Parantunut!

Moi todella pitkästä aikaa!

Otsikko kertookin olennaisimman, Tai no, jos en nyt ihan 100% parantunut niin ehkä 85% ja syömishäiriöklinikalta uloskirjattu! :) Ensimmäisen kerran syömishäiriöhistoriani aikana koen, että olen valmis päästämään anoreksiasta irti. Se ei ole enää osa identiteettiäni vaan se on osa menneisyyttäni. Voin rehellisesti sanoa, että kolme vuotta sitten kun tein päätöksen parantua, en välttämättä uskonut pystyväni tähän. Pelkäsin, että joko kroonistun tai sitten lihon satakiloiseksi. Kumpaakaan ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. 

En väitä, ettenkö yhä joka päivä jossain vaiheessa kohtaisi ajatuksia siitä, että olen liian iso. En kuitenkaan ajattele läheskään niin rumasti itsestäni kuin aikaisemmin, ja ajatukset menevät suht nopeasti ohi. Ne ajatukset eivät myöskään vaikuta toimintaani juurikaan. Saatan jotain ateriaa satunnaisesti keventää, mutta en esim. skippaile tai sellaista radikaalimpaa. Olen joskus sanonutkin, että uskon paranemisen olevan enemmänkin sitä, että oppii tasapainoilemaan ajatusten kanssa kuin että ajatuksia ei tulisi enää ollenkaan. Mielestäni olen saavuttanut tämän. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni!

Tässä pieniä arjen esimerkkejä siitä, miten pitkälle olen päässyt:

- Työkaveri toi täysin yllättäen jätskin (ei mikään mehujää vaan ihan kunnon Classic). En hetkeäkään miettinyt, ettenkö ottaisi jäätelöä vaan söin sen hymyssä suin.

- Lähdimme juhliin pidemmän ajomatkan päähän. Aikaisemmin olisi ollut kauhea show miettiä, mihin aikaan, mitä ja missä voisin syödä. Nyt vain istuin autoon ja went with the flow.

- Menimme kylään porukoilleni. Äitini oli tehnyt lettuja. Otin niitä, vaikka ei ollut sitten yhtään minkään aterian "aika". 

- Menin ystävälleni yökylään. Yleensä syön kotona vain ruisleipää, mutta sitä ei ollut, joten otin tarjolla ollutta kauraleipää.

- En mittaa enää ruokiani käytännössä ollenkaan. 

- Jos maha tuntuu tyhjältä, otan jotain syötävää - vaikka se olisi virallisten aterioiden välissä.

- Olin terassilla lukemassa kun puolisoni toi meille jäätelöt. Olin juuri ajatellut mennä ottamaan päivällistä, mutta miksipä jälkiruokaa ei voisi välillä syödä ennen ruokaa :) Eli sinne meni mahaan sekin jäätelö!

- Jos joku ateria viivästyy, ei vointi romahda samantien. Vararavintoa on siis kertynyt, mutta se on oikeasti aika hyödyllistä arjen kiireen ja muutosten keskellä :)

Kylläpä on paljon jätskeihin liittyviä juttuja, mutta jätski on kyllä niiiin hyvää! Ihan hukkaan ovat menneet ne kesät, joihin on kuulunut ehkä yksi mehujää :D

En usko, että tulen jatkossakaan ihan hirveästi tänne kirjoittelemaan. Jos joku haluaa jostain tietystä aiheesta vaikkapa paranemiseen liittyen kuulla, kirjoitan erittäin mielelläni. Tämä oli alunperin purkamispaikka, josta sai myös hyvää vertaistukea sekä herättelyä. Nyt noille ei ole varsinaisesti tarvetta. Koen kuitenkin vahvasti halua valaa uskoa niihin, jotka vielä kamppailevat kuten minä vielä pari vuotta sitten. Eli kysyä saa ja tosiaan toivoa postauksia!

Aloitin blogini kirjoittamalla, että olen elämäni velkaa puolisolleni. Olen edelleen sitä mieltä. Ilman häntä en olisi tässä kertomassa, kuinka onnellinen olen. Läheiset yhdistettynä motivaatioon sekä saamaani monipuoliseen ja hyvään hoitoon mahdollistivat paranemiseni. Kiitos myös kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! Älkää ikinä luovuttako, koska jumankauta paraneminen on sen arvoista! 

kuva

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Proud of myself!

Kävin tänään "naisten lääkärillä", jolla kävin aikaisemmin vuosittain ja aina tarvittaessa siinä välissä jos oli jotain. Hän on ihana, hieman vanhempi rouvashenkilö, joka on joka kerta kysellyt tarkemmin kuulumisiani ja vointejani kuin about kukaan lääkäri. Ihan tuli aina joku terapia mieleen, kun hän oli niin kiinnostunut/huolissaan ja ihana! Muistan monta kertaa sanoneeni hänelle, etten halua parantua anoreksiasta. Mulla ei ole mitään syytä parantua, koska painan liikaa jne. Kun tein päätöksen paranemisesta, en enää kehdannut käydä hänen vastaanotollaan. Kelasin, että hän on nähnyt minut niin pienenä, että mua hävetti mennä sinne isompana. Kävinkin siis samalla lääkäriasemalla mutta muiden vastaanotolla. Mutta minuapas ei hävetä enää, koska alan pikkuhiljaa olla (ainakin ison osan ajasta) suhteellisen sinut itseni kanssa. Nykyään jos joku sanoo mun näyttävän paremmalta, hyvältä ja terveemmältä, uskon ihan vilpittömästi hänen tarkoittavan sen hyvällä.

Tänään sitten tosiaan kävin kyseisen lääkärin vastaanotollaan ja mietin, mahtaako hän muistaa minua. No muistihan hän! Kysyi myös, että onko syömisissä vaikeuksia edelleen. Kerroin käyneeni siellä kuuluisalla pohjalla, päättäneeni parantua, hakeutuneeni hoitoon ja olevani nyt jo pitkällä toipumisessa - ja ylpeä siitä. Lääkäri sanoi olleensa ihan jopa huolissaan, että mitähän mulle mahtaa kuulua. Aaaaw ihana :) Hän oli selvästi ilahtunut paremmasta voinnistani ja se tuntui hyvältä!

Ja toden totta! Oli hienoa sanoa, että päivääkään en ole paranemispäätöstäni katunut, ja että olen erittäin ylpeä saavutuksistani! 

kuva

Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Eilisen onnistumiset!

Eilen söin aamupalan ja pientä välipalaa ennen kotoa lähtöä, koska tiesin lounaan venyvän iltapäivään. Tapasin puolisoni juna-asemalla. Hän oli hakenut itselleen jäätelön ja antoi mulle Maisku-rahkapatukan (lol, nää on jotain pikkulasten välipalajuttuja mustekalakuvineen mut oikeesti ihan hyviä). Hetken olin silleen et ääh mä just söin kotona vähän, mutta sitten kelasin että aivan sama. Patukka on siis myös sellainen, että se säilytetään kylmähyllyssä = ei voinut säästää myöhemmälle. Söin sen, nom. 

Päivällä menimme ravintolaan, jossa olin käynyt keväällä. Otin saman annoksen kuin silloin, MUTTA tällä kertaa en pyytänyt jättämään mitään pois. Annoksessa oli paistettuja_perunoita_, jotka rohkeasti otin annoksen mukana. Olin niiiin ylpeä itsestäni! Nyt myös tuli todistettua, että peruna totta tosiaan kuuluu en oikeasti tykkää-kategoriaan, eikä siis ole sh:n sanelemaa. Perunamuusi ja ranskalaiset ovat ihan jees, mutta perunat keitettynä tai paistettuna ovat mielestäni aika pahoja. Ne jäivät siis maistamisen jälkeen lautaselle, mutta hei! Otin ja maistoin! Oujes.

Kasvispihvejä, kasviksia ja paistettuja perunoita. Perunat yök, muu nam!

Eli ylimääräinen välipala ja ravintolalounas, mutta hommahan ei jäänyt tähän. Ostin nimittäin irtokarkkeja (olivat alennuksessa) 130 grammaa!!! Olen tähän mennessä yleensä ostanut sellaisia muutaman karkin settejä, mutta nyt otin sen verran kuin mieli teki. Tai no joo, olen pari kertaa ostanut kerralla enemmän, kun pakkasin niitä parinkymmen gramman annospusseihin useammalle päivälle jälkiruuaksi. Mutta siis ai että, fiilis oli mainio! Vielä niitä karkkeja on jäljellä eli en syönyt eilen kaikkea, mutta pääasia olikin se ostomäärä.

Kokonaissaldo siis: ylim. välipala, ravintolalounas ja irttareita. Näiden lisäksi söin myös päivällisen ja iltapalan about normaalisti. Ai miksi? Koska niin kuuluu tehdä ja välillä saa herkutella! Herkuttelu on jees! 

Sit loppuun vielä randomjuttu. Lehdessä oli juttua siitä, mitkä poikaset tarvitsevat eniten huolenpitoa. Katsottuani ensin tätä listaa ihmettelin numeroa 9.  Kiivi on tuossa listassa siinä ryhmässä, jotka tarvitsevat vain vähän huolenpitoa. Se tietysti kuulostaa loogiselta, koska pohdin, että kuka ihme hoivaa hedelmää? Se köynnöskö, jossa se kasvaa? Vai viljelijä, joka poimii hedelmät? Vai hedelmäkauppias?  Kunnes muistin, että niin, kiivihän on myös lintu... :D

Terve elämä edessä.

Mieheni joutui osalliseksi aika vakavaan tapaturmaan viime viikolla. Mieheni on luojan kiitos kunnossa, mutta kauheaa kuultavaa oli muiden osallisten kohtalo. Pari jäi elottomana makaamaan, yksi menetti ilmeisesti suurimman osan hammaskalustostaan... Tapahtuma laittoi todella miettimään sitä, kuinka katoavaista kaikki on. En tiedä, miten selviäisin ilman puolisoani. Haluan elää, ja haluan elää hänen kanssaan koko loppuelämäni, joka toivottavasti kestää molemmilla vielä moooonta kymmentä vuotta. Miksi tuhlaisin arvokkaan yhteisen aikamme siihen, että murehdin leivän kaloreita? Tällaiset tapahtumat laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. 

Muutenkin olen tässä lähiviikkoina alkanut ihan todella tykkäämään koko ajan enemmän itsestäni ja kropastani. Vartaloni suhteen teen totta kai edelleen töitä hyväksymisen eteen, mutta mielestäni näytän oikeastaan aika hyvältä. Mä en oikeasti ole läski, mitä ihmettä! Läskioloja tulee totta kai, mutta tiedän jatkuvasti paremmin ja paremmin, että en sitä ole. 

Sovitin kaverin kirpparikamoja :D Ei lähtenyt hame eikä paita mukaan. 

Pyöräilyasu.

En ole vielä maalissa, mutta sanoisin, että maaliviiva häämöttää jo ihan oikeastikin. Käytän edelleen usein samoja ruoka-aineita päivistä toiseen, mutta osa siitä on myös rutiinia ja helppoutta. Vai tietääkö joku jonkun terveen ihmisen, joka ostaa joka kerta eri leipää tai juustoa? Tai jos tietää, niin se on varmasti yksittäinen tapaus. Kyllä esimerkiksi mun äiti on suosinut samaa juustoa jo todella monta vuotta. Joskus voi vaikka tarjousten mukaan vaihtaa hetkeksi, mutta miksi vaihtaa hyväksi todettua ihan vain vaihtelun vuoksi? Se, mikä erottaa terveen ja sairaan, on suhtautuminen muutoksiin. Jos se vakkarijuusto on loppu kaupasta, ei äitini ala itkeä tai käänny kannoilleen ja jätä koko juustoa ostamatta. Minäkään en enää tee kumpaakaan edellä mainituista. Tai jos ruokailurytmi menee jonkun juhlan vuoksi miten sattuu, ei terve ihminen ole siitä ainakaan kovin moksiskaan. Silti on täysin normaalia arkena noudattaa samoja ruoka-aikoja. 

Syömishäiriössä hämärtyy terveen ja sairaan raja. Sairastaessa kaikki oma sairas tekeminen tuntuu normaalilta. Nyt kun olen tervehtymässä hyvää vauhtia, olen joutunut ihan oikeasti pohtimaan, mikä oikeasti on sairasta ja mikä ei. Enkö syö kermaista pastaa siksi, että siinä on paljon rasvaa vai siksi, etten tykkää sellaisesta suutuntumasta? Enkö syö homejuustoa sen kaloreiden takia vai koska en tykkää sen mausta? Enkö syö paksuja leikkeleitä tai paksuja juustoviipaleita, koska niissä on ohuita siivuja enemmän kaloreita vai koska puraistessa niissä on ihan liikaa tavaraa? Kaikissa noissa syy on ehdottomasti jälkimmäinen, mutta monen saattaa olla vaikea uskoa sitä. Anorektikon leima on aika tiukassa, joten läheiseni saattavat kyseenalaistaa valintojani, koska olen niin pitkään mennyt sairauden pillin mukaan. Enkä siis yhtään ihmettele, itse tekisin varmasti samaa! Kuitenkin siksi voi olla itsekin välillä vaikea tietää, mikä on valintojeni taustalla: sairaus vai oikea mieltymys. 

Onko samanlaisia pohdintoja toisella puolella ruutua?

Varjoista valoon.

Muutama viikko sitten olin kolme päivää festareilla. Vkl aikana paino tippui jonkin verran, ja olin siitä aika iloinen. Sen jälkeisenä viikkona mulla oli koko ajan nälkä, siis oikeasti ihan jatkuvasti. No, mähän sit söin. Näköjään se mun hyvinvointipaino ei ole niin alhaisissa lukemissa, joihin se tippui (vaikka siis ei edelleenkään alipainon puolelle mennyt). Nyt olo on tosi läski ollut jo monta päivää. Fiilistä on varmasti edesauttanut aika paljon tämä mun edellisessä postauksessa mainitsemani sairastelu. En ole pariin viikkoon päässyt urheilemaan, ja se ketuttaa. Nyt on edelleen pientä flunssan jälkioiretta, ja kun on antibioottikuuri päällä hampaan tulehdukseen niin kai se on fiksua olla treenaamatta... Kuitenkin treenatessa vähänkään kovempaa vastustuskyky hetkeksi laskee, ja kun on jo valmiiksi tulehdus päällä niin jokainen voi vain arvata, mitä siitä seuraisi.

Läski ja laiska-oloa ei ole helpottanut myöskään se, että puolisollani on alkanut nyt kuntoiluvimma. Harmittaa itseä niin paljon, kun toinen tulee kotiin puuskuttaen paita hiestä läpimärkänä samalla, kun itse makaan sohvalla. Olen suoraan sanottuna hieman kateellinen. Kroppa kaipaa liikuntaa! Samoin pääkoppa... Onneksi olen kuitenkin pystynyt pitämään jäitä hatussa, koska ihan oikeasti seuraamukset tässä kunnossa treenaamaan lähtemisestä saattaisivat olla aika isot ja pahat.

Anyways, tämän läskiolon vuoksi olen pari päivää syönyt vähän huonommin. Olen skippaillut ja yhdistellyt aterioita. Todella helposti edelleen ajatusmaailma lähtee lipsumaan sairaan puolelle, jos sille antaa hetkeksikään valtaa. Eilen en esimerkiksi antanut itselleni lupaa ottaa mehujäätä tai tikkaria. Tyhmää. 

Olen myös ollut jotenkin todella vetämätön ja kärsinyt päänsäryistä. Arvatkaa, kuinka hanurista on, kun vetää jo valmiiksi vahvoja särkylääkkeitä ja tulee hedari. Ja siihen hedariin ei voi ottaa mitään lisää. Murr! Kai nuo lääkkeet vaan väsyttävät ja aiheuttavat myös päänsärkyä. 

MUT HEI. Pakko lopettaa positiiviseen hetkeen ja ajatukseen eiliseltä: Olin eilen festareilla taas, ja siinä kun reivasin menemään öö kuudetta tuntia putkeen, niin totesin, että otan mä kuitenkin sata kertaa mieluummin sen hetken kuin alipainoisen laihuuden. En olisi voinut nauttia illasta samalla tavalla, jos en olisi paremmassa fyysisessä kunnossa. En olisi jaksanut kunnolla, ja sen lisäksi olisin joutunut pelkäämään, kestääkö kroppa vai romahdanko kohta. Muistan kahden vuoden takaiset festarit, kun en oikeasti jaksanut ja se pelotti. Sama paikka, sama ihminen, mutta monta kiloa enemmän onnellisuutta ja hyvinvointia.

Perhe. Ystävät. Työ. Musiikki. Reivit. Luonto. Loma. Hyvinvointi. Ruoka. Matkustaminen. Urheilu. Elämä. Kaikki tämä ja paljon muuta mieluummin kuin anoreksia, alipaino ja ahdistus. <3

Nothing tastes as good as skinny feels?

Nothing tastes as good as skinny feels.

Not true. Sooooo not true.

Tässä muutama esimerkki (joita anoreksia ei sallisi, mutta ovat omnomnomnom):

voileipäkakku (söin sitä tänään porukoilla ja sain sitä kotiinkin mukaan <3)
juustonaksut
broilerin jauheliha 
kanawrap
halloumi
frozen yogurt
ruisleipä
spagetti/pasta etenkin ravintolassa
muromysli
suklaa
irtokarkit
päärynäjäätelö
popcornit
sipsit
makaronilaatikko
jogurtti-/suklaapäällysteiset pähkinät
munakas
nuudelit
jogurtti
piparkakkutaikina :D
korvapuustit

Muutaman nyt mainitakseni :) Mitä muuta? Jatkakaa listaa!


Ps. En väitä, etteikö noiden syöminen tuottaisi enää ahdistusta tai morkkista, mutta hei, olen niistäkin selvinnyt elävänä!

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.

Hyvin menee, mutta menköön!

Mulla menee ruokailujan kanssa nyt oikeastaan aika hyvin. Olen kauhistellut mieheni laittamia valtavan näköisiä annoksia, mutta silti joka kerta syönyt kaiken. Välillä on jopa ollut kivaa, että ruokaa on ollut paljon. Omista annoksista kun välillä tulee olo, että höh, joko se loppui :D Läskiolo on vaivannut monena päivänä, mutta yritän joka kerta toitottaa itselleni, että uusi ulkomuoto on vain opittava hyväksymään. Koko ajan alkaa näyttää todennäköisemmältä se, että pystyn vielä jonain päivänä syömään yhtä vapaasti kuin kuka tahansa. Siihen on vielä matkaa, mutta uskon sen olevan mahdollista tulevaisuudessa. 

Puolison laittama iltapala. Pieni itku meinasi tulla, mutta söin kaiken :)

Yksi asia, josta olen ollut aiiiiivan fiiliksissä, on kynsien kasvaminen. Kesän aikana olen havahtunut siihen, että mulla on ekaa kertaa moneen vuoteen kynnet, jotka kasvavat pitkiksi ja ovat itseasiassa aika vahvat. Mulla on kynnet, joita voi laittaa nätiksi :) Ja sen lisäksi mun sormien oireet ovat alkaneet helpottaa. Mulla on ollut monta vuotta omasta mielestäni tosi rumat sormet, koska niissä on ollut kaikenlaisia oireita. Oireista inhottavimmat ovat olleet turpoaminen siihen pisteeseen, että iho alkaa repeillä sekä pitkäaikainen punotus. Kylmäallergiaksi ne on diagnosoitu, mutta kuulemma samanlaisia oireita on ollut monella anoreksiaa sairastaneella. Kylmäallergia on aina tuntunut vähän tyhmältä, koska turpoaminen saattaa tapahtua myös kuumassa, ja värimuutos oli ympäri vuoden. Toki kylmä pahensi oireita, mutta silti. Toiseen räpylään kehtaisi jossain vaiheessa vaikka sormuksenkin ottaa ;D

Musta ranskis timanteilla ja kynsitarroilla.

Pinkki liukuvärjäys hilelakalla viimeisteltynä.

Viikonlopun kohokohdat!

Viikonlopppu hurahti nopeasti ohi. Oli oikein mukava pe-su-ajanjakso kaiken kaikkiaan :) Tässä viikonlopulta (tai no pe-su) mainitsemisen arvoisia asioita:

Perjantaiaamun aloitin ekaa kertaa tuorepuurolla. Olin torstaina illalla laittanut jääkaappiin muhimaan seuraavan yhdistelmän:
1 dl ruishiutaleita
1 dl luonnonjogurttia
mustikoita
makeutusainetta, kanelia

Ihan jees, mutta ei ihan odotusteni tasoinen. Jotenkin lämmin puuro natsaa paremmin varsinkin syksyisen sään vallitessa.

Perjantaina oli myös ultimatehaaste kyseessä, kun olin päättänyt yllätyksenä puolisolleni syödä ravintolassa hampurilaisen. Ja siis hittolainen, mähän tein sen! En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon mua jännitti ja kuinka ylpeä itsestäni olin! Myös puolisoni oli ylpeä, vaikkei sitä niin vahvasti näyttänytkään kuin olisin toivonut. Mutta ei siitä sen enempää, tiedän hänen olleen iloinen mun puolesta :) Söin kasvishampparin ruiskuorella, joten aika helppo sinänsä, mutta kyllä sitä majoneesia oli tosi tuhdisti, eikä kasvispihvitkään mitään kovin kevyitä olleet. En väitä, etteikö olisi ahdistanut, mutta selvisin silti. Melkein koko hampparin söin. Ja hyvää oli, voin kertoa! Kerrankin salaatti jäi lähes koskemattomaksi :D

Lauantaina puolisoni kysyi toiveita päivälliseksi. Sanoin, että ei mitään ihmeellistä tarvita, jotain ihan perusruokaa. Joo niin varmaan, sainkin taas kunnon gourmetruokaa: kalaa (jonka nimeä en edes muista) ja täytetty herkkusieni! On mulla vaan niin ihana mies! Onneksi hän myös tykkää tosi paljon kokkailla, joten molemmat hyötyvät ;)

La-illalla oli vuorossa hardstyle-/hard edm-tapahtuma, jossa tulikin taas tampattua pohkeet hajalle! Sunnuntaina oli vähän heikko happi viiden tunnin yöunien vuoksi, joten menimme lounaalle Subwayhin. Sen jälkeen hengasimme vain kotosalla leffoja ja telkkarisarjoja katsoen :)

Mulle tuli viikonloppuna tosi vahvasti sellainen olo, että hitto miten hienoa elämä on kun ei tartte koko ajan enää juosta anoreksian pillin mukaan! Sain tälle ajatukselle vahvistusta kun kävin vaa'alla ja saatoin huokaista helpotuksesta. Painoni on viimeiset kuukaudet pysynyt aikalailla samoissa lukemissa n. kilon vaihtelulla. Tämä oli helpotus, koska olen syönyt paljon paremmin pari viikkoa jo johtuen siitä, että puolisoni on vastannut monista ruokailuista. Myös itse annostellessani olen ottanut isompia annoksia. Edes hamppari ei nostanut painoani pilviin (kuten terve järkikin jo kertoo). Tajusin myös hokon jäljiltä, että en todellakaan halua päiväosastolle, enkä sitä voi välttää oikein muulla kuin syömällä vapaammin. En halua olla töistä pois tän sairauden vuoksi päivääkään, enkä myöskään aio olla! Mä olen päättänyt selvitä voittajana, ja se alkaa koko ajan näyttää todellisemmalta. Totta kai kehonkuva on edelleen aivan päin prinkkalaa ja moni asia on vielä työn alla, mutta näiden parin viikon aikana olen mielestäni ottanut ison askeleen eteenpäin :)

Hieman parempaa jo :)

Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea. 

Raten kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa, ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.

Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.

Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!

1

Mitä ihanaa onkaan edessäpäin?

Väsyttää aivan törkeän paljon. Onneksi mulla on tänään ja huomenna vapaata. Toukokuu on mennyt ihan sairaan nopeasti, varmaan kiireestä johtuen. En voi uskoa, että viikonloppuna on ylioppilaiden juhlapäivä. Jotenkin tulee haikea olo, kun siitä päivästä on omalla kohdalla jo niin kauan. Toisaalta olen iloinen, että olen jo näin pitkällä elämässäni. En jaksaisi, jos edessä olisi vielä kaikki opiskeluun haut ja opiskelijameiningit. Moni saattaa kaivata lukioaikoja tai opiskeluvuosia, mutta minä en. Nautin noista vuosista toki, mutta en haikaile sinne takaisin. Olen harvinaisen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseeni, ja katson tulevaisuutta valoisalla mielellä. Enkä siis pelkästään syömishäiriön selättämisen näkökulmasta, vaan yleisestikin ottaen. Elämällä on mulle vielä paljon hyvää annettavaa, olen siitä varma :)

Moni tuskailee työelämään siirtymistä ja aikuistumista, mutta mä olen vain innoissani siitä, että saan olla aikuinen. Joskus jää miettimään niitä lapsuuden huolettomia kesäpäiviä, mutta silloin kaikki ns. pakollinen oli vielä edessä. Olen onnellinen siitä, että saan tehdä mitä haluan. Olen todella tyytyväinen elämääni. Tämä laittaa miettimään, että jos jo tässä tilanteessa, vielä anoreksiaa mukanani kantavana olen näin tyytyväinen, niin kuinka upeaa mahtaa elämä olla parantumisen jälkeen! Odotan sitä innolla :> Nyt vielä parit kuvat ja sitten pienille päikkäreille!
 

 Jonkun aamun köyhä aamupala. Olin huonovointinen, joten jäi hieman niukaksi. Huomatkaa kuitenkin tavallinen jogurtti rasvattoman sijaan! Testissä Valion kausimakujogurtti persikka-kookos. Ihan hyvää, mutta edelleen tykkään vähäsokerisista enemmän.

Kasvissosekeittoa eli onnistuneesti vaihtelua :) Kaksi leipää, joissa ruisleivän päällä on levitettä ja sulatejuustoa jämäpala, paahtiksella tuorejuustoa.

Eilen iltapalaksi valikoitui jogurttia ruishiutaleilla ja ruisleipää päällisillä - kuten joka ilta.Tähän pitäisi uskaltaa ottaa vaihtelua. Yhtenä iltana mieheni teki mun iltapalan, ja siis voi että kuinka paljon paremmalta se maistui, vaikka olikin periaatteessa ihan samanlainen setti :D

Vuosipäivä.

Tänään on vuosipäivä. Ei parisuhteen tai työsuhteen aloittamisen, vaan joku ihan muu. Tänään tulee täyteen vuosi siitä, kun vihdoin tein päätöksen parantua. Vuosi ja kaksi päivää sitten sain sydändiagnoosin, joka olisi voinut koitua kohtalokseni käytännössä missä vaiheessa tahansa. Pari päivää kesti, ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Ensin olin sitä mieltä, etten todellakaan aio alkaa syömään nyt kun oli asetettu rankka liikuntakielto päälle. Sanottuani tämän ääneen, mieheni raivostui - ja ihan syystä. Hän ilmaisi hyvin selvästi, että hän ei aio jäädä katsomaan vierestä hidasta (tai pahimmassa tapauksessa äkillistä ja nopeaa) "itsemurhaani". Tajusin, että menetän kaksi elämäni tärkeintä asiaa, jos en lähde uuteen suuntaan heti. Vaakalaudalla olivat sekä parisuhde että oma terveys. Ilman niitä mulla ei olisi mitään. 

Vuosi on ollut raskas, varmasti yksi elämäni raskaimmista. Sen aikana olen edennyt huimasti, mutta vielä on työtä tehtävänä. Olen ylittänyt normaalipainon alarajan, mutta ajatusmaailma on vielä melko kaukana normaalista. Terve mieli siintää kaukana horisontissa, mutta lähestyn sitä koko ajan. Vuoden aikana olen romahtanut monta kertaa, mutta aina kammennut itseni ylös. Välillä olen mennyt pidemmänkin jakson ryömien, edeten vain vaivoin. Olen joissain vaiheissa pysähtänyt paikoilleni, ja ottanut myös askelia taaksepäin. Silti en ole missään vaiheessa kääntynyt kokonaan tulosuuntaan. Enkä aio kääntyäkään. Jatkan eteenpäin uskoen, että jonain päivänä olen täysin vapaa anoreksian kahleista. Ja se, joka voi minut kahleista vapauttaa, olen minä itse.

Joka yö tässä ruumiissa
kidutetaan vankia
Joka rikostaan ei ole tiennyt
Tässä rangaistusmuodossa
Tuomari on minussa
Ulkopuolelle oikeus jäänyt
Odotan kauhulla
Laukausten kaikua
Kukaan ei armahda
Sellaista vankia
Jonka ovi ei ole lukossa

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Elinkautinen

kuva

Ahdistusitkua, painoa ja yhä vaan yritystä.

Vapaapäivän aamu meni itkiessä valasoloa. Oli niin pee fiilis itsestään, ettei mitään rajaa. Yritä siinä jotain ripsaria sutia silmään, kun kyyneleet vaan valuvat. Ahdisti pirusti. Sitten tein jotain. Otin ison riskin. Arvasin vaa'an kätköpaikan, ja kaivoin sen esiin. Tiesin, että sille nouseminen voisi tuoda joko lievän helpotuksen tai sitten kaataa koko kupin nurin. Tiesin, että saattaisin pilata päiväni lopullisesti. Olo oli turvonnut, joten lohdutin itseäni, että painonnousu saattaisi olla myös ihan vain nesteitä ja edellispäivän syöminkejä. Nousin sydän hakaten vaa'alle. Numero liikkui edelleen hävettävän suuriin numeroihin, mutta pysähtyi kuitenkin hieman pienempään kuin viikko sitten. Helpotus siitä, että paino ei olekaan noussut hurjasti, oli melkoinen. Toisaalta fiksoiduin kuitenkin nimenomaan siihen valtavaan lukemaan, oli se sitten miten hyvänsä suhteessa edelliseen punnitukseen. Vähän pelottaa, että alanko taas ravaamaan vaa'alla. Haluaisin tietää, minkälainen olo tarkoittaa mitäkin painoa. Sain tästä kuitenkin sen verran mielenrauhaa, että onnistuin pitämään naaman peruslukemilla polikäyntiin asti. Polilla omahoitaja saikin osansa kyyneleistäni.

Oli niin lohdullista päästä polille juttelemaan juuri tällaisena huonona päivänä. Oli myös ihanaa kuulla, että on täysin mahdollista, että mun tämänhetkinen paino olisi se biologinen paino. Olisin niin onnellinen, jos tästä ei tarvitsisi enää kasvaa voidakseen hyvin. Toivoisin tietenkin, että voisin olla muutaman kilon kevyempi, mutta koska se ei ole vaihtoehto, tyytyisin aivan hyvin tähän. Sen näkee nyt jos maltan oikeasti tsempata perusruokavaliota kohti entistäkin tarkemmin. Omahoitajani sanoi muuten hyvin, että anoreksiasta parantumisessa mieli on kuin suuri valtamerilaiva. Se ei käänny ihan hetkessä, vaan vaatii suuria ponnisteluja, voimia ja aikaa. 

Sitten taas lyhyesti jäätävää nälkäasiaa. Söin eilen iltapalan, ja siitä menikin 20 minuuttia uuteen nälkään. Siis ihan heikotusnälkään. Tää on aivan naurettavaa oikeasti! Nyt aion tänään testata, että otan just eikä melkein ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan. Katsotaan, auttaisiko se asiaa, ja toisaalta aiheuttaako ison ahdistuksen. 

Ihana hellekesälämminkuumajee, vaikka kesävaatteet ahdistavatkin.

Uskaltauduin testaamaan tällaisia vaatteita tänään. Melkein koko päivän tässä päällä oli peittävä neule, mutta hetken kävelin ulkona ilman sitä. Ahdisti. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa näytän näköjään siltä, että raskausmaha olis melkoinen. Ei kyllä noin pahalta näyttänyt livenä edes mun mielestä :P

Kiitos, olen hereillä.

Edellisen postaukseni kommentteihin tuli herätteleviä sanoja. Hyvä, että tuli. Selvästi tarve pitää sairaudesta kiinni on kova - paljon kovempi kuin olin tajunnut. En näytä enää anorektikolta, joten jollain tavalla pitää todistella olevansa edelleen toipilas. Teen sen aika tiedostamattani vielä. Minulta on tuhat ja yksi kertaa kysytty, mihin tarvitsen tätä sairautta. Olen sitä yhtä monta kertaa yrittänyt miettiä, mutta en keksi vastausta. En ole enää pitkään, pitkään aikaan keksinyt. Miksi roikun anoreksian kylmässä syleilyssä yhä vaan? Siitä irti pyristely on osoittautunut juuri niin vaikeaksi kuin osasin sen kuvitellakin. Enhän muuten olisi tässä kymmenisen vuotta sairautta mukanani raahanneena. Edelliset paranemisyritykset ovat kariutuneet jo ennen tätä kohtaa tai ihan viimeistään tässä. Tiedän, että minä tulen voittamaan anoreksian. Tiedän sen, koska minulla on niin paljon menetettävää. Panoksena on koko elämä, enkä aio hävitä tätä matsia.

On vieläkin niin hiton vaikea hyväksyä se, että olen jo normaalin rajoissa, vaikka syömiseni eivät täysin tieteen ja taiteen sääntöjä noudata. Järjellä tiedän kyllä, miten elimistö on edelleen ihan sekaisin monen vuoden vammailuista johtuen. Kakki tietävät kuitenkin sen, kuinka syömishäiriö vähät välittää järjen jupinoista. Yritän tsempata itseäni nyt kunnolla, jotta tunnistaisin ne turhat sairauden aiheuttamat ajatukset. Tällä hetkellä kroppa kipuaa sinne hyvinvointipainoon, ja sen löydyttyä voin elää tasapainoista elämää. Se on tärkein tavoitteeni juuri nyt. Lopullinen tavoite meinaa suorittamisen ohella usein unohtua, mutta nyt se on taas kirkkaana mielessäni :)

kuva

Moving forward again.

Vielä on kipuja, mutta pikkuhiljaa alan olemaan jo parempi. Sanonpahan vain, etten olisi kovin pitkälle pötkinyt, jos tulehdus olisi iskenyt vaikkapa viime kesänä tai reilu puoli vuotta sitten. Teki tiukkaa, kun en pystynyt syömään kunnolla, mutta onneksi vararavintoa on ehtinyt jo sen verran kertyä, että pärjäsin.  Uskoisin myös, että epäsäännöllinen ja liian vähäinen syöminen olisi aiheuttanut ison takapakin vielä jokin aika sitten. Nyt olen päinvastoin saanut uutta draivia. Tajusin jälleen kerran, että haluan olla terve, enkä halua kuolla. En todellakaan. Otin kuukauden tauon jälkeen vihdoin riisin mukaan lounaalle! Reilu puoli desiä, mutta kuitenkin. Ja maistoin Ben&Jerry's jätskiä! Hyvää, vaikkakin todella ahdistavan tuhtia. Maistoin kuitenkin muutamanakin päivänä mieheni purkista rohkeasti. 

Niin ja tiettekö kuinka hyvällä tuulella olen ollut tänään, kun pääsin töihin ja aurinko paistoi :) Lisäksi sain ihan mahtavaa palautetta töissä, joka nostatti mielialaani entisestään. Tuli sellainen olo, että olisipa ihana mennä ulos ja syödä jäätelöä! Siis ostaa ihan oma jätskipuikko piiiitkästä aikaa ja syödä se :) Musta tuntuu, että ensi kesästä tulee jäätelökesä! Who's with me? ;)

Hitto kuinka paljon haluan vain tervehtyä tästä s**tanan sairaudesta, mutta aaaargh kuinka paljon ahdistaa kesän ja kesävaatteiden tuleminen. Juupas eipäs koko ajan päässäni. Ikävästi tulee vielä yli kahden viikon tauko polikäynneistä maanantain peruuntumisen takia. Buu. No, mutta huspois nuo jutut, haluan pitää postauksen positiivisena, joten en murehdi sitä nyt :)

Aamupala kävellessä kiireessä viime polikäynnin jälkeen: gainomax-juoma (!) ja myslipatukka.

Kreikkalaista jogurttia mustikoiden kanssa :)

Näettekö, riisiä!!!!

No sitä jädeeeeee!

 

Iltapalalla normaalirasvainen jogurtti!!!!!!! ja pari huutomerkkiä lisää: !!

Kolme juttua!

kuva

Nytpä kerron kolme asiaa parin päivän ajalta.

1. Mä kerroin mun miehelle, että kirjoitan tätä blogia. Hän oli aivan fine asian kanssa ja ymmärsi erittäin hyvin vertaistukinäkökulman. En olisi koskaan uskonut, että hän suhtautuu noin hyvin. Kerroin, etten kirjoita omalla naamallani, mutta hän sanoi että sekin olisi ok. Mulla on niin huojentunut olo! En kuitenkaan antaisi hänen ainakaan tällä hetkellä lukea näitä kirjoituksia, enkä usko että hän haluaisikaan.

2. Omahoitajan tapaaminen oli mukava. Edellisten polikäyntien jälkeen oli kyllä enemmän kuin tervetullutta saada hyvä kokemus polilta. Juteltiin kehoahdistusten ja ruokajuttujen lisäksi hoidon jatkumisesta. Onneksi omahoitajakin oli sitä mieltä, että todellakin tarvitsen edelleen viikottaisen tuen. Jos en pääse ryhmiin, järjestetään ainakin hänen kanssaan säännöllisesti hoitokäyntejä. Varattiin aika myös ensi viikolle, koska siinä ei vielä ollut mitään kontaktia. Hän sanoi, että voin ottaa puolisoni mukaan jos haluan! Meidän piti siis aloittaa pariterapia perheterapeutin kanssa, mutta monen tekijän summana se ei onnistukaan. En tiedä vielä, pääseekö puolisoni, mutta aika hemmetisti jännittää, jos hän tulee mukaan. Hän on suhtautunut näihin syömishäiriöklinikan hoitoihin oikein hyvin, ja on erityisesti liputtanut jalkautuvan tukihenkilön puolesta. Puolisoni oli kerran mukana terapiassa aikaisemmassa hoitopaikassani Syömishäiriökeskuksella, mutta hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Sen takia hän on melko skeptinen kaikenlaisiin terapioihin, mutta klinikan käytännönläheisyys on saanut hänetkin nyökkäilemään hyväksyvästi. Uskon, että meille olisi oikeasti hyötyä käydä yhdessä näitä asioita läpi jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Meillä ei ole mitään kriisiä tms, mutta jokainen syömishäiriöstä vähääkään tietävä ymmärtää, että kyllähän se vaikuttaa parisuhteeseen.

3. Sitten haluan kertoa jotain. Tähän asti kun olen katsonut esim. viime kesän kuvia, olen ollut katkera siitä, etten enää ole niin pieni. Olen haikaillut sitä kroppaa. En ollut ihan tietoisesti vähään aikaan katsonut mitään vanhoja kuvia, mutta eilen eksyin kesäkuvakansioon. Nyt ensimmäistä kertaa näin todellisuuden. Ei herran jumala kuinka riutuneelta näytän! Okei, en ole laihimmillanikaan ollut mikään bmi 10, mutta silti hieman kauhistuin. Oli kuin olisin laittanut silmälasit päähäni. Muistin parinkin kuvan kohdalla aivan tasan tarkkaan ajatelleeni, että olen liian iso. Nyt näin vain törröttäviä luita. Terveet ajatukset pääsevät pinnalle aina välillä, ja tämä on yksi osoitus siitä. TOSIN. Onko se sittenkään todellisuutta? Miksei mun pienuutta kauhisteltu enempää? Mielestäni olin jo hälyttävän näköinen, mutta harva kaveri tai ystävä sanoi yhtään mitään. Tiedän, että se on vaikea asia ottaa puheeksi, ja tämä saattaa olla anoreksian aiheuttama ajatus, mutta en voi olla miettimättä, olinko sittenkään "tarpeeksi" laiha. Kai mä olin. Tai mitä sitten jos en ollutkaan! Äh, mitä ajatuksia tähän loppuun nyt ryöpähtikään. Korjataan tilanne motivaatiokuvalla:

kuva

Me, myself and my body.

Pari päivää sitten tukihenkilön kanssa sovittiin, että tällä viikolla jätän kaiken liikunnan pois. Huominen konsertti on jo melkoinen rasituspläjäys. Sovittiin myös, että otan konserttiin mukaan tuhdin protskupatukan ja kotiin tultuani syön normaalin iltapalan. Olin vähän että miiiitääää kun tosiaan silloin joskus kahden jälkeen yöllä pitää alkaa iltapalaa syömään, mutta ymmärtäähän sen järjellä. Kulutusta tulee kuitenkin olemaan illan ja yön aikana runsaasti.

kuva

Huomenna on toiminnan täyteinen päivä. Aamupäivällä tulee vieraita ja illalla on se AVB. Ihanaa ohjelmaa, mutta kuitenkin kuluttavaa. Toisaalta mua alkaa jo hävettää se, että toipuminen väsyttää  ja on rankkaa, ja ylipäänsä se että mukamas toivun. Olen kasvanut jo niin valtaviin mittoihin (verrattuna viime kesään), että edellä mainitut tuntuvat typeriltä. Juu, tiedän, painon nostaminen on vasta puolet prosessista, mutta en voi välttää noita ajatuksia. Niitä tulee ihan jatkuvasti.

Äsken valitessani asua huomisillalle päädyin oikein tutkailemaan takapuoltani kahden peilin avulla. Peppuni on pyöreä, eikä sen iho ole tasainen. Se on ihan normaalin näköinen takamus. En saanut mitään ahdistusitkukohtausta, vaan yritin oikein tietoisesti ajatella itseäni katsellessani, että mitäs sitten? Mitäs sitten jos peppuni ei ole missin tai mallin? So what jos se ei ole littana ja siinä on ylimääräistä? Mulla voi olla ihan h*lvetin hauskaa huomenna, vaikka ne viime kesän festareilla jalassa olleet shortsit menevät enää hädin tuskin kiinni. Mä voin nauttia elämästä, vaikka alaosat pitääki kohta ostaa isompaa kokoa. Mä tarvitsen tällaista vakuuttelua itselleni, jotta opin elämään itseni kanssa. En välttämättä vielä pitkään aikaan ole tyytyväinen, mutta näin aluksi on opittava edes sietämään omaa kroppaansa. Ehkä vielä jonain päivänä opin sitä myös hyväksymään ja rakastamaan.

kuva