"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?"
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan.
Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.
"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo:
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä.
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea. Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.
Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä.
 |
| Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon. |
