Hyvillä mielin jouluun :)

Söin elämäni ensimmäistä kertaa kakkua kahvilassa! Ystäväni oli luvannut tarjota mulle kakkukahvit synttäreideni kunniaksi pari kuukautta sitten, mutta silloin hannasin ja sovittiin, että toteutetaan se myöhemmin. Nyt sen aika oli! Jäin varaamaan meille pöytää ja sanoin, että ystäväni voi valita, niin on varmasti helpoin. Hän toi jaettavaksi kaksi erilaista palaa. Toinen oli niiiin hyvää, toinen ihan ok. Parasta kuitenkin oli, että uskallan varmasti joskus toistekin ottaa kakkupalan tai leivoksen kahvilassa :) Ja toinen success: olin sukuloimassa ja yhtäkkiä nenäni eteen tungettiin joulutorttuja. En kehdannut kieltäytyä, joten otin tortun. Tämä saattaa taas kuulostaa oudolta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ottanut kokonaisen joulutortun. Nytkään en ihan kokonaan syönyt sitä, koska se oli oudon makuinen (myös muiden mielestä), mutta suurin saavutus oli ottaa se. 

Ihanaa myös, että joulu ei juurikaan ahdista. Toistan itselleni jatkuvasti sitä, että jos olen jo pitkään pysynyt samoissa painolukemissa herkuttelusta huolimatta, niin tuskin se tulee räjähtämään nytkään. Tänään myös sanoin peilikuvalleni, että mä olen ihan hoikka. En mä oikeasti ole läski. Eikä musta sellaista tule, vaikka herkuttelisin jouluna. Muistakaa te kaikki muutkin se! Ja jos joku kaipaa ohjeistusta jouluruokailuihin, niin täältä (klik) löytyy annoskokoja jouluaterialle :)

Ihanaa joulua <3

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva

Terve elämä edessä.

Mieheni joutui osalliseksi aika vakavaan tapaturmaan viime viikolla. Mieheni on luojan kiitos kunnossa, mutta kauheaa kuultavaa oli muiden osallisten kohtalo. Pari jäi elottomana makaamaan, yksi menetti ilmeisesti suurimman osan hammaskalustostaan... Tapahtuma laittoi todella miettimään sitä, kuinka katoavaista kaikki on. En tiedä, miten selviäisin ilman puolisoani. Haluan elää, ja haluan elää hänen kanssaan koko loppuelämäni, joka toivottavasti kestää molemmilla vielä moooonta kymmentä vuotta. Miksi tuhlaisin arvokkaan yhteisen aikamme siihen, että murehdin leivän kaloreita? Tällaiset tapahtumat laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. 

Muutenkin olen tässä lähiviikkoina alkanut ihan todella tykkäämään koko ajan enemmän itsestäni ja kropastani. Vartaloni suhteen teen totta kai edelleen töitä hyväksymisen eteen, mutta mielestäni näytän oikeastaan aika hyvältä. Mä en oikeasti ole läski, mitä ihmettä! Läskioloja tulee totta kai, mutta tiedän jatkuvasti paremmin ja paremmin, että en sitä ole. 

Sovitin kaverin kirpparikamoja :D Ei lähtenyt hame eikä paita mukaan. 

Pyöräilyasu.

En ole vielä maalissa, mutta sanoisin, että maaliviiva häämöttää jo ihan oikeastikin. Käytän edelleen usein samoja ruoka-aineita päivistä toiseen, mutta osa siitä on myös rutiinia ja helppoutta. Vai tietääkö joku jonkun terveen ihmisen, joka ostaa joka kerta eri leipää tai juustoa? Tai jos tietää, niin se on varmasti yksittäinen tapaus. Kyllä esimerkiksi mun äiti on suosinut samaa juustoa jo todella monta vuotta. Joskus voi vaikka tarjousten mukaan vaihtaa hetkeksi, mutta miksi vaihtaa hyväksi todettua ihan vain vaihtelun vuoksi? Se, mikä erottaa terveen ja sairaan, on suhtautuminen muutoksiin. Jos se vakkarijuusto on loppu kaupasta, ei äitini ala itkeä tai käänny kannoilleen ja jätä koko juustoa ostamatta. Minäkään en enää tee kumpaakaan edellä mainituista. Tai jos ruokailurytmi menee jonkun juhlan vuoksi miten sattuu, ei terve ihminen ole siitä ainakaan kovin moksiskaan. Silti on täysin normaalia arkena noudattaa samoja ruoka-aikoja. 

Syömishäiriössä hämärtyy terveen ja sairaan raja. Sairastaessa kaikki oma sairas tekeminen tuntuu normaalilta. Nyt kun olen tervehtymässä hyvää vauhtia, olen joutunut ihan oikeasti pohtimaan, mikä oikeasti on sairasta ja mikä ei. Enkö syö kermaista pastaa siksi, että siinä on paljon rasvaa vai siksi, etten tykkää sellaisesta suutuntumasta? Enkö syö homejuustoa sen kaloreiden takia vai koska en tykkää sen mausta? Enkö syö paksuja leikkeleitä tai paksuja juustoviipaleita, koska niissä on ohuita siivuja enemmän kaloreita vai koska puraistessa niissä on ihan liikaa tavaraa? Kaikissa noissa syy on ehdottomasti jälkimmäinen, mutta monen saattaa olla vaikea uskoa sitä. Anorektikon leima on aika tiukassa, joten läheiseni saattavat kyseenalaistaa valintojani, koska olen niin pitkään mennyt sairauden pillin mukaan. Enkä siis yhtään ihmettele, itse tekisin varmasti samaa! Kuitenkin siksi voi olla itsekin välillä vaikea tietää, mikä on valintojeni taustalla: sairaus vai oikea mieltymys. 

Onko samanlaisia pohdintoja toisella puolella ruutua?

Varjoista valoon.

Muutama viikko sitten olin kolme päivää festareilla. Vkl aikana paino tippui jonkin verran, ja olin siitä aika iloinen. Sen jälkeisenä viikkona mulla oli koko ajan nälkä, siis oikeasti ihan jatkuvasti. No, mähän sit söin. Näköjään se mun hyvinvointipaino ei ole niin alhaisissa lukemissa, joihin se tippui (vaikka siis ei edelleenkään alipainon puolelle mennyt). Nyt olo on tosi läski ollut jo monta päivää. Fiilistä on varmasti edesauttanut aika paljon tämä mun edellisessä postauksessa mainitsemani sairastelu. En ole pariin viikkoon päässyt urheilemaan, ja se ketuttaa. Nyt on edelleen pientä flunssan jälkioiretta, ja kun on antibioottikuuri päällä hampaan tulehdukseen niin kai se on fiksua olla treenaamatta... Kuitenkin treenatessa vähänkään kovempaa vastustuskyky hetkeksi laskee, ja kun on jo valmiiksi tulehdus päällä niin jokainen voi vain arvata, mitä siitä seuraisi.

Läski ja laiska-oloa ei ole helpottanut myöskään se, että puolisollani on alkanut nyt kuntoiluvimma. Harmittaa itseä niin paljon, kun toinen tulee kotiin puuskuttaen paita hiestä läpimärkänä samalla, kun itse makaan sohvalla. Olen suoraan sanottuna hieman kateellinen. Kroppa kaipaa liikuntaa! Samoin pääkoppa... Onneksi olen kuitenkin pystynyt pitämään jäitä hatussa, koska ihan oikeasti seuraamukset tässä kunnossa treenaamaan lähtemisestä saattaisivat olla aika isot ja pahat.

Anyways, tämän läskiolon vuoksi olen pari päivää syönyt vähän huonommin. Olen skippaillut ja yhdistellyt aterioita. Todella helposti edelleen ajatusmaailma lähtee lipsumaan sairaan puolelle, jos sille antaa hetkeksikään valtaa. Eilen en esimerkiksi antanut itselleni lupaa ottaa mehujäätä tai tikkaria. Tyhmää. 

Olen myös ollut jotenkin todella vetämätön ja kärsinyt päänsäryistä. Arvatkaa, kuinka hanurista on, kun vetää jo valmiiksi vahvoja särkylääkkeitä ja tulee hedari. Ja siihen hedariin ei voi ottaa mitään lisää. Murr! Kai nuo lääkkeet vaan väsyttävät ja aiheuttavat myös päänsärkyä. 

MUT HEI. Pakko lopettaa positiiviseen hetkeen ja ajatukseen eiliseltä: Olin eilen festareilla taas, ja siinä kun reivasin menemään öö kuudetta tuntia putkeen, niin totesin, että otan mä kuitenkin sata kertaa mieluummin sen hetken kuin alipainoisen laihuuden. En olisi voinut nauttia illasta samalla tavalla, jos en olisi paremmassa fyysisessä kunnossa. En olisi jaksanut kunnolla, ja sen lisäksi olisin joutunut pelkäämään, kestääkö kroppa vai romahdanko kohta. Muistan kahden vuoden takaiset festarit, kun en oikeasti jaksanut ja se pelotti. Sama paikka, sama ihminen, mutta monta kiloa enemmän onnellisuutta ja hyvinvointia.

Perhe. Ystävät. Työ. Musiikki. Reivit. Luonto. Loma. Hyvinvointi. Ruoka. Matkustaminen. Urheilu. Elämä. Kaikki tämä ja paljon muuta mieluummin kuin anoreksia, alipaino ja ahdistus. <3

Reissussa osa 1.

Kauhean paljon kerrottavaa, joten taidan jakaa tälläkin kertaa reissupostauksen osiin :) Kerron tässä ekassa heti kärkeen yleisfiiliksestä ja erityisen hyvin menneistä jutuista. Tokassa osassa kerron tarkemmin erilaisista haasteista ja kuinka selvisin niistä.

Lähdimme siis heti edellisen postauksen jälkeen reissuun puolisoni kanssa. Olimme matkalla melkein pari viikkoa. Reissu osui tällä kertaa Aasian suunnille. Totesin heti matkan alussa, että tällainen uusi aluevaltaus ei olisi ruokailujen suhteen onnistunut meikäläiseltä vielä edes viime kesänä, saati sitä edellisenä, kun vasta harjoittelin syömistä. Ajoitus oli nyt oikea, koska matka meni paremmin kuin hyvin! 

Ai että kuulkaa kuinka mahtavalta tuntuu kertoa, että söin (melko) vapaasti, herkuttelin, kokeilin uutta ja nautin! Ruuasta ei tullut ahditusitkuja _kertaakaan_! Toki morkkiksia tuli muutaman kerran ja läskioloja välillä, mutta en antanut sen pilata meininkiä. Tietysti joka päivä tuli käveltyä tosi paljon + kuumuuskin kuluttaa ihan eri tavalla, joten monena päivänä pystyin ns. oikeuttamaan syömisiäni edellä mainituilla. Totesin kuitenkin, että ihan sama millä oikeutan, kunhan syön! Ja niin tein. Ruokailurytmi meni aika pyllerölleen, mutta siitä lisää tokassa postauksessa.

Erityisen isoja voittoja:
- Erilaisten pullien ja kakkupalojen maistelua melkeinpä joka päivä (hotellin aamiaisella lähinnä).

- Kokonainen Starbucksin frappucino-juoma kermavaahtoineen päivineen! Tämä oli viime kesän reissun haastelistalla, mutta en sitä suorittanut. Nyt nimettiin se kesähaasteeksi, jonka suorittamisesta saan palkinnon ;)

- Oma-aloitteisesti jätskiä, gelatoa ja froyoa :)

Keksigelatoa, niin hyvääääää nommm!

- Onnistuin tekemään ruokavalintoja ilman, että niissä kesti tuntia tai että ensin tuli itku. Joo, joskus valitseminen kesti, mutta ei niin kauan kuin aiemmin. 

- Söin myös pelottavia ruokia, kuten pähkinäkastikkeessa ollutta kanaa (lentokoneessa nälkäkuoleman partaalla, ei paljoo pähkinät ahdistanut siinä nälässä :D), leivitettyä kanaa, uppopaistettua jotain juttua (en tiedä mikä se oli xD), riisiä, nuudelia...

Joku aivan random nuudelikeitto tai mikälie :D Ihan hyvää oli kyllä!

No en kyllä jaksanut koko annosta, kunnon rekkamiesmeininki! En kuitenkaan ahdistunut määrästä, vaan päätin syödä sen minkä jaksan.

- Aamupalatarjonta oli kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen mannermainen, mutta sain silti muodostettua muutamalla muuttuvalla tekijällä varustetun vakiocombon. Siihen sisältyi kasviksia, munakokkelia, itämaisia leipäjuttuja sekä jogurttia hedelmillä&muroilla :) Kyllä jaksoi painaa menemään joka päivä kunnon aamupalan jälkeen!

En ole enää laiha. Se on fakta, joka on vain hyväksyttävä. Olen kuitenkin kaikkien tulleiden kilojen verran onnellisempi! Aina ei peilikuva miellytä ja ahdistaa lyllertää eteenpäin, mutta pystyn nauttimaan elämästä paljon enemmän! Enkä sitäpaitsi näyttänyt kuvissa edes niin valaalta kuin olen kuvitellut näyttäväni. Kehonkuva alkanee pikkuhiljaa mennä normaalimpaan suuntaan aina välillä :)

Haluan sanoa vielä tähän loppuun jälleen kerran, että uskaltakaa! En tiennyt ruokien kaloreita, herkuttelin jollain tavalla joka päivä, mutta en lihonut. En siis ole käynyt vaa'alla, mutta jos syömishäiriöinen ei usko lihoneensa, niin tuskin on :D 

Valintani on elämä.

En väitä, ettenkö joka päivä jossain vaiheessa ajattelisi, että olen hirveä läski. Kuitenkin olen pikkuhiljaa alkanut siedättymään omaan kroppaani. Olen tällainen, that's it. Käyn salilla ja liikkumassa ilman, että ajattelen (pelkästään) laihduttamista. Pystyn ottamaan yllättäen eteen tulevan herkun ja syömään sen. Tai no, riippuu toki herkusta, mutta noin niinkuin yleisesti ottaen :D Voin joustaa ruoka-ajoissa suuntaan ja toiseen, jos sellainen tilanne tulee. Toisaalta pystyn hoitamaan evästyksen myös muiden läsnäollessa tai vaikka kävellessä. En ole täysin vapaa vielä ja romahduksia milloin mistäkin tulee välillä, mutta olen todella ylpeä siitä, miten vaikean matkan olen kulkenut. 

Paino ja punnitus ovat edelleen asioita, jotka ovat äärimmisen vaikeita, mutta ne eivät onneksi kuulu jokapäiväiseen elämään eli pystyn elämän melkoisen normaalisti siitä huolimatta. Aika yksipuolisesti arkena syön edelleen (eli samoja ruokia), mutta uuden kokeileminen ei ole enää mahdottomuus vaan enemmänkin mahdollisuus. Painoni on pysynyt n. kilon vaihteluvälillä nyt kohta vuoden, vaikka olen syönyt karkkia, sipsejä, pizzaa, jäätelöä, pullaa, keksejä ja mitähän vielä. Alan pikkuhiljaa uskoa siihen, että jos muuten syö normaalia, terveellistä ruokaa säännöllisesti, eivät herkuttelut vaikuta painoon juurikaan. Toki koen morkkiksia ja musta on tuntunut, että paino nousee nousemistaan, mutta jos katsoo pidempää aikaväliä eli nyt kulunutta vuotta, niin eihän se ole todellista. Edelleen mua pelottaa, että mitä jos se paino kuitenkin räjähtää käsiin, mutta se ei ole enää niin rationaaliselta tuntuva pelko. Rationaalistahan se ei ole koskaan ollut, mutta siltä se on tuntunut. Kamppailen päivittäin kaikenmoisten fyysisten oireiden kanssa, mutta se laittaa vain ajattelemaan, että mikähän olisi tilanne, jos en olisi päättänyt parantua. Jos olisin jatkanut samaa rataa, en välttämättä edes istuisi tässä kirjoittamassa. 

Olen valinnut elämän. Elämän, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta jossa on myös tasaista arkea. Syömishäiriön kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua ja hyvin äkillisiä vuoristoratoja. Olen valinnut elämän, jota voin jatkossakin viettää rakkaimman ihmisen kanssa. Olen valinnut elämän, jossa voin käydä töissä ja edetä urallani. Olen valinnut elämän, jossa läheisteni ei tarvitse jatkuvasti pelätä puolestani tai pettyä valintoihini. Olen valinnut elämän, ja aion nauttia siinä. 

Muistakaa tekin elää, se kannattaa! 

Frozen yogurt vadelmapyreellä <3

Naisellisuudesta sananen.

Olen aihetta sivunnut, mutta nyt kirjoitankin koko postauksen aiheesta sopivasti naistenpäivän kunniaksi :)

Kun olin yläasteella, käytin aina todella tiukkoja vaatteita. Mitä tiukempi, sitä parempi. Hameen helmassa lisäksi mitä lyhyempi, sitä parempi :D Sain paljon kehuja takapuolestani, joten halusin tietysti korostaa sitä. Lisäksi korostin rintojani käyttämällä kaikenmaailman topattuja push up-rintsikoita. Voi morjens nyt kun miettii, haha. No anyways, näin oli. Tiesin tismalleen, minkälainen kaula-aukon pitää olla, jotta rintavarustus tuli mahdollisimman hyvin esiin. Oonniinläski-hokemat olivat kehissä toki, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut, että olisin käyttänyt löysiä vaatteita. Ellei sitten jotain supercooleja kollareita tai jotain ;) Sitten kun lukion puolivälissä laihduin rajusti, muistan kun yksi koulukaveri kysyi, mihin tissini ovat kadonneet. Edelleen käytin push upeja, mutta kun ei ollut kauheasti mitä kohottaa, niin aika typerältähän se näytti. 

Ensimmäisen paranemisyrityksen aikana painoa tuli reilusti lisää, ja sain takaisin muotoja niin rintoihin kuin pyllyynikin. Eräs ystäväni totesi, että munhan pitäisi olla vain onnellinen, kun muotoja on juuri oikeissa paikoissa. Se on niin totta! Vaikka kuinka tuhahtelen epäuskoisesti niille, jotka valittelevat lättäpyllyjään ja sanovat haluavansa pyöreät pakarat, niin kyllähän yleisesti ottaen pyöreä booty saa enemmän kehuja kuin seinään törmännyt malli. Ja entäs kumpi näyttää paremmalta: sopivasti povea vai täysin littana rintakehä? Miksi siis häpeäisin muotojani? Keksiikö joku syytä? Jos sivuutan sairauden äänen, niin en keksi minäkään. (Ja älkää käsittäkö väärin, jokainen vartalo on kaunis, olipa se horisontaalisesti mihin suuntaan vain, pointtina tässä siis se, minkälainen kroppa sattuu olemaan silloin, kun on normaalipainossa ja terve)

Toissakesänä ollessani taas pohjalukemissa painon suhteen, tykkäsin kulkea ilman rintsikoita etenkin kesällä. Jos paita sen vaati (= näytti säädyttömältä ilman), käytin nippel coverseja tai sitten urheilutoppia/alustoppia. Yhdet ilman toppauksia olevat olkaimettomat rintsikat olivat välillä käytössä, mutta muuten kuljin onnellisesti ilman rintsikoita. Nyt olen joutunut myöntämään itselleni, että rintsikoiden aika taitaa olla taas tullut. En ole missään vaiheessa ajatellut, että haluaisin näyttää pikkulapselta tai että kaipaisin jotenkin lapsena olemista (jotkuthan sairastuvat anoreksiaan sen vuoksi), mutta jossain vaiheessa ajattelin, että haluan rintojen pienennyksen. Ai miksikö? Koska pienemmillä rinnoilla näyttää laihemmalta, ja lähtisihän siinä vähän painoakin. Öööö mitä! Ei tuollaisia typeriä ajatuksia enää, kiitos! Jos minun vartaloni on sellainen, että normaalipainoisena siihen kuuluu myös muotoja, niin so be it! 

Näin naistenpäivän kunniaksi tein päätöksen, että menen ostamaan itselleni uudet rintaliivit. Ehkä jopa kahdet, joista toiset ovat basic ja toiset korostavat :) Aion alkaa opetella hyväksymään naisellisuuttani ja opetella myös nauttimaan siitä. Who's with me? 

kuva

Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Muutoksia ajattelussa.

Päätin hieman hahmotella ihan itseänikin varten sitä, missä asioissa olen edistynyt. Aloitan sen ajatusmalleista, seuraavassa postauksessa voisin listata konkreettisempia asioita esim. ruokien suhteen.

Kehonkuva

Tuskailin muodonmuutostani parille ystävälleni. 

Ystävä 1: "Näytät hyvältä, eikä muutos edes ole niiiin radikaali."

Ajatukseni ennen: "Aha, en siis ole ollut laiha missään vaiheessa."

Ajatukseni nyt: "Okei, eli en ole vieläkään mikään mammutti!"

Ystävä 2: "Olet kuitenkin edelleen tavallista hoikempi."

Ajatukseni ennen: "Hoikka?! Hoikka on sama asia kuin läski silloin, kun se koskee minua!"

Ajatukseni nyt: "Huh, olipa helpottavaa kuulla."

Ystävä 2: "Sulla on vaan nykyään vähän pehmeämmät linjat."

Ajatukseni ennen: "PEHMEÄ!!! Eli läski, hyi hitto yök!!! Vihaan itseäni!"

Ajatukseni nyt: "Aivan, eli luut eivät törrötä enää." Pakko tosin myöntää, että kyllä se pehmeä-sana edelleen hieman kirpaisi, mutta yritän työntää sen taka-alalle.

Valitsin baariin tiukan hameen, jossa peppuni koko ei todellakaan jäänyt salaisuudeksi.

Ajatukseni ennen: "No hyiiiii, en todellkaan voi laittaa tätä, näytän vähintään valaalta!"

Ajatukseni nyt: "Joo kyllähän tuossa pepussa on kokoa vaikka muille jakaa, mutta kai se on vain siedätyttävä tähän, huoh."

Näen tuttavan, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. 

Ajatukseni ennen: "Apua, nyt se ajattelee heti, että herran jumala Niinasta on tullut läski""

Ajatukseni nyt: "Ehkä hän ajattelee, että Niinasta on tullut terveemmän näköinen."

Ruoka ja juoma

Baarissa tilaan Pepsi Maxia. Sitä tulee samasta letkusta kuin normaalia Pepsiäkin, mutta vain eri painikkeella.

Ajatukseni ennen: "Tuo varmasti laittoi vahingossa tai tahallaan tavallista Pepsiä, en voi juoda tätä, kuolen!!"

Ajatukseni nyt: "Toivottavasti tämä ei ole sokerillista Pepsiä, mutta no jaa, en mä ehkä siihen kuolisi vaikka olisikin." 

Mieheni laittaa mulle mielestäni megaison iltapalan tai ruoka-annoksen. 

Ajatukseni ennen: *itkua ja ahdistusta, ei ajatuksia*

Ajatukseni nyt: "Onpa iso annos, mutta aaah miten ihanaa syödä välillä vähän enemmän."

Mennään porukalla syömään ravintolaan.

Ajatukseni ennen: "Otan salaatin, koska muun tilaaminen on noloa."

Ajatukseni nyt: "Jos ei muuta löydy, niin sitten voin ottaa salaatin."

Mies on ostanut hieman tuhdimpaa ruisleipää (omg, 7-10 kaloria enemmän kuin mun vakkareissa!:D).

Ajatukseni ennen: "Pakko lähteä kauppaan ostamaan omaa leipää."

Ajatukseni nyt: "Jaa, kai sitä pari päivää voi näitäkin syyä."

Olemme vanhempieni luona syömässä. Äitini on tehnyt jälkiruuaksi paahtovanukasta pienet annokset.

Ajatukseni ennen: "Ei kiitos! Jos on pakko ottaa, maistan, ja vaivihkaa vaihdan oman kuppini mieheni tyhjään kuppiin."

Ajatukseni nyt: "Ainakin maistan... Täähän on hyvää... Oho, joko se loppui, apua, söinkö sen oikeasti"

Alkaa jo heikottaa, koska ruoka-aikani olisi jo, mutta palaveri senkun venyy.

Ajatukseni ennen: "Nyt on vain kestettävä, en mä voi alkaa muiden nähden syömään."

Ajatukseni nyt: "Kipaisen nopeasti hakemassa evääni ja alan syömään. Pakko, koska kohta pyörryn, ja se nyt vielä nolompaa olisi!"

Olemme kaverin kanssa syömässä. Hän ottaa paljon pienemmän annoksen kuin minä.

Ajatukseni ennen: "Voi v****, en mäkään nyt voi syödä tätä omaani!"

Ajatukseni nyt: "No, ehkä hän söi jo aiemmin jotain. Söi tai ei, mä nyt syön tämän omani."

En tiedä, mitä tulee olemaan tarjolla kylässä tai jossain ravintolassa.

Ajatukseni ennen: "Aaaaargh, apuaaaaa, pakko saada tietää, apuaaaa!"

Ajatukseni nyt: "Eiköhän sieltä jotain mullekin kelpaavaa löydy."

Toimistolle tulee muutama ihminen juuri, kun olisi aika ottaa lounaseväät esiin ja alkaa syödä.

Ajatukseni ennen: "En mä nyt voi syödä, p*ska! Tai en ainakaan voi lämmittää ruokaani. Syön sen mahdollisimman vaivihkaa kylmänä, ettei kukaan huomaa."

Ajatukseni nyt: "Ei voi mitään, girl's gotta eat!"

Työkaveri kysyy, onko mulla eväät vai tulenko mukaan lounaalle.

Ajatukseni ennen: "Äää en mä halua myöntää, että syön ylipäänsä mitään!"

Ajatukseni nyt: Kerro, että on eväät, ei muita ajatuksia.

kuva

Paino

Paino alkaa sillä "kielletyllä" lukemalla, jonka yli vannoin monta vuotta, etten menisi.

Ajatukseni ennen: "Lopetan syömisen ja käyn joka päivä 2h lenkillä. Olen kamala. Kuolen."

Ajatukseni nyt: "Huoh, no, ei voi mitään, tämä on nyt vain hyväksyttävä."

kuva

Liikunta

Läskiolo. Pitäisikö mennä salille tai lenkille?

Ajatukseni ennen: "Läskiolo, joten pakko lähteä treenaamaan nämä läskit pois! Ahdistus!"

Ajatukseni nyt: "Läskiolo ei ole oikea motivaattori lähteä liikkumaan! Varmistan asian kuitenkin vielä mieheltäni, ja sitten jään sohvalle lukemaan kirjaa :)"

Salilla loppuverryttelyn aika on tullut. 

Ajatukseni ennen: "Noniin vielä viimeiset kalorit kulumaan ja juoksemaan kuin viimeistä päivää!"

Ajatukseni nyt: "Taidanpa ottaa tähän loppuun foam rollerilla paikat auki ennen venytyksiä."

Juoksumatolla tulee ajatus, että nyt on pakko jaksaa vielä vetää spurtti loppuun, pakko vetää tasaminuuttiin!

Ajatukseni ennen: "Pakkopakkopakkopakkopakko..."

Ajatukseni nyt: "Seis! Ei ole pakko! Voin aivan hyvin harjoitella sallivuutta ja höllätä jo ennen tasaminuuttia, jos siltä tuntuu!"

kuva

Ahdistuksen aiheita löytyy edelleen hurjan paljon, mutta monessa asiassa ahdistuksen aste on kuitenkin pienentynyt. En ole saanut lääkkeitä vaativaa ahdistuskohtausta enää pitkään aikaan. Monessa asioissa olen onnistunut ottamaan järkevää, tervettä ajattelua mukaan. No, on ollut vähän pakkokin, koska muuten olisin vajonnut niin syvälle, ettei kukaan mua olisi sieltä saanut vedettyä ylös. Vielä on pitkä matka edessä, vaikka taakse jäävän tien varrella onkin jo paljon saavutettuja etappeja. Esimerkiksi kehonkuvan työskentelyn kanssa on vielä vaikeaa, eikä ruokailutkaan sen vuoksi täysin putkeen ole menneet, mutta silti edistys on todella huomattava fyysisten muutosten lisäksi myös psyykkeessä. 

Muodot - piilottaa vai näyttää?

Olin sitten jopa kaksi päivää sairaslomalla tällä viikolla! Maanantaina sinnittelin etätöissä, kun oli tärkeä homma hoidettavana, mutta tiistaina olin saikulla. Keskiviikkona oli jo vähän parempi, mutta otin varman päälle ja lepäsin vielä senkin päivän. Iso saavutus meikäläiseltä :) Ja kyllä vaan teki hyvää. Olin todella väsynyt yskän vuoksi huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Vielä on vähän ääni painuksissa, mutta eiköhän tämä tästä kohta ole voitettu. 

Eilen olikin sitten taas tosi pitkä päivä, ja tänään väsyttää aivan julmetusti. Taas, heh. Olin ajatellut mennä salille, mutta onneksi eräs ihana ihminen totesi, että etkä mene, vaan nukut pitkään ja lepäät. Olin tästä "käskystä" oikein iloinen, ja niin teinkin. Tai no, en mä pitkään nuku ikinä, korkeintaan yhdeksään, mutta silti. Tänään aion ottaa chillisti, samoin huomenna. Ensi viikonloppuna onkin sitten pikkujouluja ja muuta, joten täytyy kerätä voimia sinne. 

Mulla on taas tosi ristiriitainen olo. Tai no, ainahan mulla kai on :D No, kerron siitä anyways. Eilen kävin tällaisen keskustelun minulle tuntemattoman vanhemman rouvan kanssa, joka oli tulossa samalla kyydillä kanssani.

Minä: "Mennään jo, mä olen ihan kylmissäni!"

Rouva: "Sä olet tulossa kipeäksi, tuollahan oli aika lämmin."

Minä: "Joo tai mä olin just kipeänä."

Rouva: "Ahaa, no sitten et ole vielä tervehtynyt."

Minä: "Se voi olla. Mä olen tosin aina tällainen vilukissa."

Rouva: "Aijaa, no sä ootkin niin pieni!"

Ööö. En. En ole. En ole ollut enää pitkään aikaan, enää yli puoleen vuoteen. Välillä pidän itseäni aika hoikkana, mutta kun tiedän, että olen reippaasti normaalipainon puolella (tai näin uskon, vaa'alla en ole käynyt moneen vkoon), en voi olla pieni. Hah, hyvä vitsi! Tätä ei myöskään helpota se, että pidän vertailukohtana edelleen vakavassa alipainossa ollutta minää. Pidän sitä itselleni normaalina, joten siihen nähden olen kyllä aikamoinen jättiläinen. Sorruin katsomaan vuoden takaisia valokuvia. En edelleenkään pääse sen yli, että haluaisin saada sen kropan takaisin. Kyllä mä näen, että olin tosi kuihtunut. Kuivan kesän orava. Silti, haluaisin sen takaisin. En osaa vieläkään soveltaa itseeni sitä ajatusta, että terve on kaunista ja pitää olla lihaa luiden ympärillä. Olen yrittänyt kehua itseäni ja esimerkiksi sitä, että mulla on kunnollinen peppu, eikä mikään lauta. Suunnittelin jopa Freddyn ns. peppuhousujen ostamista, koska ne korostavat bootya. Monet fitnesstyypit suosivat niitä pöksyjä. Ajattellin, että jos ei voi piilottaa, kannattaa korostaa. Olen myös pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan farkkulegginssejä kaupoissa. Ostamispisteeseen asti en ole vielä päässyt, koska mua alkaa hävettää mun alakropan muodot. 

kuvat

Olen myös karttanut kunnollisten rintsikoiden käyttämistä pitkään. En ole toisin sanoen halunnut korostaa moneen vuoteen mitään muotojani. Muistan, kuinka vielä lukiossa käytin pelkästään topattuja ja push up-rintaliivejä. Ostin paidat niin, että tissit olivat mahdollisimman hyvin esillä :D Nyt olen jo monta vuotta mennyt sillä mentaliteetilla, että mitä pienemmät, sen paremmat. Olen tykästynyt urheilutoppeihin, ja olenpa monet kerrat ollut ihan ilman mitäänkin hyödyntämällä esim. nännilappuja tms. Etumukseni ei ole, eikä ole myöskään ikinä ollut mikään valtava, mutta mikään lauta en ole ollut. Muutama viikko sitten laitoin pitkästä aikaa juhliin topatut rintsikat. Se oli iso harppaus mulle, koska en ole enää tottunut korostamaan mitään muotoja. No, mieheni ainakin tykkäsi :D Toivottavasti jonain päivänä vielä hyväksyn naisellisen ulkomuotoni. Monen mielestä varmaan pitäisi vaan olla iloinen, kun on siunaantunut sekä takapuolta että tissejä, mutta en ole enää osannut nauttia siitä. Lienee aika opetella ;)

Onnistumisia!

- Olen onnistunut olemaan jo kolme päivää laskematta kaloreita. Yksittäisistä jutuista olen kalorit tsekannut, mutta en ole summannut päivän kaloreita yhteen. Se on aivan sairaan vaikeaa, voin kertoa. On kuin käskettäisiin olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia - mitä ajattelet? No vaaleanpunaista elefanttia tietenkin. Aion jatkaa tätä rataa, ellei vaakalukema yllättäen pomppaa huimasti ylöspäin. Tiedän, ettei vaa'alla tarttis käydä, mutta jos se auttaa mua tässä asiassa eteenpäin niin sallittakoon. Enkä siis ramppaa vaa'alla joka päivä tai monta kertaa päivässä, joten ei hätää :)

- Olen syönyt jätskiä monena päivänä! :) Muun muassa eilen ja toissapäivänä!

- Söin viikonlopun juhlissa todella ison lautasellisen seisovasta pöydästä. Ateria ei ollut energiapitoisuudeltaan mikään jäätävä, mutta aiemmin mua olis hävettänyt ottaa noin paljon. Vaikka lautanen oli aivan täynnä, ei tuntunut (kovin) pahalta. Tiesin myös, että tarvitsin energiaa päivän pituuden vuoksi, joten suuri annos oli helppo perustella itselle. Olin ajatellut, että no mä vaikka jätän osan, mutta kuinka ollakaan lautanen tyhjeni :D

Sori kuvan laatu taas. Lautasella kasviksia, ratatouillea ja kalaa. Leipä oli pahaa, joten sitä en syönyt.

- Viime viikolla oli myös yksi hotelliyö. Aamiaisella uskalsin ottaa tavallista enemmän, koska tiesin tulevan päivän olevan pitkä ja rankka.

- Söin eilen aamulla _kokonaisen_ omenan palan tai puolikkaan sijasta. Omena oli ihan tavallisen kokoinen eli ei edes mikään miniomppu. En kuollut! Hyvä minä!

Kokonainen omena!

- Eilen söin sipsejä, omasta mielestäni ison annoksen. Jälkeenpäin ajateltuna taisi olla suolanpuutosta tai jotain, koska semmoista sipsihimoa en muista lähiaikoina olleen, vaikka sipsejä yleensä mieheltäni maistelenkin. Nyt yritän taistella ahdistusta vastaan, aaaarghhh, morkkis!

- Olen yrittänyt siedättää itseäni tiukempiin vaatteisiin pitämällä sellaisia välillä kotona. Yleensä kotiasuni on ollut lökärit ja huppari tai muu löysä paita, mutta mieheni ehdotuksesta olen alkanut vieroittua niistä ja siedättää itseäni ihonmyötäisempiin kuteisiin. Kotona on turvallista harjoitella itsensä peittelyn lopettamista. Tänään läskiolosta huolimatta laitoin tiukan hameen. Tuntuu ahdistavalta, mutta yritän kestää. Olemme menossa mieheni kanssa leffaan tänään töiden jälkeen, joten ihan ihmisten ilmoillekin pitäisi kehdata tässä asussa mennä...

Semmoisia tällä kertaa. Toivottavasti onnistumisia tulee jatkossakin. Eteenpäin menen koko ajan, vaikka ahdistus onkin melkoinen!

Eat, sleep, rave, repeat!

Huuuuuuuuhhuh mikä viikonloppu takana! Tänään olen kuin vanha mummo: jalat ovat turvonneet, jalkapohjiin ja kantapäihin sattuu taukoamatta, sisäreisi on jumissa pohkeista puhumattakaan sekä polvia särkee (wtf?). Kolme päivää armotonta tamppausta, reivaamista, tanssimista ja pomppimista takana. Eilen painelin menemään jopa kuusi tuntia putkeen istumatta muuta kuin vessanpöntöllä pari kertaa :D Aivan sairaan ihana Summer Sound-festariviikonloppu takana, ei voi muuta sanoa! Nyt on jotenkin haikea ja tyhjä olo, vaikka kroppa ei enää olisi kyllä kestänytkään neljättä päivää :P Nautin viikonlopusta täysillä. Maistelin festariruokaa ja söin kaksi kertaa jätskin iltapalaksi :) Varmasti jäi syömiset vajaan puolelle kulutuksen ollessa melkoista, mutta mulla oli joka päivä mukana energiapatukka, ja tosiaan miettikää: kaksi jäätelöä viikonlopun aikana! Huikeeta!

kuva

Ahdistuksiltakaan ei toki vältytty. Ekana iltana menin aivan hämilleni, kun ostin ruokakojusta kanawokkia. Mielikuvani kanawokista on kanaa ja kasviksia, mutta siellä se olikin iso kasa riisiä, muutama hassu kasvis + kanavarras. Pahinta kuitenkaan ei ollut annoksen sisältö tai edes annoskoko (joka oli valtava!) vaan se, että tajusin lautasen käteen saatuani, että mitäs hittoa, tän piti olla mun iltapala. Olin jo syönyt lounaan ja päivällisen kotona, joten en todellakaan olisi tarvinnut tuollaista ns kunnon ruokaa. Vuosi sitten olisin vääntänyt itkua ja ollut syömättä, mutta järkeilin itselleni, että iltapala voi olla mitä vain. En todellakaan syönyt annoksesta kaikkea, mutta söin kuitenkin osan. Söin jopa annoksen mukana tullutta currymajoneesia, joka oli oikeesti aika tosi hyvää :) Ahdistihan se vielä seuraavana päivänäkin, enkä tehnyt samaa virhettä uudelleen. Silti: en hävennyt annoksen ostamista tai sen syömistä, enkä tosiaan jättänyt kokonaan syömättä tai antanut sen pilata iltaani.

Kännykän kamera hajosi hetkellisesti, joten eihän tästä saa mitään selvää, mutta annoskoon nyt edes hahmottaa.

Myös keho ja pukeutuminen aiheuttivat tuskailuja. Shorteista tuntui vain tursuavan ylimääräistä, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä siitä. Tällainen mä nyt vaan olen, enkä sille just nyt mitään voi. Eilen vaihdoin vaatteita lainkaan liioittelematta 30 kertaa. Olin päättänyt uskaltaa laittaa lyhyen topin, mutta alaosa tuotti vaikeuksia. En halunnut näytellä napaani kaikelle kansalle lyhyestä topista huolimatta. Vaihtoehtoina olivat korkeavyötäröiset shortsit, joissa tunsin oloni todella itsetietoiseksi sekä kaksi hametta, joista toinen oli turvallinen (a-linjainen) ja toinen haastava (vartalonmyötäinen), muttei yhtä paha kuin shortsit. Ylpeänä voin todeta, etten mennyt aidan matalimmasta kohdasta, vaan laitoin tiukan hameen :) Pelkäsin, että mitä jos tulee läskiolo ja se pilaa kaiken, mutta ei sitä tullut missään vaiheessa. Oli iloinen, että uskalsin laittaa "paljastavammat" vaatteet, vaikken mikään mini enää olekaan.

Konemusatapahtumiin on tosiaan tapana pukeutua kirkkaiden neonvärien lisäksi melkoisen niukasti. Se kuuluu genreen ja on jo ihan käytännöllisyyden (lue: hiki) vuoksi järkevää, eikä siis aivan pelkästään näyttäytymisen vuoksi. Välillä tuli ihan sellainen olo, että mikä alipainoisten vuosikokous tää oikein on. Ahdisti hieman ja tunsin myös kateutta. Osa oli selvästi sairaalla tavalla laihoja, mutta oli myös todella paljon niitä, jotka olivat selvästi luonnostaan pikkuruisia. Luonnostaan laihalla ei paista luut, vaan kroppa näyttää sopusuhtaiselta, vaikka onkin aivan tiny. Yritin kääntää ajatukseni siihen, että olihan mukana menossa myös paljon normaalipainoisia ja ylipainoisiakin sekä siihen, että mulla nyt onkin sitten vähän naisellisempia muotoja. No joo jälkimmäisestä en kyllä osaa nauttia vielä tippaakaan tai olla siitä ylpeä, mutta yritin käsitellä asiaa myös sitä kautta. Olin kuitenkin yllättynyt ja iloinen, että suurimmassa osassa viikonlopun kuvista en näytä miltään sotanorsulta! Odotan sekä innolla että kauhulla virallisia festarikuvia, koska uskon taas kerran päätyneeni niihinkin. Fingers crossed, että on hyviä otoksia ;)

Nyt rentoilua ja palautumista!

kuva

 

Painov*tutus.

Eilen aamulla oli taas yllättävän hyvä fiilis omasta itsestä. Yleensä hyvä olo tulee siitä, kun vatsa on kuopalla ja on muuten kevyt olo, mutta eilen se ei tullut siitä. Jostain vain kumpusi ajatus, että hetkinen. Mähän olen oikeastaan edelleen aika pieni. Ja siis oikeastaan, mähän olen ihan hemmetin hyvän näköinen.

Mutta äh se ei kestänyt koko päivää, koska mulla oli koko ajan hirveä nälkä, ja sitten päädyinkin ahmimaan välipalan yhteydessä. Söin myös päivällisen jälkeen ylimääräistä. Mulla oli aamupalan ja lounaan jälkeen jo tunnissa nälkä! Tunnissa! "Ruokailu 2-4 tunnin välein" tarkoittaa mulle, että saa syödä aikaisintaan 3 tunnin välein. Nälkä jo yhden tunnin jälkeen, siis oikeasti! Mukava kituuttaa seuraavat pari tuntia vain ruokaa ajatellen. Tai no siis, jos on jotain hommaa tai töissä kiire, niin ei sitä muista, mutta kun on tylsää niin ajatukset pyörivät ruuan ympärillä koko ajan.

kuva

Menin tänään aamulla katsomaan painoni. Mua ärsyttää se niiiin paljon. Ei oikeastaan edes ahdista, vaan v*tuttaa. Pari kuukautta sitten paino pysyi aika samassa jonkin aikaa, ja ajattelin, että ehkä se onkin jo mun hyvinvointipaino. Nyt paino on noussut siitä melkein kilon. En uskaltanut katsoa vaakalukeman pysähtymistä, koska se kipusi niin ylös. Mä olen koko ajan vaan varmempi siitä, että mun paino ei tulee enää ikinä tippumaan, se vain nousee nousemistaan. Kun sanotaan, että esim. herkuttelun jälkeen paino saattaa hetkelllisesti nousta, mutta laskee kyllä takaisin, niin se ei taida pitää paikkaansa mun kohdalla. Kun paino nousee, niin siinä se tulee myös pysymään, kunnes se taas nousee. Ja nousee. Ja nousee. Kaikki merkit viittaavat siihen, että en ole vielä hyvinvointipainossani, mutta en haluaisi hyväksyä sitä. Rate yritti takoa päähäni viimeksi, että en voi loputtomiin yrittää kontrolloida painoani, mutta en halua hyväksyä sitä. Eiiii :(

kuva

Roikun.

Romahdin aivan täysin. Tulin kotiin ja pyörä kaatui vahingossa. Jalat olivat aivan hapoilla viimeisestä ylämäestä. Kolautin kypärän oveen. V*ttu. Sitten tuli itku. Itkin lohduttomasti hetken, ja sitten helpotti hetkeksi. Ja tosiaan vain hetkeksi. Ei aikaakaan kun olin taas aivan pohjamudissa. Tunsin oloni niin epätoivoiseksi, että kuvailisin sitä näin: 

Roikun rotkon kielekkeellä. Odotan, että saisin voimia kammeta itseni ylös. Tiedän, etten voi pudottautua enää rotkon pohjalle, mutta en myöskään pysty nousemaan täysin ylös.

Haluaisin hyväksyä itseni. Yritän todella kovasti. Mutta ne huonot hetket ovat niin voimakkaita, että ne vievät voimia. Ne vievät voimia positiivisuudelta. En jaksaisi enää haukkua itseäni joka päivä. Haluaisin olla tyytyväinen. Varmasti vielä jonain päivänä olenkin, mutta kuinka kauan siihen menee? Kuinka paljon voimia siihen menee? 

Jottei ihan menisi vellomiseksi, niin parit kuvat loppuun.

Lounaaksi seitisalaattia, ihan törkeen hyvää! Sain tsempattua, ja otin kaksi hapankorppua sekä levitettä aika hyvän määrän :)

Pyöräilyasu vol 1. Siedätyshoitoa itsensä hyväksymiseen. Itku tuli kylläkin.

Pyöräilyasu 2. Huoh, hävettää, mutta en mä voi loppuelämääni itteeni peitelläkään :/

---

Mulla on henkisesti aika huono olo just nyt. Viikonlopun baaririentojen jälkeinen väsymys varmasti vaikuttaa myös, mutta ahdistus on melko korkeissa lukemissa. Näytän ihanissa kesän juhlakuvissa tankkerilta. Mun tekisi niin kovasti mieli laihduttaa, mutta jotenkin en edes usko, että se olisi enää mahdollista. Mut on tuomittu olemaan iso ja kasvamaan leveyttä koko ajan vaan. Haluaisin syödä enemmän ja vapaammin, mutten uskalla. Mä kaipaan luista vartaloa enemmän kuin uskallan edes myöntää. Yritän niin kovasti hyväksyä itseni - ja välillä siinä toki onnistunkin - mutta jotenkin valokuvat tuntuvat aina kertovan sen karun totuuden. 

Mä jumitan syömisten kanssa varmaan tämän vuoksi paikallani. Olen jumittanut jo pidemmän aikaa. Pystyn joustamaan tarvittaessa ja pystyn syömään ulkona, mutta normiarjessa samat tuotteet ja rutiinit siivittävät päiviä. Aina kun uskallan päästää hetkeksi irti, sitä täytyy kompensoida. En uskalla heittäytyä enempää, koska painoa ei (todellakaan!!!) ole tarve enää nostaa. 

Mua ahdistaa nähdä tuttuja, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. He näkevät muutoksen paremmin kuin ne, joita näen päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. En jotenkin edes kehtaisi kirjoittaa tänne, koska on sellainen fiilis, ettei näin normaalin näköisellä saa olla enää mitään ongelmia. Tiedän, ettei se ole niin, ja että painon normalisoituminen on vasta osa paranemisprosessista. Ahdistus kuitenkin jälleen kerran peittää alleen järkiajattelun. En haluaisi edes käydä polilla enää, koska lattia vaan tärisee kun kävelen käytävää pitkin.

Perusmeininkiä.

Läskiahdistuksia on ollut viime päivinä useasti, mutta just nyt on ihan hyvä fiilis. Pohdin, miksei läskioloja ollut juurikaan jenkeissä, vaikka siellä oli koko ajan kesävaatteet päällä. Ehkä söin sen verran vähemmän, että olo pysyi kevyenä, who knows. Olisin itseasiassa halunnut reissun jälkeen käydä vaa'alla, koska mulla oli sellainen fiilis, että paino saattoi laskea matkalla. Kroppani on ollut koko viikon vielä niin sekaisin aikaerosta ja matkustamisesta, että aamuisin on ollut todella tukkoinen olo vatsassa. Niinpä en ole uskaltanut punnita itseäni. Ehkä ihan hyvä, koska lukema aiheuttaa tunteita, olipa se mikä hyvänsä. 

Kotona monet tutut vanhat kaavat ovat palanneet. On niin kummallista, että matkalla en kokenut esim. ahdistusta, vaikka kuivaharjaus jäi muutamanakin päivänä väliin. Olen kuitenkin yrittänyt irrottautua syömishäiriön kahleista viime päivinä mm. syömällä eilen jätskin ja tänään patongin Subwayssa ainaisen salaatin sijasta :) Ainiin, olen unohtanut kertoa yhden huikean edistysaskeleen! Ennen mulle ei tullut kysymykseenkään edes kokeilla, saati sitten ostaa, muita vaatekokoja kuin xs-s tai 32-34. Se tuntui nololta, vaikka kyseessä olisi ollut löysä huppari tai malliltaan muutenkin ylisuuri paita. Nyt olen oppinut, että joskus xs voi olla liian iso ja vastaavasti m juuri sopiva. Koot ihan tosiaan vaihtelevat hurjan paljon! Olen ostanut joitain isompia kokoja myös ihan vain siksi, että olen halunnut vaatteen olevan hieman väljempi, vaikka pienempi kokokin olisi mahtunut. Tänään ostin liian ison hameen, jonka aion pienentää itse. Aikaisemmin en olisi kehdannut viedä sitä kassalle. Tämä on oikeasti iso juttu mulle, joten jee! 

Sitten pakko kertoa, että kävin tänään spinning-tunnilla ekaa kertaa reilusti yli vuoteen. Tai siis no, ekaa kertaa sitten paranemisprosessin alkamisen. Oli niin mahtavaa päästä painamaan aivan täysillä ohjaajan piiskatessa viimeisiäkin rippeitä jaksamisesta! Pari kertaa tuntui huonolla tavalla siltä, että syke nousi liikaa, mutta en usko sen olleen mitään vaarallista. Oli myös huojentavaa huomata, että vaikka kunto on totta kai huonontunut aika paljon, jaksoin kuitenkin tosi hyvin koko tunnin. En voi väittää, ettenkö olisi pohtinut tunnille menemisen järkevyyttä, mutta voi kun se oli kivaa!

Mutta sittenpä muutamia kuvia viime päiviltä, koska en jaksa enää kirjoittaa :D

Uskalsin ostaa tiukat shortsit!

Jälkkäriksi pieni vanukas ja jenkkisuklaa! Ps. nektariini ruisleivän päällä on vaan niin parhautta!

Broilerinjauhelihaa ja kesäkurpitsaa riisin kanssa. Nam! Broilerinjauheliha on ihan lempparia!

Lisäsin puuroon mustikoiden ja raejuuston lisäksi lusikallisen vaniljajogurttia, toimii! Ja edelleen, nektariini leivän päällä, suosittelen.

Salaatti Ciao Caffessa. Siemenleipä oli todella hyvää!