Onnistuin! Mutta kuinka käy viikonloppuna...

Eilinen meni ihan kiitettävästi, mutta mua pelottaa ihan hirveästi se, että lisäyksiä on jo aika pian tehtävä. Tässä kuitenkin taas listaa onnistumisista, jotteivat ne pääse unohtumaan ahdistuksen kasvaessa:

- Aamupalan jälkeen jäi vielä nälkä, joten otin klementiinin! Ehkä pienin koskaan näkemäni ja tosi minimaalinen lisäys, mutta poikkeuksellista silti.
- Lounaan riisiannos täytti aivan hullun paljon, mutta söin sen kokonaan.
- Välipalaksi onnistuin tänään ottamaan porkkanapiirakan, josta olin monta päivää haaveillut. Edellisenä päivänä en uskaltanut ottaa sitä, mutta tänään tsemppasin.
- Päivälliseksi söin äitini tekemää siskonmakkarakeittoa! Milloinkohan viimeksi olen sitäkin syönyt... En yleensä syö punaista lihaa tai makkaroita, mutta siskonmakkarat ovat ihan eri kategoriaa, eikö niin ;) Enkä edes käyttänyt desimittaa! Ja söin tavallisen kokoiselta lautaselta, wtf. Luulen, että annoksesta tuli suurempi kuin olisi pitänyt, koska en mitannut sitä. Tarkistutin annoskoon miehelläni, joka antoi hyväksyvän nyökkäyksen eli ei se ainakaan alle ollut. (Salaa ehkä vahingossa heitin muutaman perunan ja siskonmakkaran mieheni lautasalle, kun hän laittoi itselleen leipää, hups) Leipien virkaa toimittivat mulla vajaa puolikas näkkäriä ja puolikas sämpylästä. Eivät ne ehkä ihan kahden leivän vaatimusta täyttäneet, mutta olivat aika paljon parempi suoritus kuin tavanomaiset lehtileipäni.
- Iltapala oli aika tavanomainen, paitsi että vaihdoin ruislimppupalan taas paahtoleipään :) Ja juustoakin otin! Oujee!

Illalla sitten tapahtuikin jotain ei niin mukavaa: lohkaisin hampaani, voihan v*ttu! Ja siis en yhtä, vaan kaksi hammasta. Ylähampaasta lähti ihan pieni siru, mutta alahampaasta kunnon biitti. Siinä pienen itkun jälkeen mieheni katsoi vaurioita, eikä kuulemma näyttänyt pahalta. Juominen ei ole vihlonut, eikä syöminenkään tunnu pahalta, joten toivottavasti ei tarvitse mennä hammaslääkäriin. Pelkään hammaslääkäriä ihan hirveästi, alan aina itkeä jo ovesta sisään astuessani :D

Tänään suurin onnistuminen oli jäätelön ottaminen jälkkäriksi päivällisellä! Ja vieläpä ihan oma-aloitteisesti, koska teki mieli :) Ihana viikonlopun aloitus: lakritsijäätelö! Viikonlopun otan kuitenkin vastaan hieman ristiriitaisin tuntein. Olen reissussa ystävän kanssa la-su, enkä oikein edes halua miettiä kuinka ruokailut tulevat menemään. Saa nähdä, päädynkö syömään pelkkiä salaatteja vai uskallanko ylittää rajoja. Haluaisin nauttia matkasta täysin rinnoin myös ruokien osalta. Olisi ihanaa tilata jotain oikeasti hyvältä kuulostavaa, eikä pelkästään kaloreiltaan kevyintä. Ei sillä, etteivätkö salaatit ja kevyet ruuat kuulostaisi hyviltä, mutta toivon pystyväni tekemään valinnan muun kuin kalorien perusteella. Haluaisin tsempata oikein kunnolla, mutta en tiedä pystynkö. Ehkä mä pystyn. Mä aion pystyä. Mun on pakko pystyä. Kyllä mä pystyn!

Lakujädeä ja sokerittomia pastilleja.

 

Rt + th

Tänään oli polikäynti ravitsemusterapian muodossa ja tukihenkilön tapaaminen. Rt:n vastaanotolla koinkin melkoisen yllätyksen...

Kerroin heti alussa, että viimeiset 4 viikkoa ovat menneet aika vaihtelevasti. Onnistumisia on ollut, mutta vaikeita hetkiä tuntuu olleen niitä enemmän. Kerroin, että vaakalakko on auttanut, vaikka tokihan ahdistaa se tieto, että paino on noussut varmasti jo useamman kilon. Punnituksen jälkeen rt kysyi, mihin perustan tietoni painonnoususta. Vastasin, että fiilikseen ja peilikuvaan.

"Mun on nyt kyllä pakko sanoa, ettei sun paino ole noussut. Se on oikeastaan samassa kuin jo neljä viikkoa sitten."

Whaaaaaaat!? Kuinka väärin olen voinutkaan itseäni tulkita! Ja kuinka vähän siihen omaan tuntemukseen voi luottaa. Tämä tuli kyllä aivan puskista. Toisaalta sain taas kerran ihan faktan pöytään, että paino ei räjähdä käsiin ja että omaan itseen ei vielä voi luottaa läskifiilisten suhteen. Muutenkin sain taas kerran niin hyvät muistutukset siitä, että olen edelleen voimakkaassa alipainotilassa ja että kehon korjaantumiseen menee vielä pitkään. Energiantarpeeni tulee olemaan kuulemma parikin vuotta tavallista suurempi normaalipainon saavuttamisen jälkeen. Puhuttiin myös luuntiheysmittauksen tuloksista lisää. Rt painotti, että jo vuoden päästä mulla on osteopenia, jos en jatka paranemisen tiellä. Tällaisia karuja faktoja mun tarvitseekin kuulla tässä vaiheessa, etten hetkeksikään pääse siihen "ehken olekaan tarpeeksi sairas" moodiin.

 Sovittiin seuraavanlaisia tavoitteita/muutoksia:
- osa leivistä vaihtuu vaaleaan leipään.
- juustoa mukaan leipien päälle (juusto on ollut vaikea, koska sitä on tullut monet kerrat ahmittua).
- ekan viikon ajan lounaille ja päivällisille riisiä/pastaa/muussia tms 1 dl, jonka jälkeen määrä nostetaan kahteen desiin. Ensin on tavoitteena ottaa oikeasti se jokaiselle aterialle mukaan, ja tavoite todennäköisemmin toteutuu, jos aloitan pienemmällä määrällä. 
- aamupalan ja lounaan välinen välipala siirretään lounaan ja päivällisen väliseen välipalaan eli otan silloin kaksi vaihtoehtoa välipalalistalta.
- keiton kanssa kaksi leipää oikeasti!
- lehtileipiä kolmin-tai nelinkertainen määrä, jos niitä haluan syödä (esim. keiton kanssa olisi semmoiset kymmenisen lehtileipää, joten ehkä yritän vain luopua niistä :D).
- päivällinen välillä muutakin kuin keitto.

Nyt vain uutta vaihdetta silmään ja ruokaa naamaan nomnomnom!

kuva

Tukihenkilön kanssa käytiin kaupassa. Ostettiin mm. tarvittavat ainekset kanakastikkeelle sekä jälkkäriksi jäätelöpaketti. Tein opastettuna kanakastiketta ja riisiä. Siitä annostelin itselleni 1 dl riisiä ja kolme kauhallista (kyllä, kauhallista, en saanut lupaa mitata desimitalla kaikkea, heh) kanakastiketta. Oli todella kiva, kun oli th siinä takana katsomassa ja sain koko ajan kysyttyä, että "vieläkö lisää öljyä", "kokonainen ruokakermapurkkiko", "vieläkö yksi kauhallinen" tai "ai lisää levitettä" jne. Ja sitten huh huh, nyt seuraa megalomaaninen uutispläjäys: söin PAAHTOLEIVÄN JUUSTOLLA ruuan kanssa! En ollut syönyt kokonaista paahtoleipää yli kymmeneen vuoteen, miettikää sitä! Ja olihan se aika hyvää, vaikka suurin keskittyminen meni kyllä valtavalta tuntuneen ruoka-annoksen tuhoamiseen. 

Mieheni oli koko ajan mukana ja sai kysellä mieltä askarruttavia asioita. Vahingossa tulin myös paljastaneeksi muutamia oikkuja, joista en ollut miehelleni koskaan puhunut, hups :D No, hän kyllä sanoi ne arvanneensa joten ihan sama. Ruokailu sujui hyvin, vaikka tulikin t o d e l l a täysi olo. Kun laitoin sen desin riisiä lautaselle, se ei näyttänyt kovin isolta määrältä. Yllätyin kuitenkin, kuinka hiton kaun sen tuhoamisessa kesti ja kuinka täyteen tulin. Jälkkärijäätelöstä katsottiin th:n kanssa sopiva annos ja sovittiin, että syön sen iltapalan yhteydessä. Vitsit, riittäisi kerrottavaa tuon parituntisen ajalta vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tämä saa riittää :)

Nyt vain niitä haasteita kohti ja niiden yli jatkossakin! :)  En varmasti selviäisi tästä yksin. Kannustankin ihan jokaista hakemaan apua! Minä ansaitsen kaiken avun, mitä voin saada - ja niin ansaitsevat kaikki muutkin!

Numeroista ja nälästä.

Mun oloa on oikeasti helpottanut, etten ole käynyt vaa'alla tai mittaillut itseäni mittanauhalla. Tiedän, että paino on noussut ja senttejä tullut lisää, mutta siihen on helpompi suhtautua, kun ei näe lukemia. Yritän opetella pois siitä, että numerot määrittelevät minun arvoni ja kauneuteni. Tänäänkin on ollut todella paha läskiahdistus, mutta se olisi kahta kauheampi, jos näkisin vaa'an lukemat.

kuva

Mä odotan tosi paljon ylihuomista. Keskiviikkona mulla on aamulla vihdoin rt:n seuraava tapaaminen ja iltapäivällä on vielä tukihenkilön kanssa ruokailu. Rt:n tapaamiselta odotan erityisesti personoidumman ateriasuunnitelman laatimista. Ehkä on helpompi piirun tarkasti noudattaakin sellaista, jossa on itselleen tuttuja ruokia ja vaihtoehtoja. Tukihenkilön kanssa puolestaan on luvassa kaupassa käynti ja sitten tehdään ruokaa meillä kotona.

Aloin tänään aamupäivällä miettiä, että miksi nälän tuntemisen myöntäminen tuntuu edelleen niin vaikealta. Olen tottunut sanomaan, ettei mulla ole koskaan nälkä ja etten tunne nälkää. Ruuan tarpeen olen tiennyt heikotuksesta, en muusta. Nälän tuntemuksen uudelleen tuleminenhan on vain merkki paranemisen edistymisestä, ja eikös se tässä vähän niinkuin ole tarkoituskin ;) Joten. Here goes. Mulla oli ennen lounasta nälkä! Mulle on saattanut tulla nälkä jo tunti ruokailun jälkeen joinain päivinä. Mun mahassa tuntuu hassulta ja maha välillä on myös murahdellut nälän merkiksi. Kai tähän pitää alkaa tottua. Ja nauttia varmaan myös, koska ennemmin tai myöhemmin saan varmasti tyydytystä nälän taltuttamisesta ruualla. 
 

Viikonloppujuttuja kuvien kera.

Viikonloppuni alkoi perjantaina jo hieman ennen puolta päivää, koska tein vain puolikkaan työpäivän. Olin suunnitellut käyväni kotimatkalla ennen kauppaan menoa Subissa syömässä salaatin. Olin jo päättänyt, että otan normaalin kalkkunan sijasta jonkun kanavaihtoehdon. Mikälie blokki taas iski, enkä pystynytkään syömään Subissa. Kävin kaupassa ja tein lounaaksi tavanomaisen ruokani eli kasviksia (kesäkurpitsaa, sieniä, pinaattia) soijarouheen ja raejuuston kera. Otin kuitenkin askeleen eteenpäin ja käytin tavallista lautasta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan! 

Todella houkuttelevan näköinen - not :D Mutta mä tykkään!

Perjantai-iltapäivä ja -ilta menivätkin pahoinvoidessa, kuten edellisessä postauksessa kerroin. Söin kuitenkin keittoa päivälliseksi huonosta olosta huolimatta. Keittoa otin vähemmän kuin normaalisti, mutta mielestäni tärkeintä on, etten skipannut sitä kokonaan! Myös iltapala tuli syötyä.

Porkkana-kasviskeittoa, seassa soijarouhetta ja raejuustoa. Kaverina lehtileipä päällisten kanssa. Lisäksi otin porkkanan ja palan omenaa.

Lauantaiaamulla söin aamupalan varttia yli yhdeksän. Annoin siis itseni nukkua melko pitkään! Söin ruispuuroa mustikoilla ja raejuustolla höystettynä, ruislimppupalan päällysineen ja palan omenaa. 

Iltapäivällä meille tuli yksi sukulaisperhe kylään. Tarjosin itsetehtyä kääretorttua (rumin ja oudoimman makuinen ever, mutta kaupaksi meni :D), munavoita, vuoksenpiirakoita sekä kahdenlaisia keksejä. Munavoita tehdessäni yksi kananmunista kolahti pöytään ja siihen tuli särö. Keitin sen kuitenkin, ja lopputulema oli aika mielenkiintoinen, haha.

Mutanttimuna.

Ennen vieraiden tuloa söin lounaaksi poikkeuksellisesti keittoa, joka tavallisesti on päivälliseni. Päivällisen nimittäin valmisti pitkästä aikaa mieheni. Olimme sopineet, että minä valitsen pääraaka-aineen ja hän hoitaa loput. Pyysin kalaa, joten tarjolla oli lohta ja riisiä kaikenlaisten lisukkeiden kanssa. Sovimme myös, että mieheni annostelee minunkin ruokani! Olin meidän molempien mielestä todella rohkea :)

Lohen söin lähestulkoon kokonaan! Ja se oli kuulemma "ihan aikuisen annos". Riisiä jäi about puolet, mutta hieno suoritus silti!

Runsaasta päivällisestä huolimatta söin iltapalan ja herkuttelin tikkarilla leffan ääressä. Joskus 22:30 aikoihin iski joku ihme ruokahimo ja tuli taas ahmittua perussettiä eli lehtileipää päällysteiden ja raejuuston kanssa :/

Tänään aamulla aamupalan kanssa oli melkoinen taistelu. Ensiksin mieltäni (ja vatsaani) painoi myöhäisillan ahmiminen. Lisäksi pahoitin mieleni juuri ennen aamupalan syömistä, joten katastrofi olikin valmis. Heitin salaa puolet puurosta ja leivästä pois, mutta söin kuitenkin jotain. Olimme lähdössä messuille, joten tiesin, että jotain oli pakko saada alas.

Näin värikkäässä asussa olin lähdössä messuille :D Musta, my favorite.

Messuilla sain hienosti itse ilmoitettua, että nyt on pakko saada lounasta. Se oli iso juttu, koska meillä oli mukana mieheni kaveri, joka ei tiedä tilanteestani. Pienimuotoinen itku saattoi päästä, kun unohdin salaattia tilatessani sanoa, etten halua siihen parmesanlastuja. Onneksi mieheni napsi ne hyvillä mielin poskeensa ja tilanne meni hyvin. Sanoin mieheni kaverille vain, että jotkut pienet asiat ovat todella vaikeita, kun olen alkanut opetella uudelleen syömään. Kyseinen henkilö on ihan supertyyppi, mutta en tiedä tajusiko hän mistä on kyse. En myöskään nähnyt tarpeelliseksi alkaa siinä sitä selittämäänkään. Lounaan jälkeen kierreltiin vielä reilu pari tuntia, jonka aikana maistelin maistijaisia hyvillä mielin. Maistijaiset on parhaita, mä oon aina ekana käsi ojossa :D

Paljon kaikenlaista kivaa on ollut viikonlopun aikana! Nyt vielä kerään rohkeutta maistaa puolisoni juustonaksuja! Lapsena rakastin juustonaksuja yli kaiken! Ovat ne vaan niin hyviä. Kuitenkin ne ovat pelottavampia jotenkin kuin sipsit, jotka puolestaan maistuvat vähän liiankin hyvin... Ihan sama, juustonaksut on hyviä, ja aion niistä myös nauttia edes kourallisen verran!

Nausea, not a friend of mine.

Eilen aamu alkoi tosi hyvin verrattuna edellispäivän angstaukseen. Mieli oli hyvä, koska olin sopinut tekeväni vain puolikkaan työpäivän. Otin jopa ihan ensimmäistä kertaa ikinä välipalan aamiaisen ja lounaan välissä, kuten ateriasuunnitelman mukaan pitäisi tehdä joka päivä! Ai miksi? Koska mulla oli heikko olo  (äh miksi nälän sanominen tuntuu taas niin vaikealta ja nololta) ja tiesin lounaan viivästyvän hieman normaalista. Söin kaksi hapankorppua levitteellä, ja siis vieläpä sillä 60-prosenttisella levitteellä! En väitä, etteikö olisi tullut olo, että olikohan nyt ihan turhaa syödä ne, mutta fuck off, syömismörkö! Söin, koska tarvitsin sitä.

Aamupäivän jälkeen alkoikin pienoinen alamäki. En jättänyt yhtään ateriaa väliin, mutta pahoinvointi iski iltapäivällä. Mua oksetti koko illan, joten syömiset kyllä hieman kutistuivat. Mutta oikeastikin vain hieman, enkä tosiaan sentään skipannut mitään! Sorruin taas kerran ottamaan mieheni sipsejä, koska ajattelin suolaisen syötävän auttavan oloon. Ei auttanut ja tuli morkkis. Typerät sipsit, ainainen ongelmani.

Tänäänkin aamupalan jälkeen alkoi oksettaa. En ole kaivannut tätä oloa yhtään. Viime syksynä kärsin voimakkaasta pahoinvoinnista ja etovasta olosta useita kuukausia lähes päivittäin. Tein raskaustestejäkin pari kertaa, heh. Loppuvuodesta kävin lääkärissä asian tiimoilta, mutta tietenkin sain kuulla sen todennäköisesti johtuvan vähäisestä syömisestä ja mahaa suojaavien maitotuotteiden puutteesta. Gynekologinikin sanoi, että todennäköisesti poltan mahani karrelle pikkuhiljaa, koska ruokavalioni koostui lähinnä vihreistä omenista, teestä ja porkkanoista. Nyt kuitenkin syön, joten siitä ei voi olla kyse enää.

Olo on just sellainen, että oksennus hepottaisi. Toivoisin, että oksennus tulisi luonnostaan ja that's it. Pystyisin aivan hyvin edelleen oksentamaan tahallisesti ihan vain vatsalihaksia käyttämällä. Sen tekniikan kun on kerran oppinut, ei sitä unohda. Damn you lihasmuisti. Ruokatorveni läppä on vieläkin todella löysä, joten senkin takia tahallinen oksentaminen olisi äärimmäisen helppoa. En kuitenkaan halua aiheuttaa sitä tahallisesti, enkä aio sortua siihen. Tiedän, että se käynnistäisi oravanpyörän uudelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mutta kuinka kauan ihminen jaksaa nauseaa varsinkin kun tilanne on se, että senkin aikana on pakko syödä... Huoh. Onko kellään muulla ns. selittämättömiä pahoinvointijaksoja?

kuva

Ahdistusta ja ajatuksia.

Tänään on ahdistanut todella paljon. Itkuun asti. Osasyynä oli se, että eilisestä johtunut energiavaje johti jälleen kerran ahmimiseen, ja ahmiminen puolestaan päivällisen skippaamiseen. Ketuttaa kuin pientä jyrsijää. Olen muutenkin uinut todella syvissä vesissä tänään. Jostain syvältäni on myös kummunnut sellaista ahdistusta, jonka syytä en ole onnistunut löytämään. Ahdistus on muuten tosi hyvä sana mun mielestä kuvaamaan sitä tunnetta. Siis ihan konkreettisesti se sana ja sen sanominen. A:n jälkeinen h jotenkin ottaa rintakehästä ja lopun tus-tavu lähentelee tuskaa. Random, mutta tulipahan mieleen.

Kaverini kertoi eräästä sukulaisestaan, jolla on todettu haimasyöpä, eikä elinaikaa ole paljoa jäljellä. Puhuttiin siitä, kuinka tuollainen laittaa miettimään, mihin sen oman elämänsä loppujen lopuksi haluaa käyttää. Tämä herkisti ajattelemaan tilannettaani - yllättäen. Maha pullottaa ahmittuani banaanilastuja ja keksejä, mutta onko sillä oikeasti mitään väliä. Onko se muka niin tärkeää olla pieni? Toivon todella, että jossain vaiheessa ihan vilpittömästi voin todeta omalta kohdaltani, että ei ole. Nyt yritän ajatella niin, mutta todellinen sairas ajatus vyöryy yli kuin hyökyaalto. 

kuva

Yritän vakuutella itselleni, etten tule onnellisemmaksi laihempana, ja että en ollut onnellisempi laihempana. Mutta. Mulla on ikävän tuoreessa muistissa se, kuinka hyvältä alkukesästä musta tuntui kun olin pienimmilläni. Uskalsin pitkästä aikaa esimerkiksi kulkea alasti kotona (haha kuulostaapa tyhmältä, mutta en siis yleensä viihdy alasti edes itseni kanssa :D) ja mulla oli aika hyvä fiilis mun kropasta ihan oikeasti - noin niinkuin ulkonäön puolesta. Sitten toisaalta muistan, että siinä painossa jouduin oikeasti pelkäämään, milloin romahdan. Mua pelotti lähteä baariin tai konserttiin, koska pelkäsin voimani loppuvan. Pelkäsin, jaksaako mun sydän mitään rasitusta. Pitäisi siis olla itsestäänselvää, mikä menee edelle. Mutta miksi se ei ole? Tai on aina välillä, mutta miksi terve ajatus aina katoaa jonnekin? Vaatii varmaan vain tietoista itselleen toistamista ja opettelua siinä missä jonkin uuden taidon tai asian opetteleminen yleensäkin.

kuva

Kalorit määrää

Tein eilen n. 13 tuntisen työpäivän, joten jouduin syömään myös päivällisen töissä. Lounaaksi mulla oli tavalliseen tapaan eväät, mutta päivälliseksi päätin ostaa kaupasta jotain. Halusin keiton ja himottelin mielessäni entistä suosikkiani, Saarioisen kanakeittoa. Se on paras valmiskanakeitto!

kuva

Keittohyllyllä tuli kuitenkin seinä vastaan jälleen kerran. Katselin keittoja, enkä voinut olla huomioimatta kaloreita, jotka ovat hyvin selkeästi juuri Saarioisen keitoissa ilmoitettu paketin kannessa. Kanakeitto 240, porkkanasosekeitto 150. Voisinpa sanoa ottaneeni hyvillä mielin sen kanakeiton, mutta ei. Sairaus saneli valintani ja otin sosekeiton. Olin todella surullinen ja vihainen itselleni, mutta en siltikään pystynyt vaihtamaan. Aivan kuin en olisi hallinnut kehoani. Itkukin meinasi tehdä tuloaan, niin pettynyt itseeni olin.

Hyvältä se porkkanasosekeitto kyllä maistui. Kaverina pari lusikallista raejuustoa ja 1,5 hapankorppua.

No, jotain hyvää sentään. Meiltä oli kotoota levite loppunut, joten töissä uskaltauduin levittämään osalle eväsleivistä ja hapankorpuille ihan normilevitettä eli jotain 60-prosenttista! Otin myös päivällisen jälkkäriksi muutakin kuin omenaa. Vähän sain siis kevyttä keittoa kompensoitua ylöspäin.

Pari kaurakeksiä oli jo ehtinyt mennä ennen kuvan ottamista :) Suffeli, kaurakeksi ja pala uutta puolukka-keksimuruvalkosuklaata (nam!).

Olin kotona vasta vähän ennen kymmentä illalla, joten iltapala jäi väliin, koska halusin nopeasti nukkumaan. Tänään aamulla olikin sen takia todella etova ja huono olo. Mä kun niin päätin, että skippailu loppuu :/ Tänään on myös supersuuri kiusaus jättää päivällinen välistä. Tai en sanoisi kiusaus, koska en haluaisi jättää sitä pos, mutta kun edessä saattaa olla liian vaikea tilanne. Kaveri, jota en ole nähnyt moneen kuukauteen tulee kylään. En ole hänelle kertonut parantumisprojektistani tai syömishäiriöstäni, koska olemme tosiaan nähneet viimeksi joskus huhtikuussa. Jos saan kerrottua hänelle, pystyn ehkä syömään. Jos en kerro, en välttämättä pysty. Tämän kirjoitettuani tajusin, että jostain syystä koen tarvetta pitää yllä en syö-imagoa niiden ihmisten läsnä ollessa, jotka eivät tiedä halustani parantua. Eihän siinä ole mitään järkeä! Ehkä vain kerron ja pääsen helpommalla. Ehkä tatuoin otsaani "parantumassa anoreksiasta, siksi syön". Olenkin uutta tatskaa himoinnut, kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis! ;D

Hungry hippo

Olen viime päivinä tuntenut outoja tuntemuksia. Tuntemus, joka on niin tuttu ja normaali, mutta mulle nykyään täysin vieras. Mua jopa aluksi vähän hävetti, mutta yritän ottaa tämän uutena voittona. Jos en aivan väärin tulkitse, olen tainnut alkaa välillä tuntea nälkää. Nälkä! Ja se oikeastaan tuntuu aika kivalta. Eikä siis sairaalla tavalla ("jes en ole syönyt, maha on tyhjä") kivalta, vaan ihan vain että tämä on luonnollista. Enemmän tulee sellainen ajatus, että kohtahan sitä pitänee syödä taas, kivaa! Ja itseasiassa, mulla tuntuu olevan melkein koko ajan nälkä :D Tämä tarkoittanee sitä, että mun kroppa alkaa pikkuhiljaa käynnistyä pitkiltä talviuniltaan, eikö? Vitsi, tulipas jotenkin hyvä mieli tästä! Ikävä anoreksialle, hyvä mulle!

Odotin myös aivan todella innolla tukihenkilön kanssa ruokailua! Jotenkin tuntuu, että hänen kanssaan mulla on lupa syödä mitä vain. Jossain vaiheessa toivottavasti se lupa ei vaadi kenenkään tietyn ihmisen läsnäoloa. Haluan tarttua th:n kanssa kaikista haastavimpiin juttuihin, joihin tarvitsen eniten tukea. Niitä on tietysti aika paljon, mutta jostain on aloitettava. Tänään th ehdotti pasta-annosta, ja sehän sopi mulle oikein hyvin! Tadaa: söin Cafe Picnicin tomaattisen katkarapupastan. Siihen vielä päälle rasiallinen pähkinä-karpalo-jotain-sekoitusta. Tosin pähkinöistä sovittiin, että syön muutaman ruuan päälle ja loput iltapalalla. Huh, kuinka täyteen tulin! Tosin olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka vähän aikaa ähkyläskipullero-olo kesti. Ehkä sekin nälkätunteen ohella kertoo siitä, että elimistö alkaa vauhdittaa aineenvaihduntaa. Maybe?

Edit: Piti vielä lisätä, että ei hitto kuinka hyvältä loppujen lopuksi tuntui syödä jotain, mitä on niin pitkään vain unelmoinut syövänsä! Suosittelen todella lämpimästi kokeilemaan! Se on aivan 100% sen arvoista :)

Monday, indeed.

Päivä ei ole ollut paras mahdollinen. Olen juoksennellut paikasta toiseen kuumissani ja kylmissäni (syysaurinko ja kylmä tuuli, aina on liikaa tai liian vähän päällä), meinannut eksyä ja kaiken kukkuraksi kärsinyt pahoinvoinnista sekä vastakivuista naisten vaivojen takia. Nämä eivät ehkä olisi tuntuneet muuten niin ankeilta, mutta aamu alkoi ihan todella tyhmästi. Olin juuri ehtinyt hypätä bussiin, kun huomasin tekstarin kännykässäni. Ravitsemusterapeutin tapaaminen oli peruttu :( Harmitti aivan suunnattoman paljon! Ainoa, mikä lohdutti, oli se, että thank god perjantaina on tukihenkilön kanssa lounastus. Ajattelin, etten taida jaksaa koko viikkoa ilman mitään hoitokontakteja. Sekin lohtu meinasi loppu lyhyeen. Tukihenkilöni laittoi viestin, ettei olekaan perjantaina töissä! Meinasi itku tulla ihan oikeasti tässä vaiheessa. Lisäksi mulla on töissä tällä vkolla sellainen tilanne, etten saa keskellä päivää itselleni sijaista, joten tukihenkilön ehdottamat lounas- tai välipalatreffit eivät olisi onnistuneet muuna päivänä kuin perjantaina. Onneksi saatiin siirrettyä tapaaminen huomiselle päivällisaikaan eli töiden jälkeen mennään ulos syömään. Huh.

kuva

Tänään oli tosiaan taas sellainen päivä, että olin liikenteessä koko ajan. Otin Vaihtoehtoja lämpimälle ruualle-listan käteen kotoa lähtiessäni ja katsoin siitä, mitä ostaisin evääksi. Mun piti varata itselleni mukaan jonkinlainen lounas sekä välipala. Kaupasta lähti mukaan lounaaksi kolme (!) vuoksen piirakkaa ja juotava jogurtti, välipalaksi omena ja myslipatukka. Ihan täysinhän nämä eivät vastanneet listojen vaihtoehtoja, mutta voin sanoa näiden olleen kuitenkin suurimmat eväät tähän mennessä. Hypistelin jo melko rohkeasti myös kolmioleipärasiaa, mutta vielä en uskaltanut ostaa sitä. Ehkä ensi kerralla sellainen.

kuva

Täytyy myös sanoa, että mun puoliso on kyllä ihan paras. Laitoin viestin, että rt on peruttu. Hän vastasi siihen surullisella hymiöllä. Laitoin uuden viestin tukihenkilön peruuntumisesta ja siitä, etten välttämättä selviä koko viikkoa yksin. Hän kehotti mua ilmoittamaan asiasta sh-klinikalle (olisin voinut kysyä aikaa esim. omahoitajalle tms) ja pyysi kertomaan, jos hän voisi mitenkään olla avuksi. Ihana <3 :)

Vaikka fiilis olikin moneen otteeseen aika negis, on loppujen lopuksi saldon pakko katsoa olevan plussan puolella. Tänään olisi ollut superhelppo jättää jokin ateria väliin kiireisen aikataulun takia, mutta en tehnyt sitä! En myöskään käynyt aamulla vaa'alla, vaikka edessä oli punnitus polilla. Lisättäköön, että vaakaa ei ole vielä viety piiloon, joten saavutus oli oikeasti iso!

Up and down, up and down...

Ylös. Mulle tuli perjantaina töissä aivan jäätävä keksihimo. Välipala jäi kevyeksi, joten ajattelin, että jos nyt pari kaurakeksiä otan. Otinkin ehkä melkein 10 :D No, sitten oli vielä suffelikeksejä. Otin niitäkin reilu 5. Ja hyvällä omallatunnolla mussutin menemään. Päätin, että hitto, nyt tekee näitä mieli, ja joku normaali ihminen voisi aivan hyvin suffeleita vetää pussillisen illassa ilman sen kummempia ajatuksia, joten miksi en minä voi ottaa niitä kourallista. Ne olivat niiiin hyviä! Toki tuli melkoinen suklaaähky ja huono olo, mutta kaloreita en jaksanut pelätä.

Alas. Päivällinen oli jotenkin tosi helppo jättää välistä. Hieman ne suklaan kalorit kuitenkin näköjään kummittelivat mielessäni. Mieleni oli kuitenkin valoisa ja fiilis hyvä eli mikään angstiratkaisu tämä ei ollut. Olin siivonnut aivan hullulla raivolla radio täysillä, ja aina hyvän biisin tullessa stoppasin siivoamisen ja jorasin itsekseni :D

Upea siivous-/tanssahteluasuni :P

Ylös. Eilen lounaalla söin pastaa! Desin verran otin itselleni satsista, jonka tein miehelleni.Tuorepastaa, nam!

Ei ehkä kovinkaan herkullisen näköistä, mutta mun makunystyröitä annos miellytti :D

Alas. Välipala ja päivällinen yhdistyivät. Ne olivat niinkin ruhtinaallinen kuin 1,5 dl verran jogurtti-raejuusto-sekoitusta ja puolikas lehtileipä. Maistoin myös juhliin tekemiäni kasviskääröjä yhden, mutta aika köykäiseksihän tämä jäi.

Ylös. Otin juhlissa pari-kolme kourallista popcornia ja 2-3 kasviskääröä. Muutama maissipallokin eksyi suuhuni, ne on parhaita!

Alas. Iltapalaahan en (tietenkään) juhlien vuoksi syönyt ennen baariin lähtöä. Baarissa tuli tietenkin huono olo ja heikotus hätävarana toimineista siripireistä huolimatta.

Ylös. Baarista tullessa oli pakko syödä, koska olo oli niin huono. Otin monta lehtileipää päällisineen, raejuustoa muutaman lusikallisen, muutamia popcorneja ja sipsejäkin varmaan reilun kourallisen. No, huono omatuntohan noista kaikista tuli, koska oli niin sellainen "must...have...food" fiilis, että olisin varmaan syönyt pieniä kiviäkin.

Alas. Mitäääääh, unohdin tänään syödä lounaan!?!?? Pari kertaa se kävi mielessäni, mutta aina häipyi ja sitten pitkin jo lähteä kahvilaan.

Ylös. Korvapuustihaaste suoritettu! Oli niiiin hyvän makuista! Ystäväni oli tosi ylpeä minusta myös :) Häneltä jopa jäi muutama reunapala, mutta mä söin oman puoliskoni silti kokonaan!

Melkoista vuoristorataa taas on menty. Päälimmäisenä on nyt kuitenkin onnistunut sekä täysi olo. Söin äsken hieman tavallista isomman päivällisen, huh. En aio siitä kuitenkaan tuskastua, vaan aion nauttia loppusunnuntain rentoilusta tv:n ääressä hyvillä mielin :)  

Askel lipsuu altani.

Kuin kulkisi jäistä mäkeä ylös. Siltä se tuntuu. Huipulla häämöttä parempi tulevaisuus ilman anoreksiaa. Matka on pitkä ja raskas. On niin helppo liukua takaisin alaspäin. Liian helppo. Ja kun jo otetut askeleet liukuvat alaspäin, on uudelleen kapuaminen vielä raskaampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Tehty työ on valunut hukkaan, eikä siihen käytettyjä voimia saa heti takaisin.

Mulla on jäänyt monena iltana iltapalalta leipä pois. Nyt muutaman viimeisen kerran iltapala on jäänyt kokonaan väliin. Eilen kamppailin itseni kanssa pitkään, syönkö iltapalan vai en. En pystynyt vastustamaan ajatusta siitä, että pärjäsinhän eilenkin ilman sitä. Kehitin myös itkukohtauksen tiskeistä (i know...), joten sellaisessa mielentilassahan syöminen ei onnistu. Menin siis vain sänkyyn lukemaan ja nukkumaan. Tänään mun on pakko ryhdistäytyä tämän suhteen. Iltapalahan on ollut mun lemppariateria, what is going on?!

Ei pelkkää huonoa kuitenkaan. Eilen otin päivällisen jälkiruuaksi palan äitini tekemästä korvapuustista! Otin myös ylimääräisenä muutamankin lehtileivän päällisineen. Jälkimmäiset menivät jo ehkä taas ahmimisen puolelle, mutta en antanut itseni tuntea niistä huonoa omaatuntoa. Korvapuusteista puheenollen, sunnuntaina on edessä superhaaste! Olen menossa ystäväni kanssa kahvilaan, jossa aiomme ottaa puoliksi valtavan korvapuustin. No joke, ne on oikeasti pään kokoisia. Ja sairaan hyviä, olen mieheltäni monta kertaa maistanut. Aion selvitä tästä kunnialla! Ystäväni tietää tilanteestani, mikä varmasti helpottaa haasteesta selviytymistä.

kuva

Kilometrikirjoitus tästä päivästä

Tänään olen ärsyyntynyt, itkenyt sekä nauttinut onnistumisen tunteesta. Melkoinen vuoristoratapäivä siis, ja sen huomaa väsymyksestä. Aloitetaanpa alusta.

Aamulla sää oli kaunis, mutta se ei piristänyt painolukeman pilaamaa mielialaani. Lisäksi oli sisätautilääkärin vastaanotto, joka tiesi myös punnitusta. Olin kuullut kyseisestä lääkäristä paljon hyvää, koska hän on hyvin kokenut lääkäri syömishäiriöpuolella. Oma kokemukseni ei kuitenkaan ollut täysin positiivinen. Koko vastaanotto alkoi tällä keskustelulla:

"Kerropas, minkä takia olet täällä."
"???Öööö, no siis anoreksian..."
"Sanoit, että anoreksian. Mitä se sitten tarkoittaa?"
"???? (wtf) Siis...???? Että painon nouseminen ahdistaa ja syöminen on vähän vaikeeta...??? (mitäää?)"

Toi oli jotenkin toooosi outo aloitus. Tuli sellainen olo, että no en varmaan minkään takia, moikka. Mulle ei selvinnyt, mikä funktio noilla kysymyksillä oli, mutta fiilis oli yhtä awkward kuin olisin lähtenyt ilman housuja kauppaan. Vastaanoton aikana itkin paljon, koska lääkäri paasasi (täysin osuva sanavalinta) pitkään tulevaisuudesta, uskalluksesta ja muista semmoisista aiheista, jotka nyt usein vain kolahtavat muhun aika pahasti. Tähän itkuherkkyyteen vaikutti varmasti myös se, etten ollut syönyt melkein 18 tuntiin, koska punnitus pelotti. 

Kävin viime viikolla luuntiheysmittauksessa ja labrassa tätä lääkäriaikaa varten. Tavallaan olisin toivonut, että jossain olisi ollut jotain häikkää. No okei, EKG:ssa oli vielä pieniä muutoksia, mutta ne olivat niin pieniä, että sain kuitenkin ns.puhtaat paperit. Tiedän, että olen jo käynyt pohjalla, mutta silti tuntuu, että parantumista olisi helpompi jatkaa, jos fysiikassa olisi edelleen jotain kunnon häikkää. Veriarvotkin olivat ok, samoin luuntiheysmittauuksen tulokset. Luuntiheyden suhteen olin osteopenian ja normaalin rajalla eli vielä mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Lääkäri totesi, että olen onnekas, koska mulla näyttää olevan niin hemmetin hyvät geenit ja "rakennuspalikat", että näinkään pitkä sairastaminen ei ole saanut mitään pysyvää vauriota aikeiseksi. Tietenkään siinä osteopenian rajalla keikkuminen ei ole terveellistä, vaan on tästä pakko korjata tilannetta paremmaksi. Lohdullista kuitenkin on, että peli ei ole menetetty, ja vielä pystyn korjausliikkeen tekemään. Oli siinä mielessä myös todella hyvä uutinen, että luut ovat kunnossa, koska luumassani on kuulemma todella vähäistä. Jos se vähäinenkin olisi huonossa kunnossa, olisi tilanne todella huono. Toisaalta siis olen kyllä iloinen hyvistä tuloksista.

Sisätautilääkärin vastaanotto ei ollut turha, mutta päälimmäiseksi jäi sellainen mielikuva, että hän tykkäsi kuunnella omaa ääntään. Hän teki myös erikoisia oletuksia, joista selvisi, ettei hän ollut lainkaan tutustunut tietoihini. Oikein mukava hän oli, mutta odotin silti jotain muuta. Ja eipä siinä, sain ainakin häneltä vahvistuksen sille, että vaakalakko kannattaa ottaa käyttöön. Niin joo ja tulipa taas todistettua, että kotivaaka heittää ylöspäin nelisensataa grammaa. Pieni helpotus siis kuitenkin tuli punnituksestakin.

Heti lääkärin jälkeen oli tukihenkilön kanssa lounastaminen. Voin vain sanoa jo näin ekan kerran perusteella, että tästä tuesta on juuri niin paljon hyötyä ja apua kuin olin toivonut. Kävimme syömässä kiinalaisessa lounasbuffetissa! Siis. Kiinalaista. Buffet. Ja olen edelleen hengissä! Oli ihanaa, että hän jokaisen kauhallisen kohdalla kertoi, paljonko voin ottaa. En vieläkään osaisi itse annostella yksin, mutta kyllä silmät jo aika paljon avautuivat todellisuuteen. Lautaseni oli täydempi kuin olisin ikinä uskonut sen olevan, mutta kaiken söin ja hyvääkin se oli! Tilannetta totta kai helpotti eilisen iltapalan ja tämän aamuisen aamupalan väliin jääminen, mutta silti. En olisi ikinä uskonut, kuinka vääristynyt kuva normaalista mulla onkaan. Aivan uskomatonta! Annosmallikuvat antoivat jo osviittaa, mutta tämä herätteli vielä enemmän.

Lounaan jälkeen kävimme vielä kaupassa ostamassa mulle välipalan. Tiedossa oli työkeikka, joten evästyylisesti piti tehdä valintoja. Siinäkin olin aivan silmät pyöreänä, että "molemmat vai?", kun kassalle kiikutettiin iso riisipiirakka (ei pelkkä vuoksen piirakka) ja Profeel-proteiini-juotava jogurtti. Tämäkin kuulemma oli aivan minimi välipala. What? Pitää rt:n kanssa jutella välipalasta tarkemmin ensi tapaamisella maanantaina. 

Odotan jo innolla seuraavaa kertaa tukihenkilön kanssa! Olen niin happyface :) Niin ja vaaka viedään mieheni toimesta piiloon varastoon! 

kuva

Vääristynyttä ajattelua jälleen kerran

Saimme eilen pussillisen äitini tekemiä sämpylöitä. Otin puolikkaan aamupalaksi vakkarina toimineen ruislimppupalan sijasta! Ihan hyväähän se oli, pakko myöntää. En myöskään pilkkonut sitä! Kuitenkin mua jäi harmittamaan, että vaikka sain yhden erävoiton sairautta vastaan, ei se sittenkään tainnut olla kovinkaan tyylipuhdas suoritus. Tajusin sen vasta kun aloin syömään leipää. Vai voiko tätä sanoa rehellisesti puolikkaaksi sämpyläksi?

Painolukema kummittelee mielessäni. Kyllä, kävin tänäänkin vaa'alla. Toivon pystyväni lopettamaan sillä ravaamisen huomisen polikäynnin jälkeen, kun saan juteltua asiasta. Se oli eilisestä laskenut parisataa grammaa, mutta sekään ei lohduta. Ajatukseni karkasivat painolukeman nähtyäni parin kesän takaiseen vastaavaan tilanteeseen.

Muistan tismalleen sen päivän, kun edellisen kerran huomasin olevani tässä painossa (siis ennen tätä kesää). Sinä aamuna kun paino humpsahti tämän luvun puolelle, olin aivan mykistynyt siitä, kuinka vähän painan. Tuohon aikaan sain myös paljon kommentteja laihuudestani. Yksi muisto on jäänyt erityisen vahvasti tähän liittyen. Olimme kaverini siskon ylppäreissä. Seuraavana päivänä menin vielä käymään heillä. Kaverini isä on aina ollut mulle melko läheinen, joten hän on monesti kommentoinut laihtumisiani. 

Kaverin isä: "Mua oikein harmitti, kun en eilen ehtinyt sanoa, että sä olet laihtunut ihan liikaa! Jalat on kuin tikut!"
Kaverin äiti:"No, siitä ei varmaan tarvitse keskustella nyt." (Olin aina ajatellut, ettei perheen äiti ole huomannut mitään, mutta kyllä hänkin selvästi oli.)

Kaverin isän kommentti ei tullut sellaiseen Syöpäs nyt tytön tyllerö enemmän niin kasvat isoksi-pappamaiseen tyyliin, vaan melkein vihaisesti. En osannut ottaa kommenttia vastaan oikein mitenkään tai vastata siihen mitään. Punastuin vain ja naurahdin hermostuneesti. Tämä hetki on jäänyt tosi hyvin mun mieleen. Kesän jälkeisenä syksynä lihoin painoni nousi muutaman kilon. Muistan, kuinka kummitätini kanssa käydyn keskustelun lomassa sanoin, että tiedän olleeni kesällä aika huonossa kunnossa. Olin oikeasti sitä mieltä. 

Kuinka siis on mahdollista, että nyt kun olen edes päässyt nousemaan noihin lukemiin asti, pidän itseäni normaalina tai välillä jopa melko isona? Voihan vääristymä! Vaikka siis faktahan myös on, että kroppa ei näytä koskaan täysin samalta samassa painolukemassa kun välissä on enemmän kuin vuosi. Silti en usko, että kroppani oikeasti voisi olla niiiiin erilainen nyt kuin silloin, että voisin todella näyttää normaalilta (saati isolta).

Vapauden kaipuu

"Vitsi et olis siistii, jos säkin söisit sipsejä."
"Mähän maistan sulta niitä joka kerta!"
"Nii ei mut silleen kunnolla""
"Ai ninku et molemmille omat pussit?"
"No niin tai sit monta pussia ja syötäis ne yhdessä!"
"No olisko vähän siistiä!"
"Oikeesti? Olisko oikeesti sun mielestä siistiä? :)"
"Todellakin! Arvaa oisko mun mielestä kans ostaa molemmille omat pizzat! Tai ihan jäätävät säkit irtokarkkeja molemmille!"

Tällaisen keskustelun kävin mieheni kanssa. Arvaatte varmasti kumpi on kumpi. En tarkoita, että tavoitteeni olisi parannuttuani alkaa mättämään pelkkää roskaruokaa ja herkkuja. Tämä vain havainnollisti jälleen kerran sen, kuinka paljon kaipaan vapautta. Kuinka kivaa olisikaan sitätätäjatuota. En meinaa enää jaksaa pyristellä näissä kahleissa. Haluan niistä kokonaan eroon. Onni ja harmi, että avain kahleiden lukkoon roikkuu silmieni edessä. Haluan tarttua siihen, mutta jokin kuitenkin estää minua. Olen monta kertaa nähnyt unta, että yritän juosta, mutta en saa jalkojani liikkeelle tai yritän näppäillä hätänumeroa, mutta en onnistu saamaan numeroa koskaan oikein. Nyt on samanlainen olo. Vapaus siintää aivan edessäni, mutta olen jähmettynyt paikoilleni.

kuva

Isoja ajatuksia jo heti aamusta.

Päätin, että ylihuomenna polikäynnillä keskustelen siitä, etten toistaiseksi näkisi/kuulisi painoani ja että aloittaisin kotona vaakalakon. Kävin kuitenkin vielä tänään vaa'alla. Ja kyllä se painonnousu näyttää olevan pysyvää. Ahdistaa tosi paljon siksi, että jos paino on noussut tänhetkisellä ruokamäärällä, niin mitä hittoa tapahtuu kun määrää nostetaan. Juu juu, energiankulutus kasvaa painon noustessa ja blaa blaa, mutta eipä se ole nyt ihan niin mennyt. Ruokamääriä en ole juurikaan lisännyt ja silti paino on hilautunut ylöspäin.Toisaalta painolukema ei ahdistanut yhtä paljon kuin sunnuntaina, koska nyt osasin varautua siihen. 

Mitä tapahtuu, kun tämä...

...vaihtuu tähän?

Töihin kävellessäni aloin miettimään jälleen kerran, miksi minulle on niin tärkeää olla pieni. Minulla on mies, joka rakastaa minua. Minulla on ystäviä, jotka rakastavat minua. Vanhempani ovat mitä parhaimmat ja rakastavimmat. Uskon olevani hyvä tyyppi, hyvä ystävä ja hyvä työntekijä. Miksi en siis rakastaisi itseäni juuri sellaisena kuin kulloinkin satun olemaan, riippumatta painosta ja vaatekoosta. Toisaalta, jos vielä kerran kokeilen, kuinka alas pääsen. Jos vielä kerran katson, pääsenkö sinne missä olin kesällä. Mistä nuo lauseet oikein putkahtavat päähäni!? En ole koskaan ajatellut, että anoreksia olisi jokin erillinen olento, mutta tällaisina hetkinä tulee todella jakomielitautinen olo. Tuntuu ihan oikeasti siltä, että kaksi ääntä puhuu pääni sisällä - terve ja sairas. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta syömishäiriötä sairastaneet varmasti ymmärtävät.

Otin muuten äsken pieneltä kuulostavan, mutta oikeasti todella suuren askeleen eteenpäin. En paloitellut aamuleipääni! Otin haukkauksia leivästä ilman pilkkomista tai repimistä. Tuntui oikeasti aivan kamalalta! Ja jotenkin maistuikin pahemmalta ? :D

Miten niin aina samaa? eiku...

Mulla on kyllä harvinaisen monipuolisesti vaihteleva aamupala! Not.

Puuropussi, pala ruislimppua levitteen ja leikkeleen kanssa (joskus myös pala tomaattia, omg!) sekä pala omenaa tai mustikoita. Kerran näkyy raejuustoa olevan puuron seassa. Se taisi olla juuri rt:n käynnin jälkeisenä aamuna, koska oli vielä sieltä saatu tsemppi päällä. Tavoitteena oli ottaa maitotuote mukaan jokaisella aterialle. No, eihän se nyt ihan lapaan ole mennyt.

On uskomattoman vaikeaa yrittää vaihtaa aamupalaa arkiaamuina. Jotenkin tuo annos vain syntyy ihan automaattisesti. Leivän teen edellisenä iltana valmiiksi, puuropussi ja omena odottaa työpaikalla. Viikonloppuaamuina pystyn silloin tällöin tekemään jonkun muutoksen, mutta yleensä se silloin menee vain kevyempään suuntaan. En myöskään olisi uskonut, kuinka vaikeaa on yrittää olla pilkkomatta leipäpalaa valmiiksi. Joka kerta ajattelen, että nyt vain syön leivän haukkaamalla kokonaisesta. Se tuntuu kuitenkin samalla tavalla vastenmieliseltä ajatukselta kuin kynsillä liitutaulun raapiminen. Kaverit ovat mulle naureskelleet, kun saan kylmiä väreitä siitä, että joku puraisee banaania tai suklaapatukkaa. Ei siksi, että ruoka-aine olisi mulle vaikea vaan siksi, että yksinkertaisesti kylmää ajatus jostain kokonaisesta puraiseminen. Hrr. Ja siis enhän mä tuota puolikasta tai 1/3 leipää kokonaisena tunge suuhuni, vaan kyllä mä siitä usein repäisyn sijasta haukkaan palan. Nää on näitä oudoimpia oikkuja, mitä ei pysty järjellä selittämään. 

Semi-happy ending.

Ravintolareissu meni loppujen lopuksi aika plus-miinus nolla. "Jotain hyvää, jotain huonoa", kuten puolisoni totesi halatessaan minua.

Ahdistuin ja pahoitin mieleni siitä, ettei puolisoni ollut katsonut pyynnöistäni huolimatta kanssani ateriavalintaa etukäteen. Onneksi hän kuitenkin loppujen lopuksi tuli oma-aloitteisesti sanomaan, että nyt katsotaan lista. Kauhean kätevästi 45 minuuttia ennen lähtöä, koska hirveä itkukohtaushan mulle tuli. Olin katsonut kolme vaihtoehtoa: tomaattikeitto, kreikkalainen salaatti (ravintola oli siis kreikkalainen) tai kansalaatti. "Ei keittoja eikä salaatteja" totesi puolisoni. Tässä vaiheessa tuli ensimmäiset kyyneleet. Seuraavat tulivat, kun hän ehdotti annoksia, joissa oli esim. yrttiperunoita tai juustokuorrutteita. Päädyttiin kompromissiin, joka oli kasvislautanen. 

Siinä itkiessäni puolisoni alkoi tenttaamaan, olinko syönyt aamupalan.
"Söin!"
"Mitä sä söit?"
"Sitä mitä joka aamu. Puuroa ja leivän."
"Miltä astioilta?"
"No tosta puuron ja tosta leivän."
"Nää astiat oli tässä jo aikaisemmin aamulla likaisina."
"Mä tiskasin ne ensin!"
"En nähnyt, en usko."
"Siis mitä, sähän olit tässä keittiössä kun heitin leivän paahtimeen ja puuron mikroon?!!"
"En huomannut. Ei kuulosta uskottavalta, mutta hyvä on sitten."

Voi että tuntui pahalta! Mitään en inhoa niin paljon kuin sitä, ettei mua uskota! Mä olin todellakin syönyt aamupalan! Näitä syytöksiä on muutaman kerran tullut viime kuukausina. Mä ymmärrän sen siinä mielessä, että mun puoliso on aika hyvin tajunnut, kuinka katala sairaus anoreksia on. En kuitenkaan sen takia näitä epäilyjä hyväksy, että en ole koskaan huijannut häntä syömisteni kanssa (siis että oisin väittänyt syöneeni, mutta jäänytkin kiinni syömättömyydestä). Tommosista syytöksistä tulee aina sellainen olo, että hitto onko sillä mitään väliä syönkö, jos ei kuitenkaan uskota mitä sanon. Typerää, koska itseäni vartenhan mä tässä haluan parantua.

Ravintolassa meni ihan hyvin. Tilaaminen onnistui aika helposti, puolisoni mielestä jo paljon paremmin kuin edellisellä kerralla. Mutta oih ja voih, kun annos tuotiin pöytään. Se oli valtava! Kyyneleet kirvelivät silmissä, mutta nielin itkuni ja aloin syömään.

Paistettuja kasviksia, viininlehtikääryleitä, fetapinaattipiirakkaa, riisiä ja tomaattia.

Söin kaikki kasvikset, ne olivat tosi hyviä! Mutta viininlehtikääryleet - yök! Maistoin puolikkaan ja meinasin sylkäistä sen takaisin lautaselle :D Ihan hirveän voimakkaita! Piirakkapaloista söin lähinnä pinaattitäytteen, mutta maistoin myös filotaikinaa. Riisiä söin ehkä lusikallisen, mutta söinpä kuitenkin edes se verran!

Puolisoni oli hieman pettynyt siihen, etten esim. riisiä syönyt enempää, mutta tosiaan tilaaminen sujui jo paremmin. Otin itseäni kotona niskasta kiinni ja söin tosi ison välipalan. Olin jo nimittäin suunnitellut skippaavani välipalan, mutta otinkin isoimman välipalan ikinä. Kompensoin siis kerrankin hyvään suuntaan :)

Loppu hyvin kaikki hyvin, siis. Tai no, painolukema kummittelee edelleen takaraivossa, mutta yritän sivuuttaa sen. Yritän nyt vain kääntää voimat siihen, että pääsen näistä paskoista ajatuksista VAIN ja ainoastaan painoa nostamalla. Piste. Tai oikeastaan huutomerkki! 

Ps. Isoisoiso kiitos vielä tsemppikommenteista, ehdin lukea ne ennen ravintolaan menoa, ja niistä oli tosi paljon apua! <3