Normaaleja hetkiä loppuviikolta.

Vaikka jokaiseen päivään mahtuu aina (enemmän tai vähemmän) ahdistusta, läskioloa ja epätoivoa, niin myös ns. normaaleja hetkiä on aina silloin tällöin. Ne ovat kultaakin kalliimpia, koska ne edelleenkin valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Normaalit hetket lisääntyvät varmasti jatkossa, ja toivottavasti sen myötä ne huonot hetket vähenevät. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa se tulee tapahtumaan, mutta tulee kuitenkin. Tässä viimeisen viikon ajalta muutamat ihanan normaalit hetket:

Puolisoni teki mulle yksi ilta iltapalan, joka oli VALTAVA! Onneksi mulla oli nälkä, ja okei, tiesin syöneeni hieman vajaasti muut ateriat. Kauhistellessani iltapalan kokoa, puolisoni vain totesi, että olen niin monesti huijannut alaspäin, että antaa mennä nyt vaan. Olin aivan ähky, mutta söin kuitenkin viimeistä murua myöten. Olimme molemmat ylpeitä musta :) Ja guess what! Aamulla oli jo hirveä nälkä :D

Kaksi (!) ruisleipää kalkkunaleikkeellä ja sulatejuustolla + kasviksia, omenapaloja, juustokiekko (joo wtf?! :D) sekä jogurtti, jossa oli about 1 rkl riisimuroja ja 1 rkl ruishiutaleita ihan vain tuomaan tekstuuria jugiin.

Perjantai-illalla mentiin leffaan kaverin kanssa. Sitä ennen käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa. Tilasin salaatin, koska olo oli melko pullero jo muutenkin. Salaatti jäi kuitenkin ahdistamaan, koska en saanut selville sen kaikki ainesosia eli en pystynyt laskemaan siitä kaloreita. Googletin hullun lailla kotona, mutta en vieläkään varmuudella tiedä, paljonko annoksessa oli energiaa. Ihan naurettavaa, mutta se hemmetin salaatti ahdistaa edelleen! Onneksi söin kuitenkin koko annoksen, mutta vasta jälkeenpäin tajusinkin, että hetkinen, mitä sitä tulikaan syötyä. Leffaan ostin jälkkäriksi irtokarkkeja! :)))) Ostin 70 grammaa, joista jokainen gramma ahdisti, mutta ostin ja söin ne leffan aikana. Olin niin ylpeä itsestäni!

Tänään olin kaverin luona, ja mun ehdotuksesta tilattiin ruokaa sinne. Tilattiin intialaista, jota en olekaan kovin usein edes syönyt. Tajusin siinä myös, etten ole koskaan tilannut ruokaa kotiin itselleni, jos ei paria salaattia lasketa. Historiallinen hetki siis :) Annokset eivät olleet aivan valtavat, mutta tosi isot kuitenkin. En syönyt ihan kaikkea, mutta esim. riisiä söin jopa enemmän kuin kaverini. Oli ihan sairaan hyvää!

Ylempänä annosten mukana tulleet leivät, mun riisi, salaatti ja jogurttiraita. Alempana mun currykana. Kaverin kormakana oli ehkä parempaa jopa, joten onneksi aikalailla jaettiin kana-annokset ;)

Tällaisia normaalin arjen hetkiä mulla on viime päivinä ollut. Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa, harmi vaan että sitä seuraa melkein poikkeuksetta ahdistus ja morkkis :S Anyways, olen ylpeä itsestäni näiden johdosta!

Pääsiäishaasteet osa 1

Reissu heitetty ja nyt taas kotona! Kaikenkaikkiaan meni oikein hyvin. Ekana päivänä sain kehoahdistuksesta itkukohtauksen, ja tokana iltana meinasin alkaa itkeä heikotuksesta. Söin joka päivä jonkun pienen suklaan, kuten Fazerin sinisen konvehdin tai pienen pääsiäismunan. Niitä kun oli hotellissa tarjolla niin tuli napattua. Aika hyvällä omallatunnolla niitä söin, kun jotkut aterioista jäivät vajaiksi. Ei sen pitäisi mennä niin, mutta olin kuitenkin tyytyväinen hyvillä mielin suklaan napsimiseen :) 
 

Ostin eväitä välipaloja ja iltapaloja varten. Kaksi Skyriä, Valion jogurtti-myslisetti, proteiinipatukka, kaksi Alpen Light-patukkaa ja kolme omenaa. Näyttää valtavalta määrältä, mutta monelle päivälle noiden piti kuitenkin riittää. Menomatkalla söin autossa välipalaksi rahkan ja omenan.

Ekan illallispaikan alkusalaattipöydän saalis :D Toi herkkusieni oli kyllä ihan tosi hyvää! Jossain sweetchili-kastikkeessa marinoitu vissiin. Joo no mutta aika turha annos, I know. En vain osannut/uskaltanut/halunnut/kehdannut ottaa muuta.

Kasvisvarras ja tomaattikastike villiriisin kera. Kasvikset olivat ihan jees, mutta liikaa ja liian montaa erilaista kastiketta. Annokseen kuuluneen tomaattikastikkeen lisäksi oli jotain random valkoista lillua ja jotain yrttiöljyn tapaista. Riisi puolestaan oli risottotyylistä, joten siitäkin otin vain pari haarukallista. Ei siis kovin nappisuoritus, mutta toisaalta annos ei vastannut odotuksia.

Iltapalaksi valitsin jogurtti-myslipurkin. Olin jo ajatellut, etten ravintolaillallisen jälkeen ota iltapalaa, mutta illallinen jäi osaltani aika kevyeksi, joten otin järjen käteen. Söin myös puolikkaan omenan ja pienen palan protskupatukasta, koska jäi vielä nälkä. Ja jäi niiden jälkeenkin :D

Eka aamupala näytti tältä. Näyttää ehkä pieneltä, koska kaikki on tollai kasoissa. Mieheni valitti annoksestani, joten otin vielä puolikkaan kuvassa näkyvästä pienestä ruissämpylän tyyppisestä leivästä päällisineen (juustoa+kalkkunaa). Maistoin lisäksi mieheni croissantista pienen palan. Muistan, kuinka söin joskus Belgiassa minicroissantteja aamupalalla marmeladin kanssa. Ehkä vielä joskus taas :/ Aamiaiselta lähtiessämme ryöstin vielä lusikallisen kuivahedelmiä.

Lounas tuottikin ongelmia, kun ravintolat aukesivat vasta iltapäivällä, kaupat olivat kiinni, eikä kahvilasta löytynyt "mitään". Anoreksia esti mua kokeilemasta hyvän näköisiä piirakoita, pizzapaloja ja patonkia. Niinpä lounaan virkaa toimittivat Skyr, vajaa prodepatukka ja puolikas omena. Välipalaksi söin omenasta toisen puolikkaan ja myslipatukan.

Ennen illallista käytiin mieheni kanssa lasillisella. Mun lasillinen oli niinkin hurja veto kuin Coca-Cola light.

Lounaan ja välipalan niukkuus aiheuttikin sitten tärinä-heikotus-kiukkuitku-olon. Vajaisiin aterioihin vielä lisättynä reilun tunnin reippailu(kävely)lenkki mäkisessä maastossa, niin ihmekös. Pahimpaan tärinään auttoivat väkisin syödyt pienet palat leipää muiden syödessä alkuruokiaan. Varsinainen annokseni oli kyllä odottamisen arvoinen! Ihan sairaan hyvä halloumi-kasvisannos! Halloumia oli paljon, joten tyrkkäsin siitä about puolet muiden lautasille "haluatko maistaa?"-verukkeella. Todella ovelaa, joo. Anyways, oli ehkä yksi parhaista ravintola-annoksista ikinä! Jälkkäriksi söin kolme suklaapalaa. Iltapalaksi ei enää ollut pahemmin mitään tarjolla, mutta ei ollut kyllä nälkäkään. Söin myslipatukan ja puolikkaan omenan. Yöllä kylläkin heräsin nälkään ja meinasin pyörtyä vessaan, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Aamiainen oli muuten samanlainen kuin edellinen, mutta otin kananmunan lisäksi. Puuroakin on ehkä muutama lusikallinen enemmän. Tässä kuvassa siis mukana jo heti valmiiksi se ekasta kuvasta puuttunut puolikas leipäpala päällisineen, joten siksi näyttää paljonpaljon runsaammalta tämä :) Tosin jätin sen syömättä. Samoin loput kananmunasta. Eli aika plus miinus nolla aamiaisten välinen vertailu. Hyvää oli anyways, eikä ruokien ottaminen ollut ihan niin vaikeaa kuin joskus.

Sitten vielä lounas autossa. Pysähdyttiin ensimmäiseen K-kauppaan ja hain sieltä salaatin. 

Noniin tämmöinen oli ruokaretkeni :D Huomenna odottaa haasteita veljen luokse menemisen muodossa. Lisää tuskaa lisää se, että mieheni tuli kipeäksi. Jos hän ei pääse huomenna, en tiedä mitä teen. Pitänee pyytää äitiä tsemppariksi ja avuksi. Enköhän mä kuitenkin hengissä selviä :)

Viikonloppujuttuja.

Perjantai-ilta ja eilinen olivat aika kamalia. Tuli taas itkettyä kyynelkanavat kuiviksi. Mulle ei tarvitse tulla kuin pieni moka jossain itselleni tärkeässä asiassa, niin tunnen itseni aivan maanmatoseksi. Se fiilis epäonnistumisesta ei anna periksi, ellei joku vakuuta mulle kaiken olevan hyvin ja vaikka halaa. Nyt olin kuitenkin asian kansa ihan yksin. Itkin perjantai-illan, itkin lauantaiaamun, itkin lauantai-illan. Lauantaipäivä oli sentään tosi mukava, kun oli ystävän luona askartelemassa. Syöminen oli pääosin aika vaikeaa, kun itketti vaan koko ajan. Sain pakotettua itseni syömään kuitenkin joka kerta, eikä väliin jäänyt muita kuin pe iltapala. Sekin lähinnä siksi, että päivällinen venähti kello seitsemään ja nukkumaan menin jo kasin jälkeen. 

Ystävän luona muuten kärsin taas annoskateudesta. Tilasimme ruuat pizzeriasta. Pohdin pitkään, uskaltaisinko ottaa pizzan vai en. Hannasin kuitenkin ja turvauduin salaattiin. SHaalaatti olikin todella niukka jopa mun mielestä! Kanaa oli ehkä desi, eikä muita kasviksia kuin salaattia ollut nimeksikään. Siinä totesin, että jäi vähän nälkä. Ystäväni sanoi, että tossa on vielä pieni pala pizzaa. Minäpä otin sitä pari haarukallista, ja oi että oli hyvää !Pizzassa oli mm. tonnikalaa, nam! Totesin, että olisi pitänyt vaan uskaltaa ottaa pizza. "Ens kerralla muitat sit!" ,totesi ystäväni. Näin aion myös tehdä :) Ei yksi (tai okei puolikas voisi olla realistisempi) pizza vaikkapa pari kertaa vuodessa vaikuta yhtään mitenkään mihinkään. Ensi kerralla pizzeriasta otan pizzan. That's it, se on nyt päätetty! 

kuva

Söin äsken maissipalloja ja minisuklaamunan. Nyt oksettaa aivan hulluna. Muistaako joku Eläintohtori-elokuvan? Oli muuten yksi lempileffoistani aikanaan. Olen aina halunnut osata puhua eläimille. Lapsena puntaroin, että jos saisin yhden taikavoiman, niin olisiko se eläimille puhumisen taito vai gebardiksi muuttuminen :D No joo, oikeasti tosta leffasta piti sanomani, että siinä on sellainen lihava nainen, joka on todella allerginen äyriäisille, mutta hän rakastaa hummeria. Niinpä hän kerta toisensa jälkeen joutuu sairaalaan hummeriövereiden vuoksi. Hän vain tykkää niistä niin paljon, että syö niitä vaikka seuraukset tietääkin. Mulla on vähän sama suklaan ja karkkien kanssa. Tiedän, että sokeriyliherkkyyteni aiheuttaa joka kerta aivan kamalan olon (morkkiksesta nyt puhumattakaan), mutta silti ylilyöntejä tulee silloin tällöin. Enkä mä nytkään tainnut syödä kuin ehkä viisi maissipalloa, ja silti on aivan jäätävä kuvotusolo.

kuva

Harmittaa, että viikonloppu lähenee loppuaan, koska suurin osa siitä meni aika pilalle. MUTTA! Jee! Ensi viikolla olen töissä vain kolme päivää, koska lähdemme torstaina perinteiselle minipääsiäislomalle mieheni ja vanhempieni kanssa :) Eli tiedossa kolme päivää töitä ja sitten viisi päivää vapaata, joista osa ollaan reissussa! Hihiijee! Tuosta minilomasta voisinkin kirjoittaa oman postauksensa, koska kuten sanoin, se on perinteinen. Näin ollen voisin vähän verrata tämän reissun odotuksia viime vuoden odotuksiin. Olen niin eri tilanteessa kuin vuosi sitten, että ihan ihmetyttää. Ja siis hyvällä tavalla :)

Mitä vuoristorataa!

Aamu ja aamupäivä olivat ihania! Sain nukkua puoli ysiin asti, aurinko paistoi, fiilis oli hyvä Lähdimme mieheni kanssa reippailemaan muutaman kilsan päässä olevaa Cafe Picniciä kohti. Oli aivan mahtavaa kävellä rakkaan kanssa keväisessä säässä! Odotin hyvää ruokaa myös :) Olin päättänyt jo etukäteen ottaa Oriental-kana-salaatin (ilman pähkinöitä). Mutta. Kanat olivat kuulemma vielä jäässä, joten piti valita jotain muuta. Päädyin Picnic-salaattiin lämminsavulohella ja katkaravuilla. Ensin meinasin ottaa vain yhden täytteen, mutta mieheni kehotti ottamaan kaksi.

Annos oli aivan p*ska suoraan sanottuna. Lohi oli pahaa, katkaravut todella vetisiä, kurkku (jota oli ehkä kolme siivua) vetistä ja rakeista, salaattiseos kamalaa. Närpin parhaani mukaan osan hedelmistä ja katkaravut. Otin myös pienen palan annoksen mukana tullutta patonkia, mutta eipä sekään mikään gourmet makuelämys ollut. Sovimme, että käymme ostamassa kaupasta täydennystä paluumatkalle. Tästähän se alamäki sitten alkoi. Kiersin koko ruokakaupan löytämättä muuta kuin yhden vuoksenpiirakan. Otin rahkan, laitoin sen takaisin, Otin jogurtin, laitoin sen takaisin. Otin prodejuoman, laitoin takaisin. Mieheni alkoi näyttää jo aika kypsältä jahkailuuni, joten pyysin saada hakea eväät toisesta kaupasta vierestä. Jotenkin tulkitsin mieheni reaktion niin, että häntä vain ärsytti suunnattomasti mun valinnanvaikeus. Niinpä heittäydyin marttyyriksi, ja sanoin etten syö muuta kuin sen piirakan. 

No, menimme kuitenkin viereiseen kauppaan, josta hieman lyhyemmän kiertelyn tuloksena otin Powercow-mansikkamaito(!!!)juoman. Mieheni oli ihan tyytyväinen tähän, mutta mua ärsytti edelleen. Hän yritti sovitella tilannetta, mutta mäpäs aloin käyttäytyä kuin viisivuotias - myönnettäköön. Sanoin, etten aio syödä eväitä nyt, ehkä välipalaksi."Olen niin pettynyt"-palopuheen jälkeen päätin syödä ne kuitenkin. Seuraavaksi tuli itku, koska pilli ei mennyt tetraan (wtf oikeesti :D). Sitten kun mieheni laittoi sen sinne, puristin siitä "vahingossa" ison osan maahan. Joomoi. Loppumatka menikin sitten itkua tuhertaessa ja riidellessä. Kotiin päästyämme menimme hetkeksi eri huoneisiin. Jonkin ajan kuluttua menin mieheni luokse ajatellen, että tilanne olisi jo ohi. Väärin! Siitähän se maailmanlopun sota vasta alkoikin. Tuli itkettyä ihan hyperventilointiin asti.

Pari tuntia myöhemmin saimme sovittua ja nyt on taas asiat ihan hyvin. Tätä ei kuitenkaan helpota aivan kamala olo fyysisesti. Tämä ihmeellinen olo alkoi jo ennen tuota isoa riitaa, joten tuskin johtuu siitä. En tiedä mikä mulla on. Mua jotenkin kihelmöi joka paikasta, sattuu mahaan, oksettaa sekä hengitys jotenkin nipistää ja on vaikeaa. Otin päivällä yhden lääkkeen, jonka ajattelin auttavan, mutta ei. Siitä tuli vain lisäksi huimausta. Tuntuu kuin olisi nousemassa kuume, tulossa oksennus tai tyhjennys toisesta päästä. Mitään ei kuitenkaan ole ilmennyt edellä mainituista. Pääasia kuitenkin, että saimme sovittua riidan.  <3

Ja hei mä ostin irtokarkkeja joku 150grammaa!!!! Wooooow! Muutaman otin välipalalla ja päivällisen jälkkärinä, saa nähdä säilyvätkö loput huomiselle. Nyt ei ainakaan tee olon vuoksi mieli mitään, ynh. Toinen hyvä saavutus tänään oli tavallista tuhdimpi välipala! Proteiinipitoinen rahka, jonne laitoin sekaan luumun, palan omenaa ja lusikallisen ruishiutaleita plus tietty noi karkit. :) Loppu hyvin kaikki hyvin, siis! Kunhan olo vielä kohentuisi.

 

Salipohdintaa

Miksi en antanut kesällä painon käydä vielä alempana?Tuo ajatus on edelleen hyvin usein mielessäni. Toisaalta tiedän, että alimmassa painossani kesällä olin jo niin huonossa kunnossa, etten olisi kovin paljon alhaisemmasta painosta välttämättä selvinnyt. Sydämeni oli silloin vasta toipumassa, joten lisärasitus painon tippuessa enemmän olisi saattanut koitua kohtalokseni. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka kaipaan sitä pientä kroppaa, mutta toisaalta muistan kyllä, että jouduin koko ajan pelkäämään jaksamiseni puolesta. Olen koko ajan ollut työssäkäyvä ihminen, joten pahempi romahdus ei olisi tullut eikä tule kysymykseen. Nyt kun painoa on tullut jo reippaasti lisää, olisi painonpudotus niin alas melkoinen urakka. Sellaiseen en jaksa lähteä, enkä halua riskeerata säästöliekin pelossa. Elimistöni ei ehkä edes kestäisi uutta rajua laihdutusta. Sitäpaitsi mä haluan syödä. Haluan syödä ruuan lisäksi myös herkkuja. Eilisenkin aikana söin varmaan kourallisen tuliaiseksi saamiani salmiakkeja. Haluan oppia olemaan normaalisti ja päästä pois noista sairaista ajatuksista, eikä siihen auta muu kuin syöminen ja rajojen rikkominen. Kiloja on tullut runsaasti, mutta tulkoon lisää, jos se tarkoittaa vapautta. Oma kroppa on vain hyväksyttävä. Mun on hyväksyttävä se tosiasia, että mua ei ole luotu langanlaihaksi.

Hameen laskos saa takapuoleni näyttämään vielä isommalta kuin se on,  mutta ei anneta sen häiritä :P

Sitten asiasta maton alle. Pohdin ja etsin pitkään paikkoja, joissa voisin aloittaa liikkumisen. En olisi halunnut liittyä mihinkään saliketjuun, mutta olen sen verran kranttu ajan ja paikan suhteen, että vaihtoehdot ovat vähissä. En halua, että jumppaan lähteminen on mikään ylimääräinen stressi, joten haluaisin mennä about suoraan töistä ja että paikka olisi kävelymatkan päässä kotoa. Niinpä päädyin ottamaan yhteyttä kivenheiton päässä olevaan saliin. Entinen salini ei tosiaan tule enää kysymykseen, koska siihen liittyy niin paljon pakkoliikuntamuistoja. Lisäksi koen identiteettini olevan siellä tietynlainen, kuten olen tainnut mainitakin. Niin joo ja muutettiin kauemmas sieltä kesällä, joten kävelymatkakriteeri ei oikein enää täyty.

Olen tänään menossa tutustumaan uuteen paikkaan. Olen kuullut jonkin verran huonoa siitä paikasta, mutta ainakin vastaus heiltä tuli tosi nopeasti ja oli tosi ystävällinen. Kerroin viestissäni palaavani pitkän liikuntakiellon jälkeen liikunnan pariin, ja että aluksi kiinnostaa rauhallisemmat tunnit. Aion olla avoin asian suhteen, vaikken nyt välttämättä syytä liikuntakieltoon tarkemmin kerrokaan. Koen tarvetta selitellä sitä, etten voi osallistua (vielä) sykettä kovasti nostaville tunneille. Tein mielessäni pienen pros and cons-listan ko. salista:

- sali on vain naisille, joten onkohan siellä enemmän vertailua kuin normisti?
- melko kallis ja pitää sitoutua pitkäksi aikaa
- kiusaus osallistua rankoille tunneille
+ tosi lähellä kotia
+ monipuolinen tarjonta myös keho&mieli-tunneista
+ paljon tunteja eri aikoihin
+ jatkoa ajatellen monipuolisuus myös muissa tunneissa
+ uusi paikka, uusi alku :)

 Jännittää, aion mennä ekalle tunnille jo tällä viikolla jos päädyn sopparin tekemään!

kuva

Turha vertailu.

Tunnen itseni todella isoksi koko ajan. Mua ahdistaa olla itseni kanssa. Mua ärsyttää se, kuinka mä koko ajan mollaan itseäni pääni sisällä. Yritän kuitenkin jatkuvasti myös muistuttaa siitä, että tuhoan itseni, jos jatkan syömisvammailua. Jos (tai siis KUN) nyt pysyn paranemisen tiellä, luustoni ei romahda osteopenian tai osteoporoosin puolelle eikä sydämeni vaurioidu pysyvästi. Silti usein ajattelen, että ehken kuitenkaan ole ollut riittävän huonossa kunnossa. Väkisinkin vertaan siihen, että jonkun bmi on ollut 13 tai alle, ja heitäkin on edelleen hengissä. Yhteen blogiin oli tähän liittyen kommentoitu todella valaisevasti. Kommentoija kirjoitti, että syömishäiriö voi tappaa bmi-lukemaan katsomatta. Hän kertoi, että hänen tuttunsa oli kuollut syömishäiriöön normaalipainoisena. Nimenomaan: ei vaadi mitään hurjia lukemia, kun keho saattaa jo pettää. Olemme kaikki erilaisia yksilöitä, joten myös alipaino ja -ravitsemus vaikuttavat jokaiseen eri tavalla. Olemme myös aivan erilaisia rakenteeltamme, kehonkoostumukseltamme ja ulkonäöltämme. Sen takia onkin typerää vertailla painoja, painoindeksejä tai mittanauhan lukemia. Yritän takoa tätä päähäni, mutta joudun varmasti takomaan vielä pitkään, jotta oikeasti sisäistäisin sen ja olisin vapaa vertailulta.

Eilen illalla otin muutamia suklaa- ja toffeekarkkeja. Mun ei edes erityisesti tehnyt niitä mieli, mutta halusin todistaa itselleni, että pystyn herkuttelemaan. Hetken se oli kivaa, mutta mieli on maassa edelleen niiden takia. En tiedä, masentaako mua enemmän se, että söin niitä vai se, että angstaan siitä. Taas jouduin kovasti perustelemaan itselleni, että olin ollut melkein kuusi tuntia jouluostoksilla ja kolme kertaa koiran kanssa ulkona sekä syönyt lounaaksi kevyehkön salaatin, joten tarvitsin ylimääräistä energiaa. Edelleen ajattelen liian usein, että ruoka - ja etenkin kaikki ylimääräinen - pitää ansaita erikseen. Salaatista muuten puheenollen, olin päättänyt ottavani wokin, mutta ne olivat poistuneet valikoimasta, höh! Siksi päädyin salaattiin.

Fazer Cafen salaatti.

Koin muuten eilen ruokakaupassa taas samanlaisen ressu-olon, jota edellisen postauksen my little pony-kuva kuvastaa. Yhdellä naisella oli iso pussi irtokarkkeja kädessään. Kuljin irttareiden ohi, ja mua alkoi niin harmittaa, koska en pystynyt ottamaan niitä. Tiedättekö sen olon, kun joku pyytää yrittämään, mutta tiedätte jo etukäteen, ettette pysty siihen. Opettaja pyytää tulemaan taululle ratkaisemaan yhtälöä, jonka ratkaisutapaa ei ole vielä opetettu. Tiedät epäonnistuvasi. Sellainen olo mulle tuli taas. Olisin niin halunnut ottaa irtokarkkeja, mutta tiesin, että kävelen siitä vain ohi haaveillen. Jonain päivänä mä vielä näytän Candykingille olevani vahva!

gif

Ajatusten virtaa sokerista ja muusta

Mun keho vaan tuntuu koko ajan huutavan ravintoa. Ahmimishetkiä tuntuu tulevan paljon useammin. Vaikkakin se on edelleen subjektiivista ahmimista (esim. pienissä erissä yhteensä kaksi lehtileipää päällysteillä, puolikas omena ja porkkana). Just nyt tekisi mieli mennä kauppaan ja ostaa kaikkea ihanaa! Vaikka just söin aamupalan... Tekisi ihan hirveän paljon mieli irtokarkkeja! Mutta en voi ostaa niitä. Pari kuukautta sitten sanoin yhden illan karkkiövereiden jälkeen (kyllä, söin karkkia ja yritin nauttia niistä), etten syö enää ikinä karkkia. Jääräpää kun olen, olen siinä päätöksessä pysynyt. Sokerittomia pastilleja tai pastilleja muutenkaan en laske karkeiksi. Niitä kyllä on kulunut.

Fakta on tosin myös se, että koska en juurikaan käytä sokeria, olen tullut sille tosi herkäksi. Ketsuppini ja suoakurkkunikin ovat ilman lisättyä sokeria. Toki tiedän, että piilosokeria löytyy vaikka mistä ja esimerkiksi rasvattomissa jogurteissanikin sitä on. Karkeista tulee anyways erittäin nopeasti pahoinvoiva olo, enkä ole osannut liittää sitä oikein muuhun kuin siihen sokeriin. Outoa kyllä on, että esim. suklaasta sitä ei niinkään tule paha olo. Toisaalta syön sitä kyllä melko vähän aina kerralla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään suklaan jossain määrin sallittujen listalla. En ole mikään suklaahullu, mutta suklaapäällysteiset jutut ovat hyviä. Niitä on jostain syystä monesti helpohko syödä edes semihyvällä omallatunnolla. Noin niinkuin verrattuna vaikka niihin muihin karkkeihin tai sipseihin. En silti vieläkään pystyisi ostamaan suklaapatukkaa ja syömään sitä kerralla itse.

Olen muuten ylpeä itsestäni eilen tapahtuneen asian takia. Ympärilläni oli iso joukko täysin vieraita ihmisiä. Ruokatauolla kaivoin oman eväsrasiani esiin ja söin. Ja se tuntui paljon luonnollisemmalta kuin se mitä vielä puoli vuotta sitten olisin tehnyt: syönyt pelkän omenan. Nyt söin normaalin lounaani ja vieläpä otin teen kanssa pari palaa keksiä (tarjolla oli kahta erilaista, murensin molempia laatuja pienen palan). Pitää näistä pienistäkin onnistumisista iloita :)

http://www.bgbody.fi/wp-content/uploads/2013/08/irtokarkkeja.jpg