesmeininki! En kuitenkaan ahdistunut määrästä, vaan päätin syödä sen minkä jaksan.

- Aamupalatarjonta oli kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen mannermainen, mutta sain silti muodostettua muutamalla muuttuvalla tekijällä varustetun vakiocombon. Siihen sisältyi kasviksia, munakokkelia, itämaisia leipäjuttuja sekä jogurttia hedelmillä&muroilla :) Kyllä jaksoi painaa menemään joka päivä kunnon aamupalan jälkeen!

En ole enää laiha. Se on fakta, joka on vain hyväksyttävä. Olen kuitenkin kaikkien tulleiden kilojen verran onnellisempi! Aina ei peilikuva miellytä ja ahdistaa lyllertää eteenpäin, mutta pystyn nauttimaan elämästä paljon enemmän! Enkä sitäpaitsi näyttänyt kuvissa edes niin valaalta kuin olen kuvitellut näyttäväni. Kehonkuva alkanee pikkuhiljaa mennä normaalimpaan suuntaan aina välillä :)

Haluan sanoa vielä tähän loppuun jälleen kerran, että uskaltakaa! En tiennyt ruokien kaloreita, herkuttelin jollain tavalla joka päivä, mutta en lihonut. En siis ole käynyt vaa'alla, mutta jos syömishäiriöinen ei usko lihoneensa, niin tuskin on :D 

Wins!

Sain viestin mieheltäni. 

"Mennäänkö jätskille töiden jälkeen?"

"Joo mennään vaan."

En osannut päättää, mihin mennään.

"En mä tiiä, Spice Icesta saa jätskiä, tuolta toisesta froyoa."

"No mennään tonne toiseen."

"Joo mennään vaan, froyossa on vähemmän....eiku..."

":D no kyl me mennään hei jätskille Spie Iceen, ku jätskille oltiin tulossa!"

Valinnanvaikeus iski: päärynäjäätelöpallo, pyörremyrsky, strösselipehmis...

"No hei otat ton pehmiksen salmiakki-lakritsiströsselillä!"

"Joo, mä otan sen!"

---

"Hei ooksä jo maksanut?"

"En vielä."

"Voisiks mä saada vielä lisätäytteeksi tähän valkosuklaata? :)"

Ja niin sain ja söin. Siis tajuatteko: ihan oma-aloitteisesti tuhdinsin herkkuvälipalaa (joka kaiken kukkuraksi oli ajankohdallisesti jo tosi lähellä päivällistä)! Tästä taisi tulla uusi lempparini ja ehkä jopa kesän vakkariannos: vaniljapehmis, jonka päällä on salmiakki-lakuströsseliä ja sivussa valkosuklaakuutioita. Strösselit sulavat just sopivasti pehmikseen eli siitä tulee ihanan salmiakin makuista, ja sit siihen valkosuklaata kaverina. Niin hyvää, ettei sanotuksi saa! 

Ei mulla muuta :) Paitsi ehkä että anoreksia haista p!

Pehmis ei ollut mikään iso, mutta tota suklaata tuli aika runsaasti :D

Nothing tastes as good as skinny feels?

Nothing tastes as good as skinny feels.

Not true. Sooooo not true.

Tässä muutama esimerkki (joita anoreksia ei sallisi, mutta ovat omnomnomnom):

voileipäkakku (söin sitä tänään porukoilla ja sain sitä kotiinkin mukaan <3)
juustonaksut
broilerin jauheliha 
kanawrap
halloumi
frozen yogurt
ruisleipä
spagetti/pasta etenkin ravintolassa
muromysli
suklaa
irtokarkit
päärynäjäätelö
popcornit
sipsit
makaronilaatikko
jogurtti-/suklaapäällysteiset pähkinät
munakas
nuudelit
jogurtti
piparkakkutaikina :D
korvapuustit

Muutaman nyt mainitakseni :) Mitä muuta? Jatkakaa listaa!


Ps. En väitä, etteikö noiden syöminen tuottaisi enää ahdistusta tai morkkista, mutta hei, olen niistäkin selvinnyt elävänä!

Valintani on elämä.

En väitä, ettenkö joka päivä jossain vaiheessa ajattelisi, että olen hirveä läski. Kuitenkin olen pikkuhiljaa alkanut siedättymään omaan kroppaani. Olen tällainen, that's it. Käyn salilla ja liikkumassa ilman, että ajattelen (pelkästään) laihduttamista. Pystyn ottamaan yllättäen eteen tulevan herkun ja syömään sen. Tai no, riippuu toki herkusta, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen :D Voin joustaa ruoka-ajoissa suuntaan ja toiseen, jos sellainen tilanne tulee. Toisaalta pystyn hoitamaan evästyksen myös muiden läsnäollessa tai vaikka kävellessä. En ole täysin vapaa vielä ja romahduksia milloin mistäkin tulee välillä, mutta olen todella ylpeä siitä, miten vaikean matkan olen kulkenut. 

Paino ja punnitus ovat edelleen asioita, jotka ovat äärimmisen vaikeita, mutta ne eivät onneksi kuulu jokapäiväiseen elämään eli pystyn elämän melkoisen normaalisti siitä huolimatta. Aika yksipuolisesti arkena syön edelleen (eli samoja ruokia), mutta uuden kokeileminen ei ole enää mahdottomuus vaan enemmänkin mahdollisuus. Painoni on pysynyt n. kilon vaihteluvälillä nyt kohta vuoden, vaikka olen syönyt karkkia, sipsejä, pizzaa, jäätelöä, pullaa, keksejä ja mitähän vielä. Alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että jos muuten syö normaalia, terveellistä ruokaa säännöllisesti, eivät herkuttelut vaikuta painoon juurikaan. Toki koen morkkiksia ja musta on tuntunut, että paino nousee nousemistaan, mutta jos katsoo pidempää aikaväliä eli nyt kulunutta vuotta, niin eihän se ole todellista. Edelleen mua pelottaa, että mitä jos se paino kuitenkin räjähtää käsiin, mutta se ei ole enää niin rationaaliselta tuntuva pelko. Rationaalistahan se ei ole koskaan ollut, mutta siltä se on tuntunut. Kamppailen päivittäin kaikenmoisten fyysisten oireiden kanssa, mutta se laittaa vain ajattelemaan, että mikähän olisi tilanne, jos en olisi päättänyt parantua. Jos olisin jatkanut samaa rataa, en välttämättä edes istuisi tässä kirjoittamassa. 

Olen valinnut elämän. Elämän, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta jossa on myös tasaista arkea. Syömishäiriön kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua ja hyvin äkillisiä vuoristoratoja. Olen valinnut elämän, jota voin jatkossakin viettää rakkaimman ihmisen kanssa. Olen valinnut elämän, jossa voin käydä töissä ja edetä urallani. Olen valinnut elämän, jossa läheisteni ei tarvitse jatkuvasti pelätä puolestani tai pettyä valintoihini. Olen valinnut elämän, ja aion nauttia siinä. 

Muistakaa tekin elää, se kannattaa! 

Frozen yogurt vadelmapyreellä <3

Oivalluksia.

Kävin tooosi pitkästä aikaa bodycombat-tunnilla. Oli niiiiin kivaa ja rankkaa, että huh! Sen jälkeen ensimmäinsen ajatukseni oli, että nyt on saatava jotain palauttavaa suuhunpantavaa. Salilla ei ollut mitään hyviä just silloin valikoimassa, joten kävin ostamassa proteiinishaken kotimatkan varrelta. Siinä sitten mietin, että mitäs tuotteita mun edellisellä salilla olikaan (vaihdoin siis salia liikuntakiellon päättymisen yhteydessä). No jaa-a, siitäpäs ei mulla ole minkäänlaista hajua, koska en mä ikinä, siis IKINÄ ostanut sieltä mitään palautus-, proteiini- tai energiatuotteita. Muutaman kerran ostin omenan ja kerran ruisleivän, hiphei. Eikä mulla koskaan tullut mielen viereenkään ostaa jotain patukoita tai juomia. Ja siis ottaen huomioon, että välillä vedin 4h jumppia putkeen tai melkein kolmituntisen sisäpyöräilymaratonin. Vedellä mentiin, eikä muuta. Joskus oli pastilleja kotimatkalle, ooh. Tätä on siis ihan vilpittömästi vaikea uskoa nykyään. Joku prodepatukka tms. on aina pakko saada treenin jälkeen.

kuva
No ei kyllä päde meikäläiseen, näytän hikoillesani aivan monsterilta :D

Seuraava ajatus oli, että heti ruokaa kotona, kiitos! Kyllä mä aiemminkin söin yleensä jotain jumpan jälkeen kotona, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka ravitsevia nollakalorituotteita ne olivat. Päädyin tekemään kanaa ja kasviksia. Mutta oh noes! Pakkasessa oli vain wok-vihanneksia, joissa on 50kcal/100g. siis Omg 50 kaloria sadassa grammassa, en varmana syö kun yleensä on 25-30 kcal. Mitäs nyt, muutakaan ei ole, yhyy! Sitten pysäytin itseni: Niina nyt oikeasti! Ne on vihanneksia ja kasviksia. 20 kcal enemmän per sata grammaa ei ole yhtään mitään niissä. Siinä vielä hätäpäissäni laskin, paljonko yhteen ruoka-annokseen tulee enemmän kaloreita, jos teen näistä "tuhdimmista" verrattuna kevyempiin. Lopputulos oli päätähuimaavat 30 kcal enemmän. Siis 30 hemmetin kaloria, nyt järki käteen, vihannekset pannulle ja ei mitään mutinoita. Ja näin tein, paistoin ja söin. Ja teinpä vielä nuudeleitakin kaveriksi, koska nälkä. Oli hyvää. Olin ylpeä itsestäni! Joo joo ihan superpieni askel ihmiskunnalle taas kerran, mutta aika iso askel minulle! Ei tarvitse tulla kiitos tästä sitten kenenkään avautumaan, että kuinka en varmasti halua parantua, koska katson vihanneksistakin kalorit vielä ja plaaplaa. Joissain pikkujutuissa mulla on vielä omat haasteeni, joissain tosi isoissa asioissa olen jo erittäin pitkällä, ellen jopa maalissa. Joten saanen iloita tästä henkilökohtaisesta, pienestä voitostani ihan rauhassa :) Oli hanaa syödä kunnon ateria rankan treenin jälkeen!

Nyt taidan ottaa vielä foam rollerin esiin ja rullailla lihaksia, koska kehonhuoltoa ei sovi unohtaa. Siis minä haluan huoltaa kehoani! Ihan todella :) Aikaisemmin kaikki venyttely-, pilates- ja muut "höpöhöpö"-tunnit saivat jäädä "huonokuntoisille himmailijoille". Nyt ymmärrän, että nekin ovat tärkeitä. Ihmeiden aika ei ole ohi, vanhakin koira näköjään oppii uusia ajatusmalleja :)

kuva

Viikonlopun kohokohdat!

Viikonlopppu hurahti nopeasti ohi. Oli oikein mukava pe-su-ajanjakso kaiken kaikkiaan :) Tässä viikonlopulta (tai no pe-su) mainitsemisen arvoisia asioita:

Perjantaiaamun aloitin ekaa kertaa tuorepuurolla. Olin torstaina illalla laittanut jääkaappiin muhimaan seuraavan yhdistelmän:
1 dl ruishiutaleita
1 dl luonnonjogurttia
mustikoita
makeutusainetta, kanelia

Ihan jees, mutta ei ihan odotusteni tasoinen. Jotenkin lämmin puuro natsaa paremmin varsinkin syksyisen sään vallitessa.

Perjantaina oli myös ultimatehaaste kyseessä, kun olin päättänyt yllätyksenä puolisolleni syödä ravintolassa hampurilaisen. Ja siis hittolainen, mähän tein sen! En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon mua jännitti ja kuinka ylpeä itsestäni olin! Myös puolisoni oli ylpeä, vaikkei sitä niin vahvasti näyttänytkään kuin olisin toivonut. Mutta ei siitä sen enempää, tiedän hänen olleen iloinen mun puolesta :) Söin kasvishampparin ruiskuorella, joten aika helppo sinänsä, mutta kyllä sitä majoneesia oli tosi tuhdisti, eikä kasvispihvitkään mitään kovin kevyitä olleet. En väitä, etteikö olisi ahdistanut, mutta selvisin silti. Melkein koko hampparin söin. Ja hyvää oli, voin kertoa! Kerrankin salaatti jäi lähes koskemattomaksi :D

Lauantaina puolisoni kysyi toiveita päivälliseksi. Sanoin, että ei mitään ihmeellistä tarvita, jotain ihan perusruokaa. Joo niin varmaan, sainkin taas kunnon gourmetruokaa: kalaa (jonka nimeä en edes muista) ja täytetty herkkusieni! On mulla vaan niin ihana mies! Onneksi hän myös tykkää tosi paljon kokkailla, joten molemmat hyötyvät ;)

La-illalla oli vuorossa hardstyle-/hard edm-tapahtuma, jossa tulikin taas tampattua pohkeet hajalle! Sunnuntaina oli vähän heikko happi viiden tunnin yöunien vuoksi, joten menimme lounaalle Subwayhin. Sen jälkeen hengasimme vain kotosalla leffoja ja telkkarisarjoja katsoen :)

Mulle tuli viikonloppuna tosi vahvasti sellainen olo, että hitto miten hienoa elämä on kun ei tartte koko ajan enää juosta anoreksian pillin mukaan! Sain tälle ajatukselle vahvistusta kun kävin vaa'alla ja saatoin huokaista helpotuksesta. Painoni on viimeiset kuukaudet pysynyt aikalailla samoissa lukemissa n. kilon vaihtelulla. Tämä oli helpotus, koska olen syönyt paljon paremmin pari viikkoa jo johtuen siitä, että puolisoni on vastannut monista ruokailuista. Myös itse annostellessani olen ottanut isompia annoksia. Edes hamppari ei nostanut painoani pilviin (kuten terve järkikin jo kertoo). Tajusin myös hokon jäljiltä, että en todellakaan halua päiväosastolle, enkä sitä voi välttää oikein muulla kuin syömällä vapaammin. En halua olla töistä pois tän sairauden vuoksi päivääkään, enkä myöskään aio olla! Mä olen päättänyt selvitä voittajana, ja se alkaa koko ajan näyttää todellisemmalta. Totta kai kehonkuva on edelleen aivan päin prinkkalaa ja moni asia on vielä työn alla, mutta näiden parin viikon aikana olen mielestäni ottanut ison askeleen eteenpäin :)

Pohjalta ylös hyvien hetkien ja ihanien ihmisten avulla.

Eilen menin töiden jälkeen hyvän ystäväni luokse. Hän laittoi meille ruokaa. Olin antanut täysin vapaat kädet (muutamia inhokkeja lukuun ottamatta ;)), joten odotin sekä innolla että jännityksellä, mitä sieltä tulee. On tyhmää, kuinka paljon jännittää edelleen, kun joku muu tekee ruuan. Mutta hei, pystyn kuitenkin ottamaan näitä haasteita vastaan! Syötiin itämaista kanakeittoa ja leipää sekä jälkkäriksi mehujäät. Ihanan normaalia! :) Huomaatteko, normaali ei ole enää kaikessa kirosana ;) 

Kun mainitsin ohimennen olevani normaalipainossa, ystäväni ilme oli aivan priceless. Hän ei olisi uskonut. Tämä reaktio oli mitä parhain viime päivien läskiahdistusten jälkeen. Lisäksi myöhemmin kun soitin äidilleni, hän sanoi, että näytän edelleen liian laihalta. No tähän nyt en kyllä voi yhtyä, mutta oli se kiva kuulla, etten muiden silmissä ainakaan läskiltä näytä. 

Nämä hyvät hetket tulivat tarpeeseen, koska romahdin toissapäivänä aivan täysin. Jouduin pitkästä aikaa turvautumaan ahdistuslääkkeeseen. Olo oli epätoivoinen. Itkin silmät päästäni ja maailma tuntui kaatuvan. Tähän johti moni asia, mutta yksi syy oli melko varmasti se, että päivällinen jäi aivan liian kevyeksi. Korvasin päivällisen käytännössä välipalalla. Joskus se ei vaikuta juurikaan, mutta nyt monen muun tekijän kanssa yhdessä tämä kaatoi mut. Annoin pikkusormen anoreksialle, ja se lähti heti kiskomaan koko kättä mukaan.Tästä huomasi taas, kuinka tärkeää mulle on edelleen syödä riittävästi. Jälleen kerran totesin myös, että luojan kiitos mulla on mun rakas mies ja koira. Tästäkään romahduksesta en olisi selvinnyt (näin hyvin ainakaan) ilman heitä. <3

Eat, sleep, rave, repeat!

Huuuuuuuuhhuh mikä viikonloppu takana! Tänään olen kuin vanha mummo: jalat ovat turvonneet, jalkapohjiin ja kantapäihin sattuu taukoamatta, sisäreisi on jumissa pohkeista puhumattakaan sekä polvia särkee (wtf?). Kolme päivää armotonta tamppausta, reivaamista, tanssimista ja pomppimista takana. Eilen painelin menemään jopa kuusi tuntia putkeen istumatta muuta kuin vessanpöntöllä pari kertaa :D Aivan sairaan ihana Summer Sound-festariviikonloppu takana, ei voi muuta sanoa! Nyt on jotenkin haikea ja tyhjä olo, vaikka kroppa ei enää olisi kyllä kestänytkään neljättä päivää :P Nautin viikonlopusta täysillä. Maistelin festariruokaa ja söin kaksi kertaa jätskin iltapalaksi :) Varmasti jäi syömiset vajaan puolelle kulutuksen ollessa melkoista, mutta mulla oli joka päivä mukana energiapatukka, ja tosiaan miettikää: kaksi jäätelöä viikonlopun aikana! Huikeeta!

kuva

Ahdistuksiltakaan ei toki vältytty. Ekana iltana menin aivan hämilleni, kun ostin ruokakojusta kanawokkia. Mielikuvani kanawokista on kanaa ja kasviksia, mutta siellä se olikin iso kasa riisiä, muutama hassu kasvis + kanavarras. Pahinta kuitenkaan ei ollut annoksen sisältö tai edes annoskoko (joka oli valtava!) vaan se, että tajusin lautasen käteen saatuani, että mitäs hittoa, tän piti olla mun iltapala. Olin jo syönyt lounaan ja päivällisen kotona, joten en todellakaan olisi tarvinnut tuollaista ns kunnon ruokaa. Vuosi sitten olisin vääntänyt itkua ja ollut syömättä, mutta järkeilin itselleni, että iltapala voi olla mitä vain. En todellakaan syönyt annoksesta kaikkea, mutta söin kuitenkin osan. Söin jopa annoksen mukana tullutta currymajoneesia, joka oli oikeesti aika tosi hyvää :) Ahdistihan se vielä seuraavana päivänäkin, enkä tehnyt samaa virhettä uudelleen. Silti: en hävennyt annoksen ostamista tai sen syömistä, enkä tosiaan jättänyt kokonaan syömättä tai antanut sen pilata iltaani.

Kännykän kamera hajosi hetkellisesti, joten eihän tästä saa mitään selvää, mutta annoskoon nyt edes hahmottaa.

Myös keho ja pukeutuminen aiheuttivat tuskailuja. Shorteista tuntui vain tursuavan ylimääräistä, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä siitä. Tällainen mä nyt vaan olen, enkä sille just nyt mitään voi. Eilen vaihdoin vaatteita lainkaan liioittelematta 30 kertaa. Olin päättänyt uskaltaa laittaa lyhyen topin, mutta alaosa tuotti vaikeuksia. En halunnut näytellä napaani kaikelle kansalle lyhyestä topista huolimatta. Vaihtoehtoina olivat korkeavyötäröiset shortsit, joissa tunsin oloni todella itsetietoiseksi sekä kaksi hametta, joista toinen oli turvallinen (a-linjainen) ja toinen haastava (vartalonmyötäinen), muttei yhtä paha kuin shortsit. Ylpeänä voin todeta, etten mennyt aidan matalimmasta kohdasta, vaan laitoin tiukan hameen :) Pelkäsin, että mitä jos tulee läskiolo ja se pilaa kaiken, mutta ei sitä tullut missään vaiheessa. Oli iloinen, että uskalsin laittaa "paljastavammat" vaatteet, vaikken mikään mini enää olekaan.

Konemusatapahtumiin on tosiaan tapana pukeutua kirkkaiden neonvärien lisäksi melkoisen niukasti. Se kuuluu genreen ja on jo ihan käytännöllisyyden (lue: hiki) vuoksi järkevää, eikä siis aivan pelkästään näyttäytymisen vuoksi. Välillä tuli ihan sellainen olo, että mikä alipainoisten vuosikokous tää oikein on. Ahdisti hieman ja tunsin myös kateutta. Osa oli selvästi sairaalla tavalla laihoja, mutta oli myös todella paljon niitä, jotka olivat selvästi luonnostaan pikkuruisia. Luonnostaan laihalla ei paista luut, vaan kroppa näyttää sopusuhtaiselta, vaikka onkin aivan tiny. Yritin kääntää ajatukseni siihen, että olihan mukana menossa myös paljon normaalipainoisia ja ylipainoisiakin sekä siihen, että mulla nyt onkin sitten vähän naisellisempia muotoja. No joo jälkimmäisestä en kyllä osaa nauttia vielä tippaakaan tai olla siitä ylpeä, mutta yritin käsitellä asiaa myös sitä kautta. Olin kuitenkin yllättynyt ja iloinen, että suurimmassa osassa viikonlopun kuvista en näytä miltään sotanorsulta! Odotan sekä innolla että kauhulla virallisia festarikuvia, koska uskon taas kerran päätyneeni niihinkin. Fingers crossed, että on hyviä otoksia ;)

Nyt rentoilua ja palautumista!

kuva

 

Painov*tutus.

Eilen aamulla oli taas yllättävän hyvä fiilis omasta itsestä. Yleensä hyvä olo tulee siitä, kun vatsa on kuopalla ja on muuten kevyt olo, mutta eilen se ei tullut siitä. Jostain vain kumpusi ajatus, että hetkinen. Mähän olen oikeastaan edelleen aika pieni. Ja siis oikeastaan, mähän olen ihan hemmetin hyvän näköinen.

Mutta äh se ei kestänyt koko päivää, koska mulla oli koko ajan hirveä nälkä, ja sitten päädyinkin ahmimaan välipalan yhteydessä. Söin myös päivällisen jälkeen ylimääräistä. Mulla oli aamupalan ja lounaan jälkeen jo tunnissa nälkä! Tunnissa! "Ruokailu 2-4 tunnin välein" tarkoittaa mulle, että saa syödä aikaisintaan 3 tunnin välein. Nälkä jo yhden tunnin jälkeen, siis oikeasti! Mukava kituuttaa seuraavat pari tuntia vain ruokaa ajatellen. Tai no siis, jos on jotain hommaa tai töissä kiire, niin ei sitä muista, mutta kun on tylsää niin ajatukset pyörivät ruuan ympärillä koko ajan.

kuva

Menin tänään aamulla katsomaan painoni. Mua ärsyttää se niiiin paljon. Ei oikeastaan edes ahdista, vaan v*tuttaa. Pari kuukautta sitten paino pysyi aika samassa jonkin aikaa, ja ajattelin, että ehkä se onkin jo mun hyvinvointipaino. Nyt paino on noussut siitä melkein kilon. En uskaltanut katsoa vaakalukeman pysähtymistä, koska se kipusi niin ylös. Mä olen koko ajan vaan varmempi siitä, että mun paino ei tulee enää ikinä tippumaan, se vain nousee nousemistaan. Kun sanotaan, että esim. herkuttelun jälkeen paino saattaa hetkelllisesti nousta, mutta laskee kyllä takaisin, niin se ei taida pitää paikkaansa mun kohdalla. Kun paino nousee, niin siinä se tulee myös pysymään, kunnes se taas nousee. Ja nousee. Ja nousee. Kaikki merkit viittaavat siihen, että en ole vielä hyvinvointipainossani, mutta en haluaisi hyväksyä sitä. Rate yritti takoa päähäni viimeksi, että en voi loputtomiin yrittää kontrolloida painoani, mutta en halua hyväksyä sitä. Eiiii :(

kuva

Matkan kooste

Vihdoin kotona! Kotimatkaan liittyi muutamia mutkia, joten pääsin kotiin vasta tänään iltapäivällä. Ei siitä sen enempää, joten kerrataanpas kuinka haasteet ja tavoitteet toteutuivat.

Haasteet:

1. Syön vähintään kerran jäätelöä sekä vähintään kerran frozen yogurtia.
Söin kerran froyoa ja kerran gelatoa. Varsinainen jätski jäi syömättä. Muutaman kerran se kävi mielessä, mutta ei mun kyllä varsinaisesti tehnyt sitä edes mieli. 

 2. Syön vähintään kerran pastaa.
No enpä syönyt. Kerran asia tuli puheeksi ystäväni kanssa, mutta silloin olimme menossa leffaan päivällisen jälkeen, enkä halunnut ähkyä leffaan. Tekosyy, joo...

3. Juon jonkun kaloripitoisen juoman esim. Starbucksista (frappuzino tms).
Join kerran puoli pulloa normi Spriteä, koska romahdin pyörtymisen tasolle, varmastikin suurimmaksi osaksi kuumuuden vuoksi. En ole juonut ei-light limua varmaan öö 15 vuoteen tai jotain. Juoma ei juurikaan ahdistanut, koska sillä hetkellä se oli melkeinpä elinehto. Frappuzinoa tms. en juonut, enkä myöskään osaa sanoa kunnollista syytä sille, miksi en niin tehnyt. Pirtelöä maistoin kerran!

Ultimatehaaste: kasvis-/kana-/kalahampurilaisateria (ei siis mikään mäkkärin, vaan ravintolan).
Ei tullut tätäkään tehtyä, MUTTA söin elämäni ensimmäisen tacon ravintolassa :D

Tavoitteet:

1. Tilaan ravintolassa edes joka toinen päivä jotain muuta kuin salaattia.
Hmm, ei varmaan ollut ihan joka toinen päivä, mutta söin pääaterioiksi kuitenkin useamman kerran jotain muuta kuin salaattia. Tuli testattua mm. sushia, korealaista sekä kiinalaista. Riisiä en syönyt paljon korealaisten ja kiinalaisten annosten yhteydessä, myönnettäköön, mutta kokeilin uusia makuja!

Savustettua tofua ja kasviksia.

Kasviksia ja katkarapuja kiinalaisessa.

Alhaalla mun kasvikset, keskellä side dishit, ylhäällä kaverin mustekalaruoka.

Sushiiiii!

2. Syön viisi kertaa päivässä.
Tämä toteutui melkein joka päivä. Jouduin säätämään aika paljon, jotta tämä toteutui edes jotenkuten, mutta yritin parhaani. Aika paljon oli pakko venkslailla aterioita päittäin, joka tuotti välillä päänvaivaa, mutta en kertaakan esim. itkenyt ruoka-ahdistuksesta.

3. Käytän kesävaatteita hyvillä mielin, enkä arvostele kroppaani koko ajan.
Tämä onnistui ehdottomasti parhaiten :) Voin myös sanoa, että sain matkan aikana todella isolla kauhalla lisää itsevarmuutta. Vaikka saattaa kuulostaa hölmöltä, niin kaikki kuulemani kohteliaisuudet olivat kullan arvoisia. Suomessa ei ole sitä kulttuuria, että selvinpäin kehuttaisiin ketään tuntematonta. Amerikassa niin tehdään, ja se tuntui hyvältä. Käytin myös sellaisia tiukkoja vaatteita, joita en ajatellut enää voivani pitää. Lisäksi yksi parhaista ja silmiäavanneista pointeista tuli tällaisessa keskustelussa:
Man: "Oh my god this bench is so uncomfortable. You ladies have it easier 'cos you have asses."
Mä: "Are saying I have a big ass?"
Man: "For starters, no. And secondly, why do you say it like it would be a bad thing?"
Niinpä. Miksi olisi huono asia, jos olisi iso pylly? Pyllyni ei ole megalomaaninen, mutta mulla sattuu sellainen kuitenkin olemaan. Pyllyni on muuhun kroppaani nähden melko kookas, mutta so what? Pylly tekee naisen siinä missä rinnat. Ihan so what-asenteella en pysty asiaa todellakaan vielä ottamaan, mutta se olkoon tulevaisuuden tavoite ;)

Eniten tällä hetkellä ahdistavat mun valtavat tukkikädet, mutta kaipa se siitä helpottuu jossain vaiheessa. Bootya riittää, kuten tästäkin jo saa osviittaa :P

All in all matka oli t o d e l l a upea! Mulla oli niin hauskaa, että en osaa edes sanoin kuvailla. Lievä kotiinpaluumasennus iski, mutta tietenkin oli ihana tulla kotiin miehen ja koiran luokse. Myös tämä syksyinen sää tuotti hieman masistelua, ihan uskomattoman p*ska sää! Ehkä se siitä vielä kesäksi muuttuu jossain vaiheessa. Melkoinen kaipaus lämpimään jäi.

Matkalta part 2.

Hyvin sujuu täällä edelleen! :) Viikonloppu oli oikeasti unohtumaton, ja pystyin nauttimaan myös vaikeista ruuista. Tai no nauttimaan ja nauttimaan, mutta söin niitä, enkä tuntenut mitään megalomaanista ahdistusta. Totta kai pientä kompensointia ennen tai jälkeen tuli tehtyä, mutta silti suoriuduin mielestäni todella hyvin mökkiviikonlopusta.

Vaikeita tilanteita:
- Päivällinen antoi odottaa itseään, eikä edeltävät ateriat olleet olleet kovinkaan ravitsevia (salaattia, omena, myslipatukoita jne). Grillauksen aikana tarjolla oli tuhtia pinaatti-artisokkadippiä ja nachoja. Tiesin, että päivälliseni koostuisi muutenkin lähinnä kasviksista, joten otin edellä mainittuja aika runsaasti. Hyvää oli, vaikkakin ahdisti vähän. Olo ei kuitenkaan ollut turvonnut tai läski, joten sain ahdistuksen kuriin aika hyvin. 
- Muut nukkuivat todella pitkään, joten siinä vaiheessa kun porukka alkoi syödä aamiaista, oli jo mun lounasaika. Aamiaiseksi oli perus jenkkisettiä eli munakokkelia, pekonia ja biscuitbreadia hilloineen. Otin kaikkea muuta paitsi pekonia, ja lisäksi vielä omaa ruisleipääni. Oli muuten tosi hyvää :)

kuva

- Yllättäen päädyttiin kuumuuden keskellä jätskipaikkaan juuri sopivasti mun välipala-aikaan, joten minäpä reippaana tyttönä otin minttu-suklaahippujäätelöä pallon. Ensin tilasin vaniljajätskiä, mutta maistettuani kaverin minttu-suklaahippua, en voinut olla ottamatta sitä. Nam! En jaksanut palloa kokonaan (jaksanut vai halunnut...), mutta silti suoritus oli tosi hieno mielestäni. Kesän toinen irtojäätelö, check!

kuva

- Päivällisaika antoi paluumatkalla taas odottaa itseään ja aloin olla jo aika verensokerinlaskutilassa, mutta sain silti hillittyä itseni. Yleensä siinä vaiheessa alkaa tulla itku, mutta nyt tsemppasin kunnes pääsimme ravintolaan. Pelkän tsemppauksen lisäksi tein jotain, joka on mulle tosi vaikeaa. Otin pientä välipalaa, jottei heikotus iskisi liian kovaksi. Se ahdisti ja soimasin itseäni siitä, mutta niin tekivät muutkin, joten se oli ihan ok ja ennenkaikkea normaalia :)

Olen nauttinut olostani todella monella tavalla. Tämä reissu tulee loppumaan aivan liian lyhyeen! Olen myös saanut jo muutamassa päivässä paljon itseluottamusta sekä pienen lisäsysäyksen kohti kehon hyväksymistä. Kyllä se positiivinen huomio vaan laittaa kantamaan itsensä vieläkin ryhdikkäämmin ja ylpeämmin, if you know what I mean ;)