Möks.

Mainitsin aiemmin, että olen vihdoin alkanut näkemään, kuinka kuihtunut olin viime kesänä. Näen sen edelleen, mutta nyt en ole varma, kaipaanko sitä. Vaarallinen ajatus, mutta taidan kaivata. Olin pieni ja luiseva. Mieheni mukaan näytin pikkupojalta. Silti jotenkin kaipaan sitä kroppaa. Mitä mä olen, kun en enää ole pieni? Mieheni mukaan tulen aina olemaan pieni ja sisätautilääkäri on 100% varma, ettei musta tulee koskaan pyöreää. Miksi taas pitää uskoa vain sitä omaa päätään, joka sanoo, että en ole enää pieni vaan jo pyöreä. Ostin viikonloppuna kuivaharjan ja selluliittivoidetta, koska olen niin ällöttävä. Tekisi mieli vain vajota yliliikkumisen ja niukasti syömisen maailmaan. Tiedän, että se ei ole vaihtoehto, ellen halua menettää perhettäni, ystäviäni, terveyttä ja koko elämääni. Enkä siis todellakaan halua. Aion pysyä vahvana ja jatkaa eteepäin. Kunpa voisin parantua kutistumalla. Ahdistaa.

En ole kirjoitustuulella, joten tässä vaan sekalainen kuvapläjäys viikonlopun syömisistäni, joista satuin kuvan räpsäisemään:

Lounas: 0,5 dl riisiä, kasviksia&kanaa, raejuustoa

Päivällinen: Todella pahaa tomaattikeittoa raejuustolla ja paahtoleipä

Lounas: Subin kalkkunasalaatti

Välipalaksi mustikoita, luuku, ruishiutaleita ja vähän juotavaa jogurttia

Ja lopuksi, meitsi edestä meitsi takaa. Upeat kuvat jälleen, ihme etten ole valokuvaaja ammatiltani. Myös (xl-)mallin ura siintää tulevaisuudessa ainakin hienosta polvilinkkuposeerauksesta päätellen. Näistä näkee harvinaisen hyvin, kuinka bootylicious olen. Mutta hitto olkoon sitten niin, se on vain hyväksyttävä!

Uskon asia!

Heräsin aamuyöllä aivan yllättäen tunteeseen, että nyt lentää laatta! Ryntäsin vessaan, jossa tuskailin lattialla kymmenisen minuuttia lakananvalkoisena sydän hakaten kahtasataa. Ei tullut oksennus, vaikka olisin toivonut, niin olisi olo helpottunut. Huh. Mulle on käynyt noin pari kertaa aikaisemminkin, mutta joka kerta se on yhtä outoa ja pelottavaa. Taas näitä kummallisia oireita, joita ei vain voi ymmärtää. Enkä usko, että tämä liittyi siihen tulehdukseen, koska näin on käynyt ennenkin. Plus maha on ollut nyt ihan ok muuten.

Mutta hei, nyt n pakko kertoa eilisestä päivällisestä! Tulin kotiin tavallista myöhemmin ja päivälliseni oli viivästynyt jo runsaasti. Tulin samaa matkaa mieheni kaverin kanssa, joka oli tulossa meille saunomaan. Hän tietää suunnilleen missä mennään ja tykkään hänestä todella paljon. Helpottavista asianhaaroista huolimatta olen ylpeä toimistani! Sanoin, että nyt on nälkä, ja lämmitin keiton sekä paahdoin leivän muina naisina. Kaveri kommentoi leivänpaahdinta, mutta en ottanut sitä mitenkään väärällä tavalla vaan naureskelin mukana. Mieheni ja kaveri nojaillivat keittiönpöytään, mutta mä tokaisin vaan että mä tuun nyt tähän syömään. Ja sitten söin sekä ruuan että jälkiruuaksi ostamani suklaa-/jogurttipähkinät. Jos joku olisi sanonut mulle viime kesänä, että näin tulee tapahtumaan, en olisi uskonut. Toki auttoi, että kaveri on hyvin tuttu ja ollaan hengattu paljon, mutta silti! Eikä mulla ollut missään vaiheessa mitenkään erityisen awkward olo. En joutunut pinnistelemään itku kurkussa tämän läpi, vaan kaikki tuntui ihan luonnolliselta. Okei, tiedän, ettei esim. jonkun riisiannoksen syöminen olisi välttämättä onnistunut, mutta ei mietitä sitä nyt :)

Tällaisten pienten arkisten juttujen kautta saan uskoa siihen, että on mahdollista parantua täysin. On mahdollista, että vielä jonain päivänä hyväksyn myös kehoni tai syön mitä vain suuremmitta morkkiksitta.

Uskokaa tekin. <3

kuva

Moving forward again.

Vielä on kipuja, mutta pikkuhiljaa alan olemaan jo parempi. Sanonpahan vain, etten olisi kovin pitkälle pötkinyt, jos tulehdus olisi iskenyt vaikkapa viime kesänä tai reilu puoli vuotta sitten. Teki tiukkaa, kun en pystynyt syömään kunnolla, mutta onneksi vararavintoa on ehtinyt jo sen verran kertyä, että pärjäsin.  Uskoisin myös, että epäsäännöllinen ja liian vähäinen syöminen olisi aiheuttanut ison takapakin vielä jokin aika sitten. Nyt olen päinvastoin saanut uutta draivia. Tajusin jälleen kerran, että haluan olla terve, enkä halua kuolla. En todellakaan. Otin kuukauden tauon jälkeen vihdoin riisin mukaan lounaalle! Reilu puoli desiä, mutta kuitenkin. Ja maistoin Ben&Jerry's jätskiä! Hyvää, vaikkakin todella ahdistavan tuhtia. Maistoin kuitenkin muutamanakin päivänä mieheni purkista rohkeasti. 

Niin ja tiettekö kuinka hyvällä tuulella olen ollut tänään, kun pääsin töihin ja aurinko paistoi :) Lisäksi sain ihan mahtavaa palautetta töissä, joka nostatti mielialaani entisestään. Tuli sellainen olo, että olisipa ihana mennä ulos ja syödä jäätelöä! Siis ostaa ihan oma jätskipuikko piiiitkästä aikaa ja syödä se :) Musta tuntuu, että ensi kesästä tulee jäätelökesä! Who's with me? ;)

Hitto kuinka paljon haluan vain tervehtyä tästä s**tanan sairaudesta, mutta aaaargh kuinka paljon ahdistaa kesän ja kesävaatteiden tuleminen. Juupas eipäs koko ajan päässäni. Ikävästi tulee vielä yli kahden viikon tauko polikäynneistä maanantain peruuntumisen takia. Buu. No, mutta huspois nuo jutut, haluan pitää postauksen positiivisena, joten en murehdi sitä nyt :)

Aamupala kävellessä kiireessä viime polikäynnin jälkeen: gainomax-juoma (!) ja myslipatukka.

Kreikkalaista jogurttia mustikoiden kanssa :)

Näettekö, riisiä!!!!

No sitä jädeeeeee!

 

Iltapalalla normaalirasvainen jogurtti!!!!!!! ja pari huutomerkkiä lisää: !!

Ärsytyksiä kaikella rakkaudella :)

Tv:ssä on pyörinyt vähän aikaa mainos, jossa tavikset kertovat, mikä heitä ärsyttää. Siitä inspiroituneena haluan jakaa mun ärystyksen aiheita, koska saikku ja tylsää :P

Mua ärsyttää, kun...

.. joku sanoo "aaaaai" sellaiseen tämäontäysinuuttatietoaminulle-äänensävyllä asiaan, jonka olen kertonut viimeksi eilen kolme kertaa. Myös "en mä vaan ole tiennyt" aiheuttaa kiehumisen tunteita etenkin silloin, kun aiheesta on ihan jopa keskusteltu yhdessä aikaisemmin.

...joku lapsi rääkyy, itkee, huutaa, nauraa kovaäänisesti, kiukuttelee, haisee, näyttää tyhmältä, tuijottaa, törmää muhun jne jne jne. Lapset in general ovat melko raivostuttavia in my humble opinion, sori vaan. Pari poikkeustapausta löytyy, mutta en silti haluaisi omaa. Edes sellaiset söpösti hiljaa tutkailevat lapset tai vauvat eivät herätä minkäänlaisia äidillisiä tunteita. VELA for life.

...oma koira ei tottele. Meidän hundkarusell on oikeasti todella helppo ja oppivainen yksilö. Silti olen välillä tekemässä siitä rukkaset. Sen takia en tiedä, uskallanko koskaan hankkia uutta tai toista koiraa, koska on epätodennäköistä, että sekin olisi yhtä helppo koiruus. Toki kouluttamisella on ollut tässäkin suuri osa, mutta silti.

...jengi seisoo liukuportaissa vasemmalla puolella. Oikeesti yleisivistykseen kuuluu tietää, että oikealla seistään, vasemmalta mennään ohi. Liukuporrasetiketti. Kaikista raivostuttavinta on kuitenkin se, kun itse sanoo "anteeksi" jotta pääsisi ohi, ja saa osakseen mulkaisun! Vaikka se toinenhan siinä väärin toimi! Jumankauta! Kerran joku pappa tokaisi että "no on sitä nyt kiire kun ei voi kahta minuuttia odottaa!". Olin vaan että joo no noi junat ei kauheesti venaile! Tämä tapahtui siis rautatieasemalla, joten eikö ole aika given, että kiiruhtajalla on todnäk hoppu junaan. Argh!

...pöydällä on leivänmuruja tai jotain roiskeita. Eikö niitä voi pyyhkiä pois heti, kun ne itse huomaa? Vai eikö joku muka oikeasti kiinnitä niihin huomiota? Okei, tyhmä kysymys, eivät kaikki jaksa välittää tuommoisista. Ite olen semisti siivoushullu, joten heilun käytännösä katsoen joka päivä jossain vaiheessa rätti kädessä. Oli muuten jännä huomata, kuinka paljon siistimpänä koti (ja etenkin keittiö) pysyi, kun olin viikon yksin kotona ;)

...joku puhuu hiljaisella äänellä. Totta kai on tilanteita, joissa on hyvä puhua hissukseen kovaa kailottamisen sijasta, mutta tarkoitan nyt normitilanteita. Mun tekee aina mieli huutaa "MITÄ??? EN KUULE TOTA SUN PIIPITYSTÄ!!!". Olen kyllä monesti viestittänyt hissukoille, että voitko vähän nostaa volaa ihan vain sanomalla "mitä" joka väliin samalla kääntäen päätäni saaden korvani lähemmäksi puhujaa :D Mut siis täähän on vain kilttiä ja hienovaraista auttamista. Monessa tilanteessa kuitenkin antaa itsestään paljon vakuuttavamman kuvan puhumalla jämäkällä äänellä, joten hyvä semmoinen on oppia. 

...ei osata peruskielioppijuttuja. En todellakaan itsekään ole suomen kielen ekspertti, mutta mm. yhdyssanavirheet ovat mulle punainen vaate. Jotkut ovat tosi hankalia hahmottaa, mutta ihan oikeasti paistin_pannu tai aamu_pala ovat jo aika outoja virheitä. Olen monta kertaa sanonut, että en välttämättä olisi alkanut seurustella puolisoni kanssa, jos ensimmäiset tekstarit olisivat vilisseet kielioppivirheitä :D Myös sähköpostiviestinnän puutteet (työasioissa) saavat mut pyörittelemään silmiäni.

...annan jollekulle palautetta tai oikaisen toisen tekemän virheen, ja saan vastaukseksi "juu". En tarkoita, että pitäisi alkaa ruoskia itseään tai itkeä, mutta itse reagoin tällaiseen sanomalla esim. "aijoo, sori mä unohdin" tai "okei, muistan ensi kerralla". Juu:sta en tiedä, tuliko asia ymmärretyksi tai loukkaantuiko toinen osapuoli tms. 

Paljon muitakin ärsytyksen aiheita olisi, mutta aurinko paistaa niin nätisti, etten halua ärsyyntyä enempäää ärsyttäviä asioita ajattelemalla :) 

kuva

Huomenna pitäisi päästä takaisin töihin, jeeeee! Vaikka onhan tämä muutaman päivän lepäily tehnyt aika hyvää, sitä ei käy kieltäminen. Silti sormet syyhyävät töihin! Varsinkin, kun vilkaisin yhtä sähköpostia, jossa mulle ehdotettiin taas lisävastuualueita, jeij :))))

Still alive. Barely.

Ougaaaaaad mitä tuskaa ovat olleet eilinen ja tämä päivä. Puhumattakaan viime yöstä! Nukuin n. 2 h ehkä vartin pätkissä, koska kivut olivat aivan kammottavat. Mulla siis nousi kuume lauantaina aivan out of nowhere, ei siis flunssaa tai mitään. Lauantaina jo mainitsin oudosta olosta ja mahakivusta. Homma levisikin iloisesti aivan käsiin. Sunnuntai meni tuskaillessa kuumeen ja sanoinkuvaamattomien vatsakipujen kanssa. Kivut salpasivat hengen ja tuottivat kylmän tuskanhien otsalle. Näiden syömisvammailuvuosien aikana olen kokenut jos jonkinlaisia vatsavaivoja, believe me, mutta tämä. Jotain aivan uutta ja kamalaa. Viime yön unimääräni kertoo jo varmasti jotain. Selvää oli jo illalla, että en menisi tänään töihin, mutta se oli harvinaisen selvää yön jälkeen.

Varasin eilen tälle päivälle lääkärin. Varasin sen klo 13:ksi, koska halusin jättää aamulle varuiksi tilaa mennä polikäynnille. En millään olisi halunnut jättää polikäyntiä väliin, joten öisen tuskan jälkeenkin heräsin urhoollisesti 06:25 ja käytin koiran ulkona. Kuinka vaikea päätös olikaan jättää menemättä! Jouduin kuitenkin siinä tuskanhikeä pukatessani ja itkua tuhertaessani toteamaan, että ei, en voi lähteä polille (puolen tunnin bussimatka suuntaansa + kävelyä kilsan verran). Eilen sain syötyä lähinnä jogurttia ja leipää, joten varmasti tyhjä vatsa pahensi kipuja. Söin väkisin aamupalaksi puuroa ja leipää, jotka hieman helpottivat oloa. Hetken ehdin jo miettiä, että turhaanko menen lääkäriin. Josko vain tämän päivän lepo olisi auttanut, kun kuumekin oli laskenut pelkän lämmön puolelle. Wrong, lääkärikäynti oli harvinaisen tarpeellinen. Vatsakalvontulehdus. Auts. Sairaslomaa. Höh. Lääkkeitä. Jes. Mutta hei think positive! Äitini totesi, että no tätä mulla ei ollut vielä ollutkaan. Olen siis sairastanut hyvin laajan skaalan kaikenmoisia tauteja, siitä on jo tullut melkein läppä. Eli aivan, kokemusta rikkaampana taas :D

kuva

Mitä vuoristorataa!

Aamu ja aamupäivä olivat ihania! Sain nukkua puoli ysiin asti, aurinko paistoi, fiilis oli hyvä Lähdimme mieheni kanssa reippailemaan muutaman kilsan päässä olevaa Cafe Picniciä kohti. Oli aivan mahtavaa kävellä rakkaan kanssa keväisessä säässä! Odotin hyvää ruokaa myös :) Olin päättänyt jo etukäteen ottaa Oriental-kana-salaatin (ilman pähkinöitä). Mutta. Kanat olivat kuulemma vielä jäässä, joten piti valita jotain muuta. Päädyin Picnic-salaattiin lämminsavulohella ja katkaravuilla. Ensin meinasin ottaa vain yhden täytteen, mutta mieheni kehotti ottamaan kaksi.

Annos oli aivan p*ska suoraan sanottuna. Lohi oli pahaa, katkaravut todella vetisiä, kurkku (jota oli ehkä kolme siivua) vetistä ja rakeista, salaattiseos kamalaa. Närpin parhaani mukaan osan hedelmistä ja katkaravut. Otin myös pienen palan annoksen mukana tullutta patonkia, mutta eipä sekään mikään gourmet makuelämys ollut. Sovimme, että käymme ostamassa kaupasta täydennystä paluumatkalle. Tästähän se alamäki sitten alkoi. Kiersin koko ruokakaupan löytämättä muuta kuin yhden vuoksenpiirakan. Otin rahkan, laitoin sen takaisin, Otin jogurtin, laitoin sen takaisin. Otin prodejuoman, laitoin takaisin. Mieheni alkoi näyttää jo aika kypsältä jahkailuuni, joten pyysin saada hakea eväät toisesta kaupasta vierestä. Jotenkin tulkitsin mieheni reaktion niin, että häntä vain ärsytti suunnattomasti mun valinnanvaikeus. Niinpä heittäydyin marttyyriksi, ja sanoin etten syö muuta kuin sen piirakan. 

No, menimme kuitenkin viereiseen kauppaan, josta hieman lyhyemmän kiertelyn tuloksena otin Powercow-mansikkamaito(!!!)juoman. Mieheni oli ihan tyytyväinen tähän, mutta mua ärsytti edelleen. Hän yritti sovitella tilannetta, mutta mäpäs aloin käyttäytyä kuin viisivuotias - myönnettäköön. Sanoin, etten aio syödä eväitä nyt, ehkä välipalaksi."Olen niin pettynyt"-palopuheen jälkeen päätin syödä ne kuitenkin. Seuraavaksi tuli itku, koska pilli ei mennyt tetraan (wtf oikeesti :D). Sitten kun mieheni laittoi sen sinne, puristin siitä "vahingossa" ison osan maahan. Joomoi. Loppumatka menikin sitten itkua tuhertaessa ja riidellessä. Kotiin päästyämme menimme hetkeksi eri huoneisiin. Jonkin ajan kuluttua menin mieheni luokse ajatellen, että tilanne olisi jo ohi. Väärin! Siitähän se maailmanlopun sota vasta alkoikin. Tuli itkettyä ihan hyperventilointiin asti.

Pari tuntia myöhemmin saimme sovittua ja nyt on taas asiat ihan hyvin. Tätä ei kuitenkaan helpota aivan kamala olo fyysisesti. Tämä ihmeellinen olo alkoi jo ennen tuota isoa riitaa, joten tuskin johtuu siitä. En tiedä mikä mulla on. Mua jotenkin kihelmöi joka paikasta, sattuu mahaan, oksettaa sekä hengitys jotenkin nipistää ja on vaikeaa. Otin päivällä yhden lääkkeen, jonka ajattelin auttavan, mutta ei. Siitä tuli vain lisäksi huimausta. Tuntuu kuin olisi nousemassa kuume, tulossa oksennus tai tyhjennys toisesta päästä. Mitään ei kuitenkaan ole ilmennyt edellä mainituista. Pääasia kuitenkin, että saimme sovittua riidan.  <3

Ja hei mä ostin irtokarkkeja joku 150grammaa!!!! Wooooow! Muutaman otin välipalalla ja päivällisen jälkkärinä, saa nähdä säilyvätkö loput huomiselle. Nyt ei ainakaan tee olon vuoksi mieli mitään, ynh. Toinen hyvä saavutus tänään oli tavallista tuhdimpi välipala! Proteiinipitoinen rahka, jonne laitoin sekaan luumun, palan omenaa ja lusikallisen ruishiutaleita plus tietty noi karkit. :) Loppu hyvin kaikki hyvin, siis! Kunhan olo vielä kohentuisi.

 

Workworkwork.

Tulen olemaan aivan finaalissa huomenna. Nyt en jotenkin edes tunne väsymystä, koska käyn ihan ylikierroksilla. Tiistaina edustustilaisuus, eilen ja tänään työmatkalla palaveria palaverin perään, huomenna vielä pari palaveria. Phuuh. Tykkään reissupäivistä ja kokouksista, mutta aika paljon häppeninkiä yhdelle viikolle. 

Nyt reissussa huomasin, kuinka paljon olen mennyt eteenpäin. En hävennyt syödä aamupalaa työkaverin edessä junassa, vaikka hän ei syönytkään. Ei ollut paha rasti sanoa, että oli hirveä nälkä. Mua ei tuskastuttanut mennä syömään työkavereiden kanssa päivällistä, eikä tuottanut vaikeuksia kertoa hotellihuonekaverille, että mun pitää käydä ostamassa iltapalaa. Ei ollut noloa hakea välipalaa kesken palaverin. En ymmärrä, miksi olen ollut siinä käsityksessä jotenkin, että ei kukaan muukaan syö montaa kertaa päivässä. Kyllähän syö! Olen alkanut jopa nauttia siitä, että minäkin syön suht normaalisti. Tai että ruokailuni eivät kiinnitä sen enempää huomiota kuin että mulla on yleensä eväät, enkä lähde muiden mukana lounaspaikkoihin. Siihenkin työkaverit ovat tottuneet jo. Normaalipainon lähellä olemista tai sen saavuttamista en silti osaa pitää vielä hyvänä juttuna. Tai enemmänkin normaalipainoiselta näyttämistä. Kai se tulee ajan kanssa. Toivottavasti.

Eilinen päivällinen. Niiiiiiin hyvää! Oikean yläreunan sienikastiketta en juuri syönyt, mutta kasvisvartaat halloumijuuston kanssa, nam! Helppo annos, joka valikoitui ensivilkaisulla pihviravintolan listalta.

Kolme juttua!

kuva

Nytpä kerron kolme asiaa parin päivän ajalta.

1. Mä kerroin mun miehelle, että kirjoitan tätä blogia. Hän oli aivan fine asian kanssa ja ymmärsi erittäin hyvin vertaistukinäkökulman. En olisi koskaan uskonut, että hän suhtautuu noin hyvin. Kerroin, etten kirjoita omalla naamallani, mutta hän sanoi että sekin olisi ok. Mulla on niin huojentunut olo! En kuitenkaan antaisi hänen ainakaan tällä hetkellä lukea näitä kirjoituksia, enkä usko että hän haluaisikaan.

2. Omahoitajan tapaaminen oli mukava. Edellisten polikäyntien jälkeen oli kyllä enemmän kuin tervetullutta saada hyvä kokemus polilta. Juteltiin kehoahdistusten ja ruokajuttujen lisäksi hoidon jatkumisesta. Onneksi omahoitajakin oli sitä mieltä, että todellakin tarvitsen edelleen viikottaisen tuen. Jos en pääse ryhmiin, järjestetään ainakin hänen kanssaan säännöllisesti hoitokäyntejä. Varattiin aika myös ensi viikolle, koska siinä ei vielä ollut mitään kontaktia. Hän sanoi, että voin ottaa puolisoni mukaan jos haluan! Meidän piti siis aloittaa pariterapia perheterapeutin kanssa, mutta monen tekijän summana se ei onnistukaan. En tiedä vielä, pääseekö puolisoni, mutta aika hemmetisti jännittää, jos hän tulee mukaan. Hän on suhtautunut näihin syömishäiriöklinikan hoitoihin oikein hyvin, ja on erityisesti liputtanut jalkautuvan tukihenkilön puolesta. Puolisoni oli kerran mukana terapiassa aikaisemmassa hoitopaikassani Syömishäiriökeskuksella, mutta hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Sen takia hän on melko skeptinen kaikenlaisiin terapioihin, mutta klinikan käytännönläheisyys on saanut hänetkin nyökkäilemään hyväksyvästi. Uskon, että meille olisi oikeasti hyötyä käydä yhdessä näitä asioita läpi jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Meillä ei ole mitään kriisiä tms, mutta jokainen syömishäiriöstä vähääkään tietävä ymmärtää, että kyllähän se vaikuttaa parisuhteeseen.

3. Sitten haluan kertoa jotain. Tähän asti kun olen katsonut esim. viime kesän kuvia, olen ollut katkera siitä, etten enää ole niin pieni. Olen haikaillut sitä kroppaa. En ollut ihan tietoisesti vähään aikaan katsonut mitään vanhoja kuvia, mutta eilen eksyin kesäkuvakansioon. Nyt ensimmäistä kertaa näin todellisuuden. Ei herran jumala kuinka riutuneelta näytän! Okei, en ole laihimmillanikaan ollut mikään bmi 10, mutta silti hieman kauhistuin. Oli kuin olisin laittanut silmälasit päähäni. Muistin parinkin kuvan kohdalla aivan tasan tarkkaan ajatelleeni, että olen liian iso. Nyt näin vain törröttäviä luita. Terveet ajatukset pääsevät pinnalle aina välillä, ja tämä on yksi osoitus siitä. TOSIN. Onko se sittenkään todellisuutta? Miksei mun pienuutta kauhisteltu enempää? Mielestäni olin jo hälyttävän näköinen, mutta harva kaveri tai ystävä sanoi yhtään mitään. Tiedän, että se on vaikea asia ottaa puheeksi, ja tämä saattaa olla anoreksian aiheuttama ajatus, mutta en voi olla miettimättä, olinko sittenkään "tarpeeksi" laiha. Kai mä olin. Tai mitä sitten jos en ollutkaan! Äh, mitä ajatuksia tähän loppuun nyt ryöpähtikään. Korjataan tilanne motivaatiokuvalla:

kuva

Viikonlopun ilot ja itkut.

Viikonloppuun on mahtunut monta onnistumista, vaikka ne eivät sisälläkään riisiä tai pastaa. Eilen kävimme puolisoni kanssa Subwayssa lounaalla, ja mäpäs otin patongin enkä salaattia! Päätin, että haluan piristää puolisoani, joten otin leivän. Piristys onnistui :) Illalla puolestaan söin näitä mieheltäni PALJON: 

kuva

Tänään olimme vanhempieni luona syömässä, eikä ruuan ottaminen tuottanut suuria ahdistuksia. No, okei, tarjolla oli perunaa, jota en syö, joten kalaa ja kasviksia-annos ei ollut kovin vaikea. Kalaa puolisoni laittoi mut kylläkin ottamaan taas mielestäni aivan liikaa, mutta koska riisi puuttui, annoin mennä. Kahvin kanssa mulle leikattiin pala mustikkapiirakkaa, ja mä söin sen! Pöytään tuotiin myös Fazerin sininen suklaalevy, josta otin muutamankin palan ihan ilman tuputusta. Oi suklaa!

Nyt ahdistaa kaikki herkuttelut, varsinkin koska huomenna joudun todennäköisesti vaa'alle polikäynnillä. Mitä väliä sillä toisaalta enää on, koska olen jo nostanut painoa anyways huiman paljon. Kehoahdistus on - onnistumisten takia tai niistä huolimatta - viikonloppuna ollut todella kova. Olen useaan otteeseen itkenyt ihan vain siksi, että olen erehtynyt katsomaan reisiäni. Tiedän, että mun on vain hyväksyttävä suurempi itseni, jos haluan pysyä terveenä, mutta etenkin alakropassa ja käsivarsissa on todenteolla sietämistä. Miten oppisin olemaan ylpeä esimerkiksi pyöreästä pyllystäni? Ideoita otetaan vastaan. Urheilutaustani vuoksi mulla on aina ollut muodokas takapuoli, enkä oikeastaan voi sille mitään. Laihimmillanikaan en ole ollut littapeppu. Tai ehkä voisin olla siitä ylpeä, jos se olisi vähän kiinteämpi. Mutta kun mua pelottaa, että jos treenaan sitä, siitä tulee vain vielä isompi. Toki kiinteytyksessä on paljolti kyse myös ruokavaliosta. Äh, onko mun nyt vielä ajankohtaista alkaa puhua mistään kiinteytystä tukevasta ruokavaliosta. Maybe not.

Ruokavaliosta puheenollen, tässä perjantain ruokailut.

Aaupala: puuroa mustikoilla ja raejuustolla, ruisleipä ja omenapala.

Lounas: kasviksia, kanaa, raejuusto ja ruisleipä.

Välipala: mustikoita, kiivi, ananasta, ruishiutaleita ja 1 dl rahkaa.

Päivällinen: Kanakeittoa ja paahtoleipä.

Iltapala: Jogurtti+ 2 rk mysliä, ruisleipä ja pala omenaa.

Näiden lisäksi tuli toki myös naposteltua ainakin esim. ylimääräisiä leikkeleitä ja raejuustolusikallisia, puolikas rahkapatukka, pastilleja ja omenaa. Tämmöistä. Ensi viikosta on tulossa huomista lukuun ottamatta todella hektinen töiden puolesta, joten mua jännittää vähän jo valmiiksi jaksaminen. Toivottavasti edes aurinko paistaisi ja antaisi voimia :)

Kuinka saada takaisin jokin pois jäänyt?

Tukihenkilön tapaaminen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Oli ihanaa purkaa jollekin edelliset kamalat polikäyntini! Th oli lukenut hokon lopputuleman tiedoistani, ja hänkin oli jäänyt ihmettelemään, kun mitään varsinaista kunnon suunnitelmaa siinä ei ollut. Hän lupasi soittaa omahoitajalleni, koska tarvitsen ensinnäkin plan b:n jos en pääse mihinkään alkavaan ryhmää, ja sitten jos pääsen, tarvitsen myös jonkun, joka ainakin punnitsee mut säännöllisesti. Tapaan itsekin omahoitajani maanantaina, joten juttelemme varmasti silloin tästä. Nyt oli periaatteessa vika tapaaminen th:n kanssa, mutta kuulemma ei ole täysin poissuljettua pyytää vielä yhtä viiden kerran settiä, jos se tuntuu olevan paras hoitomuoto. Katsotaan.

Th:n tapaamisen aikana tuli taas itkettyä. Oli vaikeaa syödä pitkästä aikaa kunnon annos, eikä itkeminen tehnyt syömisestä yhtään helpompaa. Alkoi itkettää, koska olen niin pettynyt itseeni. Päässä pyörivät "entä jos vielä kerran"-ajatukset. Saan työnnettyä ne pois pahimmilla hetkillä ihan vain sillä, että etten halua tuottaa pettymystä myös läheisilleni. Motivaatio tulee lähtökohtaisesti toki itsestäni, mutta epätoivoisimpina hetkinä läheisten ajattelu auttaa. Se mitä saavuttaisin kutistumalla taas, on läheisten huoli. Mua hävettää, enkä haluaisi edes myöntää tarvitsevani sitä. Mä saan huomiota, huolenpitoa ja rakkautta jo ihan tarpeeksi. Uskon, että tuo tarve kumpuaa sieltä hiton varhaislapsuudesta. En aio kuitenkaan käyttää sitä minään tekosyynä painon pudottamiselle. En aio alistua siihen, että lapsuudentraumojen takia mä nyt "vain olen tällainen". Aion selvitä tästä ja todistaa kaikille, että olen vahvempi kuin anoreksia.

Mutta. Th oli tiukkana siitä, että pasta ja riisi on saatava uudelleen aterioille heti. Sanoin hänelle rehellisesti, että pitkästä aikaa musta tuntuu, etten oikeasti pysty. Moneen asiaan olen vain kaivannut lupaa ja vahvistusta, mutta nyt en oikeasti tiedä, pystynkö ottamaan riisiä/pastaa takaisin. Enkä ole vielä tänäänkään pystynyt. Ehkä huomenna? En ole siitäkään varma. En jaksaisi nyt tsempata siinä, vaikka pitäisi. Kuitenkin muut ruokailut sujuvat ihan ok. 

Näistä tunnelmista iloisempiin aiheisiin: viikonloppu jee! Huomenna on kaikkea kivaa tiedossa jee! Keväinen sää jee! Toivotaan, että ennustetut lumimyräkät jättävät tulematta, koska olen niin kikseissä keväästä! Tänään oli ihanaa mennä koiran kansa ulos toppaliivi päällä :)

Meitsi.

 Kivaa viikonloppua!

How do I know?

Mistä tiedän, milloin motivaattorini on oikea mennä jumppaan? Mua pelottaa, että musta tulee löllerö, koska jankkaan "ei tarvitse lähteä liikkumaan, jos ei tunnu hyvältä" aina ja aina vaan. Varmasti kaikki ylipainoisetkin toteavat sohvalla sipsipussi kädessään saman. Tänään olin toimistolla yksin ja sain ahmimiskohtauksen lounaan jälkeen. Keksejä keksin perään upposi suuhuni. Olo on todella turvonnut ja läski. Haluaisin mennä lenkille (en jumppaan, koska sinne en halua mennä näin turvonneena), mutta tiedän, että menisin vain kuluttamaan kaloreita. Hei nythän mä sen keksin!!! Oikeasti tässä kirjoittaessani sain neronleimauksen :D Hahaa! Sen sijaan, että kuulostelen oloani ja vointiani jumppaan lähdön suhteen, kysynkin itseltäni: "menenkö kaloreiden kuluttamisen takia vai muusta syystä?". Tämän kysymyksen vastauksen perusteella tiedän, olenko liikkeellä oikeista syistä. Tänään olisin lähtenyt pelkästään polttaakseni kaloreita. Niinpä jään hyvillä mielin kotiin :)

Muutenkin fyssarin kanssahan sovittiin (liikuntasuunnitelma täällä), että yhdestä viikkokerrasta kasvatetaan kahteen ja siitä kolmeen vain, jos tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuminen tässä tapauksessa viittaa siihen, ettei se olisi pakonomaista kaloreiden kuluttamista ja ettei omaa vointia (väsymys, sairaus, kipu) sivuuteta. Kaksi viikkokertaa alkoi tuntua jo pakolta, joten olen hampaita kiristellen vähentänyt määrän yhteen. Voitte kuvitella, että takaraivossa tykyttää LÄSKILÄSKILAISKALÄSKI, mutta olen saanut työnnettyä sitä sivuun.Tämä kerran viikossa tuntuu itseasiassa aika kivalta, joten aion mennä tällä nyt toistaiseksi. Niin ja tosiaan lenkillehän en vielä edes saisi mennä. Fyssari sanoi, että lenkkeily yksin on se viimeinen asia, jota mun tällä hetkellä kannattaa lähteä tekemään. Siinä vain tulee rääkättyä itseään, kun vaatii koko ajan lisää. Näillä ilmoilla lenkille lähtö houkuttaisi niiin kovin, mutta kaikki aikanaan :)

Lounassalaatti oli valtava, mutta silti en tullut kovin täyteen sen jälkeen ja sitten tuli keksiahmintaa :/ Liekö johtunut hiilihydraattien jäämisestä aterialla vain tuohon puolikkaaseen cracotteen.

Ihana aurinko, parempi mieli :)

Ihana aurinko, ihana valoisuus, ihana kevät! Sen kunniaksi viime päivien onnistumisia:

Kävin viikonloppuna ravintolassa kavereiden kanssa. Ruuksi olin etukäteen valikoinut salaatin, jossa oli kananmunaa, sipulia, kanaa, oliiveja ja pico de galloa (jossa oli liikaa korianteria, hyi!).Salaatti joo, mutta pointti olikin isommalla porukalla ravintolaan meno :)

Puolisoni teki ruokaa viikonloppuna: kalkkunaa, sieniä kastikkeessa ja uunivihanneksia. Oli aivan törkeän hyvää! En mitannut mitään, vaan otin fiiliksen mukaan! No okei, mieheni annosteli kalkkunan ja vihanneksia harvemmin mittaan muutenkaan, mutta siis en punninnut/pyytänyt punnitsemaan kalkkunaa! Huikea suoritus mulle, ja se melkein jopa hävettää. Miten mä muka voin olla punnitsematta ja mennä terveempään suuntaan taas, apua! Työnnän tuon ajatuksen kuitenkin hornankuuseen ja keskityn onnistumiseen.

 

Juotavat kalorit, ah niin vaikeita. Proteiinijuomiin olen pikkuhiljaa totutellut, eivätkä ne tunnu enää niin pahalta. Tästä taas huomaa, kuinka kaikkeen tottuu kun pikkuhiljaa harjoittelee. Uskokaa pois! Olin ennen jumppaa unohtanut ostaa jonkun evään, joten reippaana tyttönä kipaisin heti jumpan jälkeen ärrälle ja ostin tämän. Toki syynään aina kalorit tarkkaan, kuten tälläkin kertaa, mutta mieletön edistysaskel! Ja voin kertoa, että tuo oli hyvää!

 

Mua ei hävettänyt tällä kertaa melkein yhtään syödä aamulla eväitä (kauko)junassa! Yleensä piilottelen parhaani mukaan, mutta nyt se tuntui jo melkein luonnolliselta. Asemien kohdalla en kuitenkaan syö, koska se ahdistaa, että jos joku keskeyttäisi syömiseni vaikkapa istumalla viereeni. Huomasin kuitenkin selkeän eron ensimmäisiin juna-aamiaisiin.

Lounas jäi tänään kevyeksi, joten uskaltauduin herkuttelemaan sen jälkeen. Odotellessani paluujunaa ostin teetä ja suklaakarkin! Ihan tuosta noin vaan ostin, koska teki mieli jotain makeaa.

 

Jätetään positiivinen fiilis, takapakeista ehtii jauhaa myöhemminkin :)

Swinging moods.

kuva

Fiilikset vaihtelevat niin rajusti, että itseänikin ihan pelottaa välillä. Tänään oli hyvä esimerkki siitä. Olin aivan hyvillä fiiliksillä ja semityytyväinen itseeni. Olimme puolisoni kanssa lähdössä kahvilaan välipalalle. Päätin jo aamupäivällä, että aion yllättää mieheni ja ottaa jonkun pullan, muffinssin, jätskin tai jätticookien. Juuri ennen lähtöä mun vatsa turposi ihan yllättäen. Siis oikeasti, puolen tunnin sisällä tapahtui jotain, ja vatsani turposi. Oloni tuli tietenkin tukalaksi ja läskiksi. Yhtäkkiä koko kahvilareissu alkoi ahdistaa ja itkettää. Vaihdoin vaatteet kaksi kertaa, koska kaikissa vaatteissa tunsin itseni odottavaksi äidiksi. Kahvilassa ahdistus aiheutti megalomaanisen valinnanvaikeuden. Mieheni kannustavat "no otatko ton kakkupalan, tai ton muffinsin, tai ton brownien" sanat tuntuivat painostukselta. Niinpä ärähdin, että lopeta painostaminen. Onneksi hän ei pahastunut tästä. Jätticookie oli suklaapähkinä, en halunnut pähkinää. Muffinssissa oli hasselpähkinää, en halunnut sitä. Pullat olivat valtavia. Valitsin sitten vadelmatortun (hehe, torttu, hehe), mieheni otti jättikorvapuustin. Maksettuamme huomasin, että aiiiii pylly siellä olisi ollut jätskiä, ja että ainiin olinkin jo aamupäivällä ajatellut ottaa jäätelöä. Mieheni oli ihanin ikinä! Hän lupasi syödä itse sekä tortun että puustinsa ja käydä jonottamassa mulle jätskin :) Ihanaihanaihana<3 Loppujen lopuksi hän jonotti sitä mulle kymmenen minuuttia, voi raukkaa! Sain jäätelöni ja maistoin sekä korvapuustia että torttua. Olo oli silti inhottava.

Sitten melkeinpä heti noustuamme ylös ja lähdettyämme käymään parissa kaupassa ennen ruokakauppaa alkoivat mahakivut. Tuskanhiki ja vilunväreet alkoivat tulla, kun mahaan koski niin paljon. Yritin sinnitellä, mutta jouduin lähtemään kesken ruokaostosten kotiin. Onneksi kotiin ei ollut kuin muutaman sadan metrin matka, mutta voin kertoa niiden olleen pisimmät sadat metrit ikinä! Halusin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti, mutta en voinut kävellä nopeasti kivun takia. Hommaa piristi kova vastatuuli. Kotiin päästyäni ryntäsin vessaan. No, jokainen voi varmasti arvata jatkon. Tuntuipa tyhmältä, kun mahan turpoaminen olikin vain enteillyt tätä. Mutta miksi nanosekunnissa tapahtunut turvotus melkein täysin pilasi mukavan kahvihetken, jota olin jo ilolla odottanut? Typerää. Olen kuitenkin iloinen syömästäni jätskista :)

Onpas taas upeasti rajattu kuva :D alareunassa mun lakritsijätski :)

Ja hei ihanaa naitenpäivää kaikille ihanille naisille <3 Menkää peilin eteen ja sanokaa itsellenne: "olen kaunis, arvokas ja muutenkin yksinkertaisesti mahtava". Sallikaa itsellenne jotain extrahyvää ihan vain edellä mainittujen asioiden takia!

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.

Pohdiskelua

"Olen ihan liian iso!"
"Höpö höpö. Käytän edelleen xs- ja s-kokoisia vaatteita. Kuinka voisin olla muka iso?!"
"Kaikki näkee mut ihan hirveenä mammuttina!"
"Eikä näe. Ja mitä väliä sillä edes on, jos kelpaan miehellesi ja ystävillesi ihan minkä kokoisena vain?"

kuva

Keskustelu pääni sisällä. Olen lähiaikoina pohtinut kropan muutoksia paljon sitä kautta, että jos kerran kaikkein rakkaimmalle ihmiselle eli mun puolisolleni kelpaan, niin mitä hemmetin väliä sillä on mitä jotkut randomit ajattelee? Terapiassakin käsiteltiin aikanaan paljon sitä, miksi muiden ihmisten mielipide on niin tärkeä mulle. Pääsimme siihen lopputulemaan melkeinpä kaikkien terppojen kanssa, että se kumpuaa lapsuuteeni. Tarve miellyttää, halua kelvata kaikille ja tulla huomatuksi. Mulla oli aika sekavat ensimmäiset elinvuodet, joten pakostikin se vaikuttaa. Mun ympärillä on myllertänyt silloin kun perusturvallisuuden tunne on kehittynyt. Jouduin toimimaan todella itsenäisesti jo kaksivuotiaana, joten perusturvallisuus on jäänyt vajaaksi. Olen saanut traumoja, jotka vaikuttivat siihen, millaiseksi kehityin. On jotenkin tosi surullista, että ne ensimmäiset elinvuodet vaikuttavat niin paljon. Sen jälkeen olen ollut mitä rakastavimmassa ympäristössä, mutta arvet ovat jääneet. Huono itsetunto on tullut niiltä ajoilta, vaikka sen jälkeen on tapahtunut paljon hyvää. 

kuva ja artikkeli lapsuuden traumoista

Osaan kehittää itseäni monessa asiassa, joten miksi en tässä? Hyvänä esimerkkinä itseni kehittämisestä on stressaamisen vähentäminen. Olin ennen sellainen, että stressasin aivan hulluna etukäteen kaikista asioista. Teen sitä edelleen, mutta olen oppinut hallitsemaan esimerkiksi unensaantiin vaikuttavaa stressaamista. Jos huomana pyöritteleväni jotain asiaa päässäni jatkuvasti, kysyn itseltäni "voinko juuri nyt tehdä asialle mitään?". Jos en - kuten yleensä - lopetan asian hautomisen. Jos voin tehdä jotain, teen sen. Tätä on pitänyt harjoitella ihan tietoisesti ja pitkään, mutta olen aika hyvin oppinut tämän metodin kautta rauhoittamaan mieleni. Ainakin silloin, kun on pakko keskittyä johonkin muuhun, pitäisi mennä nukkumaan tai yksinkertaisesti olen liian väsynyt vatvomiseen. Tällä hetkellä konkreettinen kehittämisprojekti on se, etten enää illalla tai vapaapäivinä vilkuile työpuhelinta ja -sähköposteja. Siinä etenen hitaasti mutta varmasti :) Olen varma, että edes osa tästä pohjattomasta väsymyksestä katoaa kun saan "projektin" onnistuneesti loppuun.

Mielikuvaharjoittelulla luulisi saavuttavan myös jonkinlaisen zen-tilan itsensä kanssa. En ehkä ole löytänyt sopivia tapoja tai sitten en vain tässä asiassa saa itseäni keskittymään. Olen kokeillut suggestopediaa ja rentoutuksia, mutta en ole kokenut niistä olevan apua. Toivon, että fysioterapian (ryhmä tai yksilö) kautta saisin konkreettisia keinoja hyväksyä itseni. Sitä kautta varmasti itsetuntokin kasvaa kohisten. 

Tämmöinen pohdiskelupostaus tällä kertaa :)

Uskalluslistan päivitys!

Sain erinomaisen ehdotuksen päivittää tämän postauksen tilannetta, joten here goes :) Punaisella suorittamattomat, oranssilla semisti saavutetut ja vihreällä täysin saavutetut.

"Haluaisin uskaltaa syödä vielä jonain päivänä"

- muromysliannoksen
Vielä kokonaista desiä en ole uskaltanut kerralla syödä, enkä ehkä ihan sitä virallista muromysliä, mutta kyllä tämä kai lasketaan: 

kuva

- speghetti bolognese ravintolassa
Tämä odottaa vielä oikeaa hetkeä. Kotona mieheni kerran teki sitä, mutta ravintola on ravintola. 
- lehtipihvin, lapsuuden vakkarilemppari
Lehtipihvi on varmaan viimeinen, jonka uskallan. Itseasiassa epäilyttää, tulenko koskaan uskaltamaan. 
- pizzan ravintolassa
Puoliksi syötiin pizza joululomalla mieheni kanssa. Kokonaan omaa en ole vielä saavuttanut.

Tästä söin puolet :)

- irtokarkkeja just niin paljon kuin tekee mieli, vaikka kilon :)
No, ei niin paljon kuin mieli olisi tehnyt, mutta ostettiin miehen kanssa yli 300 grammaa yhteiseksi pussiksi. Sekin oli melkoisen tempomisen takana. 
- kokonaisen suklaapatukan kerralla
Katsellaan tämän suorittamista vähän myöhemmin. 
- nuudeliannoksen ravintolassa
Check! Kaksi kertaa olen syönyt nuudeliannoksen ravintolassa :)

- subwayn tai picnicin patongin
Söin tukihenkilön tapaamisella puolikkaan subin, mun mielestä puolikaksin (15cm)lasketaan. Muilla Subway-käynneillä olen turvautunut salaattiin. Subin patonki on kuitenkin tosi paljon helpompi kuin Picnicin, koska subit ovat paljon kevyempiä. 
- kokonaisen pullan tai munkin 
Lasketaanhan muffinssi? Th:n kanssa söin sellaisen edellisellä tapaamisella, eikä se ollut tosiaan mikään pieni! Ilman th:ta en tiedä onnistuisiko. Todennäköisesti ei.  
- risottoa
No joululomalla mieheni äiti teki risottoriisiä kanan lisukkeeksi, mutta tässä tarkoitin ihan oikeaoppisesti valmistettua risottoa ainoana ruokalajina. Ei siis vielä suoritettu.  
- hodarin :D
Tämä meidän piti käydä suorittamassa pari viikkoa sitten mieheni kanssa, mutta jänistin :P To do-listalla siis vielä.  

"Haluaisin myös uskaltaa"

- ostaa sipsejä tai juustonaksuja(!) ihan vain itselleni
Itselleni ostaminen on edelleen aivan mahdoton ajatus.  
- olla pilkkomatta ruokia pakonomaisesti
Tykkään edelleen pilkkoa juttuja, mutta nimenomaan pakonomaisuudesta olen mielestäni päässyt. Esim. leivän pilkkomisesta olen päässyt käytännössä kokonaan! Joskus vielä revin palasia syödessä, mutta en pilko etukäteen. 
- juoda lasillisen maitoa tai kaakaota
Ei vielä ole uskallus riittänyt näihin. 
- käyttää muitakin kuin turva-astioitani
Noooo, miten sen nyt ottaa. Ehkä on pakko myöntää, että automaattisesti käytän niitä samoja astioita. En kuitenkaan koe, että tekisin sitä valintaa niin tietoisesti kuin aikaisemmin. Tästä en jaksa ottaa nyt juuri stressiä, joten jääköön leijumaan ilmaan.

Aika hyvin olen mielestäni saanut noita suoritettua! Tässä olisi ajantasainen lista, johon listasin suorittamattomat ja sitten vielä uutuuksia sekä tarkennuksia:
 
- kokonainen muromysliannos kunnon muromysliä, esim. Start-muromysliä.
- maito- tai kaakaolasillinen
- sipsejä tai juustonaksuja vai itselleni
- hodari
- risotto
- spagetti bolognese ravintolassa
- kokonainen pizza ravintolassa
- lehtipihvi
- irtokarkkeja vapaasti
- kokonainen suklaapatukka kerralla
- jäätelöannos (siis sellainen missä on kaikenlaista härpäkettä :))
- pulla tai munkki (ei muffinssi) ilman tukihenkilöä
- jälkiruoka ravintolassa pääruuan jälkeen
- Picnicin patonki


Palataan näihin taas jossain vaiheessa :)