Sairastelu jatkuu...

Mainitsin inhottavasta kipeästä olosta toissakertaisessa postauksessa. No, sehän nyt vaan sitten jatkui, ja siinä vaiheessa kun olin ollut aivan voimaton monta päivää ja röörejä repivä yskä teki paluun joulun jälkeen, päätin mennä lääkäriin. Oli helpotus, että löydöksiä oli. Keuhkoissa rahinaa ja molemmat poskiontelot täynnä tulehdusta. Kotiin nukkumaan, näin määrättiin. Ja silti on huono omatunto lepäämisestä! Onneksi oikeasti löytyi jotain, koska jos lääkäri olisi ollut silleen "joo nää on ihan puhtaat ja ei kuulu mitään, mutta lepäile nyt vähän", en olisi pystynyt tekemään sitä. Ja mikä parasta: antibioottikuurin jälkeen sain lähetteen labraan. Koitetaan selvittää, mikä näitä jatkuvia tulehduksia aiheuttaa.
Sit haluaisin kertoa, että joulunajan ja välipäivät söin hyvin, ja ennen kaikkea olen herkutellut. Olen yrittänyt pitää mielessä sen, että ei ole niin väliä mitä syö joulun ja uuden vuoden välissä, jos uuden vuoden ja joulun välissä syö hyvin ;) Paino on varmasti noussut, mutta edelleen samat vaatteet menevät päälle, joten antaapa olla sen vaa'an kaapissa pölyttymässä :P

Pakko muuten vielä sanoa jälleen kerran pari sanaa kuolemasta ja sen pelkäämisestä. Tässä kipeänä ollessa mulla on pari kertaa ollut tosi pahat hengenahdistukset ja jotain outoa pahoinvointia. Sydän myös pomppii välillä aivan miten sattuu, varsinkin jos vähänkään hengästyy. Jälleen yhtenä iltana menin kamalassa olossa nukkumaan, enkä voinut olla ajattelematta, että mitä jos mä nyt kuolisin tähän. Se olisi aivan kamalaa! Mä en halua kuolla, en todellakaan. Sen jälkeen joka kerta kun olen nähnyt kadulla tai netissä jonkun todella laihan ihmisen, olen mielessäni palannut tuon illan kuolemanpelkoa aiheuttaneeseen vointiin ja todennut, että HELL NO! Minä en halua sitä oloa "itseaiheutetusti" enää koskaan! Itseaiheutetulla tarkoitan siis sitä, että nyt alkaisin valua takaisin anoreksian pauloihin, jaa ""-merkit, koska tietysti se on sairaus, jota ei valita jne. You get my point.

Toivottavasti siellä ruudun takanakin valitaan elämä, eikä haluta kuolla :) Oikein hyvää ja antoisaa alkanutta vuotta! 

kuva

Mitäs kaikkea taas.

Nyt seuraa taas ajatusoksennus, be aware.

Painosta ensin. Hirveitä läskioloja on ollut taas viimeaikoina. Muutaman kerran olen vain katsonut itseäni peilistä ja epätoivoisella äänellä todennut, kuinka läski musta on tullut. Miksi olen päästänyt itseni näin isoksi. Tiedän nykyään kyllä jo varsin hyvin, että mä en ole oikeasti läski vielä kymmeniin kiloihin, mutta siis läski omassa mittakaavassani, jonka olen itselleni asettunut... No tiiätte mitä tarkoitan :D Pari päivää sitten tein saman dissaamisen peilin edessä, koska olin syönyt aivan liikaa herkkuja. Sitten aloin miettiä järjellä. Niin, olen 1,5 vuotta pysynyt about samassa painossa 1-3 kilon heitoilla. Tähän ajanjaksoon on mahtunut aika monta herkkua ja söin liikaa-oloja, mutta silti en ole edelleenkään paisunut kuin pullataikina. Miksi siis edelleen uskon, että lihon kohta holtittomasti, jos niin ei ole puoleentoista vuoteenkaan käynyt? Niin tai oikeastaan ikinä elämäni aikana. Järjestä huolimatta salaa toivon, että ensi kerralla kun uskaltaudun vaa'alle, paino on laskenut :/

Sitten liikunnasta. Mulla on semisti sellainen olo, että onko lähtemässä lapasesta, ja jos on, niin hyvällä vai huonolla tavalla. Jos ihan rehellisesti ajattelen, niin ehkä olen nyt niin sanotusti innostunut taas liikkumisesta oikein kunnolla. Se johtuu osaksi varmasti myös siitä, että mä jaksan niin paljon paremmin! Vitsi että on upeaa, että nykyään juoksumatolla otan alkulämmön sillä nopeudella, johon tauon jälkeen liikunnan aloitettuani tein vain spurtteja! Ihan pikkujuttu periaatteessa, mutta tuntuu hyvältä :) Mä olen tosi kaikki tai ei mitään- ja kaikki mulle heti-tyyppi. Siksi oli erittäin turhauttavaa saada liikuntakielto silloin aikanaan. Olin ihan sairaan hyvässä kunnossa treenimielessä. Sen jälkeen sydänvaurio, ravitsemuksen korjaaminen, liikuntakielto... Liikunnan aloittaminen oli ihan jo sen vuoksi ahdistavaa, etten enää ollut lähelläkään sitä kuntoa. Oli vain hyväksyttävä, että siinä tulee kestämään. Jossain vaiheessa jopa mietin, että voinko vain lopettaa liikunnan kokonaan, jos en voi olla heti kovassa kunnossa. Niinpä, kaikki tai ei mitään :D Nyt kun taas alkaa jaksaa oikeasti, niin endorfiini on alkanut koukuttaa oikein kunnolla. Haluaisin koko ajan olla salilla tai juoksemassa :D EIkä kaloreiden kuluttamisen vuoksi vaan koska siitä tulee niin hyvä olo ja se on kivaa! Juoksuflowstahan mä olen täälläkin kirjoittanut. Siihen suuntaan olen taas menossa ja oon tosi happy siitä :) 

Ruuasta vielä loppuun. Ajatukseni ovat ristiriitaisia vieläkin. Tykkään syömisestä. Oikeasti tykkään. Ruoka on hyvää ja syöminen kivaa :D Edelleen kamppailen kuitenkin sen kanssa, että uskaltaisin syödä aterioilla riittävästi. Se sitten usein kostautuu pienenä naposteluna aterioiden välissä (ja sen myöntäminen hävettää :S). Olen pohtinut, että senkö vuoksi loppujen lopuksi periaatteessa muuten aika pienillä syömisillä painoni on korjaantunut. Olen ihan myös jo hampaiden vuoksi pohtinut, että pitäisi yrittää vähentää napsimista. Se on myös tyhmä ja aivan turha opittu tapa. Varmaan juontaa juurensa siihen, etten moneen vuoteen syönyt kunnollisia aterioita vaan nappailin jotain pientä silloin tällöin. Nyt kuitenkin kun syön, niin pitäisi satsata mieluummin niihin aterioihin enemmän eikä sitten ottaa jotain riisikakkua välissä. Tämä on myös yksi seikka, joka mua pelottaa painon näkökulmasta. Mitä jos en osaa laskea niitä ylimääräisiä suupaloja oikein ja sitten vaan lihon ja lihon, ja ihmettelen, miksi lihon. Äää ihan tyhmä ajatusmalli taas, lopetan tähän ennen kuin alan puhua vielä enemmän höpöjä.

En jaksa oikolukea, joten tekstissä saattaa olla kummallisuuksia. Moikka.

Hieman vakavampaa pohdintaa.

Viikonloppu meni mökillä rentoutuessa. Olin todella väsynyt. Oli ihanaa olla passattavana pari päivää ja vain pötköttää sohvalla/terassilla kirjaa lukien tai ristisanaa täyttäen, kävellä metsässä ilman kiirettä mihinkään. Oli myös aikaa antaa tilaa ajatuksille. 

Olin todella huonovointinen eilen illalla. Oksetti, väsytti, hengitys tuntui raskaalta ja oli ihan outo olo. Nukkumaan mennessäni mietin, että luojan kiitos olen fyysisesti jo niin hyvässä kunnossa, että huonovointisuuskohtauksen tai muiden erikoisten oireiden aikana ei tarvitse oikeasti pelätä kuolemaa kuten joskus aiemmin. Vaikka seuraavassa hetkessä tuskailen tukkimaisia käsivarsiani ja isoa peppuani, otan silti mieluummin ne kuin kuolemanpelon. 

Kotimatkalla  autossa iski taas aivan järkyttävä pahoinvointi. Oksetti ja pyörrytti. Tuntui, kuin en olisi tässä maailmassa. Pysähdyimme huoltoasemalle, jotta sain haukattua vähän happea. Pohdin, auttaisikohan syöminen. Mieheni kävi ostamassa mehujään (raikas ja viileä, muttei liian sokerinen) sekä pähkinä-marjasekoituksen (suola +nopeaa energiaa). Normaalisti olisin kauhistunut pähkinöistä, mutta nyt olin valmis kokeilemaan mitä vain saadakseni oloni paremmaksi. Mehujää-pähkinät-combo auttoi aika hyvin! Edelleen vointi on outo, sellainen jännän hutera, mutta eiköhän se tästä.

Ruokailut sujuivat paremmin kuin koskaan aiemmin mökillä - eteenpäin on siis menty hurjasti! Tiedän itsekin, että annokseni olivat aika pieniä, mutta söin kaikkea tarjolla olevaa. Tulin kuitenkin myös surulliseksi kun huomasin, että sh vaikuttaa edelleen minuun joissain asioissa todella vahvasti. Oloni oli läski, joten sen vuoksi jätin ihanan rantasaunan ja talviturkin heittämisen väliin. Kävin vain saunassa pikaisesti pesulla, ja mua alkoi itkettää jo siinä samalla hetkellä kun katsoin maisemaa. Olisin halunnut nauttia siitä pidempään, mutta en pystynyt, koska en halunnut olla alasti. Ei siis sillä, etteikö maisemasta voinut nauttia muualta kuin saunasta käsin :D mutta you get my point. Yritin kuitenkin antaa kiitosta itselleni muista hyvin sujuneista asioista, mutta silti asia suretti. Jotenkin tuli kauhea tunneryöppy siitä. En halua syömisvamman pilaavan enää koskaan yhtään hetkeä! Tunteita ja ajatuksia saa tulla, mutta en halua sen vaikuttavan toimintaani tällä tavalla. 

Ensi kerralla aion saunoa ja käydä pulahtamassa! Tekojen kautta haluan sanoa anoreksialle, että heippa vaan, sua ei täällä kaivata!

Voihan jännitys! Ja nälkä.

Ensin vähän ruokailuista ja nälästä. Olen tuntenut oloni jotenkin tosi paljon vapaammaksi, kun ei ole tarvinnut laittaa itse jokaista ateriaa. On oikeesti ollut tosi hyvä kokeilu :) Olen yrittänyt nyt myös itse pitää annokset isompina silloin, kun on tullut kertoja, jolloin mieheni ei ole ollut vaikka paikalla laittamassa. Ja siis voi jestas oikeesti! Vanha sanonta "nälkä kasvaa syödessä" on jotenkin niin totta. Oon syönyt isompia annoksia, ni nälkäkin on paljon kovempi. Enkä nyt usko sen johtuvan vatsalaukun venymisestä ja lihomisesta, vaan ihan vain aineenvaihdunnan tyytyväisenä hyristelystä.

Puolison tekemää sushia :)

Ööö oiskohan lohipastaa tuolla kurkkujen alla :D

Sieniä, nam! Jättikatkarapuja, nam! Ja sit kans pastaa, raejuustoa ja ketsuppia.

Kunnon vauvanruokamössö D Tofua, kesäkurpitsaa, couscousia ja raejuustoa.

Ja sitten se jännitys! Huomenna aion tehdä jotain todella jännittävää, pelottavaa, ahdistavaa ja mitä vielä kaikkea. Mua jännittää aivan sairaan paljon, ja pelkään, että hannaan viime hetkellä. Meillä oli vuosipäivä puolisoni kanssa tällä viikolla, joten lahjapaketin lisäksi lupasin viedä hänet syömään. Olen myös hänelle vihjaillut, että hän saa toisen lahjansa ravintolareissun yhteydessä. Mun toinen, tai no kolmas kun ravintolakäynti lasketaan, lahja on seuraava: Aion. Tilata. Ravintolassa. Kasvishampurilaisen! APUA!!! Mä oon aivan hajalla kun mua jännittää niin paljon. Uskallanko? Pystynkö? KEHTAANKO? Mä tiedän, että mun puoliso alkaa suunnilleen itkeä ilosta, jos uskallan tehdä tän. En ole syönyt mitään hampurilaisia 11 vuoteen. Nyt tarttisin tosi isot tsemppaukset, että pystyn siihen, iiiik! 

Hoko.

Hokosta jäi paljon mietittävää. Koska junnaan paikoillani, mulle ehdotettiin taas päiväosastoa. Siitä saattaisin saada hyvän loppusysäyksen pois omista rituaaleistani. Jos ajattelen täysin järjellä, niin joo, se olisi ehkä viisasta mennä sinne pariksi viikoksi. Se olisi ollut fiksua tehdä varmasti jo edellisellä kerralla kun sitä ehdotettiin, tai sitä edellisellä. Kolmas kerta, kun lähetettä ollaan mulle tyrkytetty tämän hoidon aikana, yhteensä ehkä kuudes kerta, mutta kun ääh. En halua olla töistä pois, en todellakaan! Se on se suurin syy siihen, etten halua mennä. Toki myös pelot siitä, että lihonkin ihan hulluna siellä ja se että olen aivan valtava kaikkiin muihin verrattuna, ovat olemassa. Tuntuu jopa aivan typerältä mennä päiväosastolle, koska olen kuitenkin normaalipainossa (joojoo, tiedetään, painon korjaantuminen on vasta puolet toipumisesta). Nuo ovat sairauden tuomia ajatuksia, tiedän sen. Töissä olemisen haluaminen ei ole sairauden sanelemaa, mutta toki edellä mainitut vahvistavat sitä ajatusta, etten halua mennä. "Ei se olis kuin kahden viikon sairasloma." No, mä en voi olla töistä pois kahta viikkoa. Tai siis tietenkin voin, mutta en todellakaan halua! No way! Mietin kyllä jo seuraavia vaihtoehtoja: ilmoittaisin töihin olevani kaksi viikkoa lomalla, niin ei tarttis selitellä (mulla on lomapäiviä vielä kolme viikkoa jäljellä, hups). Toinen vaihtoehto olisi, että juttelisin mun pomon kanssa, että olisin kaksi viikkoa päivät päiväosastolla ja tekisin duunia iltaisin. I know, ei siinä olisi mitään järkeä. Henkisesti raskasta toipumistyöskentelyä klo 8-18 ja sitten illalla töitä... Olisin sairasloman tarpeessa varmaan jo heti sen jälkeen ihan vain väsymyksestä. Huoh. Mulla on muutama viikko aikaa miettiä tätä. 

Koska haluan välttää päiväosaston, sovittiin puolisoni kanssa, että hän on ainakin viikon ajan vastuussa mun ruokailuista. Tämä ajaa siis samaa asiaa kuin päiväosasto eli että en pystyisi kontrolloimaan sitä, mitä on tarjolla. Se on sujunut ihan hyvin muuten, mutta eihän se käytännössä ole mahdollista, että hän vastaisi ihan kaikista ruokailuistani. Tai siis periaatteessahan voisihan hän tehdä mulle myös vaikka aamupalaeväät töihin, mutta se tuntuisi vähän hassulta. Niinpä hän on tehnyt päivällistä, jota olen ottanut sitten myös seuraavan päivän lounaaksi sekä iltapaloja. Sovittiin, että hän myös annostelee mulle, mutta sitä ei ole joka kerta tapahtunut. Meidän sopimukset menee aina samalla kaavalla. Siinä tilanteessa kun ehdotan jotain ja sovitaan, että näin tehdään, olen tehnyt suuren henkisen painiskelun, jotta uskallan ylipäänsä ottaa asian esiin. Sitten kun homman pitäisi näkyä käytännössä, ei puolisoni välttämättä enää muistakaan meidän sopimusta. Enkä mä läheskään joka kerta saa hiljennettyä sairauden ääntä ja muistutettua häntä. Tässä kuitenkin esimerkkejä onnistumisista:

Tonnikalapastaa, raejuustoa, kurkkua ja pieni leipä.

Iltapala, sarjassamme VALTAVA.

Kanaa, sieniä, couscousia, raejuustoa ja kurkkua. Hillittömän paljon kanaa, huh!

Näistä omasta mielestäni tosi isoista annoksista huolimatta mulla ei ole sellainen olo, että paino olisi noussut. En ole hokon jälkeen käynyt vaa'alla, mutta aion tässä joku päivä käydä. Jos paino on noussut, en tiedä mitä teen. Se todistaisi sen, että mun paino tulee aina vain nousemaan. Jos se ei ole noussut, niin sitten uskallan varmasti jatkaa tätä kokeilua ja syödä isompia annoksia. Ja siis pakkohan mun on myöntää, että monesti on ollut jopa kivaa syödä tavallista enemmän :D Nyt pitää vain yrittää sinnittellä! 

Rytmihäiriöitä ja reissumietteitä.

Eilinen oli melkoinen päivä. Aamu alkoi heikotuksella, rytmihäiriöillä, hengenahdistuksella ja ihan yleisellä pahoinvoinnilla. Päivällä myös pyörryin keittiön lattialle. En ole edelleenkään varsinaisesti huolissani tästä, mutta onhan tää ärsyttävää. Tänäänkin on ollut muljahteluja ja tykytyksiä rintakehässä. Täytyy todellakin kysyä ensi viikolla hokossa lääkäriltä, että olisko anonyymin ehdottamaa kaliumin vajausta vai mitä ihmettä. Mulla on myös tullut outo värimuutos kynsiin, olenkohan maininnut siitä täällä? Sellaiset tummanpunaiset raidat tuossa valkoisen kärjen alapuolella kynnen poikki. Googletuksen tuloksena diagnosoin itselleni jo vaikka mitä, mutta taidan jättää tämänkin lääkärille :D

Mä olen lähdössä ulkomaille muutamaksi päiväksi. Mukaan lähtee puolisoni sekä hänen vanhempansa. Lähden ekaa kertaa reissuun sillä tavalla, että puolisoni vanhemmat ovat mukana. Olemme mökillä yms. viettäneet aikaa yhdessä, mutta on aivan eri asia olla jossain ulkomailla yhdessä. Mua jännittää jälleen kerran, kuinka kaikki menee. Erityisiä jännityksen aiheita ovat:

Hotelliaamiainen. Mannermainen aamiainen hotellissa on parasta, mutta mitä jos se onkin ns. ranskalainen aamiainen eli höttöleipää, croissantteja ja hilloa? Tummaa leipää on varmasti turha toivoa, mutta kun nyt olisi edes vaikka puuroa ja munakokkelia niin olisin ihan tyytyväinen. 

kuva

Ravintolan etsimiset. On eri asia palloilla kahdestaan puolisoni kanssa etsien ravintolaa, joka sopii myös minulle kuin että siinä on kaksi muutakin mukana. Ounastelen haastavia hetkiä tämän suhteen.

Ravintoloiden ruokalistojen kieli. En osaa paikallista kieltä sanaakaan, muu seurue osaa. Isoissa rafloissa varmasti on menut englanniksi, mutta pienemmissä ei välttämättä ole. Olen edelleen varsin tarkka aterioiden sisällöistä, enkä siis esim. ottaisi annosta, jossa lukisi vain "kanaa". Haluan tietää, mikä lisuke on, onko kasviksia, minkälainen kastike, onko annoksessa ehkä jotain härpäkkeitä joista en tykkää tai joita en pysty syömään. Joudun pyytämään muita kääntämään mulle koko hemmetin menun :( 

kuva

Ruokailurytmi. Joululomalla puolisoni vanhempien kanssa syötiin aikalailla mun aikataulun mukaan, joten myös iltapala syötiin yhdessä. Nyt en millään usko, että menisimme illalliselle ravintolaan jo viiden-kuuden aikaan. Tulemme varmasti menemään paikalliseen tapaan illalliselle vasta klo 20 aikoihin. Silloin käy varmasti kuten jenkeissä eli että otan jotain minimaalista mukailtapalaa ennen illallista. En pysty syömään iltapalaa enää ravintolan jälkeen, mutta toisaalta en osaa mitään kunnollista ottaa sitä ennenkään. Eli vajaaksi jää mahdollisesti.

Tämmöisillä ajatuksilla reissuun lähdössä. Uskon, että oikein mukavaa tulee olemaan, mutta fakta on, että kyllä se sh tulee reissuun mukaan anyways. Täytyy vain yrittää pitää se mahdollisimman hiljaisena. Palaillaan, koitan postailla taas ensi viikolla!

Onnistumisia ja tulevia haasteita.

Eilen onnistuin sekä lounaalla että päivällisellä. Mulla on 99,9% päivistä eväät mukana töissä. Yleensä teen kotona ruokaa muutamaksi päiväksi tai sitten joskus ostan kaupasta salaatin aamulla. Eilen en ottanut eväitä, koska päätin mennä toisesta kaupungista eiliseksi tulleen työkaverin kanssa lounaalle. Mentiin kiinalaiseen/japanilaiseen ravintolaan, josta ammensin ekaa kertaa ikinä sushibuffetin antimia. En ole sushibuffassa aiemmin ollut, mutta aika toimiva setti se oli. Palat olivat tavallista pienempiä, joten pystyi maistelemaan useampaa makua. Ahdisti kyllä, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin ekaksi harkinnassa ollut normaali noutopöytä. Tämä oli paljon helpompi kuitenkin. Oli myös kiva yllättää duunikaveri ehdottamalla lounasta :)

Näyttääpäs ankealta isolla lautasella :D

Päivällisen valmistuksesta vastasi pitkästä aikaa puolisoni. Hän ruuan valmistuksen lisäksi myös annosteli minullekin. Se oli oikeastaan taas tosi vapauttavaa, vaikkakin tietenkin haastavaa. Mielestäni couscousia oli aivan liikaa, mutta onnekseni sen alla olikin lisää sieniä, niin ensisilmäys hämäsi hieman :D Oli sitä silti enemmän kuin ehkä olisin itse ottanut, mutta söin kaiken! Oli hyvää ruokaa ja kivaa, kun sai tulla töistä valmiiseen pöytään - luksusta! :)

Couscousia, lohta pestohunnulla, tsatsikia ja herkkusieniä.

Tänään lähdemme mieheni vanhempien mökille. Se jännittää, koska en ole nähnyt heitä joulukuun jälkeen. Mua jännittää, mitä he ajattelevat mun kasvaneesta ulkomuodosta ja että kommentoivatko he siitä jotain. Jopa ehkä toivoisin, että saisin edes jotain feedbackia, koska muuten jään murehtimaan, näytänkö heidän mielestään jo liian isolta. Todennäköisimmin he ovat vain iloisia edistymisestäni, mutta no, ymmärrätte varmasti tämänkin pohdinnan.

Toinen asia joka tietty jännittää, on ruokailut. He tietävät ruokailurytmini ja hieman yllättäen ainakin viimeksi kun nähtiin, söivät samassa rytmissä itsekin. Silti jännittää, kun ei tiedä, mitä tuotteita siellä on. Käymme mieheni kanssa menomatkalla ostamassa jogurttia ja ehkä leipää. Vaikka kuinka yritän ajatella, että käytän niitä mitä on tarjolla, pelkään, etten pystykään ottamaan niitä. On niin ristiriitaista (jälleen kerran), että aina kylään mennessäni sanon, etten halua tehdä mitään numeroa syömisistäni ja ettei mua tarvitse erityisesti ottaa huomioon. Siitä huolimatta sitten aina ahdistun, jos mä en löydäkään mitään itselleni sopivaa. Itse emäntänä paljon mieluummin metsästän vaikka erikoiskaupasta jonkun allergikon ruokia kuin että vieraani joutuisi itse huolehtimaan omista pöperöistään. Silti, omalla kohdalla on vaikea ajatella samoin. En halua olla vaivaksi, mutta kai siitä enemmän on vaivaa, jos mä pillahdan itkuun kun ei olekaan sellaista juustoa, jota pystyn ottamaan... Äh pitäisi taas vain mennä avoimin mielin. Yritän ainakin parhaani!

Mökille lähdöstä ja ruokapäiväkirjaa.

Huomenna olis lähtö mökille. Mennään ihan perheen kesken, joten mitään rairai-mökkeilyä ei ole luvassa. Vaikka mukana olevat kaikki tietävät täsmälleen tilanteeni, mua jännittää silti. Rate on kommentoinut sitä, että ruokailuni on edelleen todella kontrolloitua. Nytkin ahdistaa, etten saa niitä kaikkia tuotteita, joita normaalisti käytän. Mieheni kävi kyllä ostamassa jotain turvatuotteita, mutta silti ahdistaa. Toisaalta tämä on hyvää harjoitusta jenkkilän reissuani ajatellen. Silti mua jotenkin ehkä jopa enemmän mietityttää tämä mökkireissu, koska siellä olen valvovien silmien alla. Älkääkä käsittäkö väärin, en tarkoita että haluaisin alkaa lipsumaan (siinä ei olisi mitään järkeä). En nyt oikein osaa selittää, miksi viikonloppu perheen kanssa tuntuu haastavammalta kuin reissu maailma toisella puolella. Äh.

No mutta nytpä voisin tämän sekavan selityksen perään postata ruokapäiväkirjan tynkää, kun sellaista lupailin jo jokin aikaa sitten.

Aamupala:
puuropussi

1 dl mustikoita

2 rkl raejuustoa

leipä (leikkele, levite, 1/2 sulatejuustoa, suolakurkkua)

Lounas (sori, kuva näköjään heilahtanut):

1 dl riisiä

 2dl kasviksia ja soijapaloja

2 rkl raejuustoa

ketsuppia

 

Välipala:

1 dl jogurttia

1 dl mustikoita

1 rkl ruihiutaleita

pala välipalakeksiä jogurtin päälle murustettuna

1/3 ruisleipää leikkeleellä ja palalla sulatejuustoa

Päivällinen:

1 dl ohrasuurimoita (!)

2 dl kasvis-broilerikastiketta

2 rkl raejuustoa

ketsuppia

Jälkkäriksi muutama pastili ja muutama kookoskarkki

 

Iltapala:

 ruisleipä (levite, 1/2 sulatejuustoa, leikkele, suolakurkkua)

viili

1 rkl ruishiutaleita, 1/2 dl muroja

Näiden jälkeen jäi vielä nälkä, joten rohkaistuin ja söin vielä toisen samanlaisen leivän myöhemmin (ja sekös aiheuttiki melkoiset morkkikset, höh).

 

Lisäksi päivän aikana pala suklaata, pala välipalakeksiä, pala protskupatukasta, muutama hörppy miehen suklaajuomaa sekä pastilleja.

Rate on syömisiäni kuvaillut kontrolloiduksi ja rutinoiduksi (samat tuotteet samalla tavalla), sekä huomauttanut erityisesti kaikenlaisista epämääräisistä määristä. Puolikkaita, palasia, maistiaisia... Olen toteuttanut närppimistä niin pitkään, että siitä on vaikea luopua. Siis TODELLA vaikea. Olen kuitenkin onnistunut hieman kasvattamaan ruokamääriä. Tämän päivän kohdalla toteutui hienosti se, että söin sekä lounaaksi että päivälliseksi jotain kunnollista. Niin tapahtuu todella harvoin, joten jee siitä! Jos jonkun mielestä ruokamäärät ovat pieniä, syytän naisten vaivoja. Silloin ei tee mieli syödä mitään, koska mulla ainakin on koko ajan tosi täysi olo turvotuksen vuoksi. Seuraavaksi pitäisi harkita taas varmaan riisin määrän nostamista. Lisäykset tuntuvat vaan ihan tyhmiltä, koska painoa on jo niin paljon :/ Olen vieläkin ihan hukassa kaiken muun paitsi ateriarytmin suhteen. Uskallan jo paljon, mutta silti tuntuu, että uskaltamista pitäisi olla vielä  hurjasti enemmän.

 

Ahdistusitkua, painoa ja yhä vaan yritystä.

Vapaapäivän aamu meni itkiessä valasoloa. Oli niin pee fiilis itsestään, ettei mitään rajaa. Yritä siinä jotain ripsaria sutia silmään, kun kyyneleet vaan valuvat. Ahdisti pirusti. Sitten tein jotain. Otin ison riskin. Arvasin vaa'an kätköpaikan, ja kaivoin sen esiin. Tiesin, että sille nouseminen voisi tuoda joko lievän helpotuksen tai sitten kaataa koko kupin nurin. Tiesin, että saattaisin pilata päiväni lopullisesti. Olo oli turvonnut, joten lohdutin itseäni, että painonnousu saattaisi olla myös ihan vain nesteitä ja edellispäivän syöminkejä. Nousin sydän hakaten vaa'alle. Numero liikkui edelleen hävettävän suuriin numeroihin, mutta pysähtyi kuitenkin hieman pienempään kuin viikko sitten. Helpotus siitä, että paino ei olekaan noussut hurjasti, oli melkoinen. Toisaalta fiksoiduin kuitenkin nimenomaan siihen valtavaan lukemaan, oli se sitten miten hyvänsä suhteessa edelliseen punnitukseen. Vähän pelottaa, että alanko taas ravaamaan vaa'alla. Haluaisin tietää, minkälainen olo tarkoittaa mitäkin painoa. Sain tästä kuitenkin sen verran mielenrauhaa, että onnistuin pitämään naaman peruslukemilla polikäyntiin asti. Polilla omahoitaja saikin osansa kyyneleistäni.

Oli niin lohdullista päästä polille juttelemaan juuri tällaisena huonona päivänä. Oli myös ihanaa kuulla, että on täysin mahdollista, että mun tämänhetkinen paino olisi se biologinen paino. Olisin niin onnellinen, jos tästä ei tarvitsisi enää kasvaa voidakseen hyvin. Toivoisin tietenkin, että voisin olla muutaman kilon kevyempi, mutta koska se ei ole vaihtoehto, tyytyisin aivan hyvin tähän. Sen näkee nyt jos maltan oikeasti tsempata perusruokavaliota kohti entistäkin tarkemmin. Omahoitajani sanoi muuten hyvin, että anoreksiasta parantumisessa mieli on kuin suuri valtamerilaiva. Se ei käänny ihan hetkessä, vaan vaatii suuria ponnisteluja, voimia ja aikaa. 

Sitten taas lyhyesti jäätävää nälkäasiaa. Söin eilen iltapalan, ja siitä menikin 20 minuuttia uuteen nälkään. Siis ihan heikotusnälkään. Tää on aivan naurettavaa oikeasti! Nyt aion tänään testata, että otan just eikä melkein ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan. Katsotaan, auttaisiko se asiaa, ja toisaalta aiheuttaako ison ahdistuksen. 

Ihana hellekesälämminkuumajee, vaikka kesävaatteet ahdistavatkin.

Uskaltauduin testaamaan tällaisia vaatteita tänään. Melkein koko päivän tässä päällä oli peittävä neule, mutta hetken kävelin ulkona ilman sitä. Ahdisti. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa näytän näköjään siltä, että raskausmaha olis melkoinen. Ei kyllä noin pahalta näyttänyt livenä edes mun mielestä :P

Huipulta pohjalle.

Mulla oli eilen yllättävän itsevarma olo melkein koko päivän. Laitoin pitkästä aikaa tiukan korkeayötäröisen hameen, eikä mua hävettänyt. Näyteikkunoiden ohi kulkiessani vilkuilin niistä heijastustani. Onhan sitä tavaraa tullut alakroppaan hurjasti, mutta ajattelin, että en ole valtava. Tuli samanlainen fiilis kuin joskus teini-ikäisenä, kun halusin oikeastaan korostaa peppuani. Osasyy itsevarmuuteen oli varmastikin se, että mulla ei ollut läski olo eikä mua turvottanut.Olin tosi tyytyväinen itseeni. Mietin, että tältäkö tuntuu joka päivä sitten kun olen parantunut :)

kuva

Illalla matsia katsoessamme otin puolisoltani sipsejä ehkä pari kourallista. Tiesin, että se oli virhe. Sipseistä tulee tukkoinen olo, joka jatkuu aina seuraavaan päiväänkin. Nyt aamulla harmitti syödyt sipsit ja kroppa tuntui ällöttävältä. Söin ison aamupalan ja sen jälkeen sorruin vielä närppimään lisää leipää ja pähkinöitä, koska "olen jo valmiiksi läski, joten ihan sama". Nyt ahdistaa kahta kauheammin. Oloa ei helpota se, että tänään illalla mennään porukalla juhlistamaan yhden kaverin synttäreitä ravintolaan. Ravintolan listalta en ensivaikutelman perusteella taida löytää mitään sopivaa, joten joudun taas tilaamaan hyvin karsitun version jostain annoksesta. Ärsyttän jo valmiiksi itseäni. Miksei eilinen olo voinut jatkua? Miksi mun piti ottaa sipsejä? Miksi söin aamupalan jälkeen vielä ylimääräistä? Äääääääääääääääää :/

kuva

I love USA!

Toivottiin postausta tulevasta reissustani, ja ajattelinkin nyt kertoa ylipäänsä suhteestani jenkkilään. Olemme perheeni kanssa reissanneet jenkkeihin jo mun ollessa lapsi. Olen käynyt USAssa yli 15 kertaa, en ole enää edes pysynyt laskuissa. Päiväkoti- ja ala-asteaikoina kävimme about kerran vuodessa rapakon takana. Jossain vaiheessa meillä asui siellä sukulaisia, mutta rakkaus maahan on jäänyt sukulaisten kuoltuakin. Isäni on vannoutunut jenkkifani, joka on sytyttänyt myös muhun kipinän käydä siellä. Itärannikko ja keski-Amerikka ovat tulleet tutuiksi, mutta muut osat ovat vielä koluamatta. Lähinnä länsirannikko on se, joka vielä kiinnostaa käydä tsekkaamassa. Sinne on tietenkin sitten pidempi matka ja pahempi aikaero, joten senkin vuoksi se on vielä jäänyt välistä.

Nyt seuraava matkani kohdistuu keski-Amerikkaan eli kuivaa kuumuutta luvassa ;) Menen moikkaamaan amerikkalaista ystävääni, johon tutustuin yhdessä opiskelujutussa melkein kymmenen vuotta sitten (herran jestas onko siitä tosiaan niin kauan!). Olemme pitäneet koko ajan yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti. Olemme oikeasti mielestäni hyviä ystäviä. Se näkyy mm. siinä, että ei ole väliä, vaikka olisi puolikin vuotta ilman viestinvaihtoa. Aina on yhtä kiva kuulla toisesta ja aina kun nähdään, on tosi hauskaa! Olen käynyt hänen luonaan kolme kertaa aikaisemmin, hän on käynyt Suomessa kerran. Näin päin siksi, koska hänellä on tiukempaa rahan kanssa kuin minulla. Passaa mulle hyvin, koska on ihan parasta käydä siellä :) Yleensä olen viipynyt kymmenisen päivää, joka on aika minimipituus tuonne päin maailmaa mentäessä, koska siinä ajassa ehtii jo toipua aikaerosta kunnolla. Nyt matkani kesto tulee olemaan 11 päivää.  Aikaerorasitus vaikuttaa ihmisiin yksilöllisesti. Mulla se ei ole varmasti pahimmasta päästä, mutta on se silti aika tuskaa varsinkin kun palataan takaisin Suomeen eli itään. Jenkkeihin eli länteen matkustaessa ei tarvitse kärvistellä niin paljon, koska aika liikkuu taaksepäin. Mä yritän aina kohdemaassa (oli se sitten jenkkilä tai joku muu) olla ajattelematta, paljonko kello on Suomessa. Tällä tavalla väkisinkin orientoituu uuteen rytmiin. Teen tätä ajatusharjoitusta niin aktiivisesti, että välillä olen ihan ihmetellyt, miksi olen niin väsynyt. Sitten muistan, että ainiin oliskohan se tää jet-lag :D

Sain tälle reissulle melko edulliset lennot yhdellä välilaskulla. Yksi välilasku on mulle ehdoton maksimi, koska kaksi välilaskua kasvattaa ensinnäkin matka-aikaa aika paljon, ja toiseksi stressiä. On todennäköisempää saada laukkunsa, kun välilaskuja ei ole useita. Olen huomannut, ettei vanhuus tule yksin, koska lapsena oli sitä hauskempaa mitä pidempi matka oli. Tykkään pitkistä lennoista edelleen, mutta just noi välilaskut ovat puuduttavia. Pitkillä lennoilla on ehdoton plussa, jos on oma viihdejärjestelmä. Melkeinpä kaikilla paitsi American Airlinesilla sellaiset onkin. Valitettavasti tämänkertaiset Finskin lennot operoidaan AA:n koneille eli pitää varata paljon omaa tekemistä mukaan :P 

Mä olen kertonut ystävälleni jo joskus kauan sitten syömishäiriöstäni, mutta nyt päivitin hänelle tilanteen. Viimeksi kun olin hänen luonaan 2,5 vuotta sitten, söin pretty much pelkkiä omenoita ja porkkanoita. Nyt halusin kertoa hänelle, että saamme nauttia toistemme seurasta ihan eri tavalla tällä kertaa, kun mäkin voin syödä ravintolassa :) On se vaan niin iso osa kulttuuria ja sosiaalista kanssakäymistä, että mennään yhdessä syömään. Puhumattakaan siitä, että mennään viikonlopuksi kylään hänen vanhempiensa luokse (niin ihania ihmisiä <3). Siellä on varmasti luvassa herkkuillallisia. Onneksi ystäväni ja hänen perheensä eivät ole mitään perus mäkkärikansaa, joten siltä osin ei tarvitse pelätä. Lisäksi tiedän kaikkien osapuolten varmasti ottavan huomioon mun tilanteeni ja ne kaikista vaikeimmat jutut. Tämä siis siksi, koska he arvostavat mun rehellisyyttäni ja sitä, että suuntaan kohti tervettä elämää. Toki tästä huolimatta reissun ruokailut jännittävät ja pelottavat tolkuttoman paljon. Ei ole tuttuja ja turvallisia tuotteita kaupoissa, joten kauppareissut tulevat varmasti kestämään moooonta tuntia :D Onneksi olen toipumisessani jo sen verran pitkällä, että matka ei tunnu kuitenkaan mahdottomalta. Viime syksynä en todennäköisesti olisi pystynyt lähtemään. Haasteita tulee olemaan paljon, mutta on vain etukäteen suunniteltava kaikenmaailman vaihtoehtoja eri tilanteisiin. Tavoitteeni on nauttia lomasta ja pyrkiä syömään täsmällisyyden lisäksi mahdollisimman rohkeasti. Pitää alkaa jo oikeasti kohta suunnittelemaan näitä juttuja, koska lähtöön on enää kuukausi :)

Höpinää.

Olen edelliset kolme viikkoa ollut käytännössä skippaamatta yhtäkään ateriaa. Tämä taitaa itseasiassa olla ensimmäinen pidempi ajanjakso koko tän paranemisprosessin aikana, jolloin olen pystynyt syömään jokaisen aterian. Aterioiden kokoa tai sisältöä analysoimatta tämä on hieno saavutus. Olen tsempannut itseäni "jos en syö, lihon"- lauseen avulla, ja se on todellakin toiminut! Pelkäsin, että paino on noussut hurjasti viime punnituksesta (3 vkoa sitten). En meinannut edes suostua vaa'alle, mutta tiesin, että paremman hyödyn saan, jos tiedän, kuinka kroppa on reagoinut. Olin aivan todella helpottunut, kun sain kuulla, että painoni oli jopa laskenut hieman. Nyt musta tuntuu, että voin hyvillä mielin syödä edelleen. Pyysinkin miestäni tuomaan jäätelön kaupasta jälkkäriksi:) En ole tosin vielä syönyt sitä, koska vatsani on taas tosi kipeä. 

Eilen olin taas työreissussa. Ei hitto kuinka ylpeä olin itsestäni, kun sanoin aamupalaverin loppupuolella, että kohta tulee tärinä ja itku, jos en saa ruokaa :D Muut olivat lähdössä puolen tunnin sisään jonnekin lounaalle, mutta mulla oli omat eväät. Ja siis thank god oli, koska siinä nälkätärinässä en todellakaan olisi saanut syötyä mitään jossain lounaspaikassa. Kipaisin lämmittämään pöperöni ja palasin syömään sitä muiden seuraan. Eikä se ollut ollenkaan oudon tuntuista! Toki palaverissa oli mukana vain kaksi työkaveriani, mutta silti, nää on niitä astetta isompia saavutuksia :)

kuva

Huomenna on kaveriporukan saunailta. Mä en aio saunoa kylläkään, ylläri. Mua vähän jännittää herkuttelu ja syöminen siellä, mutta ei niin paljon kuin joskus ennen. Porukasta yhtä lukuun ottamatta kaikki tietävät missä mennään. Ja itseasiassa uskoisin muiden kertoneen tälle yhdellekin. Lisäksi pystyn jo edes hieman vapaammin joustamaan joissain asioissa. Alussa en voinut ottaa edes yhtä keksiä ruoka-aikojen välissä. Uskoisin, että illasta tulee oikein mukava. Odotan sitä oikeastaan ihan todella innolla :)

Välillä mua kyllä pelottaa nähdä kavereita, joita en näe mitenkään päivittäin tai edes viikottain. He huomaavat muutokset kropassani vasrmasti helpommin kuin ne, joiden kanssa tapaan melkein joka päivä. Toisaalta, en usko kenenkään erityisemmin tarkkailevan mua sillä silmällä. Paitsi ehkä yksi, joka on itsekin sairastanut syömishäiriötä. Jos joku (oli se sitten se sh:n sairastanut tai kuka vain) kiinnittää huomiota suurentuneeseen ulkomuotooni, hän varmaan ajattelee, että onpa kiva, että olen mennyt parempaan suuntaan. Vai mitä? Toivottavasti.

Eräs keväinen aamuaurinko ja hätäaamupalaksi porkkanapiirakka sekä mansikkajuoma :)

Menneitä ja tulevia päiviä.

Huh mikä alkuviikko! Nyt kelpaa jäädä pääsiäislomalle :) Tosin melkoinen työmäärä jäi odottelemaan, joten hiphei. No, eipä siinä, kaksi kymmentuntista päivää jo takana, joten johonkin se stoppi on vain laitettava. Tulevina päivinä on luvassa jännittäviä hetkiä. Huomenna lähdetään reissuun, ja se jänskättää mua. Vaikka porukka on tuttu (mieheni ja mun vanhemmat), silti hermostuttaa. Tiedossa on hotelliaamiaisia, ravintolaillallisia ja jotenkin järjestettäviä lounaita ynnä muita. Iltapala tulee varmaan olemaan se vaikein nimenomaan noin niinkuin järjestämisen näkökulmasta. Aion silti yrittää parhaani. Tänään jo vähän käytiin mieheni kanssa läpi, miten ruokailut järjestetään.

Sunnuntaina jännitysmomentin puolestaan aiheuttaa veljeni luokse syömään meno. En ole veljeni perheelle avoimesti puhunut tilanteestani, koska emme ole nähneet pitkään aikaan kunnolla. Nyt kun tapaaminen on ruokailun merkeissä, halusin heidän tietävän missä mennään. Soitin eilen veljeni vaimolle ja kerroin koko kuvion. Kyllä hän oli äidiltäni joskus kuullut ja itsekin arvannut, mutta oli kiva kertoa avoimesti. Uskon, että hän arvosti soittoani, ja itselläni on edes hieman helpompi mennä sinne, joten win-win! Palataan näihin haasteisiin sitten raportin kera, toivottavasti hymyssäsuin eikä itku silmässä :) Loppuun vielä muutama ruokaonnistuminen!

Suklaakaurajuoma (!!!) ja prodepatukka kävellessä aamupalaksi.

Aamupala junassa: prodepatukka ja leipä. Tarkoituksena oli ostaa Skyr leivän kaveriksi ja syödä patukka välipalalla, mutta en ehtinyt kauppaan ennen junan lähtöä.

Keittoa, paahtis + jälkkäriksi omenapala sekä jogurtti- ja suklaapähkinöitä pelottavan iso määrä.

Ps. Nuo kuvissa esiintyvät proteiinipatukat ovat parhaita, nam!

Mitä kehoahdistus estää minua tekemästä?

Juteltiin omahoitajan kanssa kehoahdistuksestani ja -inhostani. Sovittiin, että ensi kertaa varten mietin, mitä kaikkea se estää minua tekemästä. Ajattelin kirjoittaa niitä asioita vähän tännekin. Aika paljon asioita tuli mieleen nopeasti.

- En pysty menemään kavereiden kanssa saunaan. En ole mikään himosaunoja muutenkaan, mutta yksi syy saunan ulkopuolelle jättäytymisessä on inho omaa kroppaa kohtaan varsinkin nyt. Harvoin kehtaan mennä saunaan edes mieheni kanssa, ja se harmittaa mua eniten :(

- En voisi kuvitellakaan meneväni uimahalliin tai kylpylään. Uinti ei ole mielipuuhaani ollut ikinä, mutta vesijuoksu tai -jumppa olisi kivaa. Tai kylpylässä lilluttelu esim. pääsiäisenä Naantalissa.

- En uskalla käyttää tiukkoja vaatteita. Tai no joo, käytän vartalonmyötäisiä mekkoja tai paitoja kyllä, mutta mekkojen päällä on aina neule tms peittävä vaate, ja paitoja käytän vain korkevyötäröisten hameiden kanssa (peittää mahan).

- Farkut tai muut tiukat housut ilman, että pyllyn ja reidet peittää pitkällä paidalla ovat nounou. Jumpassa trikoot menevät, mutta silloinkin hävettää.

- Rannalla en ole makoillut Suomessa juuri ennenkään, mutta nyt rantailu ulkomaillakin tuntuisi haastavalta, koska bikinit.

- Rakastan shoppailua (lahjakorteilla ;)), mutta oikean koon valitsemisesta ja sovituskoppiin menemisestä tulevasta ahdistuksesta johtuen ei sekään houkuttele.

Ja sit ihan vaan by the way ehkä säälittävintä ikinä on, että en edes yksin ollessani vaihda vaatteita peittelemättä. Paidan vaihdan niin, ettei vatsani paljastu. Vaikka olisin yksin! Wtf!

Muuuuutta jottei aivan höh-fiiis jää, loppuun vähän parempia juttuja. Olen saanut heikkoina hetkinä aika hyvin turvauduttua raten sanomisiin (lue täältä, katso myös kommentit!). Kun on tullut eteen tilanne, jossa normaalisti olisin jättänyt syömättä tai syönyt aivan minimaalisesti, olen sanonut itselleni: "jos en syö, lihon". Koska näinhän se vaan on, kun elimistö on päättänyt nostaa painon biologiseen keinolla millä hyvänsä! Eteenpäin minua tämän kautta puskee lihomisen pelko, joka ei tietenkään ole terve ajatus, mutta tässä vaiheessa on tarttuva niihin heppoisempiinkin oljenkorsiin. Olen tämän ajatuksen avulla saanut tsempattua itseni voiton puolelle jo useammassakin tilanteessa. Myös omahoitajani oli sitä mieltä, että on hyvä olla jokin mantra, johon tarttuu hädän hetkellä.Tässä muutama todiste sen toimimisesta:

 

Huonona hetkenä onnistuin ottamaan välipalaksi mustikoita ja rahkaa, päällä ruishiutaleita ja soijarouhetta. Okei annos näyttää isommalta kuin oli, koska mustikat ovat alla ja viskasin rahkan siihen päälle :D

Välipalaksi nammmm täytekaurakeksi Skyrin kaveriksi!

Riisi puuttui, joten korjasin tilannetta kananmunaleivällä :)

Keiton kanssa olen alkanut ottaa jo 1,5 leipää!

Aamupala reissun päällä: Gainomax ja ruisleipä.

Kärkyin hyllyllä välipalavaihtoehtoja kalorilaskuri raksuttaen, mutta päädyin erittäin rohkeasti tuhdimpaan, mutta ah niin hyvään vaihtoehtoon :)

Minkälaisia tsemppilauseita, mantroja tai muita vastaavia muilla on? :)

Viikonlopun ilot ja itkut.

Viikonloppuun on mahtunut monta onnistumista, vaikka ne eivät sisälläkään riisiä tai pastaa. Eilen kävimme puolisoni kanssa Subwayssa lounaalla, ja mäpäs otin patongin enkä salaattia! Päätin, että haluan piristää puolisoani, joten otin leivän. Piristys onnistui :) Illalla puolestaan söin näitä mieheltäni PALJON: 

kuva

Tänään olimme vanhempieni luona syömässä, eikä ruuan ottaminen tuottanut suuria ahdistuksia. No, okei, tarjolla oli perunaa, jota en syö, joten kalaa ja kasviksia-annos ei ollut kovin vaikea. Kalaa puolisoni laittoi mut kylläkin ottamaan taas mielestäni aivan liikaa, mutta koska riisi puuttui, annoin mennä. Kahvin kanssa mulle leikattiin pala mustikkapiirakkaa, ja mä söin sen! Pöytään tuotiin myös Fazerin sininen suklaalevy, josta otin muutamankin palan ihan ilman tuputusta. Oi suklaa!

Nyt ahdistaa kaikki herkuttelut, varsinkin koska huomenna joudun todennäköisesti vaa'alle polikäynnillä. Mitä väliä sillä toisaalta enää on, koska olen jo nostanut painoa anyways huiman paljon. Kehoahdistus on - onnistumisten takia tai niistä huolimatta - viikonloppuna ollut todella kova. Olen useaan otteeseen itkenyt ihan vain siksi, että olen erehtynyt katsomaan reisiäni. Tiedän, että mun on vain hyväksyttävä suurempi itseni, jos haluan pysyä terveenä, mutta etenkin alakropassa ja käsivarsissa on todenteolla sietämistä. Miten oppisin olemaan ylpeä esimerkiksi pyöreästä pyllystäni? Ideoita otetaan vastaan. Urheilutaustani vuoksi mulla on aina ollut muodokas takapuoli, enkä oikeastaan voi sille mitään. Laihimmillanikaan en ole ollut littapeppu. Tai ehkä voisin olla siitä ylpeä, jos se olisi vähän kiinteämpi. Mutta kun mua pelottaa, että jos treenaan sitä, siitä tulee vain vielä isompi. Toki kiinteytyksessä on paljolti kyse myös ruokavaliosta. Äh, onko mun nyt vielä ajankohtaista alkaa puhua mistään kiinteytystä tukevasta ruokavaliosta. Maybe not.

Ruokavaliosta puheenollen, tässä perjantain ruokailut.

Aaupala: puuroa mustikoilla ja raejuustolla, ruisleipä ja omenapala.

Lounas: kasviksia, kanaa, raejuusto ja ruisleipä.

Välipala: mustikoita, kiivi, ananasta, ruishiutaleita ja 1 dl rahkaa.

Päivällinen: Kanakeittoa ja paahtoleipä.

Iltapala: Jogurtti+ 2 rk mysliä, ruisleipä ja pala omenaa.

Näiden lisäksi tuli toki myös naposteltua ainakin esim. ylimääräisiä leikkeleitä ja raejuustolusikallisia, puolikas rahkapatukka, pastilleja ja omenaa. Tämmöistä. Ensi viikosta on tulossa huomista lukuun ottamatta todella hektinen töiden puolesta, joten mua jännittää vähän jo valmiiksi jaksaminen. Toivottavasti edes aurinko paistaisi ja antaisi voimia :)

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.