Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Kuin uudesti syntynyt!

Olo on aivan erilainen kuin pari viikkoa sitten! Veikkaan, että tulehdus möyhi sisälläni jo sen pari viikkoa, koska olin aivan väsynyt ja vetämätön joka päivä. Tuntui, ettei ollisi jaksnaut mitään ylimääräistä. Nyt kun antibioottikuuri loppui, olen täynnä virtaa! Viimeaikoina esim. salille lähteminen on aina ollut sellainen eipäs juupas jaksaako vai ei-meiningillä, mutta nyt suunnilleen juoksin juoksumatolle :D Ja otin jopa töitä viikonlopulle! Vähän aikaa sitten en olisi voinut edes harkita sellaista. 

Tällainen fiilinki:

Ei nyt ehkä vain omasta päätöksestä kiinni, mutta kuitenkin :)

Ja sit pakko jakaa tää. Mieheni teki broilerinjauhelihapihvejä hampurilaisia varten. Mäkin söin, riisikakkuhampparin :D :D Tosi hyvää omnomnom! Ja vaikka otin silleen helpoimman kautta, että käytin leipinä riisikakkuja, mutta laitoin esim. american-kastiketta ihan reilusti :)

Ja heeeei sitten vielä toinen juttu! Salilla oli tosi laiha tyttö. Tai no korjataanpas, hän oli anorektinen. Näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili minua vierekkäin ollessamme. Tunsin, kuinka hän zoomasi mua ajatellen, että olenpahan laihempi kuin tuo (kyllä, olen valmistunut ajatuksenlukuakatemiasta). Sepä ei kuitenkaan mua haitannut! No joo, en voi sanoa, ettei yhtään, mutta ihan sama hei. Hänen narukätensä eivät mua hetkauttaneet. Edelleen olen mieluummin terve(empi) kuin anorektisen laiha. Aamen. 

Mietteitä salilta.

Menin tänään reilun kolmen viikon sairastamisen jälkeen ekaa kertaa salille. Kerran olen käynyt lenkillä, mutta muuten en ole oikein liikkua uskaltanut tai pystynyt, niin kipeä olen ollut. Oli kuitenkin aika tyhmä salikäynti. Mua alkoi niin masentaa kun tuli sellainen olo, että ei tästä ole mitään hyötyä. Fiilis alkoi lässähtää siitä, kun taas se yksi supermuija oli samaan aikaan salilla. Hän on laiha ja jäntevä, vahvan näköinen. Sitten katsoin itseäni peilistä. Olen pehmeä kuin pullataikina. Joka paikasta tuntuu ja näyttää tursuavan vähän ylimääräistä. Haluaisin niin kovasti kiinteytyä. Olisin aivan tyytyväinen tämänhetkiseen kokooni, jos olisin timmimpi. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.

Se tyttö oli taas salilla jo huhkimassa kun itse aloitin lämmittelyn, ja siinä vaiheessa kun tein loppuvenytyksiä, hän aloitti vielä uusia lihasryhmiä. Huoh. Tuli niin huonommuuden tunne. Ei musta sen näköistä saa näillä salikäyntimäärillä. Edelleen voimassaoleva liikuntasuunnitelma on kahteen liikuntakertaan, joista vähintään toisen olisi oltava jotain sosiaalista tekemistä. Ja rehellisesti sanottuna, ei mulla aina edes tunnu olevan aikaa tai jaksamista enempään. Tai siis, aikaahan varmasti olisi. En vain yleensä jaksa, jos olen esim. lähtenyt vitosella alkavalla kellonlyömällä aamulla kotoa, ja tulen viiden jälkeen iltapäivällä takaisin. Lisäksi nautin töiden jälkeen kavereiden näkemisestä (monetko kerrat laistin siitä päästäkseni kolmeen jumppaan), kirjojen lukemisesta, hengailusta, ajan viettämisestä puolison kanssa, telkkarin katsomisesta...Ehkä olen sitten vain laiska, kun keksin tuollaisia tekosyitä. Vai ovatko ne tekosyitä vain sairaan puoleni mielestä?

Olen aina ollut todella tuloshakuinen ja tavoitteellinen. Siksi jäinkin miettimään, että onko liikunnassa mitään järkeä, jos sitä harrastaa sen verran vähän, ettei se varsinaisesti vaikuta mihinkään? Ihan typerä kysymys, mutta tuo nyt pyörii mielessäni. Entinen kilpaurheilija sekä sittemmin muuten vain liikunta-addikti (osin tietysti sh:n sanelemana) - pystyykö tällä taustalla koskaan liikkumaan pari-kolme kertaa viikossa "omaksi iloksi"? En tiedä, se taitaa jäädä nähtäväksi.

kuva

Oivalluksia.

Kävin tooosi pitkästä aikaa bodycombat-tunnilla. Oli niiiiin kivaa ja rankkaa, että huh! Sen jälkeen ensimmäinsen ajatukseni oli, että nyt on saatava jotain palauttavaa suuhunpantavaa. Salilla ei ollut mitään hyviä just silloin valikoimassa, joten kävin ostamassa proteiinishaken kotimatkan varrelta. Siinä sitten mietin, että mitäs tuotteita mun edellisellä salilla olikaan (vaihdoin siis salia liikuntakiellon päättymisen yhteydessä). No jaa-a, siitäpäs ei mulla ole minkäänlaista hajua, koska en mä ikinä, siis IKINÄ ostanut sieltä mitään palautus-, proteiini- tai energiatuotteita. Muutaman kerran ostin omenan ja kerran ruisleivän, hiphei. Eikä mulla koskaan tullut mielen viereenkään ostaa jotain patukoita tai juomia. Ja siis ottaen huomioon, että välillä vedin 4h jumppia putkeen tai melkein kolmituntisen sisäpyöräilymaratonin. Vedellä mentiin, eikä muuta. Joskus oli pastilleja kotimatkalle, ooh. Tätä on siis ihan vilpittömästi vaikea uskoa nykyään. Joku prodepatukka tms. on aina pakko saada treenin jälkeen.

kuva
No ei kyllä päde meikäläiseen, näytän hikoillesani aivan monsterilta :D

Seuraava ajatus oli, että heti ruokaa kotona, kiitos! Kyllä mä aiemminkin söin yleensä jotain jumpan jälkeen kotona, mutta jokainen voi kuvitella, kuinka ravitsevia nollakalorituotteita ne olivat. Päädyin tekemään kanaa ja kasviksia. Mutta oh noes! Pakkasessa oli vain wok-vihanneksia, joissa on 50kcal/100g. siis Omg 50 kaloria sadassa grammassa, en varmana syö kun yleensä on 25-30 kcal. Mitäs nyt, muutakaan ei ole, yhyy! Sitten pysäytin itseni: Niina nyt oikeasti! Ne on vihanneksia ja kasviksia. 20 kcal enemmän per sata grammaa ei ole yhtään mitään niissä. Siinä vielä hätäpäissäni laskin, paljonko yhteen ruoka-annokseen tulee enemmän kaloreita, jos teen näistä "tuhdimmista" verrattuna kevyempiin. Lopputulos oli päätähuimaavat 30 kcal enemmän. Siis 30 hemmetin kaloria, nyt järki käteen, vihannekset pannulle ja ei mitään mutinoita. Ja näin tein, paistoin ja söin. Ja teinpä vielä nuudeleitakin kaveriksi, koska nälkä. Oli hyvää. Olin ylpeä itsestäni! Joo joo ihan superpieni askel ihmiskunnalle taas kerran, mutta aika iso askel minulle! Ei tarvitse tulla kiitos tästä sitten kenenkään avautumaan, että kuinka en varmasti halua parantua, koska katson vihanneksistakin kalorit vielä ja plaaplaa. Joissain pikkujutuissa mulla on vielä omat haasteeni, joissain tosi isoissa asioissa olen jo erittäin pitkällä, ellen jopa maalissa. Joten saanen iloita tästä henkilökohtaisesta, pienestä voitostani ihan rauhassa :) Oli hanaa syödä kunnon ateria rankan treenin jälkeen!

Nyt taidan ottaa vielä foam rollerin esiin ja rullailla lihaksia, koska kehonhuoltoa ei sovi unohtaa. Siis minä haluan huoltaa kehoani! Ihan todella :) Aikaisemmin kaikki venyttely-, pilates- ja muut "höpöhöpö"-tunnit saivat jäädä "huonokuntoisille himmailijoille". Nyt ymmärrän, että nekin ovat tärkeitä. Ihmeiden aika ei ole ohi, vanhakin koira näköjään oppii uusia ajatusmalleja :)

kuva

Puhukaa ihmiset!

Oikeesti tää on ihan naurettavaa, kuinka paljon on hommaa tässä viime aikoina ollut! Ja se ei tule loppumaan vasta kun joulukuun alussa. Oi joululoma, tule jo :D Mielekästä tekemistä onneksi on suurin osa kiireen luojista. Muuten olisin varmasti aivan rättikatkipoikki. Nyt tulin kuitenkin kertomaan hieman ajatuksiani tässä hetkessä.

Kävin viikonloppuna salilla hetken mielijohteesta. Siinä kun varsinainen lihaskunto-osuus oli lopuillaan, mua ei yhtään olisi huvittanut mennä juoksumatolle tekemään tavanomaista loppuverkkaani. Niinpä päätin kokeilla jotain muuta. Tein loppuverryttelyksi rullahieronnan. Tai no, hieronta on aika väärä sana kuvaamaan sitä tuskantaivalta, mutta siis avasin lihaskalvoja foam rollerin avulla. Ai hitto, kyllä tuli taas irvisteltyä ja hikoiltua (tuskanhikeä) siinäkin :D Jälkeenpäin oli tosi hyvä olo ensinnäkin siitä, etteivät lihakset tuntuneet lainkaan tukkoisilta rullailun ansiosta. Toiseksi, kuuntelin fiilistäni ja tein sen mukaan. Olin ylpeä itsestäni :) 

Sitten otsikon aiheeseen. Olen edelleen epävarma kehostani, mutta jotenkin tässä vaan on oppinut menemään päivän kerrallaan. Kutistumisajatukset pyörivät päässäni jokaikinen päivä, mutta olen oppinut jollain tavalla sietämään niitä. Ne pauhaavat päässäni, mutta joskus onnistun jopa ingnooraamaan ne. Tähän vaikutta hyvin paljon ulkopuolisilta saatava hyvä palaute. Olen saanut viime aikoina kuulla olevani mm. rohkea, ihana, kaunis, kuuma ja upea. Ilman tällaisia positiivisia sanoja en varmasti olisi näin pitkällä. Olen todella onnellinen siitä, että mieheni kehuu minua lähes päivittäin. Sen lisäksi myös muutkin läheiseni uskaltautuvat välillä avaamaan sanaisen arkkunsa tämän asian suhteen. En saisi kuulla ystäviltäni tai perheenjäseniltä tällaista kannustavaa palautetta, jos en olisi jo heti paranemisprosessin alussa puhunut asiasta melko avoimesti. Suosittelen samaa kaikille. Jotenkin se mörkö vain pienenee hieman ihan jo sillä, että sen nostaa pöydälle päivänvaloon. Myös tavoite paranemisesta kirkastuu automaattisesti, kun on muitakin, joille on tavallaan siitä vastuussa, että tavoitetta kohti mennään. Avautukaa ihmiset läheisillenne, ihan oikeasti! Itse en halunnut aiheesta puhua silloin, kun en oikeasti halunnut parantua. Jos siellä ruudun takana on sellaisia, jotka eivät halua läheisilleen puhua mitään, pyytäisinkin pohtimaan, mistä se johtuu. Etkö halua puhua, jotta saisit edelleen kaikessa hiljaisuudessa sairastaa rauhassa? Ei se tietenkään ole aina näin mustavalkoista, mutta kannustan silti pohtimaan asiaa.

Läheisen kanssa jutustelun ohessa nautittu herkku on paras herkku <3 Froyo omenakastikkeella.

Sinnetännetonne.

Voi morjens mikä viikko ollut tähän asti. Maanantai oli reissupäivä, joten työpvä venyi taas hieman. Päivä sisälsi kaksi melko intensiivistä palaveria, joten senkin puolesta oli uuvuttava päivä. Sitten tiistaina jouduinkin työterveyslääkärin kautta suoraan sairaalan päivystykseen, jossa sai istua takapuolensa puuduksiin. Ei mitään vakavaa periaatteessa ollut, mutta kuvantamisen vuoksi piti mennä heti. Kaikki kunnossa nyt ja lääkkeet kourassa. Päivystyksessä on tosi rankkaa, vaikka siellä lähinnä vaan istuu. Jotenkin vaan just se venailu ja epätietoisuus sekä sairauden ilmapiiri on kuluttavaa. Jos keskiviikkona ei olisi ollut tiedossa mielenkiintoinen päivä sekä erittäin pakollisia työjuttuja, olisin pitänyt sen toipumispäivänä. Well, no can do. Sitäpaitsi tunsin olevani aivan hyvissä voimissani oikeastikin :) Keskiviikko venyikin sitten about 14 tunnin päiväksi. Tänään oli koulutuspäivä, jota ennen ja jonka jälkeen piti vielä tehdä omia duunijuttuja. Huh, ihan hengästyttää. Ja kävin mä salillakin tänään (joka oli muuten taas aivan törkeän kivaa :)).

Pelottavinta on, ettei mua varsinaiseti väsytä. Vielä. Eilenkin kävin aivan ylikierroksilla, joten nukkumaan meno oli vaikeaa. Puuh. Vielä huomenna samanlainen päivä kuin tänään, ja varmaan pitää vielä vähän enemmän värkätä duunijuttuja koulutuksen ulkopuolella. Onneksi tällaisia viikkoja ei ole usein. En varmaan pitkään jaksaisi. Ja siis mulla on ihan jäätävä nälkä about koko ajan. Olen kyllä myös syönyt sen mukaisesti! Tiistaisen sairaalaepisodin vuoksi silloin jäi välipala väliin, ja sen jälkeen on vaivannut tämä pohjaton nälkä. Voiko jonkun yhden pikkujutun poisjääminen muka oikeasti vaikuttaa näin paljon? Ehkä tässä on nyt vaan ollut yksinkertaisesti ollut tosi kuluttavia päiviä. Eilenkin oli ihan tärinänälkä, vaikka ruokailusta oli vasta alle tunti :D No, lisää ruokaa koneeseen nyt vaan!

No kyl mä ehdin muutakin kuin kiirettä ;)

Hyviä juttuja.

Tähän alkuun haluan vielä erikseen kiittää teitä kaikkia, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni niin tsemppaavia ja erityisesti järkeviä sanoja! Kiitos! Oikeasti ahdistukseni varmasti puolittui. Kiitos tuhannesti ja enemmänkin :)

Sitten haluan jakaa hyviä juttuja kuluneelta viikolta:

- Pyysin puolisoa tekemään ruokaa, jotain ihan perussettiä. As usual, "perus" ei kuulu mieheni sanavarastoon ;) Kotiin saapuessani lautaselle tulikin itsetehtyjä hernetäytteisiä ravioleja ja lohta :D Voi kääk kuinka ihana mies mulla on!

- Tein itse nokkoslettuja! En edes muista, milloin viimeksi olisin tehnyt minkäänlaisia lettuja, mutta hyvin ne onnistuivat! Koostumus oli hyvä, samoin ulkonäkö. Harmi vaan, että ne maistuivat AIVAN kamalilta :'DDD Oikeasti oli pakko sylkeä pois ja heittää roskiin, haha! 

Making of.

Valmiita vihdoin!

Moni kakku päältä kaunis... :D

- Ostin kivoja uusia kynsijuttuja halvalla :)

- Kävin salilla, ja se oli niiiiin kivaa! Oli aivan mahtavaa huomata, että kyllä siellä salin puolellakin tulee hiki :D Mä nimittäin en ole uskonut, että salilla voi saada kunnollista hikeä pintaan. Olen ajatellut, että siihen vaaditaan kovatehoinen aerobinen treeni. Totta kai juoksumatolla tehdyllä alkulämpällä oli iso vaikutus, mutta kun saa hien pintaan, pysyy se todellakin yllä. Sain myös fyssarilta vihreää valoa salilla käymiseen (kerran viikossa), koska hänenkin mielestä on hyvä etsiä uusia ulottuvuuksia liikuntaan.

- Olin päättänyt ostaa pinaattilettuja. Kaupassa tuli kuitenkin kunnon taistelu sairauden kanssa. "Veriletuissa on kolme kaloria vähemmän, otan niitä. Hei katos, porkkanaletuissa on kokonaiset seitsemän kaloria vähemmän!" Voitin sh-ajatukset! Nakkasin pinaattiletut koriin ja lähdin kiireen vilkkaa eteenpäin ennen kuin muuttaisin mieleni. 

kuva

Tästä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon :)

Kaksi haastetta ja salikurssi.

Osallistuin salikurssille, ja voi kuinka paljon ajatuksia se herättikään! Oli tosi kiva tehdä laitteilla ja saaada poltetta lihaksiin. Nyt ei ole enää kynnystä mennä salin puolelle, kun suurin osa laitteista tuli tutuiksi. Tuli sellainen olo, että vitsi mä haluan jo mennä uudelleen! Etenkin yläkroppa on aika heikossa kunnossa, joten sitä olisi kiva vahvistaa. Mutta sitten iskee pelko: yhyy lihakset kasvavat ja painolukema kasvaa :( Sitä pelkään tosi paljon! Puolisoni yritti muistuttaa, että lukema ei kerro mitään. No, eihän se periaatteessa kerrokaan just kehonkoostumuksesta, mutta kun ahdistaa se silti! Ja mua alkoi heti ahdistaa punnituksen ajatus. En haluaisi enää, että painoa seurattaisiin mitenkään. Jos se romahtaa, se on asia erikseen, mutta kuten olen ennenkin sanonut, en usko sen olevan enää edes mahdollista. Ihan tyhmiä ja sairaita ajatuksia, tiedän. 

Sain "luvan" osallistua salikurssille, jos suoritan tällä viikolla kaksi haastetta. Suklaapatukka ja pizza on nyt suoritettu! Huh huh. Ahdistusta on, mutta vähemmän kuin olisin luullut. Eniten päässä pyörii painolukema, lihomisen pelko. Olen 100% varma, että seuraavan kerran vaakalukema näyttää vähintään pari kiloa lisää. En haluaisi antaa sen vaikuttaa fiilikseen, mutta kyllähän se vaikuttaa. Ja painolukema ylipäänsä tulee varmasti vaikuttamaan vielä pitkään.

Puolisoni valitsema patukka, nam :) 

Kasvispizza. Jaksoin vähän reilu puolet, hyvä minä :)

Nyt on jotenkin tosi flunssainen olo. Tavallaan olen taas jo ehtinyt kaivata sitä, että olisi vain kipeänä kotona, eikä voisi muuta kuin katsoa leffoja ja torkkua. Kamala sanoa, mutta tavallaan jopa odotan, että oikein kunnon kuumeflunssa iskisi pitkästä aikaa. Toisaalta, en todellakaan halua tulla kipeäksi, koska haluan käydä töissä ja haluan päästä salille. Olisi niin tyhmää, jos nyt joutuisi jättämään sen yhdenkin viikkokerran liikuntaa väliin sairastumisen vuoksi. Tää on taas niin sairauden tuoma ajatus, mutta jotenkin koen, että olen liian terve (=läski), jos en sairastu kunnon flunssaan syksyn tai talven aikana. Hohhoijaa mikä ajatus taas, mutta en usko olevani yksin tämänkään kanssa.

Tulipas taas hajanaista juttua, mutta syytän tätä oloa ja väsymystä :D

Liikuntajuttuja!

Jee eka haasteista on suoritettu :) Muromysliannos (1dl) tuli syötyä jo kaksi kertaa! Ensimmäistä edelsi snadi romahdus, mutta siitäkin selvisin ja söin annoksen. Ja aion syödä taas tänään :)

Liikunta-asiaa seuraavaksi. Mä vähän emmin tämän kertomista, mutta haluan kertoa sen silti. Nythän ollaan sovittu fyssarin kanssa, että saan kerran viikossa joko työmatkapyöräillä tai käydä sisäpyöräilytunnilla. Aikaisemmin pyöräilin töihin niin kauan, kunnes mittari näytti aamulla alle +5 astetta (hrrrr). Nyt en ole pyöräillyt, vaikka lämpötila ei yleensä noin vähää ole vielä ollutkaan. Ei tuo alle 10 astetta ole silti oikein houkutellut. Duunipäivät ovat usein olleet sellaisia, että olen joutunut raahaamaan läppäriä tai muita tavaroita edestakaisin, Myös aikataulut ovat olleet kiireiset ja reissupäiviä on taas ollut ihan kiitettävästi. Niinpä olen käynyt sen kerran viikossa sisäpyöräilyssä tai aikataulujen mennessä tyhmästi jossain muussa jumpassa. Olen suosinut kehonhallintaan painottuvia tunteja, jos pyöräily ei ole onnistunut. Ei siis voi sanoa, että en "muka" olisi ehtinyt pyöräilyyn ja mennyt vasiten jollekin tosi rankalle cardiotunnille. Niin mutta siis joo, asiaan. Aion osallistua kuntosaliharjoittelun peruskurssille, jota salillani järjestetään säännöllisesti. Se on siis ihan vaan parin tunnin paketti, ei siis mikään syvää luotaava juttu kuten kurssi-sana antaa ymmärtää :D Olen sitä jo jonkin aikaa miettinyt, ja mietin myös silloin kun vielä olin hullu jumppapirkko. Olen aina sanonut, ettei musta ole salilla yksin rehkijäksi. Se on enemmän ollut kuitenkin sitä, että kun siinä ei välttämättä kuluta kaloreita niin paljon kuin ohjatussa jumpassa. Lisäksi ohjatulla tunnilla tulee piiskattua itsestään huononakin päivänä enemmän ryhmäpaineen vuoksi. Nyt haluaisin kokeilla saliakin, koska tällä hetkellä haluaisin ennen kaikkea kiinteytyä. Haluan myös todistaa itselleni, että liikunnalla voi saada tuloksia myös muutenkin kuin kaksisataa lasissa pomppimalla.

Sovittiin puolisoni kanssa, että saan kahdella ehdolla osallistua kurssille: suoritan tällä vkolla kaksi kohtaa haastelistalta, ja lupaan, ettei mene överiksi. Mielestäni hyvät ehdot, joita aion myös noudattaa. Juttelen tästä varmastikin myös fyssarin kanssa, mutta aion nyt joka tapauksessa osallistua kurssille. Saliharjoittelussa on aina se vaara, että vetää kerralla liian pitkiä treenejä, koska ei ole mitään varsinaisesti määriteltyä aikaa. Jos kurssin myötä innostun käymään salilla, pitänee sopia etukäteen, kuinka pitkiä kerrat saavat olla. 

kuva

Lisäksi: olen päättänyt alkaa venytellä! Mua niin harmittaa, että en ole ylläpitänyt nuorempana saavutettua notkeutta. En ole mikään kumiukko ollut ikinä, mutta olin ihan ok-venyvä nuorena. Olisi ihanaa saada spagaatti taas ja pystyä jumpan venyttelyissä ihan tuosta noin vain kaikkiin venskoihin. Mikä parasta, miehenipä päätti lähteä projektiin mukaan :D Haha mä niin näen meidän yhteiset venyttelyhetket! No, olenpahan kerrankin venyvämpi kuin vieressä äheltäjä ;)

kuva

Liikuntapohdintaa

Mulla oli lounaan jälkeen nälkä melkein heti syömisen jälkeen :D Mulla oli nälkä myös heti aamupalan jälkeen. Wtf! Kuitenkaan en uskalla syödä enempää ruokaa, tulee sitten vain napsittua enemmän omenaa tai jotain. Onkohan mun aineenvaihdunta hyrähtämässä vihdoin kunnolla käyntiin? Tai sitten vain jäi energiansaanti vajaaksi eilisen jumpan jälkeen, who knows.

Eilen olin tosiaan jumpassa. Kyseessä oli lihaskuntotunti, joka edelleen osoittautui ehkä turhan rankaksi tässä vaiheessa. Mutta olin kuitenkin ihan kiltisti! Ette tiedäkään, kuinka vaikeaa oli hillitä itsensä, nun ohjaaja antoi sykettä nostavia vaihtoehtoja! Suurin osa alkoi niitä rankempia variaatioita tekemään, joten siksikin oli suunnattoman vaikea itse "himmailla". Tosin sen verran mitä muita vilkuilin, monella lähtikin sitten tekniikka aivan lapasesta sykettä nostavissa liikkeissä. Mä yritin keskittyä pitämään tekniikkani oikeana. Mullakin lähti syke huitelemaan välillä, mutta ei tuntunut pahalta. Tunnin jälkeen söin valkosuklaamyslipatukan, oi nam ne on niin hyviä! Onneksi uskaltauduin taas ostamaan niitä :) Eikä niissä nyt ole kuin se alle 30 kaloria enemmän verrattuna light-patukoihin. Yritän vakuuttaa itselleni noin, mutta kyllä se vieläkin kirpaisee se muutama kymmenkin kaloria enemmän.

kuva

Illalla mennessäni nukkumaan rintakehässä tuntui vähän oudolta ja pari kertaa muljahti. Tänään aamulla tuli yksi voimakas ja yllättävän kivulias rytmihäiriö. Näissä tuntemuksissa on pahinta se, etten tiedä, ovatko ne vakavia vai eivät. Monet naiset, etenkin hoikat, tuntevat voimakkaammin kaikkia muljahteluja ja muita, mutta ne ovat yleensä vaarattomia. Mistä voin tietää, ovatko nämä minunkin tuntemukseni ihan peruskauraa vai pitäisikö huolestua? Uskoisin, että kyse on ihan normaalin vaihteluvälin pompahteluista. Olen varmasti myös herkistyneempi tunnustelemaan tuntemuksia kuin joku, jolla ei ole koskaan ollut sydänvaivoja.

Jumpasta kotiin kävellessäni jalkani tärisivät. Se tunne oli tavallaan ihana, mutta se laittoi miettimään. "Nyt pitäisi syödä proteiinia, jotta lihakset palautuvat. Mutta jos syön proteiinia, ne myös kasvavat. En siis syö sitä, koska en halua lihaksia, koska ne lisäävät painoa." Tämä on yksi syy siihen, etten ole ikinä tykännyt käydä muilla kuin aerobisilla tunneilla. En halua lihaksia. Tiedän, ettei näkyviä lihaksia tule ihan tuosta noin vaan, mutta kun se tuo lisää painoa. Olen vielä niin painolukemassa kiinni (vaikken sitä ole enää pitkään aikaan nähnyt), että laihaläskiyskin tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin lihaksikas. Ihan tyhmää. Varsinkin, kun kuitenkin muilla ihmisillä lihakset näyttävät hyvältä. Liikunkohan sittenkään vielä oikeilla motiiveilla?

Hävetys maximus.

Mua hävettää mennä jumppaan. Mua hävettää olla niissä jumppatrikoissa ja topissa. Mun jalat näyttää hillittömiltä tukeilta ja yläkroppa kaapilta. Kädet on narujen sijasta paksuja laivan köysiä. Se on vain opittava hyväksymään, tiedetään, mutta kun buu :( Tänäänkin tuntuu, että vastaan on kävellyt vain laihoja ihmisiä. Taas kerran päässäni pyörii kysymys: miksi muut saavat olla laihoja, mutta minä en? En tietenkään voi tietää, millaista noiden laihojen ihmisten elämä on. Ehkä se yksikin kadehtimani neiti oksentaa joka päivä tai itkee yksinäisyyttään viillellen. Minä puolestani on matkalla kohti terveyttä, vapautta ja onnellisuutta! Ne on pidettävä mielessä koko ajan. Terveys. Vapaus. Onnellisuus.

Ja koska tää negistelyp*ska saa riittää, laitetaanpas ruokakuvia kehiin.

Aamupala tänään, kun puuro oli loppu.

Aamupala viime viikolla. Kiiviä puuron seassa, nam!

Joo jäi aika kittanaksi aamupuuron määrä viikonloppuna.

Päivällinen tänään. Jälkkärinä Paula-minivanukas.

Iltapala viikonloppuna. Laitoin siemeniä lusikallisen jogurttiin!

Ekan jumpan aiheuttamat fiilikset ja ajatusryöppy.

Nyt on sitten liikuntasuunnitelma startattu! Ajatuksia:
- hmm muut valuttivat hikeaä hot studiossa, mutta musta ei irronnut pisaraakaan. Aineenvaihdunta oikeastikin edelleen ihan seis?
- tunnin aikana ei tuntunut sydämessä pahalta, koska ei ollut varsinaisia sykkeenkohotuksia, mutta jälkeenpäin tuntui ns. pakotusta rinnassa.
- ihanaa oli päästä tekemään jotain!!!
- tärisin kuin haavan lehti staattisissa pidoissa :D
- ei tullut vertaileva olo ja mielestäni näytin suht hoikalta jumppavaatteissa (paitsi alakroppa, voi jessus).
- huomenna jo uudestaan! Eiku... no jos nyt vähän vaan ees ylihuomenna. Eiku...
- oli hirveä nälkä tunnin jälkeen, jotenkin aika ihanaa, haha.
- tunnin jälkeen söin hyvällä mielellä keiton kanssa ja KAKSI leipää!!!!!
- kyllä väsytti illalla!

Vitsit että tekis vaan mieli mennä taas. Toisaalta on ihanaa, ettei ole pakko, mutta toisaalta ärsyttää kun ei saa mennä heti uudelleen. Mulla on ihan tyhjä pää jotenkin, ehkä näin perjantain kunniaksi. Tässä ajatusvirtaa sen kummemmin erittelemättä: 

Reisiläskit ahdistaa. 

Väsyttää.

Maha on liian täynnä.

En halua syödä enää iltapalaa.

Olisin halunnut ostaa Citymarketista alennuksessa olevia irtokarkkeja, mutta en uskaltanut. Se v*tuttaa. 

Ostin tulppaaneja, koska tulee ihan liian harvoin ostettua kukkia kotiin, ja koska ne nyt sattuivat myöskin olemaa alennuksessa. 

Kurkkuun sattuu. 

Töissä on kivaa, vaikkakin tosi kiireistä. 

Rakastan mun kotikaupunkia ja meidän kotia. 

Olen onnellinen, mutta en uskalla myöntää sitä ääneen, jottei kukaan luule mun olevan terve.

Ulkona on ihan pirun kylmä, enkä tykkää siitä ollenkaan. 

Moni naureskelee, että pakkanen on pukeutumiskysymys. Kun kerron kylmäallergiani pahoista oireista, ei ketään enää naurata.

Vihaan kylmyyttä.

Mutta kukat on kauniita :)

Eilen :) Tänään >:|

Tein salisopimuksen, jee! Oli niin kiva tapaaminen keskuksen johtajan kanssa, että mä melkein liikutuin. Siis ihan oikeasti tuli sellainen olo, että hän todellakin välittää asiakkaiden hyvinvoinnista. Myyntimies on aina myyntimies, mutta mulle tuli tervetullut, huolehdittu ja lämmin olo. Kerroin, että kroppani ja sydämeni eivät pysyneet aikaisemmassa tahdissani perässä, joten olen ollut pitkään liikuntakiellossa. Kerroin myös, minkälaisen liikuntaluvan olen nyt saanut. Hän ymmärsi hyvin ja kiitti, että puhuin avoimesti. Hän ruksasi mulle tuntivalikoimasta ne tunnit, jotka sopisivat mulle nyt. Hän myös ruksi muutamia "seuraavan vaiheen" tunteja ja kirjoitti perään "Ei vielä" :) Lisäksi hän kirjoitti paperiini "Ota rauhassa" ja vannotti mua, että maltan kuunnella itseäni ja ottaa rauhallisesti. Haikaillessani esim. spinningiä, hän totesi "Sen aika tulee vielä." :) Oikeesti, ihana!

Nyt pitää vain pitää itsenssä niin sanotusti kurissa ja nuhteessa, eikä lähteä liian aikaisin liian rankoille tunneille. Huomasin myös jo heti katsovani, että sille tolle ja tälle tunnille voisin tällä sekä ensi viikolla mennä. Niin, tosiaan alkuunhan saan mennä kerran viikossa... Huoh. Kuin joutuisi ajamaan kahtakymppiä motarilla. Eipä auta kuin hillitä itsensä ja himmailla. Tekisi mieli huutaa kaikille siellä salilla, että miksi en mene rankoille tunneille. Äää siellä on myös ihanaihanaihana kamppailulajeihin perustuva tunti, jolle niin kovasti haluaisin. No, jäsenyyteni on niin pitkä, että enköhän ehdi sielläkin vielä käydä :)

Eilen oli niin superkiva päivä, mutta tänään olenkin ollut koko iltapäivän ihan ärrimurri. Kiukuttaa moni asia töissä ja itsessä. Eilen illalla mulla oli maha aivan sekaisin, joten tänään vatsa onkin ollut kuin ilmapallo. Se jos mikä laittaa käkkäränkkävaihteen päälle. Jospa huomenna olisi taas hyvä päivä! Terveisin, turvonnut orava

kuva

Salipohdintaa

Miksi en antanut kesällä painon käydä vielä alempana?Tuo ajatus on edelleen hyvin usein mielessäni. Toisaalta tiedän, että alimmassa painossani kesällä olin jo niin huonossa kunnossa, etten olisi kovin paljon alhaisemmasta painosta välttämättä selvinnyt. Sydämeni oli silloin vasta toipumassa, joten lisärasitus painon tippuessa enemmän olisi saattanut koitua kohtalokseni. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kaipaan sitä pientä kroppaa, mutta toisaalta muistan kyllä, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Olen koko ajan ollut työssäkäyvä ihminen, joten pahempi romahdus ei olisi tullut eikä tule kysymykseen. Nyt kun painoa on tullut jo reippaasti lisää, olisi painonpudotus niin alas melkoinen urakka. Sellaiseen en jaksa lähteä, enkä halua riskeerata säästöliekin pelossa. Elimistöni ei ehkä edes kestäisi uutta rajua laihdutusta. Sitäpaitsi mä haluan syödä. Haluan syödä ruuan lisäksi myös herkkuja. Eilisenkin aikana söin varmaan kourallisen tuliaiseksi saamiani salmiakkeja. Haluan oppia olemaan normaalisti ja päästä pois noista sairaista ajatuksista, eikä siihen auta muu kuin syöminen ja rajojen rikkominen. Kiloja on tullut runsaasti, mutta tulkoon lisää, jos se tarkoittaa vapautta. Oma kroppa on vain hyväksyttävä. Mun on hyväksyttävä se tosiasia, että mua ei ole luotu langanlaihaksi.

Hameen laskos saa takapuoleni näyttämään vielä isommalta kuin se on,  mutta ei anneta sen häiritä :P

Sitten asiasta maton alle. Pohdin ja etsin pitkään paikkoja, joissa voisin aloittaa liikkumisen. En olisi halunnut liittyä mihinkään saliketjuun, mutta olen sen verran kranttu ajan ja paikan suhteen, että vaihtoehdot ovat vähissä. En halua, että jumppaan lähteminen on mikään ylimääräinen stressi, joten haluaisin mennä about suoraan töistä ja että paikka olisi kävelymatkan päässä kotoa. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä kivenheiton päässä olevaan saliin. Entinen salini ei tosiaan tule enää kysymykseen, koska siihen liittyy niin paljon pakkoliikuntamuistoja. Lisäksi koen identiteettini olevan siellä tietynlainen, kuten olen tainnut mainitakin. Niin joo ja muutettiin kauemmas sieltä kesällä, joten kävelymatkakriteeri ei oikein enää täyty.

Olen tänään menossa tutustumaan uuteen paikkaan. Olen kuullut jonkin verran huonoa siitä paikasta, mutta ainakin vastaus heiltä tuli tosi nopeasti ja oli tosi ystävällinen. Kerroin viestissäni palaavani pitkän liikuntakiellon jälkeen liikunnan pariin, ja että aluksi kiinnostaa rauhallisemmat tunnit. Aion olla avoin asian suhteen, vaikken nyt välttämättä syytä liikuntakieltoon tarkemmin kerrokaan. Koen tarvetta selitellä sitä, etten voi osallistua (vielä) sykettä kovasti nostaville tunneille. Tein mielessäni pienen pros and cons-listan ko. salista:

- sali on vain naisille, joten onkohan siellä enemmän vertailua kuin normisti?
- melko kallis ja pitää sitoutua pitkäksi aikaa
- kiusaus osallistua rankoille tunneille
+ tosi lähellä kotia
+ monipuolinen tarjonta myös keho&mieli-tunneista
+ paljon tunteja eri aikoihin
+ jatkoa ajatellen monipuolisuus myös muissa tunneissa
+ uusi paikka, uusi alku :)

 Jännittää, aion mennä ekalle tunnille jo tällä viikolla jos päädyn sopparin tekemään!

kuva