Kaksijakoiset fiilikset.

Huh huh mikä väsymys. Aina jos on todella aikainen herätys, en joko saa unta tai sitten heräilen pitkin yötä peläten, että olen nukkunut pommiin. Eilen herätyskello soi ennen viittä. Olin nukkunut ehkä viisi tuntia, koska en millään saanut unta. Viime yönä sain hotellissa nukuttua paremmin, mutta vieläkin väsyttää paljon. Jouduin jopa turvautumaan yhteen energiajuomaan, yök. Eikä se edes juurikaan tuntunut auttavan. Aiheutti vain huonon olon pahalla maullaan.

Olen kokenut näiden kahden päivän aikana hyvin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita syömisen suhteen. Toisaalta oma keho on ahdistanut ja peilistä on katsonut takaisin sotanorsu. Toisaalta on tullut ihania normaaleja hetkiä, joita tavallaan kaipaan kovasti lisää. Esimerkiksi oli ihanaa soittaa kyseisessä kaupungissa asuvalle entiselle koulukaverille, että lähtisikö hän kahville. Syötiin molemmat salaatit ja se oli kivaa. Emmin pitkään, uskallanko syödä hänen kanssaan, koska hän ei tiedä tilanteestani eli hänelle identiteettini oli edelleen "ei syö muuta kuin omenia". En kuitenkaan usko, että hän mitenkään noteerasi koko asiaa tai tuijottanut syömistäni.

Terveitä asioita:
- Kaupassa korissani oli jo rasvaton jogurttipurkki, mutta rohkaistuin (n. kymmenen minuutin tuijottelun jälkeen :D).... *rumpujen pärinää* ottamaan Kalinka.kerrosjogurtin!!! Olen sellaisen syönyt viimeksi varmaan joskus ala-asteella. Oli muuten ihan hyvää :)
- Söin kaikki ateriat ja junassa vielä välipalan jälkeen "ylimääräisen" omenan.
- Join välipalaksi koko pullon juotavaa jogurttia!
- Lounailla oli leivät mukana, vaikka en meinannut niitä ottaa.
- Otin kaksi suklaakonvehtia kun oli tarjolla.

The Jogurtti.

Kanaa, riisiä, raejuustoa ja vuoksenpiirakka.

Eväsostokset: Iltapalaksi riisipiirakka, jogurtti ja omppu, välipalaksi juotava jogurtti ja omppu. Pastilleja päivällisen jälkiruuaksi :)

Sairauden sanelemaa:
- Kaupassa valinnat kestivät k a u a n. Kauppa oli kämänen pieni K-market, mutta silti sain kulutettua aikaa siellä reilusti yli vartin.
- Päivällisen jälkkäriksi ostin pastilleja, enkä tosiaan koko rasiaa syönyt. Ei taideta ihan laskea jälkkäriksi.
- Edelleen tunsin jonkinlaista tarvetta hieman peitellä sitä, että söin lounasta. Olisin varmasti kuollut, jos joku olisi kysynyt, mitä mulla on ruokana :D
- Kävelin rappuset seitsemänteen kerrokseen ja alas matkalaukun kanssa hissin sijasta.
- En olisi uskaltanut ottaa normijogurttia, jos kalorit siltä päivältä eivät olisi olleet alakanttiin.
- Aamupalalla olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutten uskaltanut, vaikka annos todnäk jäi hieman vajaaksi. Otin hienon kuvankin aamupalasta, mutta poistin sen vahingossa.

Ainiin! Jee polin fysioterapeutti soitti tänään! Fyssarin yksilökäynneille ei ole sitä bmi-rajaa vaan sellaiseen fysioryhmään, josta oli puhetta hoidon alussa. Aika yksilökäynnille on siis varattu ensi viikolle! :) Mua jännittää se tapaaminen paljon, koska toisaalta mua pelottaa, jos saan luvan alkaa urheilemaan. Kaipaan esim. lenkille kovasti, mutta kuitenkin ahdistaa se, että olenkin jo riittävän terve aloittamaan liikunnan. Heti tulee ajatus "höh, sitten on pakko lähteä liikkumaan kun siihen on lupa". Ja sitten se lähtee lapasesta. No, näistäpä ajatuksista varmasti nimenomaan fyssarin kanssa keskustellaan.

Edistystä.

Ahdistuksesta huolimatta olen alkanut huomaamaan pieniä merkkejä paranemisesta myös ajatusmaailmassani. Tänään kävellessäni tapaamaan ystävääni mietin, miten reagoisin, jos hän sanoisi ne ennen kammottaneet "näytätpä paremmalta"- tai "huomaa, että olet edistynyt"- kommentit. Vielä muutama kuukausi sitten pelkkä ajatuskin tuollaisen kuulemisesta laittoi kyyneleet kihoamaan silmiin. Nyt ajattelin vain, että se nyt vaan on selvä, että painonnousuni näkyy jo ulospäin. Jos saan palautetta joltain, että se näyttää hyvältä tai paremmalta, niin eipä siinä mukisemista taida olla. Kai se sitten näyttääkin. Muissa näen sen, mutta oman peilikuvan kohdalla kaikki tuntuu vielä liialta.

Söin hillittömän kokoisen pasta-annoksen ravintolassa lounaaksi! Toinen ravintolapasta-annokseni ja ihan ilman tukihenkilöä tai miestäni. :)Ystäväni ilahtui suuresti, koska koko 5 vuotisen ystävyytemme aikana en ole ikinä ottanut ravintolassa muuta kuin teetä tai salaattia. Oli hyvää, eikä ahdistus vallannut mua. Täysi olo tuli, ja välipala kutistui porkkanaan ja omenapalaan, mutta mielestäni tuo pasta oli niin iso saavutus, että annettakoon välipalan keventyminen anteeksi. On ollut lohduttavaa huomata, ettei vatsa turpoa tavallisen ruuan syömisestä mitenkään valtavaksi. Toki ruokailun jälkeen maha korostuu, muttei niin pahasti kuin olin ennen paranemisprosessiani pelännyt. Vatsa turpoaa oikeastaan vain silloin, jos joko närppii jotain pientä ilman säännöllistä ateriarytmiä tai jos joku ateria on jäänyt välistä. En nyt missään bikineissä lähtisi heti ruuan jälkeen kulkemaan (no en kyllä muutenkaan), mutta kauhuskenaarioitani pienemmällä pömpötyksellä selviän yleensä :)

Todistusaineisto:

Söin kaiken! kauan siinä meni, mutta lautanen tuli tyhjäksi,

Epäilyttää kovasti seuraavan kuvan julkaisu, mutta laitanpa nyt kuitenkin, koska mitäpä sitä totuutta peittelemään. Näin muheva musta on jo tullut, eikä sille voi mitään. Olen pyöristynyt joka paikasta. Erityisesti jaloista huomaa, että olen jo aivan varmasti normaalipainossa. Mua hävettää, mutta tämä on ihan hyvää siedätysterapiaa. Pakkohan sitä on tämän kropan kanssa lyllertää ulkona ihmisten ilmoilla joka tapauksessa, enkä voi ikuisesti verhoutua löysiin ja pitkiin paitoihin. Toivon kuitenkin, ettei kukaan tule kommentoimaan, että senkin läski, ei sulla enää ole anoreksiaa kun näytät tuolta. Mieleni on edelleen sairas, vaikka ulkoisesti näytänkin jo terveeltä.

Blob.

Eilen postauksen jälkeen menin suihkuun ja ahdistuin entisestään kropastani. Istuin lattialle itkemään pelkkä pyyhe päälläni. Olin todella ahdistunut muuttuvasta vartalostani. Tuntui kamalammalta kuin pitkään aikaan. Sitten puolisoni tuli kysymään, mikä on. Ensin en halunnut kertoa, koska en halunnut taas kerran kuormittaa häntä näillä asioilla.

"Emmä halua taas rasittaa sua näillä jutuilla."

"Näille on kuule ihan oma lokeronsa, älä siitä huolehdi."

"Ai vähän niinkuin kun on erikseen jälkiruokavatsa?" 

"Just niin." :D

Puolisoni sanoi niin viisaita sanoja, että hän sai kammettua mut ylös loputtomalta tuntuneesta suosta. En voi kuin ihmetellä, kuinka olenkaan saanut näin ihanan miehen rinnalleni. Sen sijaan, että hän olisi naureskellut läskiajatuksilleni, hän otti asian tosissaan. Hän sanoi, että kropan muutokset on vain hyväksyttävä. Tulen paljon kauniimmaksi, kun saan vieläkin lisää lihaa luideni ympärille. Hän valoi minuun uskoa itseeni. 

Tänään oli tukihenkilön kanssa päivällistreffit. Yksi syy näihin suuriin ahdistuksiin on varmasti se, että tässä on ollut nyt kahden viikon tauko hoitokäynneistä pyhien takia. En todellakaan pärjää harvemmalla kuin kerran viikossa tahdilla. Menimme noutopöytäravintolaan. Tuntui erittäin vaikealta ottaa ruokaa.Tukihenkilö totesi ruokaa annosteltaessa, että selkeästi on nyt vaikeampaa kuin ennen. Riisiä ei meinannut millään tulla lautaselle tarpeeksi. Sain kuitenkin taas tapaamisen jälkeen niin hyvän fiiliksen, että kävin ostamassa lounaalta pois jääneen riisin ja päivälliseltä jääneen leivän korvatakseni kaksi vuoksenpiirakkaa. Nam, lemppareita! Niin ja siis söin ne myös ;D

Kroppa ahdistaa vieläkin, mutta yritän muistuttaa itseäni koko ajan sekä mieheni että tukihenkilön sanoista. Vaikka mieheni sanoi, ettei tykkää, että mulla on pikkupojan kroppa (:D), niin muodostuva pehmeys ja muodokkuus ei tunnu itsestä vielä ollenkaan hyvältä. Uskon jo olevani normaalipainossa ja se ahdistaa Tunnen leviäväni kuin allaolevan kuvan klöntti. Toisaalta tavallaan ehkä toivonkin, että olisin jo normaalipainossa, jottei tästä tarvitsisi ulkomuotoa enää kasvattaa tästä. Melkoinen painopyrähdys on kyllä tullut, jos olen jo normaalipainossa. Tosin ei se kuitenkaan mikään mahdottomuus ole. Pidän sitä jopa melko todennäköisenä.

kuva

Hmm, oikeastaan nyt mulle tuli sellainen fiilis, että ihan hiton hienoahan se olisi, jos olisin saavuttanut normaalipainon. Painonnostoprojekti olisi ohi, eikä kenenkään tarvitsisi tulla huutelemaan, että ruokavalioon pitää tehdä lisäyksiä. Tietäisin, että tämänkokoisena on riittävän hyvä. Paitsi että. Sitähän ei tosiaan voi tietää, että onko minun hyvinvointipainoni siinä normaalipainon rajoilla vai paljonkin yli. Äh. No, nyt ei auta kuin porskuttaa eteenpäin ja ottaa vastaan se mitä tulee. Vaikka se tarkoittaa yhteen osuvia reisiä ja jenkkakahvoja. Mutta toisaalta vapautta, terveyttä ja onnellisuutta. Kuolenko mieluummin nuorena ja ahdistuneena, mutta laihana vai vanhana ja onnellisena, vaikka ehkä myös vähän muodokkaampana? Niinpä.

Turha vertailu.

Tunnen itseni todella isoksi koko ajan. Mua ahdistaa olla itseni kanssa. Mua ärsyttää se, kuinka mä koko ajan mollaan itseäni pääni sisällä. Yritän kuitenkin jatkuvasti myös muistuttaa siitä, että tuhoan itseni, jos jatkan syömisvammailua. Jos (tai siis KUN) nyt pysyn paranemisen tiellä, luustoni ei romahda osteopenian tai osteoporoosin puolelle eikä sydämeni vaurioidu pysyvästi. Silti usein ajattelen, että ehken kuitenkaan ole ollut riittävän huonossa kunnossa. Väkisinkin vertaan siihen, että jonkun bmi on ollut 13 tai alle, ja heitäkin on edelleen hengissä. Yhteen blogiin oli tähän liittyen kommentoitu todella valaisevasti. Kommentoija kirjoitti, että syömishäiriö voi tappaa bmi-lukemaan katsomatta. Hän kertoi, että hänen tuttunsa oli kuollut syömishäiriöön normaalipainoisena. Nimenomaan: ei vaadi mitään hurjia lukemia, kun keho saattaa jo pettää. Olemme kaikki erilaisia yksilöitä, joten myös alipaino ja -ravitsemus vaikuttavat jokaiseen eri tavalla. Olemme myös aivan erilaisia rakenteeltamme, kehonkoostumukseltamme ja ulkonäöltämme. Sen takia onkin typerää vertailla painoja, painoindeksejä tai mittanauhan lukemia. Yritän takoa tätä päähäni, mutta joudun varmasti takomaan vielä pitkään, jotta oikeasti sisäistäisin sen ja olisin vapaa vertailulta.

Eilen illalla otin muutamia suklaa- ja toffeekarkkeja. Mun ei edes erityisesti tehnyt niitä mieli, mutta halusin todistaa itselleni, että pystyn herkuttelemaan. Hetken se oli kivaa, mutta mieli on maassa edelleen niiden takia. En tiedä, masentaako mua enemmän se, että söin niitä vai se, että angstaan siitä. Taas jouduin kovasti perustelemaan itselleni, että olin ollut melkein kuusi tuntia jouluostoksilla ja kolme kertaa koiran kanssa ulkona sekä syönyt lounaaksi kevyehkön salaatin, joten tarvitsin ylimääräistä energiaa. Edelleen ajattelen liian usein, että ruoka - ja etenkin kaikki ylimääräinen - pitää ansaita erikseen. Salaatista muuten puheenollen, olin päättänyt ottavani wokin, mutta ne olivat poistuneet valikoimasta, höh! Siksi päädyin salaattiin.

Fazer Cafen salaatti.

Koin muuten eilen ruokakaupassa taas samanlaisen ressu-olon, jota edellisen postauksen my little pony-kuva kuvastaa. Yhdellä naisella oli iso pussi irtokarkkeja kädessään. Kuljin irttareiden ohi, ja mua alkoi niin harmittaa, koska en pystynyt ottamaan niitä. Tiedättekö sen olon, kun joku pyytää yrittämään, mutta tiedätte jo etukäteen, ettette pysty siihen. Opettaja pyytää tulemaan taululle ratkaisemaan yhtälöä, jonka ratkaisutapaa ei ole vielä opetettu. Tiedät epäonnistuvasi. Sellainen olo mulle tuli taas. Olisin niin halunnut ottaa irtokarkkeja, mutta tiesin, että kävelen siitä vain ohi haaveillen. Jonain päivänä mä vielä näytän Candykingille olevani vahva!

gif

Pikkujoulut takana!

Pikkujouluista palattu ja selvitty kunnialla! Ainakin omasta mielestäni kaikki meni tosi hyvin myös syömisten suhteen. Koin kyllä valtavaa läskihdistusta, kun juhlissa otettiin paljon valokuvia. Melkein jokaisessa kuvassa näytän mielestäni tosi isolta :/ Eniten mua ahdistaa käsivarret. Kai mä kaipaan ohuita käsivarsia enemmän kuin haluaisin myöntää. Ei mulla mitkään jäätävät tikkukädet ole ollut ikinä, mutta miten musta tuntuu, että pienikin painon nousu näkyy heti niissä. Ja pyllyssä. Ja reisissä. Ja mahassa. Äääh huoh joka paikassahan ne kilot näkyvät, hittolainen. Pakko vain yrittää kestää näitä tunteita ja hyväksyä se fakta, etten voi elää pienikokoisena tai laihana. En, vaikka kuinka haluaisin.

Valasolosta huolimatta sain tosiaan aika kivasti toteutettua ruokailut. Aamupalan söin normaalisti kotona. Lounaaksi rohkaistuin ostamaan kauan himoitsemani kanawrapit juna-aseman kaupasta. Oli toooooosi hyvää ja söin molemmat pötkylät junassa! Onneksi viereeni ei istunut ketään ja muutenkin menin jo edeltä yksin pikkujoulupaikkakunnalle. Muut toimipisteemme työntekijät tulivat pari tuntia mun jälkeen, koska menin hoitamaan omia asioitani jo aikaisemmin.

Välipalaksi söin vain omenan, joten onneksi lounas oli ollut tuhti! Harkitsin nimittäin vain toisen puolikkaan syömistä wrapeista. Thank god olin kaukaa viisas ja nykäisin molemmat huiviin. Pikkujoulujen aloituspaikassa oli pientä naposteltavaa, mutta en niistä olisi mitään kunnollista välipalaa saanut koottua. Otin dippivihanneksia ja 1,5 ruisnappia erilaisilla päällysteillä. Puolitoista siksi, että otin kaksi, mutta toinen oli pahaa eli söin siitä vain puolet :D 

Illallinen oli kolmen lajin eli siihen kuului alku-, pää- ja jälkiruoka. En päässyt istumaan niiden läheisimpien työkavereiden viereen, mutta sille ei voinut mitään. Yksi ihana tuli alkuruuan kohdalla kysymään, miten menee. Sanoin, ettei koin hyvin, koska siinä oli silliä (yök!). Työkaverini kuiskasi rohkaisevasti, että ota siitä edes jotain ja ota leipää. Söin annoksestani kasvishärpäkkeet ja otin pienen palan pöytään tuotua vaalea leipää. 

Pääruoka oli suurimmalle osalla lihaa, mutta mulle kalaa. Annoksessa oli kasviksia tomaattikastikkeessa ja iso mötkäle turskaa. Turskahan kuulostaa kamalalta, mutta oli se ihan hyvää. Kastike oli todella suolaista, josta annoin myös palautetta tarjoilijalle. Söin kaikki kasvikset ja ainakin puolet kalasta. Annos oli tyypillistä fiinimmän ravintolan kokoluokkaa, joten kovin iso se ei kyllä loppujen lopuksi ollut. Oloni oli hieman hutera, joten otin vielä toisen palan leipää ja maistoin myös pöydässä ollutta kirnuvoita sen kanssa!

Jälkiruuaksi oli jotain kuivakakkua, jotain vaahtoa (heh, huomaa etten jaksanut kuunnella kokin selostuksia) ja marinoituja hedelmiä pari palaa. Söin hedelmät, vaahtoa jonkin verran ja maistoin kuivakakkua. Kakkupalakin oli hyvää, eikä sitä edes ollut kovin paljon lautasella, mutta tässä kohtaa identiteettiongelmani puski voimakkaasti läpi. "Enhän minä syö jälkiruokia". Se harmitti, mutta sentään maistoin kaikkea.

Matkalla baariin söin mukanani olleen puolikkaan myslipatukan ja yöllä melkein kokonaisen vesirinkelin (haha) ehkäistäkseni heikotusta. Hotelliaamiainen meni myös ihan ok. En tiedä mikä siinä on, mutta taas mun kädet tärisi aamiaisen aikana. Mua harmitti, etten pystynyt keskittymään juurikaan makuihin, koska piti keskittyä niin paljon ihan vain siihen, että sai syötyä. Jännitystä, heikotusta vai molempia? No idea. Otin kotimatkalle aamiaiselta evääksi pienen omenan ja coctailpiirakan. Söin ne junassa, vaikkei mulla olisi mikään ruoka-aika ollut siinä vaiheessa. Mun teki niitä mieli, joten söin ne :D

Meno- ja paluumatkalla junassa tuli jotenkin ihanan normaali olo. Siinä sitä vain söin matkaeväitä ja nautin niistä. Illallisella oli myös kiva huomata, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, että söin. Ei kukaan tuntunut katsovan oudoksuvasti, vaikka otin toisen palan leipää. Ihanan normaalia! Alan ihan oikeasti pikkuhiljaa nauttia siitä. Tuollaisina hetkinä tuntuu aivan todella urpolta, että olen monta vuotta pelännyt nimenomaan sitä normaaliutta. Olen silti minä eli aivan erilainen kuin kukaan muu, vaikka käyttäytyisinkin ja söisinkin ihan tavallisesti.

Huomenna on tukihenkilön kanssa aamiaistrefftit (nyt näen sitten, mitä mun oikeasti olisi pitänyt syödä näillä monilla syksyn buffetaamiaisilla ;)) ja ylihuomenna on hoitokokous. Odotan molempia hyvillä mielin ja innolla :)


Edit: Ainiin! Lounaaksi söin spagetti bolognesea kotona. Nyt se sujui jo paljon paremmin eli harjoitus tekee mestarin! Nii ja arvatkaa mitä. Välipala-aikaan ollaan menossa kauppakeskukseen kahville mieheni kanssa. Ajattelin ottaa siellä välipalaksi jonkun kivan syötävän, ehkä leivän tai pullan tai keksin tai tai tai no, jotain :) Menkää hei kaikki muutkin sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja kokeilkaa ottaa rohkeasti haasteita vastaan. Ei ole mitään menetettävää - päinvastoin!

Vääristynyttä ajattelua jälleen kerran

Saimme eilen pussillisen äitini tekemiä sämpylöitä. Otin puolikkaan aamupalaksi vakkarina toimineen ruislimppupalan sijasta! Ihan hyväähän se oli, pakko myöntää. En myöskään pilkkonut sitä! Kuitenkin mua jäi harmittamaan, että vaikka sain yhden erävoiton sairautta vastaan, ei se sittenkään tainnut olla kovinkaan tyylipuhdas suoritus. Tajusin sen vasta kun aloin syömään leipää. Vai voiko tätä sanoa rehellisesti puolikkaaksi sämpyläksi?

Painolukema kummittelee mielessäni. Kyllä, kävin tänäänkin vaa'alla. Toivon pystyväni lopettamaan sillä ravaamisen huomisen polikäynnin jälkeen, kun saan juteltua asiasta. Se oli eilisestä laskenut parisataa grammaa, mutta sekään ei lohduta. Ajatukseni karkasivat painolukeman nähtyäni parin kesän takaiseen vastaavaan tilanteeseen.

Muistan tismalleen sen päivän, kun edellisen kerran huomasin olevani tässä painossa (siis ennen tätä kesää). Sinä aamuna kun paino humpsahti tämän luvun puolelle, olin aivan mykistynyt siitä, kuinka vähän painan. Tuohon aikaan sain myös paljon kommentteja laihuudestani. Yksi muisto on jäänyt erityisen vahvasti tähän liittyen. Olimme kaverini siskon ylppäreissä. Seuraavana päivänä menin vielä käymään heillä. Kaverini isä on aina ollut mulle melko läheinen, joten hän on monesti kommentoinut laihtumisiani. 

Kaverin isä: "Mua oikein harmitti, kun en eilen ehtinyt sanoa, että sä olet laihtunut ihan liikaa! Jalat on kuin tikut!"
Kaverin äiti:"No, siitä ei varmaan tarvitse keskustella nyt." (Olin aina ajatellut, ettei perheen äiti ole huomannut mitään, mutta kyllä hänkin selvästi oli.)

Kaverin isän kommentti ei tullut sellaiseen Syöpäs nyt tytön tyllerö enemmän niin kasvat isoksi-pappamaiseen tyyliin, vaan melkein vihaisesti. En osannut ottaa kommenttia vastaan oikein mitenkään tai vastata siihen mitään. Punastuin vain ja naurahdin hermostuneesti. Tämä hetki on jäänyt tosi hyvin mun mieleen. Kesän jälkeisenä syksynä lihoin painoni nousi muutaman kilon. Muistan, kuinka kummitätini kanssa käydyn keskustelun lomassa sanoin, että tiedän olleeni kesällä aika huonossa kunnossa. Olin oikeasti sitä mieltä. 

Kuinka siis on mahdollista, että nyt kun olen edes päässyt nousemaan noihin lukemiin asti, pidän itseäni normaalina tai välillä jopa melko isona? Voihan vääristymä! Vaikka siis faktahan myös on, että kroppa ei näytä koskaan täysin samalta samassa painolukemassa kun välissä on enemmän kuin vuosi. Silti en usko, että kroppani oikeasti voisi olla niiiiin erilainen nyt kuin silloin, että voisin todella näyttää normaalilta (saati isolta).

Sit kun...

Eilen tuli puhetta polilla sit kun-ajattelusta. Olen siinä tavattoman hyvä. Tiedän sen olevan osa sairaudenkuvaa, mutta ne ajatukset valtaavat kuin varkain. Nyt minulla tämä "sit" on ensi viikon torstai. Silloin mulla on sisätautilääkärin käynti. Ajattelin, että siihen asti voisin syödä vielä pienesti ja ehkä jopa pudottaa painoa, jotta vielä hänelle näyttäisin alipainoisuuteni. Joo, näin teen.

Siis m i t ä?!! Nyt haloo ja takaisin ruotuun! Mutta vasta torstaina. Ei kun NYT! Joo joo, heti viikon päästä.

Tämä on niin tuttua, liian tuttua:
Sit kun löydän poikaystävän. Mitäs tässä, kahdeksatta vuotta yhdessä.
Sit kun muutan pois kotoota. Montas vuotta siitäkin jo on?
Sit kun aloitan opiskelut. Joo, valmistuinki jo hyvän aikaa sitten.
Sit kun on se ja se reissu ohi. Reissuja on reissattu ja niitä tulee kyllä tulevaisuudessakin.
Sit kun ovat ne ja ne juhlat olleet. Juhlia tulee ja menee, ei niiden mukaan voi syödä tai olla syömättä.
Sit kun paino laskee tiettyyn lukemaan. Laski, mutta niin laski painotavoitekin uudestaan ja uudestaan.
Sit kun saan henkeäuhkaavia oireita. Nekin tuli.
Sit kun se joku tietty kommentoi kokoani jotenkin. Yleensä kommentit ovat tulleet. Ja sitten myös menneet, nimittäin toisesta korvasta ulos.
Sit jos töissä joku sanoo jotain. Hieman noloa, kun toimitusjohtaja tiedustelee, syönkö riittävästi.
Sit kun tämä vaate on löysä. Kyllä se yksikin hame edelleenkin tippuu päältä.

Toisaalta peilikuva ahdistaa. Tästäkin jo näkee, kuinka paljon senttejä on tullut lisää niiden vähän alle parin kilon mukana. Mutta mitäs sitten, vai mitä? As if. Ahdistaa.

 

Herää, pahvi! Ja nyt nolottaa.

Sain kommentin, joka todella herätti minut todellisuuteen. Haluan parantua, joten myös kirjoitteluni on tarkoitus olla paranemismyönteistä. Toki en juurikaan päällystä sanojani sokerilla, vaan kirjoitan kuten asiat ovat. Tällä hetkellä paranemiseen tarvittavat teot tuntuvat vaikeilta tuoda arkeen, joten paljon negatiivissävytteisiäkin ja vaikeita lauseita olen kirjoittanut - ja tulen kirjoittamaan. Haluan kuitenkin myös kertoa niistä onnistumisista ja eteenpäin menemisestä. 

Sairaus kuitenkin kietoo kätensä ympärilleni tiukkaan halaukseen edelleen todella helposti. Edelliseen postaukseen laittamani valokuva oli täysin turha ja enemmän sairasta kuin tervettä ajattelua tukeva. Muutaman muunkin kuvan itsestäni olen laittanut, joiden joku saattaa ajatella olevan kyseenalaisia. Tämä viimeisin oli kuitenkin jokseenkin paljastavampi ja raadollisempi. Tiedän, että on vielä paljonpaljonpaljon minua pienempiä ja laihempia, mutta kuva oli jotenkin ahdistava ja provosoiva. En tajunnut sitä itse ennen kuin asiasta kommentoitiin. 

Katsoessani kuvaa uudelleen koin samanlaisen tunteen kuin kertoessani omahoitajalleni vaihtaneeni ruisleivän lehtileipään: häpeä. Mua alkoi hävettää se, että tajusin laittaneeni kuvan todennäköisesti yrittääkseni todistaa olevani alipainoinen. Vähän samaan tapaan kuin koen jonkinlaista tarvetta näyttää hoitohenkilökunnalle mahdollisimman alhaisen painon. "Katsokaa nyt, olen oikeasti sairas ja tarvitsen apua!". Mua hävettää myös se, että tiedän, millaisia ajatuksia vastaavanlaisten kuvien katsominen on itsessäni aiheuttanut. Epätervettä vertailua ja mahdollisesti ahdistusta. Totta kai myös esimerkiksi ruokakuvat aiheuttavat vertailua, mutta ihan eri tavalla kuin vartalokuvat.

Näiden asioiden myöntäminen nolottaa, mutta terveempää on totuuden kertominen kuin peittely. Eihän mun tarvitse todistella kenellekään. itse tiedän olevani täysin umpisolmussa ajatusteni kanssa, olipa painoni mikä hyvänsä tai kroppani minkälainen vain. Sen tietää myös hoitohenkilökunta - siksihän olen hoidossa. Aiempia kuviani en lähde poistamaan, mutta jatkossa mietin tarkemmin, minkälaisia kuvia laitan.

Nyt jatkan vielä hetken rentoutumisviikonloppuani kirjaa lukemalla. :)

Ps. Otsikko on muuten lausahdus eräästä erittäin vanhasta tietokonepelistä :D

Pelkoja

Mitä pelkään tällä hetkellä eniten niistä muutoksista ruokavaliooni, joiden tiedän väistämättä olevan edessä?
- Rasvattomasta jogurtista siirtyminen tavalliseen.
- Hiilihydraattien lisääminen aterioille esim. pastan tai riisin muodossa.
- Rasvan käytön lisääminen.
- Turvaleivän vaihtaminen tavalliseen leipään.

Mitä sosiaalisia ruokailutilanteita pelkään eniten?
- Porukalla ravintolaan meneminen.
- Juhlat.
- Ruuan ottaminen silloin, kun muut eivät syö, mutta minun ruoka-aikani on käsillä tai heikotus iskee.

Mitä pelkään painon nousussa?
- Entä jos en opikaan hyväksymään kroppaani?
- Vaatteiden jääminen pieniksi.
- Ihmisten ajattelemattomat kommentit.
- Laihan ihmisen näkeminen ja vertailu, jonka jälkeen repsahtamisen vaara.


Mitä kuitenkin pelkään kaikistakaikistakaaaaikista eniten?

Sitä, että kuolen. Mun pohjakosketus loppukeväästä oli se, että mun sydän petti. Edelleen saan rytmihäiriötuntemuksia, jotka joka kerta hieman säikäyttävät. Toissailtana maatessani sängyssä tunsin sykkeeni hieman oudolla tavalla, enkä voinut olla ajattelematta kamalaa asiaa. Mitä, jos tuntisin sykkeeni heikkenevän ja lopulta pysähtyvän? Nuo kaikki alussa mainitut pelot ovat aivan kärpäsen kakkoja tähän pelkoon verrattuna. Lisäksi tämä pelko on ainoa todellinen ja oikeasti loppuelämääni vaikuttava asia. Loppuelämääni se vaikuttaa siten, että onko sitä vai ei.