Pakkoliikunnasta ja tulevista festareista!

Viime viikolla yhtenä aamuna kävin taas tahtojen taistelua sairauden kanssa. Olin laittanut kellon soimaan hieman kuuden jälkeen, vaikka oikeasti mun olisi tarvinnut herätä vasta seitsemän pintaan etäpäivän vuoksi. Herätys oli aikaisemmin, koska olin ajatellut mennä aamulenkille ennen töiden aloittamista. Aamulla heräsin väsyneenä, ja tuskailin lenkille lähdön kanssa. "Onko tässä mitään järkeä?", kysyin itseltäni. Tiesin kyllä vastauksen, mutta silti en saanut pakkomennälenkillepakkomennälenkille-renkutusta päässäni loppumaan. Sitten tajusin, että hetkinen. Fyssarin kanssahan aikanaan sovittiin liikuntasuunnitelma, jonka mukaan ensin liikuntaa saa olla kerran viikossa. Sitten kun se tuntuu hyvältä, niin voi siirtyä kahteen kertaan, ja sen jälkeen kolmeen kertaan. Näiden lisäksi kovatehoinen cardiotreeni ja erityisesti lenkkeily olivat pannassa, koska niissä helposti alkaa piiskaamaan itseään liikaa. No okei, olen lipsunut tuosta cardiosta, mutta palautin mieleeni ensinnäkin nuo määrät ja sitten tuon hyvältä tuntumisen. Olin jo sillä viikolla pyöräillyt töihin ja takaisin 12km/suunta, enkä ole mitään sunnuntaivauhtia mennyt. Liikuntasuoritukset itsessään tuntuivat aika kivoilta, koska tunnuin jaksavan tosi hyvin. Sitten tuleekin se mutta. Alkoi heti ahdistaa, kun yhtenä päivänä ei päässytkään pyörällä aikataulujen vuoksi. Pakkoliikunnan maku tuli heti suuhun. 

kuva

Sovittujen liikuntamäärien kautta sain vakuutettua itselleni, että lenkille ei tarvitse mennä. Lisäksi verhon avatessani huomasin, että siellähän sataa. Päädyin tekemään lyhyen lihaskuntoharjoituksen, joten täysin pakottavasta olosta en päässyt eroon, mutta olen ylpeä itsestäni, etten mennyt lenkille. Olen kuitenkin yllättynyt, että pakko tulee edelleen ihan heti. Ja tosiaan korostan, että yleensä liikuntasuorituksen aikana tuntuu kyllä hyvältä. Se onkin ne olot ennen ja jälkeen. Omahoitajan kanssa sovittiin, että varataan aika polin fyssarille. Sitä odotellessa en tiedä, kuinka tasapainoilla homman kanssa. 

Liikunnasta puheenollen. Tulevana viikonloppuna olen menossa Summer Sound-festareille ihan kaikkina kolmena päivänä. Jos ei ole ollut edm-keikalla/-festareilla tai jos ei ole yhtä intohimoinen reivaaja kuin minä, ei välttämättä ymmärrä, kuinka rankkaa se oikeasti on. Mä tykkään vetää ihan täysillä ja riehua, pomppia, tampata, joten etenkin pohkeet, reidet (hieman yllättäen, mutta kyllä) ja hartiat saavat kyytiä oikein kunnolla. Festareiden artistikohtainen aikataulu ei ole vieläkään tullut (prkl!!!), mutta raamit ovat joka päivälle klo 16-04 eli ihan snadi setti tulossa, huh! :D 

kuva

Raten kanssa keskusteltiin, kuinka järjestän syömiset festareiden aikana. Silloin luulin, että kekkerit loppuvat viime vuoden tapaan klo 02, mutta nyt siihen tulikin vielä pari lisätuntia. En todellakaan ole joka päivä tapista tappiin, mutta melkoinen rupeama on silti edessä. Ja siis raten keskustelun lopputulema oli, että mun pitää syödä ihan h*lvetisti :P Huoh. Onneksi ystävä, jonka kanssa olen menossa, tykkää syömisestä, joten saan ainakin ruokailuseuraa. Pitää käydä ostamassa energiapatukoita ja siripiriä ainakin, mutta aion yrittää uskaltaa hyödyntää myös festarialueen ruokatarjontaa. Rannekkeiden kanssa pääsee toki myös alueelta pois, ja lähellä on ruokakauppa sekä joitakin ravintoloita. Silti vähän jännittää, kuinka homma menee. Aion kyllä parhaani mukaan yrittää huolehtia, etteivät voimat lopu kesken. Olen odottanut tätä taas niin pitkään, etten todellakaan anna anoreksian pilata tätä! Eniten mua kuitenkin pelottaa pukeutuminen ja syöminen liittyen siihen (syö paljon, maha tuntuu isolta jne). Noin yleisesti ottaen kun ihmisiä tsekkailee, niin kyllä ihan kaikennäköiset ja -kokoiset pukeutuvat napapaitoihin ja ties mihin hepeneisiin, mutta äh kun olen niin itsekriittinen. Kukaan ei varmasti katsoisi, että hitto mikä läski, vaikka laittaisinkin päälleni tiukan tai lyhyen paidan. Vatsa vaan on edelleen se kohta kehossani, jota häpeän eniten. Inhoan, jos joku edes vahingossa koskettaa sitä :/ Äh, pitäisi vaan uskaltaa kohdata maha-ahdistuskin, ja huomata, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka jopa turvotus yllättäisi!

kuva

Mua kiinnostaisi tietää, onko teillä lukijoilla jotain vastaavia spesifejä ahdistuksia kuin mulla mahani kanssa? Onko vinkkejä, kuinka niistä pääsisi eroon?

Lauantain alkua.

Aamu alkoi läskiololla, hiphei. Ajattelin, että ehkä syöminen laittaa kropan käyntiin. Söin ison aamupalan (kuvan lisäksi vielä puolikas paahtoleipä), mutta ei se paljoa auttanut. Yritin kuitenkin olla välittämättä siitä.

Leivoin tyttöjen iltaa varten bravuuriani, blondieseja. Blondies = brownies valkosuklaalla. Muutama valkosuklaapala eksyi myös suuhuni. Muutamalla tarkoitan oikeasti aika montaa palaa, mutta ah mä niin rakastan valkosuklaata :D Vaikka siitä tuleekin ällö olo. Leipomuksesta tuli hieman kuivaa, mutta ihan hyvän makuista. En seurannut uunia, joten ne olisi pitänyt ottaa vähän aikaisemmin ulos. Samapa tuo, kun maku on kohdillaan. Enemmän lopputulos on nyt valkosuklaapiiras kuin blondie, mutta ei haittaa!

 

Lähdin lenkille mieheni lähdettyä kotoa. Menin tavallaan salaa. Don't judge me. Oli outoa huomata, kuinka omat sykkeet menevät aivan eri tavalla kuin ennen. Aikaisemmin keskisykkeeni lenkeillä oli yleensä vähän yli 160, todella kovatehoisilla 170. Nyt keskisyke oli yli tuo jälkimmäinen, vaikka en juossut todellakaan kovaa. Niin, tosiaan, mulla oli sykevyö päällä, hups. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että nyt mua kiinnostivat just nuo sykkeet, ei niinkään kalorit. Kävelin myös välillä (ottaa muuten luonnolle himmata välillä), mutta silti syke ei laskenut alle 160 oikeastaan missään vaiheessa. Muistan elävästi, kuinka viime keväänä pari viikkoa ennen sydänvauriodiagnoosia olin lenkillä, enkä saanut sykettä millään nousemaan. Se oli 130 pintaan, vaikka kuinka yritin painella menemään. Sen olisi pitänyt saada mun hälytyskellot soimaan, mutta ajattelin korkeintaan ylikuntoa ja lähinnä ärsytti.

Lenkille lähtiessäni oloni ei todellakaan ollut kevyt tai hoikka. Viime keväänä tykkäsin eniten aamulenkeistä tyhjällä vatsalla. Nyt olin syönyt ison aamupalan ja valkosuklaata leipoessani. Siitä huolimatta laitoin juoksutrikoot ja pitkähihaisen, joka oli hieman löysä, mutta ei kuitenkaan kovin. Aikaisemmin tämmöisellä mahalla olisin laittanut kaikista löysimmän paidan. Näytin peilistä katsoessani ihan ookoolta, vaikkakin melko isolta. En kuitenkaan niin isolta, etten olisi kehdannut lähteä. Näytin ehkä, no, normaalilta, ja itseasiassa se ei tuntunut niin pahalta kuin yleensä. Ehkä nämä fiilikset lisääntyvät pikkuhiljaa. Ehkä kohta ajattelen näin vaikka kerran kuussa, sitten kerran viikossa, lopulta joka päivä. Toivon näin.

Lenkillä sattui muuten hassu juttu. Vanha mies pyöräili mun takaa ja vierelle tullessaan sanoi: "Älä nyt vaan pudota kaikkea painoa pois, jätä jotain jäljelle!" :D Whaaaat, haha. Totta kai sairas mieleni alkoi analysoimaan tätä. Tarkoittiko hän sitä, että olen hänen mielestään liian pieni, eikä saisi painoa lähteä yhtään vai että ylimääräistä on, mutta jotain sais jättää. Siis oikeasti, kuka alkaa mielessään spekuloimaan jonkun höppänän papparaisen sanomisia?! Vastaus: anoreksiasta toipuva.

Juoksun jälkeen kävin suihkussa ja lämmitin ruokaa. Pitkästä aikaa käytin tavallista lautasta :) Tai tavallinen ja tavallinen, tukihenkilöni mielestä meidän arkilautaset ovat todella pieniä. Desi riisiä, 2 dl kanakastiketta, pari rkl raejuustoa ja kurkkua. Snadisti näyttää paremmalta (ja yllättäen isommalta), kun asettelee lautaselle muovikipin tai kulhon sijasta!

Lueskelin kirjaa ja makoilin sohvalla pari tuntia. Päätin syödä välipalan vähän etuajassa, jotta voisin syödä päivällisen sopivaan aikaan illanviettoon lähdön suhteen. Mustikoita, pala omenaa, 2 rkl ruishiutaleita ja 150gr jogurtti. Otin vielä puolikkaan leivän päällisineen, koska olo oli snadisti hutera.

Tämmöinen lauantain alkuosa mulla tällä kertaa :) We'll see, mitä ilta tuo tullessaan!

Aurinkoinen lenkki ja booty.

Sää oli mitä ihanin. Uudet lenkkarit polttelivat mielessäni kotimatkalla. Oli niin hyvä mieli, että teki ihan vain sen takia lähteä lenkille. En väitä, etteivätkö kalorit (ja varsinkin ne f*cking syödyt banaanilastut taas :D) olisi olleet mielessäni, mutta ihan vilpittömästi voin sanoa, ettei se ollut ainoa eikä edes isoin motivaation lähteeni. Kotona pyysin puolisoltani lupaa ("pliiiiiiiiiiiiiiis saanko, saanhan, jooko pliiiiiiis!") lähteä testaamaan uusiaa kenkiäni. Mieheni oli täysin sitä vastaan. Hänen mielestään se ei ollut hyvä idea. Olin jo päättänyt lähteä, mutta halusin puolisoni hyväksynnän riidan välttämiseksi. Ei ehkä päästy täyteen yhteisymmärrykseen asiasta, mutta koska hänen viimeinen argumenttinsa viittasi sydämeni kuntoon, pystyin oikaisemaan häntä ja lähtemään suht hyvillä mielin. Sydämeni on terve. Rytmihäiriöitä on edelleen, mutta ne eivät johdu siitä, että sydämessäni olisi jotain vialla. Joten up yours, I'm going ;)

Pitkästä aikaa olin tosi tyytyväinen siihen, että olen siinä kunnossa jo, että jaksan lähteä. Ei tullut yhtään sellainen fiilis, että olisin toivonut jonkun pakottavan mut jäämään kotiin. Tarkoituksenani ei ollut heittää mitään tunnin juoksulenkkiä, vaan osa reipasta kävelyä, osa juoksua, koko setti vain puolisen tuntia. Ja niin teinkin. En halua rikkoa paikkoja liian kovalla aloituksella. Sitäpaitsi pakkohan se on myöntää, ettei hoitotaho ole suositellut mitään kovatehoista tai aerobista vielä. No, mutta sanoisin tästä olleen jotain hyötyä ihan oikeasti!  Harjoitin nimittäin mentaalipuoltani siten, että aina kun ajattelin, että mä juoksen vielä tuonne asti, siinä kohtaa voi höllätä, niin vaihdoinkin juoksun kävelyyn heti. Näin kävi neljä-viisi kertaa lenkin aikana. Tällaista mentaaliharjoittelua tarvitsen. Katkaisen vanhan ajatusmallin samantien. Tästä voin taputtaa itseäni olalle, vaikka vähän varkain tälle rupeamalle lähdinkin.

Ja tiedättekös mitä. Mulla oli melko itsevarma olo juoksutrikoissani. Ihonmyötäistä paitaa en olisi kehdannut laittaa, mutta yritin katsoa pyllyäni enemmän ihaillen kuin inhoten peilistä. Teininä takapuoleni oli ylpeyden aiheeni, joten yritin hakea sitä samaa fiilistä nyt. Käytin nuorempana aina tiukkaakin tiukempia housuja tai minihameita ja lyhyitä paitoja. Onhan tuossa massaa aikalailla, mutta yritän ajatella sen näyttävän paremmalta kuin lautamalli. Vedin pitkää toppia pyllyn päälle, mutta rohkaistuin edes vähän hilaamaan sitä ylemmäs, puoleen väliin pakaroita. Hieno ja uskalias saavutus minulta varsinkin tässä kehoahdistuksen vaiheessa. Yritän vahvistaa sitä ajatusta, että kun en koolleni tai ruumiinrakenteelleni oikein mitään tällä hetkellä voi, sen kanssa on vain tultava toimeen. That's it!

 

kuva