Kolautan kyynärpään seinään. Raivostun ja lyön seinää.
Lyön varpaan lipaston kulmaan. Raivostun ja potkaisen lipastoa takaisin (:D).
Tiputin koiran ruokakupin lattialle. Raivostun ja alan itkemään kirveleviä kyyneleitä.
 |
| http://www.veteranstoday.com/2009/05/19/caregiver-series-dementia-alzheimers-anger-and-aggression-1-in-a-series/ |
Fiksua, eikö? Tarpeellista, todellakin. Not.
Lähiaikoina olen em. tilanteissa pystynyt pitämään itseni rauhallisena. Olen kuitenkin huomannut jokaisen vastaavanlaisen tilanteen kohdalla, että hillitessäni itseni on tuntunut aivan kuin jokin möykky jäisi sisälleni. Eilen kamelin selkä katkesi. Huomasin padonneenin näitä tunteita vain sisälleni, enkä ollut käsitellyt niitä. Nyt kaikki räjähti. Paiskoin lehtiä, koiran leluja ja mitä nyt käteen sattui, huusin ja itkin, löin itseäni päähän. Olisi niin tehnyt mieli paiskoa astioita rikki. Kaikki tämä vain siksi, että tajusin unohtaneeni lähettää yhden sähköpostin. Voi morjens.Pahinta tilanteessa oli, että olin juuri alkamassa syömään. Lievästi sanottuna tuntui mahdottomalta alkaa syömään. Sain kuitenkin rauhoitettua itseni, koska järkeilin, että osasyynä raivarille saattoi olla matala verensokeri. Helppoa se ei ollut, mutta onnistuin ja sain syötyä. Jälkeenpäin ajateltuna hävettää aika paljon, varsinkin kun puolisoni oli näkemässä tämän episodin. Tosin on vaikea sanoa, olisinko vetänyt niin kovia pultteja yksinollessani. Yleensä nämä raivot liittyvät juuri siihen, että joku on ns. todistamassa epäonnistumiseni. Hohhoijaa, olisikohan aika kasvaa aikuiseksi?
PS.
Huh, painonnousu ei ollut pysyvää. Mikä helpotus oli tänään aamulla, kun astuin vaa'alle. Toissapäivästä paino tullut alaspäin niille tutummille lukemille 700 gramman verran. Edelleenkin tiedän, että painoa on nostettava, mutta kuten aiemmin sanoin, haluan sen tulevan oikeasti tavallisen ruuan määrää nostamalla.
