Varjoista valoon!

Tästä päivästä taas huomasi, kuinka tärkeää on, että hoitokontakteja on joka viikko. Ei olisi ravitsemusterapeutin tapaaminen voinut sattua parempaan päivään- tai siis huonompaan, koska olin niin syvissä vesissä koko päivän. Rt sai nostettua minut suosta (melkein kokonaan).

Muutama viisas huomio:
- Näin alhaisissa painolukemissa kroppa saattaa reagoida mihin vain oudosti, joten paino saattaa herkästi pompsahdella miten sattuu esim. nestetasapainon takia.
- Elimistö on edelleen säästötilassa, koska syön niin niukasti.
- Vatsan toiminnan hidastuminen saattaa hetkellisesti vaikuttaa painoon jopa 1-3 kiloa.

Viisaiden sanojen lisäksi sain käteeni nivaskan ohjeita. Sain perusruokavalion (hui!!!), annosteluohjeet, annosmallikuvat ja välipalalistan. Perusruokavalio tuntui aivan valtavalta, mutta pakko se on vain luottaa ja yrittää syödä sen mukaan. Tai edes sinne suuntaan.Olin hyvin iloinen siitä, että rt ei sanonut, että syöt tän mukaan ja piste. Yritän nyt tehdä edes pieniä muutoksia sen suuntaan ja ensi kerralla katsotaan onnistumisteni mukaan yksilöllisemmät ohjeet mulle.

Mielestäni oli myös hyvin valaisevaa, kun rt näytti erään kaavion painoindeksistä. Siinä oli ekassa sarakkeessa normaalipaino. Seuraavassa oli alipaino, jossa jotkut harvat saattavat pystyä jopa luonnollisestkin olemaan, mutta siis tila ei ole niiiin haitallinen elimistölle. Sitten tulee anoreksia-sarake, jossa ihminen sairastuu. Sen jälkeen jää vielä hengenvaarallinen tila muistaakseni. "Nyt on tavoitteena päästä edes sinne alipainon puolelle!". Jotenkin todella vapauttavasti ja avartavasti sanottu! Olen tällä ylöspäin hypähtäneellä painollakin vielä tilanteessa, joka on jopa alipainon alapuolella! Enää ei ahdista enää yhtään niin paljon, kun ajattelee näin!


Tein myös jotain todella hienoa! Annoin äidilleni vapauden järjestää päivälliskeittoni tänään. Söin hänen tekemäänsä keittoa, johon oli käytetty myös pieni loraus 10% kermaa! Itse teen keittoni aina pelkkään veteen. No, ei tämä vielä mitään. Sitten tarjolla oli täytekakkua. Pyysin äitiäni leikkaamaan mulle palan, koska en itse olisi pystynyt ottamaan kunnollista palaa. Niinpä äitini leikkasi mulle samankokoisen palan kuin itselleen. Ja mä söin sen! Kokonaan! En ole moneen vuoteen voinut kakustakaan ottaa muuta kuin pakollisen maistelupalasen. Mielestäni äitini leikkaama pala ei ollut mikään suuri, mutta oli se silti isompi kuin kaikki aiemmat kertani männävuosina. Success!

http://depositphotos.com/9859203/stock-illustration-Vector-birthday-cake.html

Aamu alkaa itkemällä

Kiitos anoreksia, että pilasit syntymäpäiväni jo heti aamusta. On se niin mukavaa aloittaa merkkipäivä itkemällä ja inhoamalla itseään. En ollut koko viikkoon käynyt vaa'alla, koska olo on ollut turvonnut ja läski, eikä vatsa ole jotenkin toiminut niin hyvin kuin yleensä. Ilmankos on ollut läski olo, koska sellainen minusta on tullut. Paino on viikossa noussut 1,4 kiloa!!! Mitä p*skaa oikeasti. Ei tää voi olla totta :( Tämä olisi jossain määrin hyväksyttävissä, jos olisin rehellisesti lisännyt tavallisen ruuan määrää huomattavasti. Mutta kun en ole. On vain tullut napsittua sitä sun tätä ja ahmittuakin pariin otteeseen.

Mua itkettää ja v*tuttaa. Mua ahdistaa. Mä inhoan tätä oloa, mä inhoan itseäni, mä inhoan tätä sairautta, joka laittaa mut tuntemaan näitä tunteita. 

Miten voin ottaa rt:n ruokamäärien nostot vastaan, kun painan jo näin paljon? Mä saatan ehkä hajota kohta kokonaan.

Kuvien aiheuttama ahdistus

Väsymys tuntuu pitkästä aikaa pohjattomalta. Harmaa sää, pääkipu, uusien kuvien näkeminen, ja vatsan turvotus eivät helpottaneet oloa. Olo on alakuloinen, ehkä hieman masentunutkin. En ole masentunut tai sairasta masennusta,  mutta voi sitä silti masentaa. Feeling blue. Ressuolo. Eilen alkoi itkettää se, että haluan niin kovasti normaaliin elämään kiinni, jossa voin nauttia ihanista ruuista ja herkuistakin. Sitten näin uusia valokuvia lauantain kekkereistä. Näytän aivan normaalipainoiselta. Jos nyt alipainoisena näytän normaalilta, miltähän mahdan näyttää normaalipainoisena. Huokaus. Varsinkin mun käsivarret. Miksi haikailen tikkukäsiä niin kovasti, typerää. Toivon niin paljon, että jonain päivänä voin katsoa noita samaisia kuvia ja ihmetellä, kuinka olen voinut joskus ajatella näin.

Tunnen itseni tällaiseksi (miinus parta):

Ystävyys koetuksella?

Olen suunnitellut lähteväni jonnekin hyvin kauas ja hyvin lämpimään kevättalvella. Olen yrittänyt houkutella paria ystävää mukaan, joista toinen on luvannut harkita asiaa vakavasti. Mulle jäi kuitenkin todella paha mieli eräästä asiasta, jonka hän sanoi. Varmasti ei ilkeyttään, mutta se jäi vaivaamaan ja harmittamaan.

"Oli ne kyllä ihania ne kuvat sieltä! Katoin ku yhdessä kuvassa oli drinkkibaari altaalla, ni mietin vaan et vähänkö olis ihana mennä siihen ja ottaa joku  drinkki! Mut sit mä aattelin et eihän niina niitä jois."

Mä vastasin, että ei kai hän nyt jätä lähtemättä sen takia, että mä en juo alkoholia!? Voinhan mä ottaa alkoholittomia drinkkejä! En usko, että tässä oli kuitenkaan kyse alkoholista.

http://punchin.com/blog/?s=walman&paged=3

Olen hänelle puhunut avoimesti tilanteestani, koska olemme läheisiä. Olemme myös olleet useammalla parin yön reissuilla yhdessä, joten hän on valitettavasti saanut kokea sen, kuinka mä tilaan ravintolassa salaatin "ilman juustoa, lihaa, siemeniä, pähkinöitä ja kastiketta". Jos sitäkään, usein pelkkää teetä. Ymmärrän, ettei ruokaa rakastavan ihmisen ehkä tee ensimmäisenä mieli lähteä reissuun kahdeksi viikoksi toisen kanssa, jolle ruoka on ongelma. Vaikka hän tietääkin, että syön nykyään kyllä viisi kertaa päivässä, asia aivan varmasti mietityttää häntä. Can't blame her. Tekisi mieli kertoa hänelle näistä ajatuksistani, mutta en taida uskaltaa.

Tästä aloin miettimään taas kerran, kuinkahan monta sappea on kiehunut mun ruokakäyttäytymisen takia kaveripiirissä. Tai "en mä voi tulla, kun haluan ehtiä kolmeen jumppaan". Olen monet kekkerit jättänyt väliin, koska olen ollut niin väsynyt lauantaiaamupäivän jumpista, ja toisaalta halunnut mennä sunnuntaina heti aamusta taas jumppaan, niin ei viitsisi juoda tai olla myöhään. Aikaisemmin kaverien ja ystävien tapaamiset sovin siten, että jumppa-aikataulu oli koneella auki ja sen mukaan pääsin tai en päässyt treffeille. Usein en päässyt. Arki-illat olivat poissuljettuja, koska töistä piti lähteä suoraan jumppaan. Viikonloppuna menoja pystyi olemaan aikaisintaan klo 14 jälkeen, jotta ehdin jumpista kotiin ja käydä suihkussa. Baarissa kyllä kävin, mutta silloin piti huolehtia, ettei arkena ollut välipäiviä.

Oikeastaan on suoranainen ihme, että mulla on pysynyt näin paljon ihania ihmisiä mun ympärillä koko tämän ajan. Vaikka monesta jäin paitsi, en kuitenkaan antanut itseni erakoitua täysin. Siitä olen onnellinen. Olen aina pitänyt itseäni aika hyvänä tyyppinä ja hyvänä ystävänä. Aion jatkossa olla vieläkin parempi ystävä. 

http://www.cherrybam.com/friendship-comments.php

Naisen vartalo

Sh-klinikalle pitää ennen ensimmäistä käyntiä täyttää kaikenlaisia kaavakkeita ja testejä. Yhdessä niistä kysyttiin, että ajattelenko lapsuuden olevan elämän parasta aikaa ja haluaisinko olla edelleen lapsi. Tämä kysymys juontanee juurensa siitä, että moni anorektikko tavoittelee lapsenomaista kroppaa tai ei halua kasvaa aikuiseksi erinäisistä syistä. Itse en todellakaan ajattele näin, vaan olen erittäin iloinen aikuisuudestani. Muutamaa asiaa aikuisena naisena olemisessa kuitenkin inhoan: pylly, tissit ja menkat.

En siis haluaisi olla lapsi tai lapsen näköinen, mutta en tykkää itselläni isoista rinnoista tai pepusta. Haluaisin pienet tissit ja lättäpepun. En yhtään ymmärrä vallitsevaan fitnessbuumiin liittyvää kyykkäyskulttuuria ja silikonien ottamista. "Näin saat pyöreät pakarat". Miksi haluaisin pyöreän pyllyn? Haluan siitä eroon. Miksi taas haluaisin isot tissit? Ne ovat ensinnäkin hankalat, ja toiseksi ne saavat helposti näyttämään kaiken kaikkiaan isolta. Nyt korostan, että ITSELLENI en haluaisi näitä. Ihailen muiden rinta- ja takamusosastoa kyllä harva se päivä, mutta itselleni en sellaisia haluaisi. Haluan olla, öö, no, tasainen :D

Peppu mulla on aina ollut pyöreä, koska harrastin koko lapsuuteni ja nuoruuteni lajia, jossa pakaralihakset kehittyivät helposti. Silloin sain paljon pojilta kehuja pyllystäni ja olin siitä ylpeä. Jossain vaiheessa sairaat ajatukset valtasivat mieleni ja kaiken piti olla mahdollisimman pientä. On vaikea tässä vaiheessa sanoa, onko tämä ajatus oikeasti edelleen vain sairauden ääntä vai ei. Voihan olla, että löydän vielä jonain päivänä itseni aivan innolla mavettamasta salilla ;) Vaikkakin pyllyni on muotonsa säilyttänyt melkeinpä koko sairauden ajan. Tässä todistusaineistoa pyöreästä hanuristani. Kuva on menneeltä kesältä, jonka jälkeen painoa on tullut n. 1,5 kg lisää eli vielä tuosta pyöreämmässä kunnossa olen. Huoh.

 

Yläasteella ja lukiossa korostin rintojani ja ostin pelkästään topattuja push-up-rintsikoita. Nykyään olen jopa harkinnut rintojen pienennysleikkausta. En siis ihan tosissani, koska eivät ne todellakaan isot ole nytkään. Ensimmäisen voimakkaan laihtumisen aikana vuosia sitten rintani kutistuivat todella paljon. Muistan yhä, kuinka eräs koulukaveri otti mua tisseistä kiinni (joo, meillä oli tapana tehdä näin, eikä siinä mitään, haha) ja kysyi, mihin tissini ovat kadonneet :D Hormonaalisen ehkäisyn käyttö on kuitenkin viimeiset vuodet ylläpitänyt rintojen olemassa olon kuukautistoiminnan lisäksi.

Menkkojen inhoamista tuskin tarvitsee selittää kummemmin! En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka kauan ne olivat poissa ennen ehkäisyn aloittamista. Poissa monta kuukautta olivat, enkä missään vaiheessa niitä kaivannut tai niiden jatkumisesta iloinnut. Olisivat vain olematta, hitto vie.  
 

Juhlien aiheuttamaa jälkipuintia

Eilen oli kiva ilta. Ystäviä, kavereita ja juhlintaa. En tuntenut itseäni läskiksi oikeastaan missään vaiheessa. Tänään kuitenkin kuvia katsoessani alkoi ahdistaa. Mä näytän täysin normaalilta ja normaalipainoiselta, ylikin. Ahdistaa. Jos jo nyt näytän siltä, mitähän mahdan näyttää oikeasti normaalipainossa...Yksikin itse ottamani kuva on muiden osalta tositosi kiva, mutta haluaisin poistaa sen siksi, että mun käsivarsi näyttää siltä kuin painaisin 20 kg enemmän. Valokuvathan sen totuuden kertoo :( Kai. Tässä kuvassa käsi on ihan ok, mutta tämmöisessä asennossa kenen tahansa käsi näyttää kapeammalta. Kuvan laatu on taas aivan jäätävä, lisäksi blurrasin vaatteita jonkun verran. Olen tällä hetkellä tosi hysteerinen siitä, että joku tunnistaisi mut. Vaikka en tiedä, mitä väliä sillä loppujen lopuksi olisi. Tosin en kokisi voivani kirjoittaa niin avoimesti tunteistani, jos esim. joku läheinen päätyisi tätä lukemaan.

Illan aikana söin pöydän antimista kyllä ja yritin nauttia. En syönyt kuitenkaan mielestäni liikaa. Baarin jälkeen ajattelin, että ehkä pitäisi ottaa leipä tai jotain ennen nukkumaan menoa. No, lapasestahan se lähti. V*tuttaa kuin pientä oravaa. Pitikö mennä ottamaan pari keksiä ja piirakkaakin. Miksi en osaa hillitä itseäni?!!

Mua erityisesti ahdistaa painonnousussa punnitukset. Ensi viikolla on (vihdoinkin <3) uuden ravitsemusterapeutin tapaaminen. Hän varmasti punnitsee mut. En halua, että paino on noussut. Vaikka sen pitäisi. Ja haluan kyllä parantua, ja tiedän sen vaativan painon normalisoitumisen. Mutta kun haluaisin, että paino nousee tavallisten aterioiden lisäysten takia, eikä minkään hiton herkkujen ahmimisen vuoksi. Lisäksi haluaisin, että kaikki, jotka mun hoitoon osallistuvat, näkisivät omin silmin mun painon alhaisena. Siinä ei ole mitään järkeä, i know.

Olen kovasti miettinyt, miksi en haluaisi hoitotahon näkevän painonnousua. Mua hävettää myöntää, mutta se taitaa johtua siitä, etten halua heidän luulevan mun olevan terve. En halua, että hoitoa lopetetaan liian aikaisin. En koe olevani huomionhakuinen, mutta mua pelottaa, ettei mun sisällä vellovaa ahdistusta ja kaikkia vaikeuksia uskota ilman painon alhaisuutta. Vaikka aivan täysin tiedän, ettei anoreksia ole vain painosta kiinni! Tiedän, tiedän, tiedän! Ja siis, he ovat ammattilaisia. Hoidon tarpeen on jo todennut kuitenkin todella moni taho! Miksi en saa itseäni vakuuttumaan siitä, että tarvitsen ja ansaitsen hoitoa?! 

Ynh, mikä olo.

Jalkautuvan tuen tukihenkilö soitti ja sovittiinkin jo ekat lounastreffit. Lievästi sanottuna jännittää. Salaatin tai ruisleivän pystyn tilaamaan melko helposti, mutta kaikki muut aiheuttavatkin sitten saman tien kieltoreaktion. Ei, en voi, en halua, en pysty. Tavallaan kuitenkin toivoisin, että menisimme jonnekin, jossa on pakko ottaa vaikka pasta-annos. Toivon, että tukihenkilö kieltää salaatin tilaamisen. Sanoin hänelle puhelimessa, että salaatti on ok, mutta muihin tarvitsen tukea, joten uskoisin hänenkin tavoitteensa olevan saada mut tilaamaan jotai muuta. Saa silti nähdä. Mua myös jännittää muutenkin tukihenkilön kanssa julkisella paikalla oleminen. Puhutaanko me pelkästään syömishäiriöstä? Mitä jos kaikki vieruskaverit kuulee? Mitä jos joku tuttu näkee? Mitä jos mä lopettaisin tän spekuloinnin ja menisin paikalle avoimin mielin? :D

Mulla on jotenkin tosi huono ja oksettava olo. Söin eilen illalla ihan liikaa. Jotenkin on niin pinttynyt se tapa, että yksin ollessa tulee helposti närpittyä kaapista kaikenlaista suuhunpantavaa. En syönyt ylimääräistä kuin parin-kolmen sadan kalorin edestä, mutta onhan sekin liikaa. Oksetus on nyt kuitenkin ihan oikeasti fyyistä.

Pahoinvointiin liittyy yleensä mulla myös jonkinasteinen hengitysvaikeus ja sydäntuntemukset. Senpä takia mietinkin usein, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Eilen nimittäin sain hyvin oudossa tilanteesa rytmäreitä. Yleensä rytmihäiriöt tulevat silloin, kun sydän lähtee hakkaamaan nopeammin juoksemisen tai vaikka jännityksen vuoksi. Eilen istuin töissä ihan rauhassa paikallani, kun tuntin inhottavaa poukkoilua rintakehässä. Tiedän, että rytmihäiriötuntemukset ovat yleensä vaarattomia, ja kuulemma hoikilla naisilla ne tuntuu herkemmin. Silti aina pelästyn keväisen sydän episodin takia. Nyt siis pohdinkin, johtuuko pahoinvointini kuitenkin jostain sydänperäisestä. Äh, tuskin, olen vain vainoharhainen.

Siellä se sydän sykkii, kylkiluiden alla. Onpas jäätävän kokoinen käsivarsi, hiveä tukki :D

No siitä hemmetin kehonkuvasta...

Kehonkuva. Siinäpä vasta onkin jännittävä aihe, josta puhuessani kuulostan varmasti jakomielitautiselta. "Toisaalta iso, tai siis kun ei ole, ei kun on iso, mutta kuitenkaan ei ja silti on". Välillä näen peilistä mammutin, välillä paistavia luita. Joskus valokuvaa katsoessani ihailen tai pelästyn hoikkuuttani, joskus sama kuva aiheuttaa läskiahdistuksen. Tiedän, etten ole ikinä ollut niin laiha kuin monet, joiden blogia esimerkiksi seuraan tai olen seurannut. Vakuuttelen kuitenkin itselleni, että ansaitsen siltikin hoitoa,  ja että minulla on sairaus, josta pitää parantua. Ei minua varmasti olisi otettu hoitoon, jos en sitä tarvitsisi. Vaikka en tosiaankaan laihimmasta päästä ole, en silti usko aikuisen naisen kuuluvan näyttää tältä:

En usko, että kylkiluiden ja suoliluun välissä kuuluisi olla kuoppaa tai suoliluun sivuun tulla varjoa siinä olevan kuopan takia. Silti on niin vaikea sanoa itse, että olisin pieni tai hoikka (saati laiha), koska tiedän olevan paljonpaljonpaljon laihempia kuin minä. Mua hävettää myöntää, että joskus pidän itseäni pienenä. Enhän mä voi ajatella itsestäni niin, koska en sitä voi olla - aina on joku pienempi. Hmph mitä typeriä ajatuksia nämäkin taas ovat. Ihan kuin se, että sanoo olevansa jotain tarkoittaisi, että ajattelen olevani siinä hyvä tai paras. Täysin höpöhöpöä, mutta niin vain ajatus tuntuu kieroutuneesti kulkevan.

Kateutta ja salaattia

Hoitosuunnittelu meni ihan hyvin. Varattiin ajat luuntiheysmittaukseen ja sisätautilääkärille sekä laitettiin mut jonoon jalkautuvaan tukeen. Nyt pyritään tosiaan siihen, että joku kontakti on joka viikko. Oli tavallaan turhauttavaa taas kerran kertoa sairaushistoria sadatta kertaa. Tässäkin on yksi motivaattori päästä sairaudesta kokonaan irti: en jaksa enää jauhaa siitä, kuinka kaikki alkoi kymmenen vuotta sitten,  Vaikka kuinka tykkäisin puhua itsestäni, alkaa olla jo liikaa kun kertoo samat laulut viidettä kertaa puolen vuoden sisällä. Hieman tietenkin lähetteiden kautta tieto siirtyy taholta toiselle, mutta osaisin vastata kysymyksiin kuuntelematta niitä.

Mä olen tänään (once again) tuntenut suurta kateutta tuntematonta tyttöä kohtaan, Tällä kertaa kateuden kohteena eivät olleet tytön laihat jalat ja hoikat kasvot, vaan hänen kädessään ollut Spice Ice-purkki. Hän oli ehkä vain todennut, että nyt tekee mieli jätksiä ja kävellyt kojulle sen kummempia miettimättä. Hän oli tilannut haluamansa jäätelön, ehkä pyörremyrskyn ihanilla täytteillä. Hän oli varmasti tullut iloiseksi saatuaan sen käteensä ja maistaessaan ensimmäisen lusikallisen. Milloin minä voin toimia samalla tavalla?! Voihan jätskikateus!

No, salaatin tilaaminen sentään vielä onnistuu ihan ongelmitta. Kävin tänään toista kertaa Factoryssa lounaalla. Kahvilaa on hypetetty joka puolella, joten pakkohan se oli testata. Ekalla kerralla en ollut ollenkaan vakuuttunut, mutta nyt tokan kerran jälkeen voin todeta vain valinneeni ihan tyhmät täytteet silloin. Nyt salaatti oli oikein hyvä! Ei nyt mikään maailman ihmeellisin, mutta sain tykkäämiäni juttuja lautaselle. Valitsin herkkusieniä, katkarapuja, paprikaa ja kesäkurpitsaa. Edellisellä kerralla tämän salaatinkin syöminen tuotti melkoista ahdistusta (wtf), mutta aamupalan väliinjäämisen (koska punnitus) vuoksi ahdistus oli helppo siirtää heti sivuun ja nauttia herkkusienistä omnomnom.

Erinäisiä pohdintoja päivän ajalta

Huomenna on taas hoitokäynti, tai tarkemmin sanottuna hoitosuunnittelutapaaminen. Siihen osallistuu omahoitajani lisäksi myös käsittääkseni psykiatri. Jännää, en tiedä yhtään mitä odottaa. Varmastikin katsotaan ainakin paino, argh! Inhottava turvotus päällä, joten nappaa tavallistakin vähemmän vaa'alle hyppääminen. No, saanpahan taas toivottavasti jotain tulevia käyntejä varattua, ja muutenkin kokonaiskuva hoidon etenemisestä alkaa varmasti hahmottua paremmin.

Tulin taas tänään ajatelleeksi paranemismotivaatiotani. Mielestäni se on oikeasti tosi hyvä, mutta painon nostamisen ajatteleminenkin saa ajatukseni vääristyneiksi. Painon nousun pelko on se suurin vuori kiivettävänä. Sen kun ylitän, mua ei estä enää mikään! Mä rakastan mun elämää, ihan oikeasti! Hittojako tässä pitää antaa jonkun ---tanan anoreksian vaikuttaa siihen. Mä rakastan mun työtä, ystäviä, puolisoa ja perhettä. Miksi en siis rakastaisi myös itseäni niin paljon, että pystyisin nauttimaan vieläkin enemmän elämästäni? 

Ostin muuten jogurtti- ja suklaapäällysteisten pähkinöiden sijasta ihan irtosuklaita. Tein niistä pähkinöiden tavoin 20 gramman annospusseja, joita voin ottaa jälkkäriksi päivällisen jälkeen. 20 grammaa kuulostaa paljolta, näyttää vähältä, enkä oikein tiedä miltä niiden syöminen tuntuu. Tavallaan liialta, tavallaan liian vähältä vai ehkä sopivalta? No ei ainakaan sopivalta, eihän mikään määrä suklaata voi olla hyvä juttu tai sopiva annos, eihän? Eihän suklaata kuulu syödä? Vai kuuluuko? Äää en mä tiedä enää tommosia asioita.

Ei, ne eivät ole koirankakkapusseja vaan suklaita :D

Pelkoja

Mitä pelkään tällä hetkellä eniten niistä muutoksista ruokavaliooni, joiden tiedän väistämättä olevan edessä?
- Rasvattomasta jogurtista siirtyminen tavalliseen.
- Hiilihydraattien lisääminen aterioille esim. pastan tai riisin muodossa.
- Rasvan käytön lisääminen.
- Turvaleivän vaihtaminen tavalliseen leipään.

Mitä sosiaalisia ruokailutilanteita pelkään eniten?
- Porukalla ravintolaan meneminen.
- Juhlat.
- Ruuan ottaminen silloin, kun muut eivät syö, mutta minun ruoka-aikani on käsillä tai heikotus iskee.

Mitä pelkään painon nousussa?
- Entä jos en opikaan hyväksymään kroppaani?
- Vaatteiden jääminen pieniksi.
- Ihmisten ajattelemattomat kommentit.
- Laihan ihmisen näkeminen ja vertailu, jonka jälkeen repsahtamisen vaara.


Mitä kuitenkin pelkään kaikistakaikistakaaaaikista eniten?

Sitä, että kuolen. Mun pohjakosketus loppukeväästä oli se, että mun sydän petti. Edelleen saan rytmihäiriötuntemuksia, jotka joka kerta hieman säikäyttävät. Toissailtana maatessani sängyssä tunsin sykkeeni hieman oudolla tavalla, enkä voinut olla ajattelematta kamalaa asiaa. Mitä, jos tuntisin sykkeeni heikkenevän ja lopulta pysähtyvän? Nuo kaikki alussa mainitut pelot ovat aivan kärpäsen kakkoja tähän pelkoon verrattuna. Lisäksi tämä pelko on ainoa todellinen ja oikeasti loppuelämääni vaikuttava asia. Loppuelämääni se vaikuttaa siten, että onko sitä vai ei.

Viikonlopun haasteet selätetty! :)

Voin kertoa, että en antanut anoreksian pilata viikonloppuani! Olen siitä tavattoman ylpeä! Vaikeita hetkiä tuli, mutta taistelin niiden läpi. Harmittaa, etten ottanut ruuistani kuvia piristämään tätä pitkää koostetta, mutta yritän kuvien kanssa tsempata jatkossa.

- Menomatkan lounas sujui hyvin, koska olin takapenkillä. Ahdistusta aiheuttanut kolmas kyytiläinen ei edes huomannut  ruokailuani :D

- Välipala lauantaina meni aika kevyellä linjalla, mutta otin kuitenkin omenan ja muutaman suklaarusinan.

- Illallinen meni aika myöhäiseksi, joten sekin varmasti vaikutti lievään tärinäolooni jännityksen ja ahdistuksen lisäksi. Tilasin kuitenkin sen ruuan, jonka olin etukäteen päättänyt. Jahkailin vielä, että ottaisinko sittenkin salaatin, mutta puolisoni kielsi salaatin :) Tilasin siis kuhaa. Kevyttä ruokaa, tiedetään, mutta se ei ollutkaan pääpointti nyt. Tarjoilijalle annoksen sanominen muiden kuullen oli se vaikein asia. Jos tarjoilija ei olisi kuullut ja olisin joutunut toistamaan sanomani, olisin varmaan pyörtynyt. Tilaamisen jälkeen jouduin menemään hetkeksi naistenhuoneeseen, koska meinasin saada paniikkikohtauksen. Sydän hakkasi, pyörrytti, itketti ja tärisytti. Hengittelin hetken ja pääsin jatkamaan iltaa. Yhteisistä alkupaloista en uskaltanut maistaa kuin pari lusikallista keittoa, mutta mielestäni se oli ihan ok. Ruoka-annokseni itsessään oli jotenkin...noh, tylsä. Olen tottunut pupeltamaan salaatteja, joissa on komponentteja aina paljon. Nyt n. desin verran kasviksia ja kalapala tuntui ankealta. Ihan ok ruoka ja ihan hyvin sen syöminenkin sujui. Söin kalasta n. puolet ja kasvikset melkein kaikki. En kuitenkaan ollut samalla tavalla ylpeä ja iloinen kuin esim. alkukesän reissussa syömästäni pasta-annoksesta, koska tässä ei ollut varsinaisesti sitä haastetta syömisen puolella juurikaan. No, mutta tässä haaste olikin se tilaaminen muiden läsnäollessa, ja sen suoritin hyvin. Puolisoni oli ainakin todella ylpeä minusta :)

- Iltapalaa en syönyt, vaikka jogurtin olin varmuuden vuoksi ostanut. Otin kyllä n. kourallisen puolisoni sipseistä (ylläri :D).

- Aamiaisella otin suunnitellusti munakokkelia, coctailpiirakan päällysineen ja puuroa hieman. Pienen palan ruisleipää (ehkä 1/4, kuinka turha, i know) otin myös sekä kaurakeksin. Hyvää oli ja hyvin sujui :) Tilannetta helpotti eniten se, että saimme ruokailla kahdestaan puolisoni kanssa.

- Juhlapaikan kahvittelu oli seuraava etappi. Aikataulu taas venähti, joten tärinä ehti iskeä. Olin unohtanut siripirit kotiin, joten pyörtyminen tai itkukohtaus eivät olleet kaukana. Onneksi tarjolla oli kakkujen lisäksi karjalanpiirakoita ja munavoita, jotka saivatkin toimittaa lounaan virkaa. Otin myös pienen kourallisen verran suolaisia kultakaloja (vai mitä ne nyt on se semmoiset suolaiset, pienet keksimäiset kalat). Maistoin puolisoni lautaselta myös täyte- ja kuivakakkua. Seuraavissa juhlissa haasteena voisikin olla normaalin kakkuannoksen ottaminen ;)

- Paluumatkan välipala sujui myös todella hyvin varsinkin siihen nähden, että kyydissä oli neljäskin matkustaja. Hän oli kanssani takapenkillä, joten välipala olisi ollut helppo jättää ahdistuksen vuoksi väliin. Kuinkas kuitenkin kävikään: söimmekin yhdessä välipalaa hänen kanssaan :) Itse söin jogurtin ja aamiaiselta pihistämäni coctailpiirakan. Täysin luonnolllinen tilanne!

Sitten vielä bonus: Nyt kun tulimme kotiin, söin päivällisen. Mieleni olisi tehnyt jälkiruuaksi suklaata, mutta sitä ei ollut. Otin sitten puolikkaan omenan ja muutaman sokerittoman pastillin tikkarin kera (salmiakkitikkarit ovat kestosuosikkini syömisvammailusta huolimatta). No, muistin kuitenkin n. 45 minuuttia tämän jälkeen, että onhan meillä suklaata. Ja mitä mä tein? Menin, otin ja söin :D NELJÄ kappaletta suklaakarkkeja! Kaksi susupalaa ja kaksi maissipalloa! Ja hyviä olivat, nam!

All in all: hyvin sujui! Morkkista on pelkästään noista äsken syömistäni suklaista, mutta eiköhän sekin kohta jo helpota. 

Haasteiden viikonloppu edessä!

Viikonloppuna tulee olemaan melkoisia esteitä ylitettävänä. Olen lähdössä puolisoni kanssa yhdeksi yöksi reissuun melko kaukana oleviin juhliin. Menemme autolla ja yövymme hotellissa.

Ensimmäinen haaste tulee lounaan kanssa. Lähdemme heti aamiaisen jälkeen, joten lounas pitää hoitaa tien päällä (sen verran pitkä matka kohteeseen). Nopeimmin pääsemme sillä, että otan eväät mukaan. En nimittäin halua aloittaa reissua sillä, että puolisoni pää räjähtää kun yritän jossain huoltiksella pähkäillä mitä ottaisin. Nimim. kokemusta on :D Ei siinä muuten mitään, mutta kun autossa on kolmaskin matkustaja, joka ei tiedä tilanteestani. Henkilö ei ole sellainen, etteikö hänelle voisi sitä kertoa, jos hän vaikka sattuu ihmettelemään lounastani. Siltikin, ahdistaa. 

Toinen haaste on päivällinen/illallinen, joka toteutetaan ravintolassa. No ja eikä siinäkään taas vielä mitään, mutta kun seuraan liittyy 3-4 muuta ihmistä. Näistä muista kaksi tietää missä mennään, mutta entäs ne muut? Mitä jos ne kommentoi jotain?

Kolmas haaste liittyy myös ravintolaillalliseen: annoksen valinta. Olen about 30 kertaa käynyt ravintolan (thank god se sentään on etukäteen päätetty) listan läpi. Hoitajaltani sain vinkin päättää annos etukäteen ja pysyä päätöksessä. Pyysin myös hänen ehdotuksestaan puolisoltani, että hän tsemppaisi mua pysymään päätöksessäni, ja hän suostui. Tosin hän ehti jo ärsyyntyä jahkailuuni listan suhteen täällä kotona, joten vaikea sanoa, kuinka hän mua raflassa jaksaa tukea, jos meinaan hannata. Ja siis herran jestas, mitä jos niillä onkin eri lista paikan päällä tai valitsemani annos ei ole saatavilla? Siitä vasta riemu ratkeaa! Tavoitteeni anyways on tavoistani poiketen ottaa sellainen annos, jonka pystyn tilaamaan ilman perinteistä "saisinko tämän ilman sitätätäjatuota" litaniaa. 

Neljäs haaste on iltapala. Illallinen kuitenkin venyy, joten taitaa iltapala jäädä aika helposti väliin. Ostan hotellihuoneeseen valmiiksi jonkun jogurtin tai muuta, mutta saas nähdä onnistunko sitä syömään.

Viides haaste on hotelliaamiainen. Sairauteni aikana hotelliaamiaisia on ollut varmaan yli sata, koska reissaan paljon, mutta se on silti ollut aina mun lemppari. Munakokkeli (se kertoo hotellin tason, for real!;)) ja coctailpiirakat ovat mun vakkarivalinnat! Munakokkelin seuraksi pippuria, raejuustoa ja suolakurkkuja, piirakoiden päälle juustoa, leikkelettä ja kasviksia. Nammmmmm. Joskus vielä pieni pala jotain tummaa leipääkin maistiaiseksi. Kuitenkin nyt tuntuu tosi haasteelliselta syödä hotelliaamiainen. Ihmetyttää, miksi tämä(kin) asia tuottaa nyt ahdistusta. Murr. Ja ääh jos koko porukka haluaa ruokailla aamiaisen yhdessä. Helpompi olisi puolison kanssa kahdestaan.

Kuudes haaste on juhlat, joihin olemme menossa. Ne ovat su-aamupäivällä, joten varmaankin lounaan joutuu korvaamaan juhlatarjoiluilla. Ei ole muuten mitään käryä tarjoilusta! Juhlan luonne on sellainen, että siellä saattaa ihan hyvin olla vain kahvia ja kakkua keksien kera. Ei vetele semmoinen ei mulle lounaaksi.

Siinäpä haasteita kerrakseen! Onhan tää nyt aivan uskomattoman noloa, että kahteen päivään voi mahtua tuollainen kasa ahdistusta aiheuttavia tilanteita. Mä olen aikuinen ihminen, jonka ei jumankauta pitäisi angstata tämmöisistä asioista niin paljon, että tukka harmaantuu. Hemmetin sh, jos se onnistuu taas pilaamaan mukavan viikonlopun!

Tavoitteeni:
- syödä lounas menomatkalla.
- tilata päättämäni annos ravintolassa ilman erityisvaatimuksia ja that's it.
- syödä edes pienimuotoinen iltapala hotellihuoneessa.
- nauttia hotelliaamiaisesta ihan kuin aina ennenkin!
- ottaa juhlatarjoilusta sitä, mitä on tarjolla - olipa se mitä hyvänsä.
- muistaa välipalatkin molempina päivinä!

Kerron sitten, kuinka meni. Ellen saa jotain sydänkohtausta jännityksestä ennen sitä.Tämmösellä forcell yritän kuitenkin hoitaa ruokailut:

http://assets.diylol.com/hfs/b23/bfa/698/resized/all-the-things-meme-generator-let-s-eat-all-the-food-e68c68.jpg

Muutokset ja niiden noudattaminen

Tehtiin tosiaan hoitokäynnillä eilen karkea ateriasuunnitelma hätävaraksi vaikeaan tilanteeseeni ennen varsinaista rt:n tapaamista. Tämmöisiä muutoksia nykyisiin piiperryksiini:

- aamupalan jogurtti -> puuro
- lehtileivät -> normileipä
- 28%  levite -> 60% levite
- 0,5 dl broileria tm proteiinia-> 1 dl
- pala omenaa/puolikas omena -> kokonainen omena/muu hedelmä mielellään välillä
- teelusikalliset hiutaleita/mysliä -> ruokalusikallisia
- vesipohjainen kasvissosekeitto 2-2,5 dl -> 3-4 dl

Sitten vielä ihan lisäyksiä pari eli lounaalle lisättiin uudelleen leipä ja päivällisen leivän päälle otettiin päälliset mukaan. Sen verran sain armoa, että mun turvaruisleipää (kevyin saatavilla oleva ruis"limppu") ei vielä vaihdettu kunnon leipään kuten reissumieheen tms. Välipalaan ei kirjattu ohjeita, koska se on vaihdellut niin paljon paikan mukaan. Tärkeintä kuitenkin siinäkin on, että puolikkaista tulisi kokonaisia, ja että aina otan edes jotain.

No kuinkas hommat lähtivät sujumaan eilen ja tänään aamulla?
- Lounaan leipä ahdisti suunnattomasti, mutta nykäisin sen naamariin anyways, hyvä minä!
- Broilerilisäykset eivät tuottaneet ongelmia, vaikkakin olo oli melkoisen täysi.
- Levitettä en vaihtanut isompaan prosenttiin, koska sitä ei ollut. Tosin tämän suhteen joudun toteamaan, että tässä kyllä hieman tekosyyn varjolla ja pikkuasiaan takertumalla menin riman ali. Jääkaapissa nimittäin olisi ollut 40%, joka tietenkin olisi ollut jo hieman parempi."Mutta kun puhuttiin että 60%". Joopa joo...
- Päivällisellä en ottanut lehtileivän sijasta ruisleipää, mutta otin kuitenkin lehtileipiä kaksi!
- Keittoa otin vähän reilu kolme desiä, oli siinä tuhoamista sen broileridesin kanssa :D
- Aika yllättäen kokonaisen omenan syöminen tuotti vaikeuksia. Jostain syystä tuntui ihan tyhmältä ja turhalta ottaa kokonainen. Otin siis puolikkaita tai paloja eri aterioilla. Aamulla korvasin mustikoilla osan omenasta (kai niin voi tehdä?).

Tämän aamun aamupala näytti tältä:

1,5- 2 dl ruispuuroa ja vajaa desi mustikoita, leipä päällysteineen, pala omenaa. Näiden lisäksi otin vielä porkkanan ja muutaman pastillin. Maistuipas puuro hyvältä taas monen viikon tauon jälkeen :)

Loppujen lopuksi hyvä mieli!

Hoitokäynti oli onnistunut. Tuntui taas hyvältä päästä keskustelemaan. Eilen sain aivan jäätävän ahmimiskohtauksen, joten olen iloinen, etten joutunut vaa'alle. Varattiin ravitsemusterapeutille aika parin viikon päähän, mutta nyt kirjoitettiin kuitenkin hoitajan kanssa paperille karkea versio parannuksista/lisäyksistä. Olin tästä tosi iloinen, koska nyt sain tavallaan taas luvan syödä. Kirjallisen luvan, heh.

Olen kuin huomaamattani lipsunut takaisin niukempaan, pienempään ja varovaisempaan. Kuulostaa varmasti täydeltä bullshitiltä, että miten muka "huomaamatta". En sitä itsekään ymmärrä, kuinka on taas niin salakavalasti menty takapakkia monta viikkoa. Vaikka olen ruokapäiväkirjaa kirjoittanut, tajusin sen vasta nyt puhuessani ruokailujani ääneen hoitajalle. Mua oikeastikin hävetti, kun jouduin kertomaan niistä puolikkaista ja teelusikallisista. Tai että vahingossa levite on mennyt 60%:sta 40%:n kautta 28 prossaiseen. Ja mua nolotti vastata kysymykseen "miksi se puuro on vaihtunut jogurttiin aamuisin?". Olisinpa voinut sanoa, että puuro loppui maailmasta tai että puuro alkoi maistumaan pahalta tai tulin allergiseksi puurolle. Olin rehellinen, joten pienen kakistelun jälkeen myönsin syynä olleen vähäisemmät kalorit. Huokaus. No, puuroon palataan nyt taas, käsky kävi!

Mutta hei vitsi minkä hienon jutun tein paluumatkalla! Kävin ostamassa risifrutin (ja söin sen myös, tietty)! Oli se kyllä hyvää! Edellisestä taitaakin olla semmoiset kuutisen vuotta. 

Ainiin, kerroin myös viralliselle esimiehelleni tilanteesta. En puhunut mitenkään oikeilla termeillä tai maininnut sh-klinikkaa, mutta siis halusin kertoa hänelle, että terveyteen liittyviä käyntejä tulee olemaan viikottain. Hän tietenkin arvasi syyn, joten myönsin kyseessä olevan syömiskuviot. Tiesin, että pomoni luottaa siihen, että hoidan kyllä työni, mutta sain itselleni mielenrauhan saatuani senkin sanottua. Tuli tosi hyvä mieli, kun hän sanoi, että terveys on aina tärkein ja työ on vain työ. Niinhän se onkin, vaikka duuni on mulle tosi iso voimavara ja henkireikä. 

Nyt just on hyvä fiilis ja aion nauttia siitä täysin siemauksin niin kauan kuin sitä kestää :)

Minä olen se, jonka muutos on saatava aikaiseksi.

Jaahas. Ei se paino sitten vissiin olekaan mitenkään pysyvästi noussut, koska tänään vaaka näytti 700 grammaa vähemmän. Taisi olla sipsien aiheuttamaa turvotusta tms. Eilen kuitenkin söin ihan kunnolla skippaamatta mitään ateriaa, joten siinä mielessä ihan luotettava lukema. Tavallaan alhaisempi luku helpotti oloa, toisaalta helpotuksen rinnalle tuli myös jokin toinen tunne. En oikein päässyt käsiksi siihen tunteeseen. Se oli jotain hämmennyksen ja huonon omatunnon väliltä ehkä.

Huomisesta hoitokäynnistä iloitseminen sai mut miettimään. Ihan kuin odottaisin, että sieltä annettaisiin kouraan avain, joka avaa kaikki lukot. Olen jotenkin ehkä tuudittautunut siihen, etten pysty yksin tekemään mitään muutoksia nykyiseen, joten ei mun tarvitse yksin edes yrittää. Tokihan jos en haluaisi parantua, en myöskään odottaisi hoitokäyntejä. Silloin haluaisin vain sairastaa rauhassa, kuten tähänkin asti. Nyt haluan parantua, joten odotan avun saamista paljon. 

Pelkään kuitenkin, että odotukseni ovat liian suuret ja vähättelen omaa osuuttani prosessissa. En tiedä osaanko nyt selittää tätä kovinkaan hyvin, mutta jotenkin mulla taitaa olla takaraivossa sellainen naiivi ajatus, että "noniin, kertokaas nyt mulle kuinka tästä päästään". Mä kyllä aika pitkälti tiedän, mitä pitää tehdä, mutta jostain syystä tarvitsen sen toistamista koko ajan. Kaipaan vahvistusta luvalleni syödä. Aivan kuin se lupa koko ajan menisi vanhaksi ja se pitää uusia säännöllisesti. Mutta eihän autoakaan niin sanotusti ajokortilla ajeta. Se, että joku on myöntänyt mulle kortin, ei tarkoita, että olisin erityisen hyvä kuski tai että taitoni pysyisivät yllä. Sekin vaatii itseltäni panostusta ja harjoittelua.Olipas äijämäinen vertauskuva, mutta ihan pätevä vaikka itse sanonkin :D

Paino nousi, tunteet eivät!

Kävin aamulla vaa'alla. Tiesin kyllä painon nousseen, ja niinhän se olikin. En kuitenkaan tuntenut oikein mitään. Katsoin lukemaa, enkä tuntenut mitään. Oli oikeastaan aika kivaa, ettei se aiheuttanut mitään kummempia reaktioita. Silti mua ahdistaa ylihuominen hoitokäynti, koska siellä tietenkin punnitaan. Vaikka painoahan tässä yritetään nostaa, koen jostain syystä edelleen tarvetta laihduttaa punnituksia varten. Tiedän, että jotkut muutkin sitä tekevät. Toiset huijaavat painoa ylöspäi, mutta itse haluan pudottaa painoa. Mua niin harmittaa, ettei mua ole punnittu valvovan silmän alla alimmissa painolukemissani. 

Mulla on edelleen inhottava ajatus siitä, että jos vielä kokeilisin päästä vieläkin alemmas. Ihan kuin pitäisi todistaa uudelle hoitohenkilökunnalle, että olen oikeasti sairas. Siitä huolimatta, että alipainoa on edelleen runsaasti ja olen taas kolmelta eri ammattilaiselta saanut kuulla, että tilanteeni on vaikea. Tiedän, ettei painon tietoinen romahduttaminen kannata eikä välttämättä ole edes mahdollista ilman esim. vatsatautia. Noh, tästä pääsenkin siihen ajatukseen, joka mua hävettää myöntää. Toivoisin saavanai rajun mahataudin, jotta painoni voisi käydä superalhaalla. Huoh. Tiedän: sairasta ja typerää sekä sairaan typerää. 

By the way. painosta puheen ollen. Olen erittäin onnellinen, että olen päässyt todistamaan sen, ettei paino tosiaan räjähdä käsiin kovinkaan helposti. Siihen voi oikeasti luottaa ja uskoa! Koko ajan ajattelen, että huh kun on tullut painoa lisää, mutta todellisuudessa mun eteneminen on suht hidasta. Tässä 20 viikon aikana painoni on laskenut ensin muutaman kilon, sitten noussut alimmasta "huimat" 2kg. Kesäisen rt:n kanssa olin yhteistyössä n. 13-14 viikkoa. Tavoitteemma oli 500gr viikossa. Lyhyelläkin matikalla huomaa, ettei se toteutunut. Avohoidon minitavoitteellakin (250gr/vko) koko tänä paranemisjakson aikana olisi pitänyt tulla jo viitisen kiloa lisää. Käsittääkseni kyllä aika moni etenee hitaasti ja varmasti vieläkin hitaammin, mutta on se silti ollut kiva huomata, ettei sitä painoa humpsahda tuosta noin vain.

Tiedän, ettei ruokavalioni edelleenkään ole riittävä millään muotoa, ja viimeisimmät painonnousut ovat todnäk tulleet niistä herkutteluista ja ahmimisista. Siitä olen harmissani siksi, että vaikka herkuttelun kuuluu kuulua elämään, haluaisin painon nousevan ensin normaalin ruuan avulla. Jälleen kerran en voi muuta kuin todeta odottavani uutta rt:tä niiiiin paljon!

Tässä kuva yhden päivän välipalastani hieman virkistämään pelkkää tekstiä. Sori, kuva on taas kuin perunalla otettu, mutta eipä tämän valokuvausblogi ole tarkoitus ollakaan :D

1,5 dl jogurttia kanelilla, pala omenaa ja maistiainen lepuskasta.

Numeroiden vanki

Miksi numerot merkitsevät niin paljon? Täysin typerää ja turhaa.

Paino. Jos se on liian suuri, alkaa ahdistamaan. Jos se on laskenut, haluan sen laskevan lisää. Mikään ei ole hyvä. Olen vähentänyt huomattavasti vaa'alla käymistä, mikä kuulostaa hyvältä. Syy siihen ei kuitenkaan ole terveempi ajattelu vaan läskiahdistus. En koskaan uskalla puntarille, jos olen varma painon nousseen paljon. Ns. laihoina aamuina (morjens kuinka urpo ilmaisu, jota ei pitäisi edes löytyä sanavarastosta) tykkään käydä.

Mittanauha. Olen oppinut onneksi hyväksymään ajoittaisen nesteturvotuksen paikassa kuin paikassa (joskus olin sitä mieltä, ettei turvotusta voi olla muualla kuin mahassa), mutta silti lukujen vaihtelu tuntuu kamalalta. Mittailen reisien ylä- ja alaosaa, pyllyä, pohkeita, mahaa ja käsivarsia. Nyt en ole enää niin hysteerinen mittanauhan suhteen, mutta edelleen reisiä ja pyllyä tulee mittailtua viikottain. Onko kukaan muu muuten ahdistunut katsoessaan Dieetit vaihtoon-ohjelmaa, kun tohtori kertoo laiheliinille, että ei sun paino ole noussut kun kilon, mutta hei mahtavaa, pyllyyn on tullut viisi senttiä lisää?! Ihan kiva joo, kun itse yrittää vakuuttaa itselleen, ettei se painon nouseminen helposti näy missään. 

Vaatekoot. Joo, valmistajilla on erilaiset käsitykset kooista, mutta silti niitä vain tuijotan. En voisi kuvitellakaan ostavani yli 34 koon paitaa. Jos jostain syystä se on liian pieni (tai lähinnä liian tiukka malli omaan mieltymykseeni), paita jää ostamatta kokonaan sen sijaan, että kokeilisin isompaa kokoa.

Kalorit. Niinpä niin, vanhat kunnon kalorit. En osaa ostaa mitään katsomatta kaloreita. Tutuista tuotteista toki tiedän ne ulkoa. Myös sokerin ja rasvan määrä on syynissä yllättäen. Edellinen rt:ni kysyi, mitä mä niillä tiedoilla teen ja miksi lasken kaloreita, koska ravintoaineiden täyttymistähän sitä pitäisi tarkkailla. Niinpä.

Ihme, ettei musta ole tullut matemaatikkoa, kun numerot on niin kauheeeen kivoja. :P

http://www.fimfiction.net/story/88575/the-numbers-dont-lie

Sipsiv*tutus

Jäätävä morkkis. Eilen jäi päivällinen väliin, koska en osaa toimia poikkeustilanteissa. Kaveri oli kylässä, enkä saanut aikaiseksi syödä. Tosin oli muutenkin ollut tosi turvonnut olo koko päivän, joten eipä tehnyt mielikään syödä. No, kaverin lähdettyä oli tosi huono ja heikko olo. Päätin ottaa aikaistetun iltapalan ja ehkä hieman runsaammankin jopa. Mitenkäs se menikään. Otin tavallisesta poiketen joo yhden lehtileivän lisää, mutta. Puolison sipsit. Voi ¤%"&¤!"!&! Oliko pakko taas sortua niihin. En ymmärrä. Koko sairauden ajan olen jostain syystä pystynyt syömään sipsejä. Aina hillitön morkkis sen jälkeen. Montaa muuta herkkua pystyn vastustamaan, esim. jäätelöä olen melko hyvin onnistunut välttelemään. Tai sitten niitä karkkeja. Nytkin on kaapissa karkkeja, enkä niitä ole ottanut edes kun ovat olleet esillä ja tarjolla. Mutta sipsit. Ne f*cking sipsit! Se herkuista kaikista rasvaisin, suolaisin ja kaloripitoisin. Pitääkö just sen olla se, jota en pysty vastustamaan. Yritän aina uskotella itselleni, että se johtuu hiilarien ja erityisesti suolan puutteesta. Elimistöllähän on tunnetusti tapana himoita sitä, mistä on puute. Silti aaaargh! Tunnen jokaikinen kerta olevani helvetin huono anorektikko ja aivan paska ihminen, kun niitä syön. Ja joka hemmetin kerta syödessäni tiedän mikä monen päivän morkkis niistä aiheutuu, mutta silti käsi menee ääntä kohti.

Vihaan itseäni, kun en pysty hillitsemään sipsihimoani. Vihaan. Itseäni. Sen. Takia.

Oudointa on, että esim. lapsena meillä ei koskaan ollut sipsejä. Pringlesien tultua markkinoille oli niitä joskus, mutta meillä ei oikein oltu sipsien perään. Kavereiden kanssa ostettiin karkkia ja suklaata tai vaikka poppareita, mutta ei oikein muutkaan sipseistä niin tykänneet. Mulla oli oikeastaan yksi kaveri ala-asteella, joka osti aina yökylään Manhattan-sipsejä. Ja siis tykkäsin niistä silloinkin kyllä, mutta en ikinä ostanut niitä tai pyytänyt äitiäni ostamaan. 

Puolisoni sattuu olemaan uskomaton sipsilover, joten niitä on melkein joka viikonloppu. Muutamia sipsittömiä kausia on ollut, mutta nyt niitä on taas koko ajan kaapissa. Tänäänkin niitä piti ostaa kaupasta puolisolle. Tällä kertaa yritän vastustaa niitä. Aion vastustaa niitä!  Aion! Pakko.

:(

Ajatusten virtaa sokerista ja muusta

Mun keho vaan tuntuu koko ajan huutavan ravintoa. Ahmimishetkiä tuntuu tulevan paljon useammin. Vaikkakin se on edelleen subjektiivista ahmimista (esim. pienissä erissä yhteensä kaksi lehtileipää päällysteillä, puolikas omena ja porkkana). Just nyt tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa kaikkea ihanaa! Vaikka just söin aamupalan... Tekisi ihan hirveän paljon mieli irtokarkkeja! Mutta en voi ostaa niitä. Pari kuukautta sitten sanoin yhden illan karkkiövereiden jälkeen (kyllä, söin karkkia ja yritin nauttia niistä), etten syö enää ikinä karkkia. Jääräpää kun olen, olen siinä päätöksessä pysynyt. Sokerittomia pastilleja tai pastilleja muutenkaan en laske karkeiksi. Niitä kyllä on kulunut.

Fakta on tosin myös se, että koska en juurikaan käytä sokeria, olen tullut sille tosi herkäksi. Ketsuppini ja suoakurkkunikin ovat ilman lisättyä sokeria. Toki tiedän, että piilosokeria löytyy vaikka mistä ja esimerkiksi rasvattomissa jogurteissanikin sitä on. Karkeista tulee anyways erittäin nopeasti pahoinvoiva olo, enkä ole osannut liittää sitä oikein muuhun kuin siihen sokeriin. Outoa kyllä on, että esim. suklaasta sitä ei niinkään tule paha olo. Toisaalta syön sitä kyllä melko vähän aina kerralla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään suklaan jossain määrin sallittujen listalla. En ole mikään suklaahullu, mutta suklaapäällysteiset jutut ovat hyviä. Niitä on jostain syystä monesti helpohko syödä edes semihyvällä omallatunnolla. Noin niinkuin verrattuna vaikka niihin muihin karkkeihin tai sipseihin. En silti vieläkään pystyisi ostamaan suklaapatukkaa ja syömään sitä kerralla itse.

Olen muuten ylpeä itsestäni eilen tapahtuneen asian takia. Ympärilläni oli iso joukko täysin vieraita ihmisiä. Ruokatauolla kaivoin oman eväsrasiani esiin ja söin. Ja se tuntui paljon luonnollisemmalta kuin se mitä vielä puoli vuotta sitten olisin tehnyt: syönyt pelkän omenan. Nyt söin normaalin lounaani ja vieläpä otin teen kanssa pari palaa keksiä (tarjolla oli kahta erilaista, murensin molempia laatuja pienen palan). Pitää näistä pienistäkin onnistumisista iloita :)

http://www.bgbody.fi/wp-content/uploads/2013/08/irtokarkkeja.jpg

Typerä itkuahdistus

Miksi mua alkaa ahdistamaan, kun äiti kertoo tuovansa mulle keittoa huomenna? Miksi mua ahdistaa se niin paljon, että alan itkemään? En keksi muuta, kuin että mua vaan yksinkertaisesti ahdistaa jonkun muun tekemä ruoka aivan jumalattoman paljon tällä hetkellä. Naurettavaa.

Mä v*ttu vihaan tätä sairautta! Haluun vaan eroon tästä ja nauttia elämästä! Ja ruuasta! 

Ja nyt kun padot aukesivat, alkoi taas syyllisten ajatusten kanssa vellominen. Mua itkettää se, kuinka oon päästänyt itseni sairastamaan tätä paskaa sairautta jo näin hemmetin pitkään. Ja vielä viikko seuraavaan hoitokäyntiin... 

Ja ainiin, sanoinko jo, että ahdistaa ja itkettää?

Asioiden jakaminen auttaa!

Puhuminen helpottaa. Sen totesin taas eilen. Olen alkanut avoimesti puhua läheisimmille kavereille ja ystäville tilanteestani, ja se tuntuu koko ajan vain paremmalta. Muistan edelleen ne hetket, kun olen hyvälle ystävälle kertonut jotain ja koko illan ahdistunut "voi ei miks mun piti mennä kertomaan" ajatuksen kanssa. Nyt tuntuu vain paremmalta, että kaikki elämässäni usein pyörivät ihmiset tietävät missä mennään. En tarkoita, että it's all about me tai että käyttäisin kaikki kahvitteluhetket jonain terapiasessioina. Ei, vaan puhun rehelliseti ja kerron, kun kysytään. Toki se ns. ensimmäinen kerta on vähän pidempi vuodatus (kuinka tähän on tultu, tilanne nyt ja kuinka tästä eteenpäin).

Haluan niin kovasti, että hoitoni käynnistyvät kunnolla! Aion ensi viikon tapaamisessa sanoa toivovani, ettei näin pitkää taukoa tule enää missään vaiheessa. En selviä yksin. Olen ollut jotenkin aivan hukassa nyt. Haluan jutella uuden rt:n kanssa ja tehdä kunnollisen pohdinnan aterioista, määristä ja kaikesta muusta. Haluan myös aloittaa jalkautuvan tukihenkilön kanssa mahdollsimman pian. Tässä on josjonkinlaista kekkeriä syksyn mittaan tulossa, joten olisi tosi tärkeää päästä harjoittelemaan esim. seisovasta pöydästä ottamista. 

Haluan parantua, mutta tarvitsen siihen todella paljon apua, tukea, neuvoja ja tietynlaista tiukkuutta. Toivon hoitohenkilökunnan resurssien riittävän siihen. 

Tulipa muuten mieleen, ettei mulla ole mitään käryä, paljonko tämä hoito tulee mulle maksamaan. No, selvinnee kun lasku pamahtaa postilaatikkoon :D

Twisted words

Just nyt mua ärsyttää niin armottomasti! Mä inhoon tätä, että joku ihan pienen pieni asia onnistuu saamaan mut täysin raiteiltani just ennen ruokailua. Tää ehkä kertoo kyllä kans siitä, että alkaa verensokerit olla jo niin alhaalla, että pienikin henkäys kaataa kupin nuri. 

Mua hävettää mun tunteet välillä, kuten esimerkiksi nyt. Ei ole normaalia alkaa melkein itkemään siitä, kun puoliso kehuu mun leipää hyvän näköiseksi. 

"Noi sun leivät näyttää aina niin hyviltä."
"Aijaa, mä jotenkin aattelin et nää on aika pieniä, mut ei kai sitten... Ehkä jätän puolet pois."
"No mitä v*ttua nyt taas!?!?"
"No kun jos sä sanot, että ne on hyvän näköisiä, ni sit ne on mulle liian isoja."

Voisin toistaa puolisoni sanat: mitä v*ttua? Eikä tosta välistä puutu yhtään repliikkiä. Miten voinkin kääntää noin kieroutuneesti kuulemaani.

Muistin tänään kuvata kaikki muut ruokailut paitsi iltapalan. Tai iltapalankin olisin muistanut kuvata, mutten kehdannut kun puoliso oli vieressä. Kuvissa olevien lisäksi söin muutaman ohuen kalkkunaleikkeen, 6 parmesanlastua (valmislastuja pussista), palan omenaa ja porkkanaa sekä palan lehtileipää. 

Aamupala

Lounas

Välipala

Päivällinen

 

Ateriasuunnitelmasta poikkeaminen aiheuttaa p*skan olon!

Viimepäivien syömiset ovat menneet aikalailla aivan päin helvettiä. So many excuses. Tosin ei pelkkiä tekosyitä, koska mun on oikeasti vielä tosi vaikea järkätä ruokailut normiaikataulusta poikkeavina päivinä. Se lieneen ihan ymmärrettävää vielä tässä vaiheessa. Nyt on jäänyt pari ruokailua väliin, joten se on aiheuttanut ahmintaa. Ei mitään hillittömiä määriä, kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin, mutta silti ahdistavaa se on. Ja huono juttu! Haluaisin pystyä noudattamaan aterioita. Eniten näissä harmittaa se, että todellisuudessa yksi ateria sisältää mulla yleensä vähemmän kaloreita kuin ne "korvaavat" herkut tai pikkunaposteltavat. Mieluummin vetäisin keittoannokseni kuin muutaman keksin tai muutaman palan suklaata.

Nyt on läskiahdistus ja huonovointisuus epäsäännöllisestä syömisestä, ihan perseestä. :(

Aamupala meni tänään niinkuin pitikin (kuten yleensä). Sekin meinasi kylläkin jäädä väliin, koska pahoitin mieleni juuri ennen sitä. Sain kuitenkin taisteltua ja laitettua aamiaista paskasta fiiliksestä huolimatta.

Tässä siis
2 dl rasvatonta jogurttia (laimennettu vähän juotavalla jogurtilla...)
2 lehtileipää (puolikas murettennu jogurtin sekaan)
1/4 tl levitettä + 2 ohutta kalkkunaleikkelettä + muutama suolakurkku
pala omenaa

Kummallisia tapoja

Havahduin taas siihen, kuinka hemmetin kaavoihin kangistunut olen. Outoja rituaaleja riittää. Edellinen rt:ni sanoi, että se on jo ensimmäinen askel huomata tilanne. Seuraava on rikkoa vanha toimintamalli. Miksi en pysty siihen? Siis ihan todella en pysty! Rt kysyi aina ärsyttäviä kysymyksiä, kuten "miksi?" No voi kettu jos sen tietäisin, en varmasti tässä olisi! Ärsyttävän noista miksi-kyssäreistä tekee se, että tiedän, että niitä on pakko alkaa oikeasti pohtimaan. 

Miksi
- en pysty puraisemaan kokonaisesta leivästä palaa vaan se pitää murentaa käsin ensin?
- en uskalla ottaa kaapista normaalikokoista lautasta tai lusikkaa?
- on helpompi ottaa ensin puolikas keksi ja sitten toinen puolikas sen sijaan, että ottaisin kerralla kokonaisen?

Jälleen kerran kysymyksiä olisi triljoona, mutta tässä nyt äsken käytännön tilanteessa esiin tulleet.

Nyt otin ekaa kertaa kuvan ruuastani ja ajattelin laittaa tännekin. Onpahan vähän väriä pelkän tekstin seassa.

Päivällinen: 
2 dl kasvissosekeittoa (1 dl vanhaa keltaista, 1 dl uutta vihreää, siksi oudon väristä :D)
0,5 dl broileria
1 lehtileipä (puolet murustettuna keittoon)+levitettä
jälkkäriksi porkkana (toinen puolikas jäi kuvasta) ja puolikas omena

Epäonnistunut vai onnistunut?

Mä niin haluaisin vain voittaa tän ahdistuksen. Välillä mä pystynkin siihen, mutta seuraavan kerran kun peiistä katselee liian suuri hahmo, ahdistun kahta kauheammin. Oon tosi onnellinen, että päätin uudelleen lähteä hoitoon, ja vieläpä että pääsin sinne, mutta miksei se voinut alkaa heti tiiviisti. Vielä 1,5 viikkoa seuraavaan tapaamiseen. Onneksi hoitaja oli myös sitä mieltä, että tulen tarvitsemaan tiivistä tukea. Toivottavasti se myös järjestyy, koska mä en halua joutua kituuttamaan pitkiä aikoja yksin. Se on aina mennyt niin, että kun olen lähtenyt joltain hoitokäynniltä, oloni on ollut todella luottavainen. Minuun on juuri valettu uskoa siitä, että minä ansaitsen parempaa. Usein käynnin jälkeen olen sallinut itselleni enemmän kuin tavallisesti. Se usko kuitenkin rapistuu hyvin nopeasti. 

Eilen projektini oli, että syön keksejä ja sipsejä hyvällä omalla tunnolla. Se onnistui syömisen aikana hyvin ja ah nam oli ihania herkkuja, mutta. Nopeasti maha täyttyi, turposi ja jumittui pinkeäksi. Ahdistus alkoi. Nyt harmittaa. Ja siis mua harmittaa se, että söin, eikä se että en pystynyt väistelemää ahdistuksen luoteja. Yhteen blogiin oli kommentoitu "syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja nauti". Kommentoija oli joku syömishäiriön selättänyt. Mielestäni kommentti oli harvinaisen hyvä. Mutta kuinka kauan tuota katumista pitää kestää? Kuinka helvetin kauan mun täytyy jaksaa näitä v-mäisiä tunteita? Kuinka pitkään kestää, ennen kuin opin nauttimaan ja olemaan tyytyväinen itseeni? 

Kuinka kauan kestää, ennen kuin ymmärrän tavoitteeni olevan epäonnistua anoreksiassa? Tosin, olenko epäonnistunut anorektikko, jos olen sairastanut jo näin pitkään ja joutunut hengenvaaralliseen tilaan tämän takia? Olen käynyt pohjalla eli enkös silloin ole nimenomaan onnistunut? Ehkä mulle olisikin hepompi kääntää ajatus niin, että olen onnistunut anoreksiassa. Nyt uusi tavoitteeni on onnistua paranemisessa

http://marshallmashup.usc.edu/since-when-did-successful-money/

Kaikki peilit ovat rikki ja eka julkinen kuva

On se vaan niin jännä, kuinka jopa saman päivän aikana voin katsoa itseäni peiliin, ja yhtenä kertana haukkua itseni läskiksi paskaksi ja toisena katsoa ihan tyytyväisenä.Inhottavaa, kuinka ne hyvät fiilikset tulevat yleensä siitä laihuuden näkemisestä. Toivon jonain päivänä havahtuvani siihen, kuinka kamalalta olen näyttänyt. Näen kyllä joissain kuvissa oman laihuuteni, mutta vielä en osaa katsoa sitä kauhistellen. Ainakaan yleensä. Joskus olen säikähtänyt, mutta se on nopeasti väistynyt mielihyvän tieltä. Tosin olen joskus vaihtanut baarivaatteet toisiin, koska kylkiluuni ovat näkyneet mielestäni liikaa. Tämän sairauden nimi pitäisi olla ristiriitamus maximus.

 Jos joku kysyisi, miksi julkaisen kuvan itsestäni, en osaisi vastata siihen. Tässä nyt kuitenkin on.

Mitä haluaisin uskaltaa syödä?

Haluaisin uskaltaa syödä vielä jonain päivänä
- muromysliannoksen
- speghetti bolognese ravintolassa
- lehtipihvin, lapsuuden vakkarilemppari
- pizzan ravintolassa
- irtokarkkeja just niin paljon kuin tekee mieli, vaikka kilon :)
- kokonaisen suklaapatukka kerralla
- nuudeliannoksen ravintolassa (kerran jo uskalsin syödä niitä kotona muutenkin kuin närppien puolison lautaselta)
- subwayn tai picnicin patongin
- kokonaisen pullan tai munkin 
- risottoa
- hodarin :D

Haluaisin myös uskaltaa
- ostaa sipsejä tai juustonaksuja(!) ihan vain itselleni
- olla pilkkomatta ruokia pakonomaisesti
- juoda lasillisen maitoa tai kaakaota
- käyttää muitakin kuin turva-astioitani (tähän olen jo pari kertaa pystynyt, mutta olen palannut taas samoihin)



Uskalluslistaan voisi lisätä monta muutakin isompaa asiaa, kuten painonnostamisen hyvinvointipainoon asti, mutta ne isommat uskalluksen aiheet ovatkin aivan oman kirjoituksen vaativa aihepiiri. 

Saa nähdä tulisiko tästä jonkinlainen haastelista, josta voi pikkuhiljaa ruksia kohtia yli :) Siihen tarvitsen kyllä hurjasti tukea ja ehkä ns. luvan vaikkapa rt:ltä. Vaikka mihin mä lupia tarvitsisin? Niinpä.