Ajatuksia löllökäsistä ja muuta kivaa.

Muuttuneen vartalon suhteen olen joutunut tekemään lukemattomia tunteja ajatustyötä, jotta oppisin hyväksymään sen ja ehkä jonain päivänä vieläpä tykkäämään siitä. Olen nyt siinä tilanteessa, että haluaisin olla tyytyväinen ja oikeasti yritän kovasti nähdä siinä hyviä puolia, mutta sitten totuus iskee esim. valokuvien muodossa. Eilen näin kuvia musta kesältä, hyi apua! Mun käsivarret ovat juuri niin paksut kuin olen pelännytkin. Elättelin toivoa, että mä vain kuvittelen, mutta ei. Mulla on suht siro ylä- ja keskivartalo muuten, joten mun käsivarret ovat jotenkin jopa suhteettoman paksut. Olen googleen jo monenmonta kertaa syöttänyt hakusanat "käsivarret kapeammiksi". Mulla tuntuu olevan sellainen kroppa, että jos teen esim. käsilihasliikkeitä salilla, lihakset kasvavat suhteellisen nopeasti, mutta "läski" siitä päältä ei sula. Eli jos treenaan käsiä, niin niistä tulee vain paksummat eikä linjakkaammat tai kapeammat. Pitää varmaan alkaa panostaa oman kehon painolla tehtäviin juttuihin. Varmasti myös esim. jooga olisi hyvä laji, mutta se ei vaan yhtään olen mun juttu. 

Myös peppuni on melko iso ja pyöreä, mutta siihen olen jo hieman oppinut sopeutumaan, koska sellainen se on ollut aina. Kiinteämpi se voisi olla, mutta muodolla en taida voida mitään ellen kuihduta itseäni täysin. Mutta nämä f---ing käsivarret häiritsevät todella paljon. Haluaisin hoikat käsivarret, en tällaisia tukkeja. Jos jollain on vinkkejä, kuinka onnistun kaventamaan niitä, otan mielelläni vastaan. Ruokavaliomuutoskin on käynyt tietysti mielessä, mutta ihan vilpittömästi en kauhean montaa asiaa keksi, joita mun olisi hyvä vähentää. En syö kauheasti esim. rasvaisia ruokia tai rasvaa ylipäänsä, joten en usko että siitäkään on kiinni. Enemmän cardioliikuntaa varmasti voisi olla hyä tehdä, siinä vaan piilee omat vaaransa mun pääkopan sisällä... 

Äh ehkä nämä ajatukset nyt korostuvat siksi, että en ole taas pariin viikkoon päässyt salille, koska ensin olin matkoilla ja sitten viikon verran kipeänä. Ja eilen kun olin suunnitellut meneväni, heräsin taas tukkoisuuteen, pääkipuun ja jäätävään väsymykseen 10h yöunienkin jälkeen. Eli ei se flunssa varmaan olekaan vielä selätetty, Olen kyllä himassa tehnyt lihaskuntoa esim. kahvakuulalla, joten onneksi jotain edes. Toisaalta ehkä juuri sen takia flunssa jatkuukin, kun en ole levännyt tarpeeksi. Olen niitä ihmisiä, joiden on lähes mahdotonta jäädä pois töistä, jos ei ole aivan vuoteen oma. Kauhea yskä ja ääni painuksissa, mutta kyllähän kotitoimistolla pystyy olemaan aivan hyvin. Vaikka olisikin ns. rennosti etätöissä, rasittaako se kuitenkin sen verran kehoa, ettei tauti pääse kunnolla paranemaan? No, päätin ottaa hyvinvointini käsiini ja olin tänään sairaslomalla. Aamulla ja aikalailla koko päivän olo oli aivan pyllystä. Olin todella vetämätön ja päätä jomotti, kurkkuun sattui jne. Oli siis oikeasti ihan hyvä ottaa päivä toipumiselle. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta edelleen sellainen, etten ihan terve ole. Huomenna on kuitenkin pakko olla töissä, joten ei auta. Hyvä kun lepäsin edes yhden päivän! Olipas taas ajatusoksennus, sori :D

kuva

Vanhoja kuvia.

Selasin vanhoja valokuvia kahden vuoden takaa etelän matkalta, kun aloin olla aika kuihtunut. Jotkut kuvat ehkä jopa järkyttivät, mutta toisaalta mieleen hiipii ajatus... Olinko jäätävä luukasa vai vaan ihanan pieni? Mähän olen aivan mammutti nykyään tuohon aikaan verrattuna. Kun joka päivä katselee itseään peilistä, ei muutosta varsinaisesti matkan varrella huomaa samalla tavalla kuin vertaamalla kuvia. Nyt kun katson näitä kuvia, niin kyllähän ne tulleet kymmenisen kiloa näkyvät kilometrien päähän. Huh. Kontrasti on mielestäni jopa aika hurja. Olen joka suunnasta pehmeä ja pyöreä, en enää ollenkaan jäntevä ja kulmikas. Toisaalta nyt olen myös terveempi, tasapainoisempi ja onnellisempi. Elämä on monin tavoin helpompaa nyt kuin silloin - ihan jo lähtien siitä, että ei tarvitse pelätä kuolemaa :S Silti en vaan voi olla ajattelematta, että olihan se kivaa olla pieni... Miksei vaan voi saada molempia.

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Varjoista valoon.

Muutama viikko sitten olin kolme päivää festareilla. Vkl aikana paino tippui jonkin verran, ja olin siitä aika iloinen. Sen jälkeisenä viikkona mulla oli koko ajan nälkä, siis oikeasti ihan jatkuvasti. No, mähän sit söin. Näköjään se mun hyvinvointipaino ei ole niin alhaisissa lukemissa, joihin se tippui (vaikka siis ei edelleenkään alipainon puolelle mennyt). Nyt olo on tosi läski ollut jo monta päivää. Fiilistä on varmasti edesauttanut aika paljon tämä mun edellisessä postauksessa mainitsemani sairastelu. En ole pariin viikkoon päässyt urheilemaan, ja se ketuttaa. Nyt on edelleen pientä flunssan jälkioiretta, ja kun on antibioottikuuri päällä hampaan tulehdukseen niin kai se on fiksua olla treenaamatta... Kuitenkin treenatessa vähänkään kovempaa vastustuskyky hetkeksi laskee, ja kun on jo valmiiksi tulehdus päällä niin jokainen voi vain arvata, mitä siitä seuraisi.

Läski ja laiska-oloa ei ole helpottanut myöskään se, että puolisollani on alkanut nyt kuntoiluvimma. Harmittaa itseä niin paljon, kun toinen tulee kotiin puuskuttaen paita hiestä läpimärkänä samalla, kun itse makaan sohvalla. Olen suoraan sanottuna hieman kateellinen. Kroppa kaipaa liikuntaa! Samoin pääkoppa... Onneksi olen kuitenkin pystynyt pitämään jäitä hatussa, koska ihan oikeasti seuraamukset tässä kunnossa treenaamaan lähtemisestä saattaisivat olla aika isot ja pahat.

Anyways, tämän läskiolon vuoksi olen pari päivää syönyt vähän huonommin. Olen skippaillut ja yhdistellyt aterioita. Todella helposti edelleen ajatusmaailma lähtee lipsumaan sairaan puolelle, jos sille antaa hetkeksikään valtaa. Eilen en esimerkiksi antanut itselleni lupaa ottaa mehujäätä tai tikkaria. Tyhmää. 

Olen myös ollut jotenkin todella vetämätön ja kärsinyt päänsäryistä. Arvatkaa, kuinka hanurista on, kun vetää jo valmiiksi vahvoja särkylääkkeitä ja tulee hedari. Ja siihen hedariin ei voi ottaa mitään lisää. Murr! Kai nuo lääkkeet vaan väsyttävät ja aiheuttavat myös päänsärkyä. 

MUT HEI. Pakko lopettaa positiiviseen hetkeen ja ajatukseen eiliseltä: Olin eilen festareilla taas, ja siinä kun reivasin menemään öö kuudetta tuntia putkeen, niin totesin, että otan mä kuitenkin sata kertaa mieluummin sen hetken kuin alipainoisen laihuuden. En olisi voinut nauttia illasta samalla tavalla, jos en olisi paremmassa fyysisessä kunnossa. En olisi jaksanut kunnolla, ja sen lisäksi olisin joutunut pelkäämään, kestääkö kroppa vai romahdanko kohta. Muistan kahden vuoden takaiset festarit, kun en oikeasti jaksanut ja se pelotti. Sama paikka, sama ihminen, mutta monta kiloa enemmän onnellisuutta ja hyvinvointia.

Perhe. Ystävät. Työ. Musiikki. Reivit. Luonto. Loma. Hyvinvointi. Ruoka. Matkustaminen. Urheilu. Elämä. Kaikki tämä ja paljon muuta mieluummin kuin anoreksia, alipaino ja ahdistus. <3

Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Kuvitelma omasta kehosta ei sitten vastaakaan todellisuutta.

Siis morjens, mikä fysioterapiakäynti! Oli rankka, mutta todella hyödyllinen. Kävimme läpi kehonkuvaan liittyviä asioita mm. vanhan kunnon narutestin avulla. Lisäksi päivitimme liikuntasuunnitelmaa. Lopussa vielä tehtiin rentoutusharjoitus, jonka aikana aloin itkeä, koska siinä piti miettiä itseä 15-vuotiaana. Oli jotenkin kamalaa ajatella niin paljon taaksepäin ja silti kohdata oireileva Niina. Vaikka tiedän, että eivät nämä kaikki vuodet ole olleet millään lailla täysin sairauden värittämiä. On ollut montakin stabiilia vuotta tässä välissä, mutta pointtini on, että oireilu on ollut valloillaan jo tuolloin. Onneksi elämää on vielä paljon myös edessä :) 

Narutesti oli mulle tosi vaikea. Siinä siis ensin arvioidaan lattialle narusta jonkun kehonosan ympärysmitta, ja sen jälkeen toisella narulla mitataan todellisuus. Me tehtiin mulle vyötäröstä ja takapuolen korkeimmalta kohdalta. Pelkäsin, että arvioin itseni pienemmäksi kuin olenkaan. Se olisi ollut kammottavaa huomata. Sama pelko lienee hyvin monella, joten en ole yksin pelkoni kanssa. Ensin tehtiin vyötärö, koska se oli mulle helpompi. Käytin arvioinnissa käsiä ja peiliä hyväksi. Peilistä tutkailu oli tosi vaikeaa siinä jonkun katsoessa vierestä. Sitten fyssari mittasi mun vyötärön toisella narulla. Sain tarkistaa monta kertaa, että naru koskettaa tosiaan joka kohdasta ja että fyssarin sormi jää just siihen kohdalle merkiksi, jossa naru teki ympyrän. Sitten laitettiin se lattialle oman arvioni viereen. Siis mua alkoi oikeasti naurattaa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Oma arvioni ei ollut vain hieman suurempi, vaan yli KOLME KERTAA suurempi kuin todellisuus. Siis mitä hittoa... Lisäksi jouduin toteamaan, että se todellinen mitta näytti aika pieneltä. Jos olisin nähnyt sen kokoisen mitan jollain toisella, olisin ehkä jopa kauhistellut sen pienuutta. Huh!

Takapuolen mittaus olikin sitten vielä ahdistavampaa, koska täältä sitä muotoa löytyy! Lopputulos oli kuitenkin täysin sama kuin vyötärön kanssa. Ei siis mitan suuruus (i wish :D), vaan se, että arvioin itseni kolme kertaa suuremmaksi. Eikä se lattialla ollut ympyrä näyttänyt suurelta, vaikka pidän takamustani valtavana - mun mielestä Kardashianitkin jää kakkoseksi. Pelottavaa on myös, että vielä vuosi sitten olen ollut tosi monta kiloa pienempi. Saati 1,5 vuotta sitten toissa kesänä. Jotenkin niin käsittämätöntä. Toki siinä kun aikani tuijottelin, alkoi mittaustulos näyttää koko ajan suuremmalta. On se vaan jännä, kuinka mieli pienen avautumisen jälkeen taas sulkeutuu niin nopeasti. Aivan kuin lasissa olisi kirkasta vettä, ja kun sinne tiputtaa vesiväriä, se väri vain leviää, eikä sitä voi pysäyttää. Kohta vesi on kokonaan värjäytynyt. Näin tapahtuu, kun syömishäiriöajatukset valtaavat mielen. 

Tätä on hyvä katsella, kun tulee läski olo. Vasemmalla oma arvioni mun takapuolesta, oikealla todellisuus. Kyllä toi oikeanpuolinenkin alkaa jo taas mun silmään näyttää tosi isolta, mutta täytyy yrittää kääntää ajatukset toiseen suuntaan. 

Vapise, Kim Kardashian! Tämän vuoksi en tykkää käyttää housuja... :S

Liikuntasuunnitelmasta kerron ensi kerralla, nyt en jaksa enää kirjoittaa, koska mua v ä s y t t ä ä. Taas. Aivan järkyttävän paljon. Olispa jo joululoma. 

Muodot - piilottaa vai näyttää?

Olin sitten jopa kaksi päivää sairaslomalla tällä viikolla! Maanantaina sinnittelin etätöissä, kun oli tärkeä homma hoidettavana, mutta tiistaina olin saikulla. Keskiviikkona oli jo vähän parempi, mutta otin varman päälle ja lepäsin vielä senkin päivän. Iso saavutus meikäläiseltä :) Ja kyllä vaan teki hyvää. Olin todella väsynyt yskän vuoksi huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Vielä on vähän ääni painuksissa, mutta eiköhän tämä tästä kohta ole voitettu. 

Eilen olikin sitten taas tosi pitkä päivä, ja tänään väsyttää aivan julmetusti. Taas, heh. Olin ajatellut mennä salille, mutta onneksi eräs ihana ihminen totesi, että etkä mene, vaan nukut pitkään ja lepäät. Olin tästä "käskystä" oikein iloinen, ja niin teinkin. Tai no, en mä pitkään nuku ikinä, korkeintaan yhdeksään, mutta silti. Tänään aion ottaa chillisti, samoin huomenna. Ensi viikonloppuna onkin sitten pikkujouluja ja muuta, joten täytyy kerätä voimia sinne. 

Mulla on taas tosi ristiriitainen olo. Tai no, ainahan mulla kai on :D No, kerron siitä anyways. Eilen kävin tällaisen keskustelun minulle tuntemattoman vanhemman rouvan kanssa, joka oli tulossa samalla kyydillä kanssani.

Minä: "Mennään jo, mä olen ihan kylmissäni!"

Rouva: "Sä olet tulossa kipeäksi, tuollahan oli aika lämmin."

Minä: "Joo tai mä olin just kipeänä."

Rouva: "Ahaa, no sitten et ole vielä tervehtynyt."

Minä: "Se voi olla. Mä olen tosin aina tällainen vilukissa."

Rouva: "Aijaa, no sä ootkin niin pieni!"

Ööö. En. En ole. En ole ollut enää pitkään aikaan, enää yli puoleen vuoteen. Välillä pidän itseäni aika hoikkana, mutta kun tiedän, että olen reippaasti normaalipainon puolella (tai näin uskon, vaa'alla en ole käynyt moneen vkoon), en voi olla pieni. Hah, hyvä vitsi! Tätä ei myöskään helpota se, että pidän vertailukohtana edelleen vakavassa alipainossa ollutta minää. Pidän sitä itselleni normaalina, joten siihen nähden olen kyllä aikamoinen jättiläinen. Sorruin katsomaan vuoden takaisia valokuvia. En edelleenkään pääse sen yli, että haluaisin saada sen kropan takaisin. Kyllä mä näen, että olin tosi kuihtunut. Kuivan kesän orava. Silti, haluaisin sen takaisin. En osaa vieläkään soveltaa itseeni sitä ajatusta, että terve on kaunista ja pitää olla lihaa luiden ympärillä. Olen yrittänyt kehua itseäni ja esimerkiksi sitä, että mulla on kunnollinen peppu, eikä mikään lauta. Suunnittelin jopa Freddyn ns. peppuhousujen ostamista, koska ne korostavat bootya. Monet fitnesstyypit suosivat niitä pöksyjä. Ajattellin, että jos ei voi piilottaa, kannattaa korostaa. Olen myös pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan farkkulegginssejä kaupoissa. Ostamispisteeseen asti en ole vielä päässyt, koska mua alkaa hävettää mun alakropan muodot. 

kuvat

Olen myös karttanut kunnollisten rintsikoiden käyttämistä pitkään. En ole toisin sanoen halunnut korostaa moneen vuoteen mitään muotojani. Muistan, kuinka vielä lukiossa käytin pelkästään topattuja ja push up-rintaliivejä. Ostin paidat niin, että tissit olivat mahdollisimman hyvin esillä :D Nyt olen jo monta vuotta mennyt sillä mentaliteetilla, että mitä pienemmät, sen paremmat. Olen tykästynyt urheilutoppeihin, ja olenpa monet kerrat ollut ihan ilman mitäänkin hyödyntämällä esim. nännilappuja tms. Etumukseni ei ole, eikä ole myöskään ikinä ollut mikään valtava, mutta mikään lauta en ole ollut. Muutama viikko sitten laitoin pitkästä aikaa juhliin topatut rintsikat. Se oli iso harppaus mulle, koska en ole enää tottunut korostamaan mitään muotoja. No, mieheni ainakin tykkäsi :D Toivottavasti jonain päivänä vielä hyväksyn naisellisen ulkomuotoni. Monen mielestä varmaan pitäisi vaan olla iloinen, kun on siunaantunut sekä takapuolta että tissejä, mutta en ole enää osannut nauttia siitä. Lienee aika opetella ;)

Kiire sen kun jatkuu!

Kiirettä pitää, joten en ole kerinnyt tännekään kirjoitella, vaikka haluaisin kyllä. Ajatuksia vilisee päässä vaikka muille jakaa, joten jaetaanpas sitten (ehe ehe...). Tykkään syömisestä, eikä syöminen itsessään enää ahdistaa yhtään niin paljon kuin ennen. Pystyn tekemään hätävalintoja, vaikkei haluamaani tuotetta löytyisikään. En väitä, että kaikki sujuisi syömisen suhteen täysin normaalisti, mutta olen jo aika pitkällä! Keho sen sijaan ahdistaa sitten senkin edestä. Varsinkin valokuvissa näen itseni valtavana norsuna. Se rusentaa psyykettä joka kerta. Harmittaa, että olen ollut ihmisten ilmoilla sen näköisenä. Vaikka peilistä olisikin katsonut ihan ok tyyppi, niin kuvan näkeminen muuttaa myös peilikuvan. Vähän samaan tapaan kuin vaakalukeman näkeminen muuttaa peilikuvan ihan heti. En muuten ole käynyt vaa'alla! Enkä kyllä uskaltaisi käydäkään... Odotan sitä päivää, kun peilikuvani ei ole enää vääristynyt, ja että mikään lukema tai valokuva ei muuttaisi suhtautumista itseeni. Toisaalta pelkään, ettei se nytkään ole enää vääristynyt, ja olenkin vain ihan oikeasti jo aika iso. Vaikka ääää miksi sillä olisi edes väliä!?

Ystäväni kertoi minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että syön nykyään. Se teki minutkin iloiseksi. On oikeasti aika ihanaa, ettei tarvitse aiheuttaa huolta ja turhautumista läheisissä. Toki edelleen kalvaa ajatus siitä, että nyt kukaan ei enää huomaa, koska en ole enää pieni. En ole enää se, jolla sanotaan "voi kun sä oot niin pieni!". En osaa vieläkään selittää, miksi sitä edes kaipaisin. Olen edelleen kasvoiltani jopa omasta mielestäni ihan kaunis, enkä ole ihmisenä muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi jaksamisen ja pinnan lisääntymisen myötä. Miksi se pienuus on muodostunut niin tärkeäksi asiaksi, en voi ymmärtää itsekään. Jos jollain on avain tähän lukkoon, voisin lainata sitä, kiitos.

Sit vähän kuvia kertomaan enemmän kuin sanat :)

Turvajälkkäri, ampparijäde! Huomatkaa hieno kynsikokeilu ;)

Jotain muutakin kuin amppareita välillä!

Lounasruokalassa koulutuspäivänä. Ensinnäkin, söin kahtena päivänä tavallisessa linjastoruokalassa. Viimeksi tein niin varmaan keväällä, joten oli jo aikakin. Otin rohkeasti molempina päivinä, ja oli jotenkin ihanaakin syödä normaalisti! Siis ihan oikeasti katsokaa tuota keiton määrää! Ja kaverina pari palaa leipää :)

Tästä olen tosi ylpeä! Olin työn puolesta taas tien (tai siis raiteiden) päällä, ja otin jo pari kertaa himoitsemani wrapin aseman ärrältä. Tuo ei tosiaan ollut mikään makuelämys, mutta söin sen lounaaksi junassa oikein hyvällä ruokahalulla :)

Joo, näyttää pieneltä, mutta pointti tässä onkin se, että kehtasin ostaa kahvitauolla koulutuksessa hedelmien lisäksi myös keksin :) Iso juttu mulle tuossa tilanteessa!

Ainiin ja koulutuspäivän ruokailutilanteesta pakko muuten vielä kertoa yksi juttu. Ekana päivänä söin kanaa ja riisiä. Huomasin, ettei yksi tuttuni ottanut riisiä ollenkaan. Ahdistuin hetkeksi, koska ajattelin, etten minäkään olisi saanut ottaa, ja apua mikä läskipossu olenkaan! No, tämä tuttuni hakikin kolme palaa leipää ja osti vieläpä jätskin jälkiruuaksi. Siinä vaan itse mielessäni totesin, että hitto, toihan on just normaalia! Syö sitä, mitä mieli tekee. Jäi nälkä, otanpa lisää leipää. Kylläpäs on hyvännäköinen jätski tuolla naisella, ostanpa itsekin sellaisen. Niin sen pitäisi mennäkin! Mun pitäisi ehkä usemmakin käydä jossain lounaspaikoissa, jotta näkisin mallia normaaliin ruokailuun. Suosittelen samaa myös muille! Olen huomannut, että terveiden ihmisten kanssa ruokailusta saa oikeasti aika hyvää buustia. Sitä jännittää etukäteen tosi paljon, mutta sitten huomaakin, että mitään pahaa ei tapahtunut :)

No siitä painosta.

Olen viime aikoina rohkaistunut syömään enemmän ja vapaammin. Se ei ole aiheuttanut mitään jatkuvaa megaläskioloa, vaikka toki edelleen usein sellainen iskeekin. Peilistä on silloin tällöin katsonut jopa ihan ookoon näköinen hahmo. Siksipä olinkin aika järkyttynyt, kun päätin käydä vaa'alla. En uskaltanut katsoa ylöspäin kohoavia numeroita pysähdyksiin asti, joten tarkkaa painonnousun määrää en pysty kertomaan. Joka tapauksessa se on noussut. Eikä mitään sata grammaa vaan about kilon, ehkä ylikin. Ja ei, se ei ole mitään nesteturvotusta tai väliaikaista. Lukemat pyörähtivät viime kerrallakin samoilla suunnilla (en siis silloinkaan pystynyt katsomaan loppuun asti). Tämä todistaa mulle sen, että mun kroppa ei toimi kuten muilla. Mun kroppa toimii juuri niin kuin rate, omahoitaja ja muut hoitohenkilökunnasta vakuuttivat, että se ei toimisi. Olen poikkeus säännössä. En halua enää koskaan nousta vaa'alle kenenkään edessä. Painoindeksini huitelee kohta jo taivaissa. Mua hävettää ja ahdistaa. Tekisi mieli vähentää ruokamääriä radikaalisti...

Tässä mä silti syön ihan normaalia aamupalaa, koska tiedän, ettei syömisen vähentäminen auttaisi mitään. Mun paino ei tule enää koskaan tippumaan. Olen laihduttamiseni laihduttanut, näin on kehoni päättänyt. Jos lopettaisin syömisen kokonaan, saattaisin kuolla vaikka sydänpysähdykseen, mutta painoni ei heilahtaisi mihinkään suuntaan. Korkeintaan ylöspäin, jos suuhun eksyisi pienikin leivänmurunen. Mun aineenvaihdunta ja kulutus ilman liikuntaa on varmaan jotain 800-1000 kalorin luokkaa. Tämän vuoksi en voi normaalilla syömisellä ikinä muuta kuin lihoalihoalihoa. Eikä kukaan ymmärrä tai usko tätä. Aineenvaihdunta ei ole vielä käynnistynyt kunnolla, kehosi on vielä sekaisin, kropalla on vuoden muistijälki jne jne jne. Joo joo niin vissiin, kaikki on jo kuultu. Ei paljon lohduta, koska ne eivät pidä paikkaansa mun kohdalla.

Mä haluaisin osata ajatella, ettei sillä painolukemalla ole väliä, ja ettei se kerro mitään. Mutta kyllähän se vaan kertoo. Ei kenenkään lihavankaan painoindeksi voi olla vaikka 18, niin miten tällaisilla lukemilla muka voisi olla edes hoikka. No way. Oloni on taas kerran toivoton, mutta silti tilanne olisi vain hyväksyttävä. Todella ahdistavaa. 

kuva

Kaksi haastetta ja salikurssi.

Osallistuin salikurssille, ja voi kuinka paljon ajatuksia se herättikään! Oli tosi kiva tehdä laitteilla ja saaada poltetta lihaksiin. Nyt ei ole enää kynnystä mennä salin puolelle, kun suurin osa laitteista tuli tutuiksi. Tuli sellainen olo, että vitsi mä haluan jo mennä uudelleen! Etenkin yläkroppa on aika heikossa kunnossa, joten sitä olisi kiva vahvistaa. Mutta sitten iskee pelko: yhyy lihakset kasvavat ja painolukema kasvaa :( Sitä pelkään tosi paljon! Puolisoni yritti muistuttaa, että lukema ei kerro mitään. No, eihän se periaatteessa kerrokaan just kehonkoostumuksesta, mutta kun ahdistaa se silti! Ja mua alkoi heti ahdistaa punnituksen ajatus. En haluaisi enää, että painoa seurattaisiin mitenkään. Jos se romahtaa, se on asia erikseen, mutta kuten olen ennenkin sanonut, en usko sen olevan enää edes mahdollista. Ihan tyhmiä ja sairaita ajatuksia, tiedän. 

Sain "luvan" osallistua salikurssille, jos suoritan tällä viikolla kaksi haastetta. Suklaapatukka ja pizza on nyt suoritettu! Huh huh. Ahdistusta on, mutta vähemmän kuin olisin luullut. Eniten päässä pyörii painolukema, lihomisen pelko. Olen 100% varma, että seuraavan kerran vaakalukema näyttää vähintään pari kiloa lisää. En haluaisi antaa sen vaikuttaa fiilikseen, mutta kyllähän se vaikuttaa. Ja painolukema ylipäänsä tulee varmasti vaikuttamaan vielä pitkään.

Puolisoni valitsema patukka, nam :) 

Kasvispizza. Jaksoin vähän reilu puolet, hyvä minä :)

Nyt on jotenkin tosi flunssainen olo. Tavallaan olen taas jo ehtinyt kaivata sitä, että olisi vain kipeänä kotona, eikä voisi muuta kuin katsoa leffoja ja torkkua. Kamala sanoa, mutta tavallaan jopa odotan, että oikein kunnon kuumeflunssa iskisi pitkästä aikaa. Toisaalta, en todellakaan halua tulla kipeäksi, koska haluan käydä töissä ja haluan päästä salille. Olisi niin tyhmää, jos nyt joutuisi jättämään sen yhdenkin viikkokerran liikuntaa väliin sairastumisen vuoksi. Tää on taas niin sairauden tuoma ajatus, mutta jotenkin koen, että olen liian terve (=läski), jos en sairastu kunnon flunssaan syksyn tai talven aikana. Hohhoijaa mikä ajatus taas, mutta en usko olevani yksin tämänkään kanssa.

Tulipas taas hajanaista juttua, mutta syytän tätä oloa ja väsymystä :D

Hyvin menee, mutta menköön!

Mulla menee ruokailujan kanssa nyt oikeastaan aika hyvin. Olen kauhistellut mieheni laittamia valtavan näköisiä annoksia, mutta silti joka kerta syönyt kaiken. Välillä on jopa ollut kivaa, että ruokaa on ollut paljon. Omista annoksista kun välillä tulee olo, että höh, joko se loppui :D Läskiolo on vaivannut monena päivänä, mutta yritän joka kerta toitottaa itselleni, että uusi ulkomuoto on vain opittava hyväksymään. Koko ajan alkaa näyttää todennäköisemmältä se, että pystyn vielä jonain päivänä syömään yhtä vapaasti kuin kuka tahansa. Siihen on vielä matkaa, mutta uskon sen olevan mahdollista tulevaisuudessa. 

Puolison laittama iltapala. Pieni itku meinasi tulla, mutta söin kaiken :)

Yksi asia, josta olen ollut aiiiiivan fiiliksissä, on kynsien kasvaminen. Kesän aikana olen havahtunut siihen, että mulla on ekaa kertaa moneen vuoteen kynnet, jotka kasvavat pitkiksi ja ovat itseasiassa aika vahvat. Mulla on kynnet, joita voi laittaa nätiksi :) Ja sen lisäksi mun sormien oireet ovat alkaneet helpottaa. Mulla on ollut monta vuotta omasta mielestäni tosi rumat sormet, koska niissä on ollut kaikenlaisia oireita. Oireista inhottavimmat ovat olleet turpoaminen siihen pisteeseen, että iho alkaa repeillä sekä pitkäaikainen punotus. Kylmäallergiaksi ne on diagnosoitu, mutta kuulemma samanlaisia oireita on ollut monella anoreksiaa sairastaneella. Kylmäallergia on aina tuntunut vähän tyhmältä, koska turpoaminen saattaa tapahtua myös kuumassa, ja värimuutos oli ympäri vuoden. Toki kylmä pahensi oireita, mutta silti. Toiseen räpylään kehtaisi jossain vaiheessa vaikka sormuksenkin ottaa ;D

Musta ranskis timanteilla ja kynsitarroilla.

Pinkki liukuvärjäys hilelakalla viimeisteltynä.

Kuulumiset viime päiviltä!

Jaahas se olis aika taas kerrata, että kuinkas viime päivät kaikkine käänteineen ovatkaan menneet. Postauksesta tulee varmaan pitkä, mutta tulkoon, haluan kertoa kaiken :P

Lähdettiin siis puolisoni vanhempien mökille torstaina. Kuten kerroin, se jännitti. Ruokailut sujuivat kuitenkin aika hyvin, ehkä jopa erittäin hyvin. Olin viikonlopun aikana rohkea, vaikka ahdistuksilta ei tietenkään vältytty. 

Menomatkalla

Söin autossa etukäteen evääksi ostamani Subwayn patongin. Olen ihan koukussa niihin nyt kun olen uskaltanut alkaa syödä niitä, nam! Onneksi olin varautunut syömään päivällisen autossa, koska liikenneonnettomuuden aiheuttama ruuhka viivästytti perille pääsyämme yli tunnilla. Olisin ollut aivan tärinöissäni ja heikotuksissani siinä vaiheessa, jos en olisi syönyt.

Mökillä

Olimme mökillä to-illasta lauantaihin puoleen päivään. Aamupalat ja iltapalat menivät aika rutiinilla. Olin käynyt itse ostamassa ruisleivät ja jogurtit, koska en jaksanut alkaa selittää mieheni porukoille, minkälaisia haluan. Jotain turvaruokaa oli oltava mukana kuitenkin. Leikkeleitä ja juustoja söin sen mukaan, mitä oli tarjolla. Ei ollut helppoa etenkään leikkeleen kanssa, joka ei ollut ohuen ohut. Otin niitä puolikkaina, mutta otin kuitenkin. Juusto puolestaan oli käyttämäni 6% sijaan 20%. Ihan hyvältähän se maistui ;)

Perjantaina tein itselleni lounaaksi ihan vain jonkinmoisen kanasalaatin jämäaineksista, koska söin eri aikaan kuin muut. Erityisen hienoa on, että otin myös salaattijuustoa tuonne mukaan! Oli oikeasti tosi hyvä salaatti. Leipää olisin voinut ottaa runsaammin, mutta muilta osin ihan jees suoritus.

Suurimman ahdistuksen mökillä aiheutti tulevan anopin ostama iso pussi Punnitse&Säästä-kaupan herkkuja. Kaikenlaisia jogurtti- ja suklaapäällysteisiä naposteltavia tuli syötä aivan liikaa. Niihin tulee hirveä himo, eikä niiden syömistä pysty lopettamaan, ja sitten niistä tulee tosi täysi olo ja sitä kautta morkkis. Mieheni kuitenkin yritti tsempata, että en lihoisi, vaikka olisin syönyt koko pussillisen yksin. Hyvä yritys, mutta ahdisti silti. Onneksi tuli myös puuhasteltua aika paljon pihalla, joten yritin antaa itselleni armoa kulutuksen vuoksi. Pelkäsin silti, että paino nousisi viikonlopun aikana paljon (ei se ollut noussut, huh).

Sitten megalomaanisen rohkea teko: kävin järvessä uimassa! Alasti :D Tai no uimassa ja uimassa, dippasin kyykkyyn, mutta kastauduin kuitenkin. Hävetti oma kroppa, vaikka näkemässä oli vain mieheni. Sekin on mulla paljon, koska mua hävettää mun keho jopa yksin ollessani. Mahan kasvava pömppis on se pahin, koska haaveilen edelleen kuoppamahasta. I know, tyhmää ja turhaa. 

Tokana päivänä lähdimme jo aika pian lounaan jälkeen ajelemaan kohti ystäväni juhlia. Lounaaksi mieheni isä valmisti kukkakaalikeittoa. Toivoin, että ruuaksi olisi ollut jotain kunnollisempaa, koska ounastelin loppupäivän menevän aika kevyesti, mutta eipä siinä, otinpahan keittoa runsaasti. Pelotti ottaa ilman desimittaa, koska en ole tähän mennessä tainnut ottaa keittoa kertaakaan ilman mittaa. Arvioin kauhan olleen n.desin vetoinen, joten kolme kauhallista lapoin lautaselle. Ja hyvää se oli!

Matkalla juhliin ja kotiin

Välipala automatkalla jäi aika olemattomaksi, koska mulla ei ollut yhtään nälkä jostain syystä, ja koska keksin paljon muitakin tekosyitä. Söin pienen palan mieheni flapjackista (sairaan hyviä, suosittelen!) ja suklaapatukasta. 

Juhlissa söin tosi rohkeasti mielestäni! Söin lautasellisen - taas ilman desimittaa - kasvishernekeittoa (mulle haastava ruoka, koska en hirveästi pidä hernarista edes kasvisversiona), palan patonkia ja palan jotain itsetehtyä tummaa leipää. Jälkkäriksi otin palan appelsiinipiirakkaa :) Eikä mua edes hävettänyt! Ihan oikeasti, ei hävettänyt! Olen aivan törkeän ylpeä itsestäni!

Lähdimme juhlista ajelemaan kotia kohti niin, että iltapala piti syödä autossa. Ostin uuden proteiinipatukan (juustokakun ja suklaan makuinen, omnomnom), omenan ja Skyrin. Lisäksi ryöväsin pari filipinosta mieheltäni :)

Sunnuntai

Sunnuntaina kävimme lounaalla kahvilassa, jossa söin tutuksi tulleen kanawrapin. 

Joo sori taas kuvasta :DDDD

Iltapäivällä menimme jälleen juhliin. Siellä söin hieman myöhäiseksi välipalaksi fetasalaattia, pinaattipiirakkaa sekä vuoksenpiirakan. Vitsi kun mä rakastan kaikkia suolaisia piirakoita, mutta en uskalla tehdä niitä, koska pelkään syöväni sitä liikaa :/ 

Eilen

Eilen jouduin käymään todellista tahtojen taistoa itseni kanssa. Olin asiakaskäynneillä melko tiukalla aikataululla, joten syömisten suunnittelu tuntui vaikealta. Edellisenä iltana yritin pohtia, mikä olisi järkevintä, mutta en meinannut keksiä. Päivän aikana mielessä kävi todella suuri kiusaus jättää syömättä. Sain kuitenkin järjen käteen, ja söin sitten lounaan juna-aseman penkillä istuen :D Välipalan kanssa kuitenkin hieman feilasin:

No, mutta loppujen lopuksi epäonnistumisia ja lipsumisia oli huomattavasti vähemmän viime päivinä verrattuna uskaltamiseen ja onnistumisiin. Oli muutenkin tosi kiva kesäinen (vaikkakin mun mielestä jo turhan viileä) viikonloppu! Jee :)

Perhonen sai mut hymyilemään :)

Sopimuksen noudattamista vaivoin ja uusi "harrastus".

Fyssarin kanssa sovittiin, että toistaiseksi saan urheilla vain kerran viikossa (keskiviikkoisin) joko työmatkapyöräilyn tai huonon sään sattuessa sisäpyöräilyn merkeissä. On ollut yllättävän vaikea noudattaa tätä, mutta toisaalta on ollut lohduttavaa antaa itselleen armoa ulkopuolisen kanssa tehdyn sopimuksen avulla. Melkein joka päivä olen joutunut käymään itseni kanssa sisäisen kamppailun. Kuin kutina, jota ei saa raapia. Eilen olin jo ihan lähdössä jumppaan, mutta mieheni muistutti sopimuksesta. Tarvitsin jälleen jonkun sanomaan mulle ei vielä uudelleen. Aamulla oli muutenkin tosi heikko olo, joten siinäkin mielessä jumppa olisi ollut typerä ratkaisu. Sairas mieleni yritti kovasti työntää salia kohti, mutta mieheni patistuksesta jäin kotiin. Jäin kotiin ja otin sipsejä aamupalan jälkeen :DD Terveys hymyily, sairaus huusi suoraa huutoa korvaani "LÄSKIIIIIII, EPÄONNISTUJA, LAISKIMUS!!!!!". Ylimääräinen syöminen kostautui niin, että en syönyt välipalaa. Perustelin itselleni, että söin sen jo noiden sipsien muodossa aamulla... Ihme kyllä ei nälkäkään yllättänyt. Söin kuitenkin aika ison lounaan sekä taas vähään aikaan kaksi leipää päivälliskeiton kanssa. Niin, tai siis, silloin sitä nälkää ei huomannut.Tänään aamulla tunsin once again kylppäriin hoiperrellessani ja siellä ihan vähän vaan pyörtyessäni sen, miten vajaat syömiset vaikuttavat viiveelläkin. 

Kurpitsaa ja tonnikalaa, riisiä, raejuustoa ja kurkkua.

Kanakeittoa raejuustolla (joka on pohjalla :D) + kaksi paahtoleipää.

Fiilikset ovat vaihdelleet aika rajusti, kuten nyt yleensäkin. Välillä tulee niitä maailmanlopun läskioloja, jolloin haluaa verhoutua jätesäkkiin. Välillä taas pystyy haastamaan itsensä pukeutumalla vaikkapa tiukkaan hameeseen. Välillä näkee itsensä ihan ookoona, välillä mammuttina, välillä jopa melkeinpä hoikkana. Tämä on paikoin tosi hämmentävää. Esimerkiksi jätin viikonloppuna mekon ostamatta, koska havahduin kylkiluideni näkymiseen, eikä se mielestäni näyttänyt kovin hyvältä:

Rajattuna vaikea hahmottaa, miten päin tää on otettu O_o Selkäpuoli siis vasemmalle päin. Oikealla ei ole pömppis vaan mekon kangas meni rypylle.

Olen löytänyt uuden, rauhoittavan harrastuksen. Kuulostan nyt aivan supernörtiltä, mutta olen aivan koukuttunut palapeleihin :D Meillä oli kotona hengannut jo pitkään yksi 300 palan palapeli. Yhtenä päivänä aikana kuluksi päätin aloittaa sitä, ja sehän olikin tosi kivaa. Seuraavaksi ostin 500 palaisen, jota tehtiin mieheni kanssa yhdessä. Yhteinen harrastus, haha ;) Eilen hain 1000 palaisen! Todella mukavaa viihdykettä, jossa joutuu miettimään sekä keskittymään, ja aika kuluu kuin siivillä. Olen myös parit läskiahdistukset onnistunut siirtämään palapeliin fokusoitumisen avulla. Suosittelen, jos vain kärsivällisyys riittää! 

Onnistumisia!

- Olen onnistunut olemaan jo kolme päivää laskematta kaloreita. Yksittäisistä jutuista olen kalorit tsekannut, mutta en ole summannut päivän kaloreita yhteen. Se on aivan sairaan vaikeaa, voin kertoa. On kuin käskettäisiin olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia - mitä ajattelet? No vaaleanpunaista elefanttia tietenkin. Aion jatkaa tätä rataa, ellei vaakalukema yllättäen pomppaa huimasti ylöspäin. Tiedän, ettei vaa'alla tarttis käydä, mutta jos se auttaa mua tässä asiassa eteenpäin niin sallittakoon. Enkä siis ramppaa vaa'alla joka päivä tai monta kertaa päivässä, joten ei hätää :)

- Olen syönyt jätskiä monena päivänä! :) Muun muassa eilen ja toissapäivänä!

- Söin viikonlopun juhlissa todella ison lautasellisen seisovasta pöydästä. Ateria ei ollut energiapitoisuudeltaan mikään jäätävä, mutta aiemmin mua olis hävettänyt ottaa noin paljon. Vaikka lautanen oli aivan täynnä, ei tuntunut (kovin) pahalta. Tiesin myös, että tarvitsin energiaa päivän pituuden vuoksi, joten suuri annos oli helppo perustella itselle. Olin ajatellut, että no mä vaikka jätän osan, mutta kuinka ollakaan lautanen tyhjeni :D

Sori kuvan laatu taas. Lautasella kasviksia, ratatouillea ja kalaa. Leipä oli pahaa, joten sitä en syönyt.

- Viime viikolla oli myös yksi hotelliyö. Aamiaisella uskalsin ottaa tavallista enemmän, koska tiesin tulevan päivän olevan pitkä ja rankka.

- Söin eilen aamulla _kokonaisen_ omenan palan tai puolikkaan sijasta. Omena oli ihan tavallisen kokoinen eli ei edes mikään miniomppu. En kuollut! Hyvä minä!

Kokonainen omena!

- Eilen söin sipsejä, omasta mielestäni ison annoksen. Jälkeenpäin ajateltuna taisi olla suolanpuutosta tai jotain, koska semmoista sipsihimoa en muista lähiaikoina olleen, vaikka sipsejä yleensä mieheltäni maistelenkin. Nyt yritän taistella ahdistusta vastaan, aaaarghhh, morkkis!

- Olen yrittänyt siedättää itseäni tiukempiin vaatteisiin pitämällä sellaisia välillä kotona. Yleensä kotiasuni on ollut lökärit ja huppari tai muu löysä paita, mutta mieheni ehdotuksesta olen alkanut vieroittua niistä ja siedättää itseäni ihonmyötäisempiin kuteisiin. Kotona on turvallista harjoitella itsensä peittelyn lopettamista. Tänään läskiolosta huolimatta laitoin tiukan hameen. Tuntuu ahdistavalta, mutta yritän kestää. Olemme menossa mieheni kanssa leffaan tänään töiden jälkeen, joten ihan ihmisten ilmoillekin pitäisi kehdata tässä asussa mennä...

Semmoisia tällä kertaa. Toivottavasti onnistumisia tulee jatkossakin. Eteenpäin menen koko ajan, vaikka ahdistus onkin melkoinen!

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Painov*tutus.

Eilen aamulla oli taas yllättävän hyvä fiilis omasta itsestä. Yleensä hyvä olo tulee siitä, kun vatsa on kuopalla ja on muuten kevyt olo, mutta eilen se ei tullut siitä. Jostain vain kumpusi ajatus, että hetkinen. Mähän olen oikeastaan edelleen aika pieni. Ja siis oikeastaan, mähän olen ihan hemmetin hyvän näköinen.

Mutta äh se ei kestänyt koko päivää, koska mulla oli koko ajan hirveä nälkä, ja sitten päädyinkin ahmimaan välipalan yhteydessä. Söin myös päivällisen jälkeen ylimääräistä. Mulla oli aamupalan ja lounaan jälkeen jo tunnissa nälkä! Tunnissa! "Ruokailu 2-4 tunnin välein" tarkoittaa mulle, että saa syödä aikaisintaan 3 tunnin välein. Nälkä jo yhden tunnin jälkeen, siis oikeasti! Mukava kituuttaa seuraavat pari tuntia vain ruokaa ajatellen. Tai no siis, jos on jotain hommaa tai töissä kiire, niin ei sitä muista, mutta kun on tylsää niin ajatukset pyörivät ruuan ympärillä koko ajan.

kuva

Menin tänään aamulla katsomaan painoni. Mua ärsyttää se niiiin paljon. Ei oikeastaan edes ahdista, vaan v*tuttaa. Pari kuukautta sitten paino pysyi aika samassa jonkin aikaa, ja ajattelin, että ehkä se onkin jo mun hyvinvointipaino. Nyt paino on noussut siitä melkein kilon. En uskaltanut katsoa vaakalukeman pysähtymistä, koska se kipusi niin ylös. Mä olen koko ajan vaan varmempi siitä, että mun paino ei tulee enää ikinä tippumaan, se vain nousee nousemistaan. Kun sanotaan, että esim. herkuttelun jälkeen paino saattaa hetkelllisesti nousta, mutta laskee kyllä takaisin, niin se ei taida pitää paikkaansa mun kohdalla. Kun paino nousee, niin siinä se tulee myös pysymään, kunnes se taas nousee. Ja nousee. Ja nousee. Kaikki merkit viittaavat siihen, että en ole vielä hyvinvointipainossani, mutta en haluaisi hyväksyä sitä. Rate yritti takoa päähäni viimeksi, että en voi loputtomiin yrittää kontrolloida painoani, mutta en halua hyväksyä sitä. Eiiii :(

kuva