Eilisen onnistumiset!

Eilen söin aamupalan ja pientä välipalaa ennen kotoa lähtöä, koska tiesin lounaan venyvän iltapäivään. Tapasin puolisoni juna-asemalla. Hän oli hakenut itselleen jäätelön ja antoi mulle Maisku-rahkapatukan (lol, nää on jotain pikkulasten välipalajuttuja mustekalakuvineen mut oikeesti ihan hyviä). Hetken olin silleen et ääh mä just söin kotona vähän, mutta sitten kelasin että aivan sama. Patukka on siis myös sellainen, että se säilytetään kylmähyllyssä = ei voinut säästää myöhemmälle. Söin sen, nom. 

Päivällä menimme ravintolaan, jossa olin käynyt keväällä. Otin saman annoksen kuin silloin, MUTTA tällä kertaa en pyytänyt jättämään mitään pois. Annoksessa oli paistettuja_perunoita_, jotka rohkeasti otin annoksen mukana. Olin niiiin ylpeä itsestäni! Nyt myös tuli todistettua, että peruna totta tosiaan kuuluu en oikeasti tykkää-kategoriaan, eikä siis ole sh:n sanelemaa. Perunamuusi ja ranskalaiset ovat ihan jees, mutta perunat keitettynä tai paistettuna ovat mielestäni aika pahoja. Ne jäivät siis maistamisen jälkeen lautaselle, mutta hei! Otin ja maistoin! Oujes.

Kasvispihvejä, kasviksia ja paistettuja perunoita. Perunat yök, muu nam!

Eli ylimääräinen välipala ja ravintolalounas, mutta hommahan ei jäänyt tähän. Ostin nimittäin irtokarkkeja (olivat alennuksessa) 130 grammaa!!! Olen tähän mennessä yleensä ostanut sellaisia muutaman karkin settejä, mutta nyt otin sen verran kuin mieli teki. Tai no joo, olen pari kertaa ostanut kerralla enemmän, kun pakkasin niitä parinkymmen gramman annospusseihin useammalle päivälle jälkiruuaksi. Mutta siis ai että, fiilis oli mainio! Vielä niitä karkkeja on jäljellä eli en syönyt eilen kaikkea, mutta pääasia olikin se ostomäärä.

Kokonaissaldo siis: ylim. välipala, ravintolalounas ja irttareita. Näiden lisäksi söin myös päivällisen ja iltapalan about normaalisti. Ai miksi? Koska niin kuuluu tehdä ja välillä saa herkutella! Herkuttelu on jees! 

Sit loppuun vielä randomjuttu. Lehdessä oli juttua siitä, mitkä poikaset tarvitsevat eniten huolenpitoa. Katsottuani ensin tätä listaa ihmettelin numeroa 9.  Kiivi on tuossa listassa siinä ryhmässä, jotka tarvitsevat vain vähän huolenpitoa. Se tietysti kuulostaa loogiselta, koska pohdin, että kuka ihme hoivaa hedelmää? Se köynnöskö, jossa se kasvaa? Vai viljelijä, joka poimii hedelmät? Vai hedelmäkauppias?  Kunnes muistin, että niin, kiivihän on myös lintu... :D

Ei joulua ilman sh:ta, mutta ei myöskään ilman iloa ja onnea ^^

Joulunvietto on alkanut, jee! Kuusi on koristeltu ja lahjat on aseteltu kuusen alle. Huh mikä määrä lahjoja taas :D Odotan iltaa innolla, vaikka siihen sisältyykin haastava jouluruokailu. En voi väittää. etteikö se ahdistaisi. Kamala myöntää kuitenkin, että se ei ahdista niin paljon kuin viime vuonna siksi, että nyt ei "tarvitse" mennä jouluateriasuunnitelman mukaan kuten viime vuonna. Olen lipsunut normisuunnitelmastakin aika paljon viimeaikoina. En jotenkin koe. että mun tarttis noudattaa mitään suunnitelmia, koska painoa ei tarvitse enää nostaa. Viime vuonna oli pakko syödä listan mukaan, koska olin vielä alipainoinen. Nyt on alkanut jopa tuntua, etten enää tiedä, miten pitäisi syödä. Olen miettinyt, että pitäisikö mennä ratea tapaamaan taas joulun jälkeen, mutta toisaalta en haluaisi. Kuitenkin hän sanoo, että ihan sama miten vähän syön, koska painoni huitelee jo ties missä... Äh.

Vaikka jossain määrin olen ehkä mennyt taas pienen takapakin psyykkisesti, koen silti olevani paljon vapaampi kuin viime jouluna. Pystyn välillä sallimaan itselleni jotain ylimääräistäkin, jos mulla vaan sattuu olemaan nälkä. Pystyn joustamaan. enkä esimerkiksi saa paniikkikohtausta, jos jotain tiettyä jogurttia ei olekaan. Tosin se tilanne hoituu yleensä sitten niin, etten syö jogurttia ollenkaan, joten ei nää mun joustamiset aina ole mitään hyviä juttuja. Toisena esimerkkinä se, että olen pystynyt syömään muutakin kuin ainaista vakkariruisleipää, mutta toisaalta suuri osa leivistä on vaihtunut riisikakkuihin. No, mutta eiköhän tää taas kohta tästä. Pieni välivaihe.

Aion nauttia tästä(kin) joulusta, siitä ei ole epäilystäkään! En aio sanoa, ettei anoreksia ole osa tätä joulua, koska kyllä se nyt vaan on. En ole vielä terve, joten tuntuisi turhalta yrittää lakaista sitä maton alle täysin. Olen realistinen, enkä yritä painostaa itseäni ylilyönteihin sallivuudessa. Haluan myös minimoida jälkiahdistukset esimerkiksi huomista ajatellen, kun tulee lisää vieraita. Siltikin pystyn olemaan onnellinen ja pystyn myös iloitsemaan joulusta sekä siihen liittyvistä asioista, koska joulu on paras! :D

Nauttikaa tekin joulusta parhaanne mukaan <3

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.