Hoko.

Hokosta jäi paljon mietittävää. Koska junnaan paikoillani, mulle ehdotettiin taas päiväosastoa. Siitä saattaisin saada hyvän loppusysäyksen pois omista rituaaleistani. Jos ajattelen täysin järjellä, niin joo, se olisi ehkä viisasta mennä sinne pariksi viikoksi. Se olisi ollut fiksua tehdä varmasti jo edellisellä kerralla kun sitä ehdotettiin, tai sitä edellisellä. Kolmas kerta, kun lähetettä ollaan mulle tyrkytetty tämän hoidon aikana, yhteensä ehkä kuudes kerta, mutta kun ääh. En halua olla töistä pois, en todellakaan! Se on se suurin syy siihen, etten halua mennä. Toki myös pelot siitä, että lihonkin ihan hulluna siellä ja se että olen aivan valtava kaikkiin muihin verrattuna, ovat olemassa. Tuntuu jopa aivan typerältä mennä päiväosastolle, koska olen kuitenkin normaalipainossa (joojoo, tiedetään, painon korjaantuminen on vasta puolet toipumisesta). Nuo ovat sairauden tuomia ajatuksia, tiedän sen. Töissä olemisen haluaminen ei ole sairauden sanelemaa, mutta toki edellä mainitut vahvistavat sitä ajatusta, etten halua mennä. "Ei se olis kuin kahden viikon sairasloma." No, mä en voi olla töistä pois kahta viikkoa. Tai siis tietenkin voin, mutta en todellakaan halua! No way! Mietin kyllä jo seuraavia vaihtoehtoja: ilmoittaisin töihin olevani kaksi viikkoa lomalla, niin ei tarttis selitellä (mulla on lomapäiviä vielä kolme viikkoa jäljellä, hups). Toinen vaihtoehto olisi, että juttelisin mun pomon kanssa, että olisin kaksi viikkoa päivät päiväosastolla ja tekisin duunia iltaisin. I know, ei siinä olisi mitään järkeä. Henkisesti raskasta toipumistyöskentelyä klo 8-18 ja sitten illalla töitä... Olisin sairasloman tarpeessa varmaan jo heti sen jälkeen ihan vain väsymyksestä. Huoh. Mulla on muutama viikko aikaa miettiä tätä. 

Koska haluan välttää päiväosaston, sovittiin puolisoni kanssa, että hän on ainakin viikon ajan vastuussa mun ruokailuista. Tämä ajaa siis samaa asiaa kuin päiväosasto eli että en pystyisi kontrolloimaan sitä, mitä on tarjolla. Se on sujunut ihan hyvin muuten, mutta eihän se käytännössä ole mahdollista, että hän vastaisi ihan kaikista ruokailuistani. Tai siis periaatteessahan voisihan hän tehdä mulle myös vaikka aamupalaeväät töihin, mutta se tuntuisi vähän hassulta. Niinpä hän on tehnyt päivällistä, jota olen ottanut sitten myös seuraavan päivän lounaaksi sekä iltapaloja. Sovittiin, että hän myös annostelee mulle, mutta sitä ei ole joka kerta tapahtunut. Meidän sopimukset menee aina samalla kaavalla. Siinä tilanteessa kun ehdotan jotain ja sovitaan, että näin tehdään, olen tehnyt suuren henkisen painiskelun, jotta uskallan ylipäänsä ottaa asian esiin. Sitten kun homman pitäisi näkyä käytännössä, ei puolisoni välttämättä enää muistakaan meidän sopimusta. Enkä mä läheskään joka kerta saa hiljennettyä sairauden ääntä ja muistutettua häntä. Tässä kuitenkin esimerkkejä onnistumisista:

Tonnikalapastaa, raejuustoa, kurkkua ja pieni leipä.

Iltapala, sarjassamme VALTAVA.

Kanaa, sieniä, couscousia, raejuustoa ja kurkkua. Hillittömän paljon kanaa, huh!

Näistä omasta mielestäni tosi isoista annoksista huolimatta mulla ei ole sellainen olo, että paino olisi noussut. En ole hokon jälkeen käynyt vaa'alla, mutta aion tässä joku päivä käydä. Jos paino on noussut, en tiedä mitä teen. Se todistaisi sen, että mun paino tulee aina vain nousemaan. Jos se ei ole noussut, niin sitten uskallan varmasti jatkaa tätä kokeilua ja syödä isompia annoksia. Ja siis pakkohan mun on myöntää, että monesti on ollut jopa kivaa syödä tavallista enemmän :D Nyt pitää vain yrittää sinnittellä! 

Haasteiden viikonloppu edessä!

Viikonloppuna tulee olemaan melkoisia esteitä ylitettävänä. Olen lähdössä puolisoni kanssa yhdeksi yöksi reissuun melko kaukana oleviin juhliin. Menemme autolla ja yövymme hotellissa.

Ensimmäinen haaste tulee lounaan kanssa. Lähdemme heti aamiaisen jälkeen, joten lounas pitää hoitaa tien päällä (sen verran pitkä matka kohteeseen). Nopeimmin pääsemme sillä, että otan eväät mukaan. En nimittäin halua aloittaa reissua sillä, että puolisoni pää räjähtää kun yritän jossain huoltiksella pähkäillä mitä ottaisin. Nimim. kokemusta on :D Ei siinä muuten mitään, mutta kun autossa on kolmaskin matkustaja, joka ei tiedä tilanteestani. Henkilö ei ole sellainen, etteikö hänelle voisi sitä kertoa, jos hän vaikka sattuu ihmettelemään lounastani. Siltikin, ahdistaa. 

Toinen haaste on päivällinen/illallinen, joka toteutetaan ravintolassa. No ja eikä siinäkään taas vielä mitään, mutta kun seuraan liittyy 3-4 muuta ihmistä. Näistä muista kaksi tietää missä mennään, mutta entäs ne muut? Mitä jos ne kommentoi jotain?

Kolmas haaste liittyy myös ravintolaillalliseen: annoksen valinta. Olen about 30 kertaa käynyt ravintolan (thank god se sentään on etukäteen päätetty) listan läpi. Hoitajaltani sain vinkin päättää annos etukäteen ja pysyä päätöksessä. Pyysin myös hänen ehdotuksestaan puolisoltani, että hän tsemppaisi mua pysymään päätöksessäni, ja hän suostui. Tosin hän ehti jo ärsyyntyä jahkailuuni listan suhteen täällä kotona, joten vaikea sanoa, kuinka hän mua raflassa jaksaa tukea, jos meinaan hannata. Ja siis herran jestas, mitä jos niillä onkin eri lista paikan päällä tai valitsemani annos ei ole saatavilla? Siitä vasta riemu ratkeaa! Tavoitteeni anyways on tavoistani poiketen ottaa sellainen annos, jonka pystyn tilaamaan ilman perinteistä "saisinko tämän ilman sitätätäjatuota" litaniaa. 

Neljäs haaste on iltapala. Illallinen kuitenkin venyy, joten taitaa iltapala jäädä aika helposti väliin. Ostan hotellihuoneeseen valmiiksi jonkun jogurtin tai muuta, mutta saas nähdä onnistunko sitä syömään.

Viides haaste on hotelliaamiainen. Sairauteni aikana hotelliaamiaisia on ollut varmaan yli sata, koska reissaan paljon, mutta se on silti ollut aina mun lemppari. Munakokkeli (se kertoo hotellin tason, for real!;)) ja coctailpiirakat ovat mun vakkarivalinnat! Munakokkelin seuraksi pippuria, raejuustoa ja suolakurkkuja, piirakoiden päälle juustoa, leikkelettä ja kasviksia. Nammmmmm. Joskus vielä pieni pala jotain tummaa leipääkin maistiaiseksi. Kuitenkin nyt tuntuu tosi haasteelliselta syödä hotelliaamiainen. Ihmetyttää, miksi tämä(kin) asia tuottaa nyt ahdistusta. Murr. Ja ääh jos koko porukka haluaa ruokailla aamiaisen yhdessä. Helpompi olisi puolison kanssa kahdestaan.

Kuudes haaste on juhlat, joihin olemme menossa. Ne ovat su-aamupäivällä, joten varmaankin lounaan joutuu korvaamaan juhlatarjoiluilla. Ei ole muuten mitään käryä tarjoilusta! Juhlan luonne on sellainen, että siellä saattaa ihan hyvin olla vain kahvia ja kakkua keksien kera. Ei vetele semmoinen ei mulle lounaaksi.

Siinäpä haasteita kerrakseen! Onhan tää nyt aivan uskomattoman noloa, että kahteen päivään voi mahtua tuollainen kasa ahdistusta aiheuttavia tilanteita. Mä olen aikuinen ihminen, jonka ei jumankauta pitäisi angstata tämmöisistä asioista niin paljon, että tukka harmaantuu. Hemmetin sh, jos se onnistuu taas pilaamaan mukavan viikonlopun!

Tavoitteeni:
- syödä lounas menomatkalla.
- tilata päättämäni annos ravintolassa ilman erityisvaatimuksia ja that's it.
- syödä edes pienimuotoinen iltapala hotellihuoneessa.
- nauttia hotelliaamiaisesta ihan kuin aina ennenkin!
- ottaa juhlatarjoilusta sitä, mitä on tarjolla - olipa se mitä hyvänsä.
- muistaa välipalatkin molempina päivinä!

Kerron sitten, kuinka meni. Ellen saa jotain sydänkohtausta jännityksestä ennen sitä.Tämmösellä forcell yritän kuitenkin hoitaa ruokailut:

http://assets.diylol.com/hfs/b23/bfa/698/resized/all-the-things-meme-generator-let-s-eat-all-the-food-e68c68.jpg