Tilannepäivitys.

Heippa vaan pitkästä aikaa! Mitähän sitä kertoisi... Aikamoinen ajatusoksennus tästä taitaa nyt tulla, mutta sehän ei tietysti mitään uutta ole :D Ehkä yritän vaikka otsikoinnin kautta selkiyttää asioita.


Terveys
En ole edelleenkään ollut täysin terveen oloinen kuin ehkä kahtena tai kolmena päivänä since marraskuu. Eli uudenvuoden tautikaan ei mennyt täysin ohi antibiooteilla. Lääkäri käski verikokeisiin heti, kun olo on taas terve niin selvitetään immuniteettia jne. No enpä ole sinne verikokeisiin päässyt vieläkään, koska tunnen, että poskionteloissa on edelleen tavaraa (nam). Joka päivä on jossain vaiheessa niin jäätävä paine poskissa ja joskus otsaonteloissakin, että tekisi mieli työntää lusikka sieraimesta ja kaivaa ylimääräinen ulos. Yskää, kurkkukipua, tukkoisuutta, lihasjumeja, kuumeista oloa... Jotain edellä mainituista on joka v*tun päivä. Pitänee mennä lääkäriin taas ensi viikolla ja pyytää vaikka punkteeraus, koska antibiootteja en halua (eikä mun vatsa...). Ja ei s**tana kuinka väsynyt olen. 

Ruokailut
Aika vapaasti oikeastaan syön, ja harvoin tulee ruoka-ahdistuksia. Viimeisen kuukauden aikana ruokarytmi on alkanut pomppia vähän miten sattuu jos päivän aikana on jotain vähänkin erikoista. Näläntunne on epämääräistynyt, kun ruokarytmi ei ole ollut yhtä säännöllinen kuin ennen. On tullut skippailtua ja yhdisteltyä, josta on sitten aiheutunut myös ylimääräistä napostelua ja siitä tietysti vähän morkkista sekä lisäsenttejä...

Kehonkuva
Olen lihonut ja olo on turvonnut. En ole punninnut itseäni, mutta tunnen sen vaatteista. Ainakin hanuri on levinnyt ja taitaa käsivarsissakin olla enemmän ympärysmittaa. En kuitenkaan itke itseäni uneen sen vuoksi. Edelleen olen sillä linjalla, että mieluummin olen isompi kuin mieleni haluaisi kuin pelkäisin kropan pettämistä. Turvonnut olo voi toki myös johtua osittain siitä, että en ole päässyt juurikaan urheilemaan kiitos pitkittyneen sairastelun (kerran kävin salilla ja olo oli aivan jäätävä kolme päivää sen jälkeen... :/) sekä varmasti nuo epäsäännölliset ruokailutkin vaikuttavat asiaan. Kyllä, kaipaan vieläkin ihan jokaikinen päivä laihaan kroppaan, mutta on ollut pakko hyväksyä se, että minä en voi olla laiha ja terve samaan aikaan. Odotan kyllä kauhulla kesää, kun ei voi verhoutua villaneuleisiin... No, se on sen ajan murhe sitten.

Yleismeininki
Parisuhteessa menee koko ajan paremmin ja paremmin. En voi väittää, etteikö tervehtymiseni (sh:sta siis) olisi yksi osasyy tähän, joten siinä myös yksi hyvä syy ylläpitää nykyistä linjaa :) Töissä oli pieni aallonpohja loppuvuonna fiiliksen suhteen, mutta nyt on taas perusjees! Aloitan kevääna ikana yhden koulutuksen, josta olen superinnoissani. 

Summa summarum: kaikki ihan kivasti :)

kuva

Läskiahdistus, we meet again.

Ahdistaa ihan v***sti. Herkuttelin viikonloppuna pe-su jokaisena päivänä. Oli juhlan aihetta, joten annoin mennä. Ja nyt ahdistaa pitkästä aikaa aivan törkeän paljon. Söin suklaata perjantaina, irtokarkkeja lauantaina ja irttareiden jämiä sekä muromysliä sunnuntaina. Tunnen oloni valaaksi, vähintäänkin.

Nyt siis järjen ääntä kehiin, koska se lienee ainoa helpotus tähän oloon! Miten meni oikeasti? 

Pe (käytännössä koko pvä menossa)
- Ennen salia pieni leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (leipä päällisineen, kananmuna, hedelmää)
- Siivosin koko kämpän.
- Lounas kaverin kanssa (kanawrap).
- Kahvilassa iso keksi ja maistiainen kakkupalasta.
- Kahvilassa vähän kasvissalaattia (oli pahaa) ja niiden kanssa olleet pienet leipäpalat.
- Iltapala (hedelmä, jogurttia, leipä).
- Belgialaisia suklaita, maistiainen varmaan 10-15 konvehdista, lol.

La
- Ennen salia puolikas leipä.
- Salitreeni.
- Aamupala (sama kuin pe).
- Lounas (kasviksia ja lohta, vähän makaronia, leipä).
- 1,5h kävelylenkki kaverin kanssa.
- Välipalantynkää (närpin vaan jonkun puolikkaan leivän ja hedelmää)
- Päivällinen (kasviksia ja kanaa, leipä)
- Irtokarkkeja (about 150-200g).
- Iltapala (sama kuin pe).

Su
- Aamupala (sama kuin edelliset).
- Lounas (kasviksia ja kalkkunanakki, vähän makaronia, leipä).
- Ulkoilua n. 1h.
-  Välipalantynkää (taas närppimistä, koska ahdisti jo).
- Päivällinen (sama kuin lounas) ja jälkkäriksi muutama irttari.
- Iltapala (sama kuin ed.).
- Muromysliä varmaan kourallinen + ehkä 10 irtokarkkia.


No, miltä kuulostaa? En nyt laittanut tarkkoja määriä aterioista, mutta saanee jonkinlaisen kuvan. Onko tuossa nyt aivan jäätävän lihomisen aiheuttavat mässäilyt? Ehkä ei, vaikka olo kyllä edelleen on sellainen, että voisin pyöriä pallona mäkeä alas kiihtyvällä vauhdilla. Harmittaa, että ahdistaa näin paljon. Olen ylpeä, että pidin kiinni aterioista ja ateriarytmistä aika hyvin. Toki salilla käyminen auttoi, en tiedä olisinko yhtä vapaasti syönyt ilman liikuntaa... No, anyways. Onnistuin myös tänään pitämään syömiset normaaleina, koska tiedän, ettei mikään paasto olisi ratkaisu yhtään mihinkään. Eteenpäinkin on siis menty ja paljon (siis kun en reagoinut skippaamalla suurinta osaa ruuista), sekin on hyvä muistaa! Just kun pohdiskelin tätä kotiin tullessani, tuli radiosta kuulokkeisiin biisi, jossa laulettiin "don't be so hard on yourself". Niinpä niin. Miksi pitää piiskata itseään siitä, että uskalsin syödä vapaammin. Mutta. Vaikka kuinka näitä tsemppauksia tähän kirjoitan, palaan koko ajan siihen ajatukseen, että ei ollut normaalia syödä noin paljon herkkuja. Söin liikaa. Rehellisesti sanottuna on myös ehkä pieni sokeriällötys päällä, koska en yleensä juurikaan syö sokeria, joten osa tästä ensyöenääkoskaankarkkia-fiiliksestä johtuu myös siitä. Suurin osa kuitenkin on ahdistusta. Mur. Eniten v*****aa kaikki. 

kuva

 

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

No siitä painosta.

Olen viime aikoina rohkaistunut syömään enemmän ja vapaammin. Se ei ole aiheuttanut mitään jatkuvaa megaläskioloa, vaikka toki edelleen usein sellainen iskeekin. Peilistä on silloin tällöin katsonut jopa ihan ookoon näköinen hahmo. Siksipä olinkin aika järkyttynyt, kun päätin käydä vaa'alla. En uskaltanut katsoa ylöspäin kohoavia numeroita pysähdyksiin asti, joten tarkkaa painonnousun määrää en pysty kertomaan. Joka tapauksessa se on noussut. Eikä mitään sata grammaa vaan about kilon, ehkä ylikin. Ja ei, se ei ole mitään nesteturvotusta tai väliaikaista. Lukemat pyörähtivät viime kerrallakin samoilla suunnilla (en siis silloinkaan pystynyt katsomaan loppuun asti). Tämä todistaa mulle sen, että mun kroppa ei toimi kuten muilla. Mun kroppa toimii juuri niin kuin rate, omahoitaja ja muut hoitohenkilökunnasta vakuuttivat, että se ei toimisi. Olen poikkeus säännössä. En halua enää koskaan nousta vaa'alle kenenkään edessä. Painoindeksini huitelee kohta jo taivaissa. Mua hävettää ja ahdistaa. Tekisi mieli vähentää ruokamääriä radikaalisti...

Tässä mä silti syön ihan normaalia aamupalaa, koska tiedän, ettei syömisen vähentäminen auttaisi mitään. Mun paino ei tule enää koskaan tippumaan. Olen laihduttamiseni laihduttanut, näin on kehoni päättänyt. Jos lopettaisin syömisen kokonaan, saattaisin kuolla vaikka sydänpysähdykseen, mutta painoni ei heilahtaisi mihinkään suuntaan. Korkeintaan ylöspäin, jos suuhun eksyisi pienikin leivänmurunen. Mun aineenvaihdunta ja kulutus ilman liikuntaa on varmaan jotain 800-1000 kalorin luokkaa. Tämän vuoksi en voi normaalilla syömisellä ikinä muuta kuin lihoalihoalihoa. Eikä kukaan ymmärrä tai usko tätä. Aineenvaihdunta ei ole vielä käynnistynyt kunnolla, kehosi on vielä sekaisin, kropalla on vuoden muistijälki jne jne jne. Joo joo niin vissiin, kaikki on jo kuultu. Ei paljon lohduta, koska ne eivät pidä paikkaansa mun kohdalla.

Mä haluaisin osata ajatella, ettei sillä painolukemalla ole väliä, ja ettei se kerro mitään. Mutta kyllähän se vaan kertoo. Ei kenenkään lihavankaan painoindeksi voi olla vaikka 18, niin miten tällaisilla lukemilla muka voisi olla edes hoikka. No way. Oloni on taas kerran toivoton, mutta silti tilanne olisi vain hyväksyttävä. Todella ahdistavaa. 

kuva

Kaksi haastetta ja salikurssi.

Osallistuin salikurssille, ja voi kuinka paljon ajatuksia se herättikään! Oli tosi kiva tehdä laitteilla ja saaada poltetta lihaksiin. Nyt ei ole enää kynnystä mennä salin puolelle, kun suurin osa laitteista tuli tutuiksi. Tuli sellainen olo, että vitsi mä haluan jo mennä uudelleen! Etenkin yläkroppa on aika heikossa kunnossa, joten sitä olisi kiva vahvistaa. Mutta sitten iskee pelko: yhyy lihakset kasvavat ja painolukema kasvaa :( Sitä pelkään tosi paljon! Puolisoni yritti muistuttaa, että lukema ei kerro mitään. No, eihän se periaatteessa kerrokaan just kehonkoostumuksesta, mutta kun ahdistaa se silti! Ja mua alkoi heti ahdistaa punnituksen ajatus. En haluaisi enää, että painoa seurattaisiin mitenkään. Jos se romahtaa, se on asia erikseen, mutta kuten olen ennenkin sanonut, en usko sen olevan enää edes mahdollista. Ihan tyhmiä ja sairaita ajatuksia, tiedän. 

Sain "luvan" osallistua salikurssille, jos suoritan tällä viikolla kaksi haastetta. Suklaapatukka ja pizza on nyt suoritettu! Huh huh. Ahdistusta on, mutta vähemmän kuin olisin luullut. Eniten päässä pyörii painolukema, lihomisen pelko. Olen 100% varma, että seuraavan kerran vaakalukema näyttää vähintään pari kiloa lisää. En haluaisi antaa sen vaikuttaa fiilikseen, mutta kyllähän se vaikuttaa. Ja painolukema ylipäänsä tulee varmasti vaikuttamaan vielä pitkään.

Puolisoni valitsema patukka, nam :) 

Kasvispizza. Jaksoin vähän reilu puolet, hyvä minä :)

Nyt on jotenkin tosi flunssainen olo. Tavallaan olen taas jo ehtinyt kaivata sitä, että olisi vain kipeänä kotona, eikä voisi muuta kuin katsoa leffoja ja torkkua. Kamala sanoa, mutta tavallaan jopa odotan, että oikein kunnon kuumeflunssa iskisi pitkästä aikaa. Toisaalta, en todellakaan halua tulla kipeäksi, koska haluan käydä töissä ja haluan päästä salille. Olisi niin tyhmää, jos nyt joutuisi jättämään sen yhdenkin viikkokerran liikuntaa väliin sairastumisen vuoksi. Tää on taas niin sairauden tuoma ajatus, mutta jotenkin koen, että olen liian terve (=läski), jos en sairastu kunnon flunssaan syksyn tai talven aikana. Hohhoijaa mikä ajatus taas, mutta en usko olevani yksin tämänkään kanssa.

Tulipas taas hajanaista juttua, mutta syytän tätä oloa ja väsymystä :D

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Painov*tutus.

Eilen aamulla oli taas yllättävän hyvä fiilis omasta itsestä. Yleensä hyvä olo tulee siitä, kun vatsa on kuopalla ja on muuten kevyt olo, mutta eilen se ei tullut siitä. Jostain vain kumpusi ajatus, että hetkinen. Mähän olen oikeastaan edelleen aika pieni. Ja siis oikeastaan, mähän olen ihan hemmetin hyvän näköinen.

Mutta äh se ei kestänyt koko päivää, koska mulla oli koko ajan hirveä nälkä, ja sitten päädyinkin ahmimaan välipalan yhteydessä. Söin myös päivällisen jälkeen ylimääräistä. Mulla oli aamupalan ja lounaan jälkeen jo tunnissa nälkä! Tunnissa! "Ruokailu 2-4 tunnin välein" tarkoittaa mulle, että saa syödä aikaisintaan 3 tunnin välein. Nälkä jo yhden tunnin jälkeen, siis oikeasti! Mukava kituuttaa seuraavat pari tuntia vain ruokaa ajatellen. Tai no siis, jos on jotain hommaa tai töissä kiire, niin ei sitä muista, mutta kun on tylsää niin ajatukset pyörivät ruuan ympärillä koko ajan.

kuva

Menin tänään aamulla katsomaan painoni. Mua ärsyttää se niiiin paljon. Ei oikeastaan edes ahdista, vaan v*tuttaa. Pari kuukautta sitten paino pysyi aika samassa jonkin aikaa, ja ajattelin, että ehkä se onkin jo mun hyvinvointipaino. Nyt paino on noussut siitä melkein kilon. En uskaltanut katsoa vaakalukeman pysähtymistä, koska se kipusi niin ylös. Mä olen koko ajan vaan varmempi siitä, että mun paino ei tulee enää ikinä tippumaan, se vain nousee nousemistaan. Kun sanotaan, että esim. herkuttelun jälkeen paino saattaa hetkelllisesti nousta, mutta laskee kyllä takaisin, niin se ei taida pitää paikkaansa mun kohdalla. Kun paino nousee, niin siinä se tulee myös pysymään, kunnes se taas nousee. Ja nousee. Ja nousee. Kaikki merkit viittaavat siihen, että en ole vielä hyvinvointipainossani, mutta en haluaisi hyväksyä sitä. Rate yritti takoa päähäni viimeksi, että en voi loputtomiin yrittää kontrolloida painoani, mutta en halua hyväksyä sitä. Eiiii :(

kuva

Weekend!

Lähdin perjantaina työmatkalta junalla suoraan lähijuna-asemalle, josta mut noukittiin mukaan kohti mökkiä. Saavuimme mökille juuri päivällisaikaan, joten lämmitin ensitöikseni äidin tekemää kasvissosekeittoa (niiiin hyvää!). Otin keiton kaveriksi kaksi leipää, josta olin tosi ylpeä! Ruisleivät eivät olleet niitä mitä yleensä käytän, mutta onnekseni melko samanlaisia, joten nou hätä :) Jälkkäriksi otin keksin ja maistoin raparperitorttua. Sitten tuli hetkellinen tenkkapoo, kun kävi ilmi, ettei kukaan ollut tajunnut ostaa omenoita. "Ota hei banaania, sitä ois!". Joooooo, not! No kyllä mä pari palaa uskalsin ottaa banaania viikonlopun aikana, mutta oikeastaan teki kyllä ihan hyvää vieroittua ompuista hetkeksi ;)

Iltapala oli aika tavanomainen, joten ei siitä sen enempää. Seuraavan aamun eli lauantain aamupala aiheuttikin sitten ekan itkun. Mulla oli heti aamusta täysi- ja läskiolo, eikä vatsakaan toiminut (joka tapahtuu usein reissun päällä), joten ainekset olivat valmiina itkua varten. Äitini oli paistanut kananmunaa, mutta tarjoutui myös keittämään puuroa kun aloin kerätä ahdistusta itseeni. Siinä vaiheessa peli oli kuitenkin osaltani jo menetetty, koska angsti oli nostanut päätään jo niin paljon. Lisäksi kun kysyin äidiltä, että paljonko munakasta pitää ottaa, hän sanoi tuttuun tapaansa "no ota edes ihan pieni pala". Äitini tarkoittaa aina pelkkää hyvää, mutta noissa tilanteissa kaipaisin jämptimpää otetta, ja että potkittaisiin kohti kunnollisia annoksia. Heitin pyyhkeen kehään toteamalla, että jos ei tartte syödä oikeaa määrää, niin sama se on syödä ollenkaan. 45 minuuttia myöhemmin sain syötyä 1/4 munakkaan ja ruisleivän päällisillä. Olin tyytyväinen, että sain kuitenkin syötyä senkään vertaa.

Lauantain lounas, välipala ja päivällinen menivät ihan normaaliin tapaan. Tai no, lounaalla yhden kyyneleen sain poskelleni, kun pastan määrästä tuli kinaa. Lopputulos oli sekä minua että miestäni miellyttävä, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Oli myös kiva syödä pitkästä aika pastaa! Iltapalalla haastoin itseni ja annoin mieheni vastata sen sisällöstä ja valmistamisesta. Muuten ihan normisetti, mutta leipä olikin vaaleaa leipää. Kuulostaa pieneltä, mutta iso poikkeus mun rutiiniruisleipään :) Iltapala jäi kuitenkin ilmeisesti pieneksi, koska heräsin yöllä nälkään. Sunnuntaiaamulla nälkä oli hurjan kova, joten olin todella iloinen äitini keittämästä puurosta! Pakko sanoa, että kattilassa keitetty kaurapuuro oli aika pirusti parempaa kuin Pirkan pussipuurot ;D Otin puuroa jopa lisää, koska nälkä oli niin kova!

Lounasaikaankin oli kova nälkä. Jopa niin kova, että heikotus yltyi ihan pyörtymisen partaalla olemiseksi. Söin hyvillä mielin taas pastaa ja tällä kertaa kanafileen. Mukisematta söin koko fileen, jeij! No mutta näiden jälkeen seurasikin koko viikonlopun hienoin suoritus! Välipalaksi söin irtojäätelöä, kun pysähdyttiin kotimatkan varrella huoltoasemalla :))) Viimeksi muistan syöneeni kesäisen irtojäätelön yli kuusi vuotta sitten, kelatkaa sitä! Jäätelökesähän tästä piti tulla, joten alku on ainakin lupaava ;)

Vaikka muiden tekemä ruoka jännitti, teki se oikein hyvää. Söin mielestäni tosi hyvin eilistä aamupalaa lukuun ottamatta, mutta olo ei silti ole ollut mitenkään iäski tai liian täysi. Toivoisin, että menkkaviikolla kertynyt melkein 1,5 kg (megalomaanien v*tutus ja ahdistus aiheutui painolukemasta, mutta ei siitä sen enempää) olisi karissut viikonlopun aikana. Se todistaisi taas kerran itselleni sen, ettei normaalia ruokaa syömällä liho loputtomasti, ja että nesteitä välillä kertyy kroppaan tarkoittamatta pysyvää painonnousua. Skeptinen olen tämän suhteen, ja veikkaan joutuvani pettymään vaa'alle astuessani huomenaamulla (jos edes uskallan), mutta se olkoon huomisen murhe!

Kaverin sanat kummittelevat.

Eilen mua vaivasi aivan uskomaton väsymys. Sen lisäksi seurana oli koko päivän kestänyt päänsärky, ja vatsakin oli kipeä suurimman osan päivästä. Hiphei-fiilis siis. Lisäksi illalla oli jotenkin hirveä heikotus olo, ja ihan oikeasti luulin oksentavani. Olin syönyt hyvin koko päivän, joten siitä se ei voinut johtua. Inhottavaa tuollainen, koska yleensä kaikenlaiset "olot" liittyvät syömisten vähyyteen. Piristi kuitenkin nähdä hyvää kaveria töiden jälkeen :)

Puhuin kaverilleni siitä, kuinka ristiriitaista on, että olen jo näin iso. Hän siihen tokaisi "aijaa en mä vaan mitään oo huomannut". Hän on hyvin vilpitön ihminen, joten uskoin häntä. Ensin otin kommentin positiivisena juttuna ja sanoinkin, että tämä lämmitti mieltä kovasti. Mutta sitten ajatus kääntyikin niin, että ehkö hän ei vain ole koskaan pitänyt mua laihana. Koska siis faktahan nyt on, että vaikka en painoani tiedäkään, on kiloja tullut lisää 9-10 sitten viime kevään. Voi luoja kuinka hurjalta määrältä tuo kuulostaa! Ja sitähän se tietysti onkin. Miettikää nyt, kyllä se vaan näkyy, jos on lihonut kymmenen kiloa. Vaikka siis juu, mun tapauksessa se ei ole lihomista sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta you got my point. Mun teki mieli lähettää hänelle joitain viime kesän rimpulakuvia, mutta en tietenkään aio tehdä niin. Jotenkin sitä vaan jää aina ylianalysoimaan muiden sanomisia.

kuva

Kaverini sai mut myös pohtimaan tän päiväisen Älä laihduta-päivän teemaan sopivaa asiaa. Mulla ei ole kavereita, jotka puhuisivat laihduttamisesta tai treenaamisesta epäterveeseen sävyyn (onneksi!). Silti jotenkin tuntuu pahalta kuunnella, kuinka toinen on onnistunut laihduttamaan. Tulee vain sellainen olo, että eikö sitten koskaan ole hyvä. Oikeasti kaikki laihduttamisesta puhuvat kaverini ovat normaalipainon ylärajalla tai ihan snadisti ylipainon puolella taulukoiden mukaan, mutta mielestäni kuitenkin kauniita ja kivan näköisiä kaikin puolin. En oikein osaa reagoida, kun toinen sanoo mahtuvansa nyt tavoitehousuihinsa. Tai luettelee kaikkia erilaisia mittaustapoja tulosten seuraamiseen. Onko sekään tervettä? Toisaalta nykyään kaikenmaailman kehonkoostumusmittaukset ovat enemmän kuin in, joten ehkä se sitten on ihan normaalia. Itse vain on vielä niin herkkä kaikenlaiselle tuohon suuntaa menevälle puheelle. Miksi pitää laihduttaa, ellei ole sairaalloisen ylipainoinen? Niinpä niin.

kuva

Ps. Puhelimeni kuoli, joten kuvia ei nyt ole tullut otettua :/

Itkua itkun perään.

Raten tapaaminen oli yhtä itkemistä. Kerron nyt rehellisesti syistä, vaikka mua hävettää. Vaikkei pitäisi. Here goes.

Itkin sitä, että
...en ole vieläkään varma, kuinka tämän kevään hoitokäynnit tulevat menemään. Fysion jatkoryhmä ei todnäk edes toteudu tänä keväänä.
...painoni on noussut ja nousee vain. Rate oli niin vilpittömän iloinen sanoessaan, että olen nyt edellisen käynnin jälkeen edennyt täysin avohoidon painonnostotavoitteessa. Ei paljon mua hymyilyttänyt, ikävä kyllä.
...olen nyt normaalipainon alarajalla, hävettää edes kirjoittaa sitä.
...annokseni ovat edelleen vajaita, mutta silti paino on noussut hurjasti. Tähän tosin on syynsä, joista alempana lisää.
...kehonkuvanvääristymä on voimistunut huomattavasti.

Painon nousemiseen vajaista annoksista huolimatta on todennäköisesti parikin syytä:
- kehoon on jäänyt muistijälki aliravitsemustilasta. Se kerää kaiken rasvan, mitä vain irti saa, koska se varautuu seuraavaan nälkäkuuriin. Liian pienet annokset tai pitkät ateriavälit aiheuttavat paniikin kropassa.
- liian pienet annoskoot ovat kiihdyttäneet rasvan varastoitumista ja hidastaneet aineenvaihduntaa edellä mainitusta syystä.
- pienet annokset ovat aiheuttaneet ahmintaa ja herkkujen syömistä, joten energiaa on saattanut näistä tulla ylimääräistä. Annokseni ovat kuulemma sitä luokkaa kuin yrittäisin laihduttaa kilo viikossa-tahdilla.

Oli kuitenkin hyvä, että sen sijaan, että rate olisi sanonut "jos et nyt kasvata annoskokoja, sun paino lähtee laskuun", hän sanoikin "vaikka pienentäisit annoksia, sun paino nousisi silti, koska keho yrittää nyt vaan vihdoin päästä biologiseen painoon kaikin keinoin.". Tuo lohdutti ja tsemppasi siihen, että nyt ei tosiaan voi tiputtaa ruokamääriä. Jos jatkan näin tai pienennän ateriakokoja, olen taas siinä tilanteessa, että on periaatteessa ihan sama mitä syön ja paino nousee silti. Kroppa jatkaa sitä yllättävän pitkään varastoiden samalla rasvaa, ja sitten jossain vaiheessa keho ei enää jaksa eli paino romahtaa. Viimeinen vaihe tietenkin houkuttelee sairasta mieltäni, mutta en todellakaan halua käydä läpi sitä edeltävää helvettiä. Ja toisaalta, tiedän edelleenkin, ettei paluu vaikeaan alipainoon enää ole vaihtoehto. Rate sanoi, että olen edelleen äärimmäisen hoikka, vaikka en olekaan enää vaikeasti alipainoinen. Tuo sanavalinta hieman helpotti. Rate myös muistutti, että ajatukset tulevat aina jälkijunassa fyysisen kunnon korjaantumiseen nähden. Olen siinä vaiheessa, jossa sairaudesta pitäisi alkaa pikkuhiljaa päästää irti. Tämä taitaa olla loppujen lopuksi se kaikkein vaikein vaihe.

Näiden ajatusten jälkeen haluan kertoa onnistumisesta. Olin jo pitkään katsonut yhden ravintolan menusta hyvän kuuloista tofu-kasviswokkia. Katsoin sitä jo viime kesänä. Eilen sitten menin kyseiseen raflaan mieheni kanssa syömään. Menussa ei mainittu tarkemmin annoksesta oikein mitään, mutta jotenkin aavistelin, että siinä saattaisi olla nuudeleita. No niinhän siinä olikin. Viime kesänä tämä yllätysainesosa olisi aiheuttanut paniikki-itkun ja pilannut koko ravintolakäynnin. Nyt pienen ahdistushäivähdyksen jälkeen pistelin annoksen poskeeni melkein kokonaan. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa illan pilaamisesta :)

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.

Eilisen ruuat.

Huomenna on hoko. Se tietää myös punnitusta. Mua jännittää ihan hulluna taas hypätä vaa'alle, koska viikonloppuna tuli syötyä ihan miten sattuu ja paljon herkkuja. Tänään sorruin ahmimaan banaanilastuja (taas), jotka varmasti painavat vatsassani viisi kiloa. Banaanilastujen vuoksi jäi päivällinen väliin  (taas). Nyt juuri olen niin väsynyt, etten jaksa enempää kirjoitella. Eilinen vapaapäivä meni pretty much sohvalla torkkuessa. Teki kyllä terää, en välttämättä olisi selvinnyt töihin eilen. Nyt eilisen meininkejä ruokapäiväkirjan muodossa:

Aamupala: aika vajaa annos puuroa mustikoilla ja raejuustolla, leipä ja porkkana.

Lounas: kanaa, kasviksia, raejuustoa ja leipä munavoilla. Missä riisi tai pasta, hups.

Välipala: mustikkahedelmäjakaikkeamuuta-salaatti. Otin vielä lisää mustikoita tämän annoksen jälkeen.

Päivällinen: Pussikanakeittoa ja leipä kananmunalla. Ei mitään muistikuvaa mitä otin jälkkäriksi.

Iltapala: Kalinka-jogurtti Kellogs crunchy bites-myslillä (uusi kokeilu, todella hyvää!!) ja leipä+omenaa. Mysli oli niin omnomnom että otin noita kikkareita myös erikseen jonkin verran.

Päivän aikan tuli napsittua myös pastilleja, puolikas myslipatukka, omena pienissä erissä sekä raejuusto-leikkele-ketsuppi-yhdistelmä pari kertaa. Illalla nappasin mieheni sipsejä ison kourallisen. Tyhmää. Turhaa. Ahdistus.

Me, myself and my body.

Pari päivää sitten tukihenkilön kanssa sovittiin, että tällä viikolla jätän kaiken liikunnan pois. Huominen konsertti on jo melkoinen rasituspläjäys. Sovittiin myös, että otan konserttiin mukaan tuhdin protskupatukan ja kotiin tultuani syön normaalin iltapalan. Olin vähän että miiiitääää kun tosiaan silloin joskus kahden jälkeen yöllä pitää alkaa iltapalaa syömään, mutta ymmärtäähän sen järjellä. Kulutusta tulee kuitenkin olemaan illan ja yön aikana runsaasti.

kuva

Huomenna on toiminnan täyteinen päivä. Aamupäivällä tulee vieraita ja illalla on se AVB. Ihanaa ohjelmaa, mutta kuitenkin kuluttavaa. Toisaalta mua alkaa jo hävettää se, että toipuminen väsyttää  ja on rankkaa, ja ylipäänsä se että mukamas toivun. Olen kasvanut jo niin valtaviin mittoihin (verrattuna viime kesään), että edellä mainitut tuntuvat typeriltä. Juu, tiedän, painon nostaminen on vasta puolet prosessista, mutta en voi välttää noita ajatuksia. Niitä tulee ihan jatkuvasti.

Äsken valitessani asua huomisillalle päädyin oikein tutkailemaan takapuoltani kahden peilin avulla. Peppuni on pyöreä, eikä sen iho ole tasainen. Se on ihan normaalin näköinen takamus. En saanut mitään ahdistusitkukohtausta, vaan yritin oikein tietoisesti ajatella itseäni katsellessani, että mitäs sitten? Mitäs sitten jos peppuni ei ole missin tai mallin? So what jos se ei ole littana ja siinä on ylimääräistä? Mulla voi olla ihan h*lvetin hauskaa huomenna, vaikka ne viime kesän festareilla jalassa olleet shortsit menevät enää hädin tuskin kiinni. Mä voin nauttia elämästä, vaikka alaosat pitääki kohta ostaa isompaa kokoa. Mä tarvitsen tällaista vakuuttelua itselleni, jotta opin elämään itseni kanssa. En välttämättä vielä pitkään aikaan ole tyytyväinen, mutta näin aluksi on opittava edes sietämään omaa kroppaansa. Ehkä vielä jonain päivänä opin sitä myös hyväksymään ja rakastamaan.

kuva

Äidin sanat

Kesän alussa pelkäsin, että ei kait kilon painonnousuni vielä näy ulospäin ja varmistelin sitä koko ajan puolisoltani. Nyt olen hyväksynyt sen, että painonnousun kyllä huomaa ihan kaikki, mutta sille ei voi mitään. Se ahdistaa, ketuttaa ja ärsyttää, mutta se on vain fakta. Tätä selittäessäni äidilleni, hän sanoi jotenkin niin vilpittömästi ja ihanasti:

"No mä en ainakaan huomaa mitään muuta kuin että kasvoilla on enemmän väriä ja että käyttäytyminen on rauhallisempaa!"

Just what I needed :)

kuva

Ratekäyntipäs yllätti!

Saavuttuani polille törmäsin sattumalta tukihenkilööni. Kerroin hänelle, etten halua nousta vaa'alle, koska oloni on turvonnut. Th sai onneksi taottua järkeä päähäni ihan vain toteamalla "mitä väliä?". Tajusin myös, ettei ole hyötyä tsekata ateriasuunnitelmaa, jos ei tiedetä mihin suuntaan paino on menossa. Pienen vetkuttelun jälkeen suostuin vaa'alle raten vastaanotolla. Olo ei ollut ihan niin turvonnut kuin eilen, joten sekin vaikutti päätökseeni. Rate sanoikin yllättäen, että nyt on käynyt niin kuin hän viime kerralla pelkäsi käyvän. Edellisellä kerralla painonnousu oli hidastanut huomattavasti. Nyt se on sitten pysähtynyt ja vaarassa lähteä laskuun. Aineenvaihdunta tosiaan on alkanut kiihtymään, eikä lipsumisia saa enää tulla. Mulle tuli hetkellisesti sellainen olo, että olisiko sittenkin fiksua kuulla se paino. Pohdiskelin sitä siinä, mutta päädyin kysymään, paljonko mulla on suurinpiirtein matkaa normaalipainon alimmalle rajalle. Ajattelin, että se olisi tyyliin joitain satoja grammoja, mutta se olikin kiloja (ei siis satoja kuitenkaan :D) eli nostettavaa on vielä. Rate myös samaan hengenvetoon korosti, että alarajalla keikkuminen tuskin riittää. Hänen seitsemän vuotisen työuransa aikana hänellä on kuulemma ollut vain kaksi potilasta, joiden kroppa ja mieli toimi sekä ruokailut sujuivat normaalisti normaalipainon alarajalla. Hyvinvointipainoon siis onkin vielä enemmän matkaa, eikä voi etukäteen tietää, mikä se tulee olemaan.

Tänään sovittuja asioita:

- ruislimppu vaihtuu nyt vihdoin viimein johonkin muuhun ruisleipään. APUA!

- mukaan tulee muromysliä, aluksi vaikka vain 0,5 dl, kunhan on.

- omenat syödään kokonaisina, eikä puolikkaina! Tää tulee olemaan vaikea rasti.

- lounaan leivän voi jatkossa korvata myös siemenillä, pähkinöillä tai kananmunalla.
- kaikki ateriat on saatava kuntoon!
- liikunnan jälkeen jotain proteiinipitoisempaa kuin mitä nyt olen ottanut.

Kävin kaupassa. Arvatkaa vaan menikö taas tuhat vuotta valita uutta ruisleipää. Päädyin aika kevyeen vaihtoehtoon, mutta hei, kuitenkin normiruisleipää säälittävän ruislimpun sijasta :) Muromysliä en uskaltanut ostaa. Tähän on yksi ainoa syy: liian niukasta syömisestä johtunut ahmiminen. Huoh. Töissä oli kaikenlaisia herkkuja tarjolla, joten raten käynnistä rohkaistuneena päätin, että hemmetti, minähän otan jos mieli tekee. No, tuli sitten otettua vähän enemmänkin :( About kourallinen kaurakeksejä (niitä pieniä pyöreitä), kaksi vohvelikeksiä, suolatikkuja ja pari karkkia. Jyväshyväsen vai-mikä-se-nyt-onkaan kaurakeksien kanssa käy usein näin:

gif

Ne on niin pieniä ja kevyitä (20kcal), joten niitä tulee huomaamatta puputettua helposti kourallinen. Argh! Tiedän, että nämä tuli taas kerran syötyä ihan vain tarpeeseen, koska lounaalle ei sattunut mukaan riisiä tai pastaa ollenkaan, eikä aamupala tai välipalakaan ollut riittävä. Silti nyt ahdistaaaaaaaaaa! Enkä siis pystynyt ostamaan sitä hiton muromysliä. Fail. Ja maha tuntuu täydeltä. Ja päätä särkee. Ja kohta pitää syödä päivällinen. Ja *tässä yleistä angstaustekstiä*. No mutta ei auta muuta kuin lähteä tästä laittamaan päivällistä ja syödä se kiltisti, eikös juu!

Perjantailäskiahdistus

kuva

Mä en jaksa. Mua ahdistaa niin paljon, että tekisi vain mieli lähteä lenkille ja juosta kolme tuntia. Mun maha tosin on niin täynnä, että varmaan kuolisin mahakipuun matkalla. Mä vihaan tätä tunnetta, kun maha on liian täynnä! Olen syönyt ihan liikaa herkkuja, mun takapuoli on v a l t a v a. Siis V A L T A V A. Mieheni mielestä ei ole, mutta hän näkee mut joka päivä, joten ei hän huomaa muutosta. Mä en tiedä, kuinka pystyn enää koskaan käyttämään mitään tiukkoja kesävaatteita saati bikineitä. Haluaisin vain hyväksyä muuttuvan kropan, ja välillä siinä onnistunkin. Kuitenkin edelleen ne hetket, joina vakuutan itselleni näyttäväni paremmalta ja syömisen olevan hyvästä ovat niitä, joina olo on iso. Silloin tuntuu, että ainoa keino säilyttää mielenterveyden rippeet on vakuutella noita asioita itselleen. Hoikan olon vallitessa en todellakaan halua syödä tai tulla isommaksi. Mua harmittaa, että paino on noussut niin helposti ja että pystyn liian helpolla syömään kaikkea p*skaa. Jälkiahdistus on toki edelleen jäätävä, mutta voikun en pystyisi edes laittamaan niitä herkkuja suuhuni. Hyvinä hetkinä havahdun, että ei tämän kuuluisi olla näin helppoa. Huonoina hetkinä ihmettelen, kuinka hiton vaikeaa voi joku hemmetin syöminen aikuiselle naiselle olla, noloa. 

kuva

Kuitenkin kuten jo aiemmin kirjoitin, en jaksa enää alkaa pudottamaan painoa. Pudotusta olisi edessä jo niin monta kiloa, etten jaksa sellaista enää. Tuntuu, että peli on laihduttamisen osalta menetetty. Sehän on toisaalta hyvä, koska tavallaanhan sitten anoreksian peli on menetetty. Tai no, ei aivan. Jos sanon suoraan, niin jos olisin varma, ettei aineenvaihduntani tyssää ja mene säästöliekille, aloittaisin painon pudottamisen heti. Siitä ei kuitenkaan ole takeita, joten en halua riskeerata. Mieli on edelleen hyvin sairas :(

kuva

 

 

Sitten yksi ruokasaavutus. Olen syönyt tällä viikolla kaksi kertaa banaania. Alkuviikosta tukihenkilön kanssa sovittiin (lue: th käski), että syön vähintään joka toinen päivä banaania. Olen kaupan pienimmät banaanit valinnut, mutta silti iso saavutus! Välipalat ovat olleet hankalia, joten th ehdotti karjalanpiirakkaa ja banaania, ja että ostaisin niitä jo isomman satsin töihin valmiiksi. Pari kertaa noudatin tätä, mutta kuinkas ollakaan ne unohtuivat ja välipalaksi tuli kaikenlaista turhaa (esim. lusikallinen hilloa ja hunajaa sekä muutama ohut pipari, wtf). Mun versio banaani-piirakka-välipalasta:pienin mahdollinen bansku ja vuoksenpiirakka. Melkein siis sopimuksen mukainen. Toi banaani kyllä näyttää isolta kuvassa, mutta jos vertaa kämmeneen, niin ei se oikeasti ollut kovin iso. Maistui ihan ookoolta, vaikka en vieläkään sitä oikein haluaisi ruokavaliooni hyväksyä.

Huomenna kirjoitan kysymyspostaukeen vastaukset!

Ylämäen jälkeinen alamäki.

Ajauduin katselemaan vanhoja kuvia, taas. Kesän kuvissa näytän ihanan ja kamalan pieneltä. Sairaat ajatukseni kallistuvat enemmän ensimmäiseen adjektiiviin. Kaikki vaatteet tuntuivat ja näyttivät hyviltä. Vanhemmat kuvat, joissa olen lähempänä normaalipainoa aiheuttavat ahdistuksen. En näytä miltään valaalta, mutta ihan liian isolta kuitenkin. Olen tämän jo ennenkin sanonut, mutta muistan olleeni melko tyytyväinen vartalooni kesällä. Ja että muistan myös, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Mieleni on kuitenkin vielä niin vääristynyt, että peräänkuulutan enemmän sitä tyytyväisyyttä peilikuvaan kuin terveyttä. En koko ajan, mutta hyvin usein.Tekisi mieli poistaa facebookista kaikki viime kesän kuvat, jottei kukaan tajuaisi, kuinka paljon olen suurentunut.

Tämä ahdistus alkoi kehittyä jo eilen illalla. Päivällä söin lounaaksi salaatin, hyvin kevyen välipalan ja päivälliseksi kevyttä keittoa. Olin paljon menossa päivän aikana, ja kaiken kukkuraksi päivällinen tuli ulos yhtä nopeasti kuin oli mennyt sisään. Sori nyt vaan liiasta tiedosta, mutta maha jostain syystä protestoi :D On siis ymmärrettävää, että ilta meni miten meni. Pitkästä aikaa sorruin ahmimaan. En ole toviin sitä tehnyt, mutta nyt lähti käsistä. Tästä johtuen aamu alkoi väärällä jalalla. Mikään ei pilaa päivää heti kärkeen niin hyvin kuin se, että maha tuntuu täydeltä, eikä vatsa toimi tavalliseen aamuiseen tapaansa. Painava olo ahdistaa erityisen paljon siksi, että alkuviikosta on punnitus.

Edessä on pitkä ja kivinen tie. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta päästä sen loppuun. Tai loppuun uskon pääseväni, mutta että olisin tyytyväinen ja hyväksyisin itseni... Toivon jatkuvasti, että sairastuisin niin kovaan flunssaan tai vastatautiin, että en yksinkertaisesti pystyisi syömään ja painoni romahtaisi. En haluaisi myöntää näitä asioita, mutta hittojakos tässä todellisuutta kaunistelemaan. Anoreksia käskee mun mennä vielä kerran pohjalle. En kyllä todellakaan usko, että se on enää mahdollista. Niin paljon olen saanut kiloja, etten tule enää koskaan pääsemään niihin alhaisiin lukemiin. Se ahdistaa, vaikkei saisi. Aion jatkaa eteenpäin, mutta nämä inhottavat ajatukset roikkuvat lahkeessani kiinni tehden matkastani koko ajan raskaampaa.

kuva

Edistystä.

Ahdistuksesta huolimatta olen alkanut huomaamaan pieniä merkkejä paranemisesta myös ajatusmaailmassani. Tänään kävellessäni tapaamaan ystävääni mietin, miten reagoisin, jos hän sanoisi ne ennen kammottaneet "näytätpä paremmalta"- tai "huomaa, että olet edistynyt"- kommentit. Vielä muutama kuukausi sitten pelkkä ajatuskin tuollaisen kuulemisesta laittoi kyyneleet kihoamaan silmiin. Nyt ajattelin vain, että se nyt vaan on selvä, että painonnousuni näkyy jo ulospäin. Jos saan palautetta joltain, että se näyttää hyvältä tai paremmalta, niin eipä siinä mukisemista taida olla. Kai se sitten näyttääkin. Muissa näen sen, mutta oman peilikuvan kohdalla kaikki tuntuu vielä liialta.

Söin hillittömän kokoisen pasta-annoksen ravintolassa lounaaksi! Toinen ravintolapasta-annokseni ja ihan ilman tukihenkilöä tai miestäni. :)Ystäväni ilahtui suuresti, koska koko 5 vuotisen ystävyytemme aikana en ole ikinä ottanut ravintolassa muuta kuin teetä tai salaattia. Oli hyvää, eikä ahdistus vallannut mua. Täysi olo tuli, ja välipala kutistui porkkanaan ja omenapalaan, mutta mielestäni tuo pasta oli niin iso saavutus, että annettakoon välipalan keventyminen anteeksi. On ollut lohduttavaa huomata, ettei vatsa turpoa tavallisen ruuan syömisestä mitenkään valtavaksi. Toki ruokailun jälkeen maha korostuu, muttei niin pahasti kuin olin ennen paranemisprosessiani pelännyt. Vatsa turpoaa oikeastaan vain silloin, jos joko närppii jotain pientä ilman säännöllistä ateriarytmiä tai jos joku ateria on jäänyt välistä. En nyt missään bikineissä lähtisi heti ruuan jälkeen kulkemaan (no en kyllä muutenkaan), mutta kauhuskenaarioitani pienemmällä pömpötyksellä selviän yleensä :)

Todistusaineisto:

Söin kaiken! kauan siinä meni, mutta lautanen tuli tyhjäksi,

Epäilyttää kovasti seuraavan kuvan julkaisu, mutta laitanpa nyt kuitenkin, koska mitäpä sitä totuutta peittelemään. Näin muheva musta on jo tullut, eikä sille voi mitään. Olen pyöristynyt joka paikasta. Erityisesti jaloista huomaa, että olen jo aivan varmasti normaalipainossa. Mua hävettää, mutta tämä on ihan hyvää siedätysterapiaa. Pakkohan sitä on tämän kropan kanssa lyllertää ulkona ihmisten ilmoilla joka tapauksessa, enkä voi ikuisesti verhoutua löysiin ja pitkiin paitoihin. Toivon kuitenkin, ettei kukaan tule kommentoimaan, että senkin läski, ei sulla enää ole anoreksiaa kun näytät tuolta. Mieleni on edelleen sairas, vaikka ulkoisesti näytänkin jo terveeltä.

Blob.

Eilen postauksen jälkeen menin suihkuun ja ahdistuin entisestään kropastani. Istuin lattialle itkemään pelkkä pyyhe päälläni. Olin todella ahdistunut muuttuvasta vartalostani. Tuntui kamalammalta kuin pitkään aikaan. Sitten puolisoni tuli kysymään, mikä on. Ensin en halunnut kertoa, koska en halunnut taas kerran kuormittaa häntä näillä asioilla.

"Emmä halua taas rasittaa sua näillä jutuilla."

"Näille on kuule ihan oma lokeronsa, älä siitä huolehdi."

"Ai vähän niinkuin kun on erikseen jälkiruokavatsa?" 

"Just niin." :D

Puolisoni sanoi niin viisaita sanoja, että hän sai kammettua mut ylös loputtomalta tuntuneesta suosta. En voi kuin ihmetellä, kuinka olenkaan saanut näin ihanan miehen rinnalleni. Sen sijaan, että hän olisi naureskellut läskiajatuksilleni, hän otti asian tosissaan. Hän sanoi, että kropan muutokset on vain hyväksyttävä. Tulen paljon kauniimmaksi, kun saan vieläkin lisää lihaa luideni ympärille. Hän valoi minuun uskoa itseeni. 

Tänään oli tukihenkilön kanssa päivällistreffit. Yksi syy näihin suuriin ahdistuksiin on varmasti se, että tässä on ollut nyt kahden viikon tauko hoitokäynneistä pyhien takia. En todellakaan pärjää harvemmalla kuin kerran viikossa tahdilla. Menimme noutopöytäravintolaan. Tuntui erittäin vaikealta ottaa ruokaa.Tukihenkilö totesi ruokaa annosteltaessa, että selkeästi on nyt vaikeampaa kuin ennen. Riisiä ei meinannut millään tulla lautaselle tarpeeksi. Sain kuitenkin taas tapaamisen jälkeen niin hyvän fiiliksen, että kävin ostamassa lounaalta pois jääneen riisin ja päivälliseltä jääneen leivän korvatakseni kaksi vuoksenpiirakkaa. Nam, lemppareita! Niin ja siis söin ne myös ;D

Kroppa ahdistaa vieläkin, mutta yritän muistuttaa itseäni koko ajan sekä mieheni että tukihenkilön sanoista. Vaikka mieheni sanoi, ettei tykkää, että mulla on pikkupojan kroppa (:D), niin muodostuva pehmeys ja muodokkuus ei tunnu itsestä vielä ollenkaan hyvältä. Uskon jo olevani normaalipainossa ja se ahdistaa Tunnen leviäväni kuin allaolevan kuvan klöntti. Toisaalta tavallaan ehkä toivonkin, että olisin jo normaalipainossa, jottei tästä tarvitsisi ulkomuotoa enää kasvattaa tästä. Melkoinen painopyrähdys on kyllä tullut, jos olen jo normaalipainossa. Tosin ei se kuitenkaan mikään mahdottomuus ole. Pidän sitä jopa melko todennäköisenä.

kuva

Hmm, oikeastaan nyt mulle tuli sellainen fiilis, että ihan hiton hienoahan se olisi, jos olisin saavuttanut normaalipainon. Painonnostoprojekti olisi ohi, eikä kenenkään tarvitsisi tulla huutelemaan, että ruokavalioon pitää tehdä lisäyksiä. Tietäisin, että tämänkokoisena on riittävän hyvä. Paitsi että. Sitähän ei tosiaan voi tietää, että onko minun hyvinvointipainoni siinä normaalipainon rajoilla vai paljonkin yli. Äh. No, nyt ei auta kuin porskuttaa eteenpäin ja ottaa vastaan se mitä tulee. Vaikka se tarkoittaa yhteen osuvia reisiä ja jenkkakahvoja. Mutta toisaalta vapautta, terveyttä ja onnellisuutta. Kuolenko mieluummin nuorena ja ahdistuneena, mutta laihana vai vanhana ja onnellisena, vaikka ehkä myös vähän muodokkaampana? Niinpä.