Ajatuksia löllökäsistä ja muuta kivaa.

Muuttuneen vartalon suhteen olen joutunut tekemään lukemattomia tunteja ajatustyötä, jotta oppisin hyväksymään sen ja ehkä jonain päivänä vieläpä tykkäämään siitä. Olen nyt siinä tilanteessa, että haluaisin olla tyytyväinen ja oikeasti yritän kovasti nähdä siinä hyviä puolia, mutta sitten totuus iskee esim. valokuvien muodossa. Eilen näin kuvia musta kesältä, hyi apua! Mun käsivarret ovat juuri niin paksut kuin olen pelännytkin. Elättelin toivoa, että mä vain kuvittelen, mutta ei. Mulla on suht siro ylä- ja keskivartalo muuten, joten mun käsivarret ovat jotenkin jopa suhteettoman paksut. Olen googleen jo monenmonta kertaa syöttänyt hakusanat "käsivarret kapeammiksi". Mulla tuntuu olevan sellainen kroppa, että jos teen esim. käsilihasliikkeitä salilla, lihakset kasvavat suhteellisen nopeasti, mutta "läski" siitä päältä ei sula. Eli jos treenaan käsiä, niin niistä tulee vain paksummat eikä linjakkaammat tai kapeammat. Pitää varmaan alkaa panostaa oman kehon painolla tehtäviin juttuihin. Varmasti myös esim. jooga olisi hyvä laji, mutta se ei vaan yhtään olen mun juttu. 

Myös peppuni on melko iso ja pyöreä, mutta siihen olen jo hieman oppinut sopeutumaan, koska sellainen se on ollut aina. Kiinteämpi se voisi olla, mutta muodolla en taida voida mitään ellen kuihduta itseäni täysin. Mutta nämä f---ing käsivarret häiritsevät todella paljon. Haluaisin hoikat käsivarret, en tällaisia tukkeja. Jos jollain on vinkkejä, kuinka onnistun kaventamaan niitä, otan mielelläni vastaan. Ruokavaliomuutoskin on käynyt tietysti mielessä, mutta ihan vilpittömästi en kauhean montaa asiaa keksi, joita mun olisi hyvä vähentää. En syö kauheasti esim. rasvaisia ruokia tai rasvaa ylipäänsä, joten en usko että siitäkään on kiinni. Enemmän cardioliikuntaa varmasti voisi olla hyä tehdä, siinä vaan piilee omat vaaransa mun pääkopan sisällä... 

Äh ehkä nämä ajatukset nyt korostuvat siksi, että en ole taas pariin viikkoon päässyt salille, koska ensin olin matkoilla ja sitten viikon verran kipeänä. Ja eilen kun olin suunnitellut meneväni, heräsin taas tukkoisuuteen, pääkipuun ja jäätävään väsymykseen 10h yöunienkin jälkeen. Eli ei se flunssa varmaan olekaan vielä selätetty, Olen kyllä himassa tehnyt lihaskuntoa esim. kahvakuulalla, joten onneksi jotain edes. Toisaalta ehkä juuri sen takia flunssa jatkuukin, kun en ole levännyt tarpeeksi. Olen niitä ihmisiä, joiden on lähes mahdotonta jäädä pois töistä, jos ei ole aivan vuoteen oma. Kauhea yskä ja ääni painuksissa, mutta kyllähän kotitoimistolla pystyy olemaan aivan hyvin. Vaikka olisikin ns. rennosti etätöissä, rasittaako se kuitenkin sen verran kehoa, ettei tauti pääse kunnolla paranemaan? No, päätin ottaa hyvinvointini käsiini ja olin tänään sairaslomalla. Aamulla ja aikalailla koko päivän olo oli aivan pyllystä. Olin todella vetämätön ja päätä jomotti, kurkkuun sattui jne. Oli siis oikeasti ihan hyvä ottaa päivä toipumiselle. Nyt olo on jo vähän parempi, mutta edelleen sellainen, etten ihan terve ole. Huomenna on kuitenkin pakko olla töissä, joten ei auta. Hyvä kun lepäsin edes yhden päivän! Olipas taas ajatusoksennus, sori :D

kuva

Reissussa osa 2

Sitten lisää juttua reissusta :) Kerron haastavimmista jutuista ja niistä suoriutumisesta.

Kuumuus -> ruokahaluttomuus = kuinka säilyttää ateriarytmi?

Ruokailurytmi meni kyllä vähän niin ja näin, koska kuumuudessa ei vaan tullut nälkä. Suurimpana osana päivistä ruokailujen aloitukset menivät about tällaisten aikahaarukoiden sisällä:

09:00-09:30 aamupala
13:30-15:00 lounas
17:00-18:30 päivällinen
20:00-21:00 "iltapalaa" eli satunnaista napostelua

Toki päivän aikana tuli yleensä jossain kohtaa esim. maisteltua jotain pientä + joinain päivinä oli pakko syödä välipalaa (aina joku patukka mukana just in case!). Loppujen lopuksi totesin kuitenkin, että aika normaaleja nuo siinä mielessä ovat, että miehelleni noi sopivat oikein hyvin. Kyllähän tuohon aamupalan ja lounaan väliin jäi välillä tosi pitkä aika, mutta toisaalta aamupalat olivat aika runsaita, kuten ekasta reissupostauksesta näki kuvista :) Sitäpaitsi usein olisi ollut hieman inconvinient syödä lounasta aikaisemmin, koska aamupäivällä yleensä huitelimme ties missä nähtävyyksissä. 

Vieraat ruuat, ei tarkkaa tietoa sisällöistä saati ravintoarvoista.

Kyllähän se aina välillä mietitytti, mutta toisaalta...Menimme japanilaiseen tappaniyaki-tyyliseen ruokapaikkaan. Siellä siis kokki tekee ruuan meidän edessä. Joo, ei ollut kiva katsoa, kun laitettiin öljyä, lisättiin öljyä, laitettiin voita, lisättiin voita, ja sitten vielä vähän öljyä ja voita. Okei, hieman liioitellusti, mutta kyllähän se rasvakammo puski aika pahasti päälle. Lisäksi kokki teki mieheni liha-annoksen hyvin lähellä mun kala-annosta, joten todennäköisesti mun annokseenkin päätyi lihajäämiä. Selvisin kuitenkin tästä(kin) tilanteesta, vaikka itkua melkein väänsin. Verensokerikin oli kyllä jo niin alhaalla, että silloin pienikin juttu voi alkaa itkettää :D Ja hei: suostuin ko. paikkaan uudelleenkin! Silloin tosin otin kanaa, johon ei käytetty läheskään niin paljon rasvaa eli helpompi setti :) Mutta siis niin. Ruokavammaiselle ehkä vaan parempi olla näkemättä - ainakin jos annos on kuitenkin aikalailla pakko saada syötyä.

Ravintoarvoja enemmän päänvaivaa aiheutti enemmänkin se, ettei sisältöä tiennyt monestikaan. En esimerkiksi ole valkosipulin kova ystävä, ja sitten taas en vaan osaa syödä ruokaa, jossa ei ole kasviksia. Alun jälkeen hiffasin monessa paikassa pyytää extravihanneksia, jos en ollut varma, oliko niitä riittävästi. Monessa paikallisessa ruokapaikassa oli kivasti kuvat tai jopa ihan realistiset jäljennökset annoksista, joten niistä sai onneksi hyvin osviittaa. Onneksi ei ole mitään varsinaisia ruoka-aineallergioita.

Tässä oli ihan kivasti kasviksia kanan kaverina :) Nuo paistuivat tuossa kuumalevyllä vielä.

Ja hehe, kokeilujen myötä opin seuraavia asioita itsestäni:
- En tykkää suurimmasta osasta aasialaisista keitoista (joko liian tulisia tai liian kalaisia).
- Eksoottiset hedelmät eivät ole mun juttu.

Joku keitto ja nuudeleita. Aivan järkyttävä toi keitto, mutta oli niin nälkä, että närpin sieltä kaikki kanapalat ja vedin niitä :D

Riskittömintä syödä vain kypsennettyä ruokaa = ei salaatteja.

Herkän vatsani vuoksi en halunnut ottaa riskiä mahavaivoista (joita sain varovaisuudesta huolimatta kuten arvata saattaa), joten vältin syömästä tuoreita kasviksia. Ne yleensä huuhdotaan hanavedellä, joka ei ole länsimaalaisille juomakelpoista. Kyllä muutamassa syömässäni annoksessa oli yksittäisiä kurkkuja tai tomaatteja, mutta pääasiassa söin lämpimiä, kypsennettyjä ruokia. Olen kuitenkin salaattien suuri ystävä, niin homma ei ollut helppo. Kaikissa annoksissa oli mukana aivan jäätävän isot määrät riisiä, ja aluksi olin hieman kauhuissani. No tajusin kuitenkin, että eihän sitä ihan kaikkea riisiä tarvitse syödä :D Ja pakko myöntää, että jätin riisin syömisen yleensä aika vähään. Haastetta oli riittävästi muutenkin. Jos oli kova nälkä, söin riisiä enemmän kyllä. Sitäpaitsi annoskoot olivat muutenkin jo ilman riisiä isoja, joten tuli maha täyteen todellakin!

Joku nuudelijuttukin välillä!

Wrappien sisällä oli tuoreita kurkku- ja tomaattikuutioita, mutta niistä ei onneksi tullut mitään. Lisukkeena grillattuja kasviksia. Söin tän annoksen kolme tai neljä kertaa, oli ihan parasta :D

Laadukkaassa raflassa uskalsi syödä sushia :) Oikeanpuolimmainen oli todella tuhti, varrmasti oikea kaloripommi, mutta aivan törkeän hyvää :D

Kuumuus -> kesävaatteet -> kehoahdistus.
Uusi paikka -> paljon valokuvia -> kehoahdistus.

Kehoahdistuksilta ei voinut välttyä, mutta oli huojentavaa huomata, etten valokuvissa näytä ihan niin norsulta kuin olin pelännyt. Joissain enemmän, mutta useissa kuitenkin vähemmän. Tosin. Kävi kuitenkin sillain jännästi, että reissun aikana kuvia katsoessani näytin niissä mielestäni vähemmän läskiltä kuin kotona katsoessani. Mitäs :D Samalta koneelta katsoin, mutta no, who knows. Joka tapauksessa selvisin kuitenkin ilman mitään pakkolaittaajätesäkkipäälle- ja envoilähteäulos-läskiahdistuksilta täysin! Tajusin myös, että jos mahdun aasialaisiin onesize-mekkoihin, en voi olla mikään mammutti. Ja kuten jo aiemmin todettu: mieluummin olen tämän kokoinen ja terve+onnellinen kuin laiha, sairas ja onneton.

Uudet shortsit ja uusi toppi :)

Eipä tosiaan jäänyt pakkasen puolelle reissu millään muotoa! Kaikista ahdistuksista selvisin kunnialla. Täysin siis 100% vapaasti en väitä syöneeni, mutta tosi vapaasti kuitenkin :)

Moi!

Onpas postaustahti hidastunut ihan huomattavasti. Tavallaan haluaisin kirjoitella, mutta toisaalta tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Tai no on, mutta tuntuu ehkä lähinnä, että kaikki on jo sanottu. Tavallaan kaikki rullaa aika hyvin, mutta jos lähemmin tarkastelee, niin ei sitten kuitenkaan. Mitään hätää ei ole missään nimessä, mutta voisin mä paremminkin hoitaa syömiseni.Vääristyneitä ajatuksia pulpahtaa esiin tasaisin väliajoin, ja välillä jopa hieman yllättävissä tilanteissa. Tilanteissa, jotka olin ajatellut jo handlaavani hyvin. En missään nimessä koe roikkuvani sairaudessa kiinni - mun mielestä se on maailman ärsyttävin asia sanoa - vaan enemmänkin tuntuu, että jokin roikkuu minussa. Takertuu. En jotenkin osaa ravistaa sitä irti, enkä tiedä, miksi en. Olen täysin vakuuttunut siitä, että saan elämästä jo nyt superpaljon enemmän irti kuin silloin, kun en syönyt, ja uskon saavani yhä vain enemmän ja enemmän. Ei siis ole kiinni siitä, että uskoisin edelleen olevani onnellisempi ja voivani paremmin vaikeasti alipainoisena. Taitaa olla se kehonkuva aka mammuttiolo, joka vielä aiheuttaa pahasti kitkaa itseni ja... no, itseni välillä :P

Jonkinlainen tilannekatsaus olisi varmasti paikallaan, mutta en osaa tai uskalla tehdä sitä yksin. En halua yksin keskittyä siihen, miten mulla oikeasti menee. Haluaisin periaatteessa, että polikäyntejä olisi useammin, mutta en ole tehnyt sen asian eteen kauhean paljoa. Varsinkin, kun töitä tuntuu olevan sen verran paljon, ettei viitsisi irtautua niistä. No, se on ehkä pieni tekosyy, vaikka on tässä kyllä duunissa riittänyt puurtamista. Mulla on asioita, joista haluaisin puhua omahoitajan tai raten kanssa, mutta kun yritin saada aikaa omahoitajalle, hänellä oli täyttä seuraavat viikot. Tai oli siellä jotain yksittäisiä aikoja, mutta ne ei käyneet mulle. Silloin oli muutenkin joku masennuspäivä, joten en jaksanut alkaa kyselemään pidemmälle. Ratelle en edes tajunnut siinä samalla kysyä. Eräs ystävänikin nimittäin sanoi, että raten käynti voisi todellakin olla paikallaan, koska edelleen ajattelen, ettei normaalipainoisena ole väliä mitä syö, ellei paino romahda. Pitää varmaan soitella uudelleen ja kysyä aikaa jommalle kummalle. 

Törmäsinpä muuten tässä yksi päivä ruokapäiväkirjaan, josta löytyi mm. paranemisprosessini ihkaensimmäinen päivä. Se oli tällainen:

    

klo 09:30	2dl ruispuuroa
	n. 0,3 dl raejuustoa
	vuoksenpiirakka
	1 tl mini lättaa
	pala omenaa
klo 13:15	3 dl kasvis-muna-katkarapu-mössöä
	Kulaus pepsi maxia
klo 17	Kulaus pepsi maxia
	1,5 dl jogurttia
	rkl mustikoita
	0,5 suklaapalaa
	pari kukkakaalipalaa+maistoin lohta
klo 19:20	1 ruispala
	3,5 ohutta kalkkunaleik.
	1 tl mini lättaa
	kurkkua
	omenaviipale
	2 dl jogurttia
	6 tl mustikoita
	teekuppi
klo 20:15	1/4 ruisleipä uuden tuorejuuston maistamiseen
	0,5tl tuorejuustoa
	1 ohut kalk.
	kurkkua
klo 21:00	2 ballerina-keksiä
	0,5 kevyt myslipatukkaa
	viipale omenaa
	Kulaus pepsi maxia

Ensin katsoin, että no aika hyvinhän mä olen jo heti alkanut syömään! Muuuuutta, sitten kun katsoo tarkemmin, niin aikamoista närppimistä ja muka-syömistä. Siitä huolimatta, todella iso harppaus tuokin jos miettii sitä, että ruokavalio koostui about pelkästään omenoista ja porkkanoista, satunnaisia maistiaisia tai muita kasviksia lukuunottamatta. Ihan mielenkiintoista luettavaa olivat nuo 1,5 vuoden takaiset raapustukset. Tuntuu, että olen valovuosien päässä tuollaisesta. 

Tässä täytteeksi muutama ruokakuva viime viikolta:

Kana-kasviswokkia ravintolassa, noms!

Joku random välipala. Huomaa: kahvia maidolla, omg! Ja karkit yrittivät paeta kuvasta menemällä omenapalojen suojaan (ja osa mun suuhun jo ennen kuvan ottamista).

Maistoinpa sitten tätäkin. Ihan hyvää oli, pakko myöntää. Koostumus on vähän erikoinen, mutta maku oli ihan jees :)

Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Kuvitelma omasta kehosta ei sitten vastaakaan todellisuutta.

Siis morjens, mikä fysioterapiakäynti! Oli rankka, mutta todella hyödyllinen. Kävimme läpi kehonkuvaan liittyviä asioita mm. vanhan kunnon narutestin avulla. Lisäksi päivitimme liikuntasuunnitelmaa. Lopussa vielä tehtiin rentoutusharjoitus, jonka aikana aloin itkeä, koska siinä piti miettiä itseä 15-vuotiaana. Oli jotenkin kamalaa ajatella niin paljon taaksepäin ja silti kohdata oireileva Niina. Vaikka tiedän, että eivät nämä kaikki vuodet ole olleet millään lailla täysin sairauden värittämiä. On ollut montakin stabiilia vuotta tässä välissä, mutta pointtini on, että oireilu on ollut valloillaan jo tuolloin. Onneksi elämää on vielä paljon myös edessä :) 

Narutesti oli mulle tosi vaikea. Siinä siis ensin arvioidaan lattialle narusta jonkun kehonosan ympärysmitta, ja sen jälkeen toisella narulla mitataan todellisuus. Me tehtiin mulle vyötäröstä ja takapuolen korkeimmalta kohdalta. Pelkäsin, että arvioin itseni pienemmäksi kuin olenkaan. Se olisi ollut kammottavaa huomata. Sama pelko lienee hyvin monella, joten en ole yksin pelkoni kanssa. Ensin tehtiin vyötärö, koska se oli mulle helpompi. Käytin arvioinnissa käsiä ja peiliä hyväksi. Peilistä tutkailu oli tosi vaikeaa siinä jonkun katsoessa vierestä. Sitten fyssari mittasi mun vyötärön toisella narulla. Sain tarkistaa monta kertaa, että naru koskettaa tosiaan joka kohdasta ja että fyssarin sormi jää just siihen kohdalle merkiksi, jossa naru teki ympyrän. Sitten laitettiin se lattialle oman arvioni viereen. Siis mua alkoi oikeasti naurattaa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Oma arvioni ei ollut vain hieman suurempi, vaan yli KOLME KERTAA suurempi kuin todellisuus. Siis mitä hittoa... Lisäksi jouduin toteamaan, että se todellinen mitta näytti aika pieneltä. Jos olisin nähnyt sen kokoisen mitan jollain toisella, olisin ehkä jopa kauhistellut sen pienuutta. Huh!

Takapuolen mittaus olikin sitten vielä ahdistavampaa, koska täältä sitä muotoa löytyy! Lopputulos oli kuitenkin täysin sama kuin vyötärön kanssa. Ei siis mitan suuruus (i wish :D), vaan se, että arvioin itseni kolme kertaa suuremmaksi. Eikä se lattialla ollut ympyrä näyttänyt suurelta, vaikka pidän takamustani valtavana - mun mielestä Kardashianitkin jää kakkoseksi. Pelottavaa on myös, että vielä vuosi sitten olen ollut tosi monta kiloa pienempi. Saati 1,5 vuotta sitten toissa kesänä. Jotenkin niin käsittämätöntä. Toki siinä kun aikani tuijottelin, alkoi mittaustulos näyttää koko ajan suuremmalta. On se vaan jännä, kuinka mieli pienen avautumisen jälkeen taas sulkeutuu niin nopeasti. Aivan kuin lasissa olisi kirkasta vettä, ja kun sinne tiputtaa vesiväriä, se väri vain leviää, eikä sitä voi pysäyttää. Kohta vesi on kokonaan värjäytynyt. Näin tapahtuu, kun syömishäiriöajatukset valtaavat mielen. 

Tätä on hyvä katsella, kun tulee läski olo. Vasemmalla oma arvioni mun takapuolesta, oikealla todellisuus. Kyllä toi oikeanpuolinenkin alkaa jo taas mun silmään näyttää tosi isolta, mutta täytyy yrittää kääntää ajatukset toiseen suuntaan. 

Vapise, Kim Kardashian! Tämän vuoksi en tykkää käyttää housuja... :S

Liikuntasuunnitelmasta kerron ensi kerralla, nyt en jaksa enää kirjoittaa, koska mua v ä s y t t ä ä. Taas. Aivan järkyttävän paljon. Olispa jo joululoma. 

Muodot - piilottaa vai näyttää?

Olin sitten jopa kaksi päivää sairaslomalla tällä viikolla! Maanantaina sinnittelin etätöissä, kun oli tärkeä homma hoidettavana, mutta tiistaina olin saikulla. Keskiviikkona oli jo vähän parempi, mutta otin varman päälle ja lepäsin vielä senkin päivän. Iso saavutus meikäläiseltä :) Ja kyllä vaan teki hyvää. Olin todella väsynyt yskän vuoksi huonosti nukuttujen öiden vuoksi. Vielä on vähän ääni painuksissa, mutta eiköhän tämä tästä kohta ole voitettu. 

Eilen olikin sitten taas tosi pitkä päivä, ja tänään väsyttää aivan julmetusti. Taas, heh. Olin ajatellut mennä salille, mutta onneksi eräs ihana ihminen totesi, että etkä mene, vaan nukut pitkään ja lepäät. Olin tästä "käskystä" oikein iloinen, ja niin teinkin. Tai no, en mä pitkään nuku ikinä, korkeintaan yhdeksään, mutta silti. Tänään aion ottaa chillisti, samoin huomenna. Ensi viikonloppuna onkin sitten pikkujouluja ja muuta, joten täytyy kerätä voimia sinne. 

Mulla on taas tosi ristiriitainen olo. Tai no, ainahan mulla kai on :D No, kerron siitä anyways. Eilen kävin tällaisen keskustelun minulle tuntemattoman vanhemman rouvan kanssa, joka oli tulossa samalla kyydillä kanssani.

Minä: "Mennään jo, mä olen ihan kylmissäni!"

Rouva: "Sä olet tulossa kipeäksi, tuollahan oli aika lämmin."

Minä: "Joo tai mä olin just kipeänä."

Rouva: "Ahaa, no sitten et ole vielä tervehtynyt."

Minä: "Se voi olla. Mä olen tosin aina tällainen vilukissa."

Rouva: "Aijaa, no sä ootkin niin pieni!"

Ööö. En. En ole. En ole ollut enää pitkään aikaan, enää yli puoleen vuoteen. Välillä pidän itseäni aika hoikkana, mutta kun tiedän, että olen reippaasti normaalipainon puolella (tai näin uskon, vaa'alla en ole käynyt moneen vkoon), en voi olla pieni. Hah, hyvä vitsi! Tätä ei myöskään helpota se, että pidän vertailukohtana edelleen vakavassa alipainossa ollutta minää. Pidän sitä itselleni normaalina, joten siihen nähden olen kyllä aikamoinen jättiläinen. Sorruin katsomaan vuoden takaisia valokuvia. En edelleenkään pääse sen yli, että haluaisin saada sen kropan takaisin. Kyllä mä näen, että olin tosi kuihtunut. Kuivan kesän orava. Silti, haluaisin sen takaisin. En osaa vieläkään soveltaa itseeni sitä ajatusta, että terve on kaunista ja pitää olla lihaa luiden ympärillä. Olen yrittänyt kehua itseäni ja esimerkiksi sitä, että mulla on kunnollinen peppu, eikä mikään lauta. Suunnittelin jopa Freddyn ns. peppuhousujen ostamista, koska ne korostavat bootya. Monet fitnesstyypit suosivat niitä pöksyjä. Ajattellin, että jos ei voi piilottaa, kannattaa korostaa. Olen myös pikkuhiljaa uskaltautunut kokeilemaan farkkulegginssejä kaupoissa. Ostamispisteeseen asti en ole vielä päässyt, koska mua alkaa hävettää mun alakropan muodot. 

kuvat

Olen myös karttanut kunnollisten rintsikoiden käyttämistä pitkään. En ole toisin sanoen halunnut korostaa moneen vuoteen mitään muotojani. Muistan, kuinka vielä lukiossa käytin pelkästään topattuja ja push up-rintaliivejä. Ostin paidat niin, että tissit olivat mahdollisimman hyvin esillä :D Nyt olen jo monta vuotta mennyt sillä mentaliteetilla, että mitä pienemmät, sen paremmat. Olen tykästynyt urheilutoppeihin, ja olenpa monet kerrat ollut ihan ilman mitäänkin hyödyntämällä esim. nännilappuja tms. Etumukseni ei ole, eikä ole myöskään ikinä ollut mikään valtava, mutta mikään lauta en ole ollut. Muutama viikko sitten laitoin pitkästä aikaa juhliin topatut rintsikat. Se oli iso harppaus mulle, koska en ole enää tottunut korostamaan mitään muotoja. No, mieheni ainakin tykkäsi :D Toivottavasti jonain päivänä vielä hyväksyn naisellisen ulkomuotoni. Monen mielestä varmaan pitäisi vaan olla iloinen, kun on siunaantunut sekä takapuolta että tissejä, mutta en ole enää osannut nauttia siitä. Lienee aika opetella ;)

Kylmyyttä ja kuvia.

"Aaaaargh mulla hajoaa pää! Mä olen niin kyllästynyt olemaan tällainen tankkeri! Sanoin viime kerralla omahoitajallenikin, että jos tietäsin varmuudella, että laihtuisin vähentämällä ruokia, tekisin sen heti. Kamalaa sanoa, mutta näin on."

Noin kirjoitin vielä alkuviikosta. Tänään on jopa ihan jees fiilis itsestä. Miten tää voi vaihdella näin paljon, ihmettelen edelleen. Sovittiin omahoitajan kanssa, että tehdään ens kerralla ns. narutesti eli että ensin arvioin ympärysmittani ja sitten viereen laitetaan todellinen tulos. Se pelottaa. Mitä jos arvioinkin itseni pienemmäksi kuin olen? Tai mitä jos mun megalomaaninen arvio ei ole kovinkaan kaukana totuudesta? Jos niin käy, mä rapisen palasiksi lattialle. 

Sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, pakko vähän tuskailla tätä alkanutta kylmyyttä. Odotan joulua kuin kuuta nousevaa, mutta tämä kylmyys on jo nyt musertavaa. Vain -1, ja mä olen syväjäässä koko päivän. Mitä hittoa tapahtuu sitten, kun pakkasta on se -20?! Okei, kyllä siihen on joka vuosi tottunut, mutta silti ajatuskin saa karvat nousemaan pystyyn. Milloin tämä palelu sitäpaitsi ylipäänsä loppuu? Kaveri tuli kylään ja otti pitkähihaisen pois, kun meillä on kuulemma niin lämmin. Mä olin just tarjoamassa teetä, koska olin paksusta hupparista ja untuvatohveleista huolimatta aivan jääkalikka. 

Yksi syy, miksi en yhtään tykkää kylmästä, on se mun kylmäallergia. Pahiten oireet näkyvät ja tuntuvat sormissa, mutta myös varpaissa ja poskissa todella kylmällä. Sormet reagoivat todella nopeasti. Mä olin jo ehtinyt elätellä toivoa, että ravitsemustilan korjaantuminen olisi parantanut sormet, mutta ei. Kyllä ne nyt pitkään olivatkin ihan ihmissormien näköiset (muutaman vuoden ne ovat oireilleet enemmän tai vähemmän läpi vuoden), mutta nyt ne on taas ihan kamalat :( Turvonneet ja punaisia patteja on jo kahdessa sormessa. Ja ne on tosi kipeät! Tekisi mieli mennä taas kerran näyttämään niitä lääkärille, mutta kun joitakin vuosia sitten ravasin kaikki mahdolliset spesialistit läpi. Äh. Ei tee mieli laittaa kynsiäkään, kun sormet näyttää niin kauheilta :(

Loppuun täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia :D

Ihanan iso iltapala miehen tekemänä - ja siis nimenomaan kerrankin IHANAN iso :) Oli nälkä.

Upeaa asukuvaa edestä ja takaa. Tykkään tosta paidasta, se on semmosta haarniskakangasta :D

Salin jälkeen, noms!

Kiire sen kun jatkuu!

Kiirettä pitää, joten en ole kerinnyt tännekään kirjoitella, vaikka haluaisin kyllä. Ajatuksia vilisee päässä vaikka muille jakaa, joten jaetaanpas sitten (ehe ehe...). Tykkään syömisestä, eikä syöminen itsessään enää ahdistaa yhtään niin paljon kuin ennen. Pystyn tekemään hätävalintoja, vaikkei haluamaani tuotetta löytyisikään. En väitä, että kaikki sujuisi syömisen suhteen täysin normaalisti, mutta olen jo aika pitkällä! Keho sen sijaan ahdistaa sitten senkin edestä. Varsinkin valokuvissa näen itseni valtavana norsuna. Se rusentaa psyykettä joka kerta. Harmittaa, että olen ollut ihmisten ilmoilla sen näköisenä. Vaikka peilistä olisikin katsonut ihan ok tyyppi, niin kuvan näkeminen muuttaa myös peilikuvan. Vähän samaan tapaan kuin vaakalukeman näkeminen muuttaa peilikuvan ihan heti. En muuten ole käynyt vaa'alla! Enkä kyllä uskaltaisi käydäkään... Odotan sitä päivää, kun peilikuvani ei ole enää vääristynyt, ja että mikään lukema tai valokuva ei muuttaisi suhtautumista itseeni. Toisaalta pelkään, ettei se nytkään ole enää vääristynyt, ja olenkin vain ihan oikeasti jo aika iso. Vaikka ääää miksi sillä olisi edes väliä!?

Ystäväni kertoi minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että syön nykyään. Se teki minutkin iloiseksi. On oikeasti aika ihanaa, ettei tarvitse aiheuttaa huolta ja turhautumista läheisissä. Toki edelleen kalvaa ajatus siitä, että nyt kukaan ei enää huomaa, koska en ole enää pieni. En ole enää se, jolla sanotaan "voi kun sä oot niin pieni!". En osaa vieläkään selittää, miksi sitä edes kaipaisin. Olen edelleen kasvoiltani jopa omasta mielestäni ihan kaunis, enkä ole ihmisenä muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi jaksamisen ja pinnan lisääntymisen myötä. Miksi se pienuus on muodostunut niin tärkeäksi asiaksi, en voi ymmärtää itsekään. Jos jollain on avain tähän lukkoon, voisin lainata sitä, kiitos.

Sit vähän kuvia kertomaan enemmän kuin sanat :)

Turvajälkkäri, ampparijäde! Huomatkaa hieno kynsikokeilu ;)

Jotain muutakin kuin amppareita välillä!

Lounasruokalassa koulutuspäivänä. Ensinnäkin, söin kahtena päivänä tavallisessa linjastoruokalassa. Viimeksi tein niin varmaan keväällä, joten oli jo aikakin. Otin rohkeasti molempina päivinä, ja oli jotenkin ihanaakin syödä normaalisti! Siis ihan oikeasti katsokaa tuota keiton määrää! Ja kaverina pari palaa leipää :)

Tästä olen tosi ylpeä! Olin työn puolesta taas tien (tai siis raiteiden) päällä, ja otin jo pari kertaa himoitsemani wrapin aseman ärrältä. Tuo ei tosiaan ollut mikään makuelämys, mutta söin sen lounaaksi junassa oikein hyvällä ruokahalulla :)

Joo, näyttää pieneltä, mutta pointti tässä onkin se, että kehtasin ostaa kahvitauolla koulutuksessa hedelmien lisäksi myös keksin :) Iso juttu mulle tuossa tilanteessa!

Ainiin ja koulutuspäivän ruokailutilanteesta pakko muuten vielä kertoa yksi juttu. Ekana päivänä söin kanaa ja riisiä. Huomasin, ettei yksi tuttuni ottanut riisiä ollenkaan. Ahdistuin hetkeksi, koska ajattelin, etten minäkään olisi saanut ottaa, ja apua mikä läskipossu olenkaan! No, tämä tuttuni hakikin kolme palaa leipää ja osti vieläpä jätskin jälkiruuaksi. Siinä vaan itse mielessäni totesin, että hitto, toihan on just normaalia! Syö sitä, mitä mieli tekee. Jäi nälkä, otanpa lisää leipää. Kylläpäs on hyvännäköinen jätski tuolla naisella, ostanpa itsekin sellaisen. Niin sen pitäisi mennäkin! Mun pitäisi ehkä usemmakin käydä jossain lounaspaikoissa, jotta näkisin mallia normaaliin ruokailuun. Suosittelen samaa myös muille! Olen huomannut, että terveiden ihmisten kanssa ruokailusta saa oikeasti aika hyvää buustia. Sitä jännittää etukäteen tosi paljon, mutta sitten huomaakin, että mitään pahaa ei tapahtunut :)

Viikonlopun kohokohdat!

Viikonlopppu hurahti nopeasti ohi. Oli oikein mukava pe-su-ajanjakso kaiken kaikkiaan :) Tässä viikonlopulta (tai no pe-su) mainitsemisen arvoisia asioita:

Perjantaiaamun aloitin ekaa kertaa tuorepuurolla. Olin torstaina illalla laittanut jääkaappiin muhimaan seuraavan yhdistelmän:
1 dl ruishiutaleita
1 dl luonnonjogurttia
mustikoita
makeutusainetta, kanelia

Ihan jees, mutta ei ihan odotusteni tasoinen. Jotenkin lämmin puuro natsaa paremmin varsinkin syksyisen sään vallitessa.

Perjantaina oli myös ultimatehaaste kyseessä, kun olin päättänyt yllätyksenä puolisolleni syödä ravintolassa hampurilaisen. Ja siis hittolainen, mähän tein sen! En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon mua jännitti ja kuinka ylpeä itsestäni olin! Myös puolisoni oli ylpeä, vaikkei sitä niin vahvasti näyttänytkään kuin olisin toivonut. Mutta ei siitä sen enempää, tiedän hänen olleen iloinen mun puolesta :) Söin kasvishampparin ruiskuorella, joten aika helppo sinänsä, mutta kyllä sitä majoneesia oli tosi tuhdisti, eikä kasvispihvitkään mitään kovin kevyitä olleet. En väitä, etteikö olisi ahdistanut, mutta selvisin silti. Melkein koko hampparin söin. Ja hyvää oli, voin kertoa! Kerrankin salaatti jäi lähes koskemattomaksi :D

Lauantaina puolisoni kysyi toiveita päivälliseksi. Sanoin, että ei mitään ihmeellistä tarvita, jotain ihan perusruokaa. Joo niin varmaan, sainkin taas kunnon gourmetruokaa: kalaa (jonka nimeä en edes muista) ja täytetty herkkusieni! On mulla vaan niin ihana mies! Onneksi hän myös tykkää tosi paljon kokkailla, joten molemmat hyötyvät ;)

La-illalla oli vuorossa hardstyle-/hard edm-tapahtuma, jossa tulikin taas tampattua pohkeet hajalle! Sunnuntaina oli vähän heikko happi viiden tunnin yöunien vuoksi, joten menimme lounaalle Subwayhin. Sen jälkeen hengasimme vain kotosalla leffoja ja telkkarisarjoja katsoen :)

Mulle tuli viikonloppuna tosi vahvasti sellainen olo, että hitto miten hienoa elämä on kun ei tartte koko ajan enää juosta anoreksian pillin mukaan! Sain tälle ajatukselle vahvistusta kun kävin vaa'alla ja saatoin huokaista helpotuksesta. Painoni on viimeiset kuukaudet pysynyt aikalailla samoissa lukemissa n. kilon vaihtelulla. Tämä oli helpotus, koska olen syönyt paljon paremmin pari viikkoa jo johtuen siitä, että puolisoni on vastannut monista ruokailuista. Myös itse annostellessani olen ottanut isompia annoksia. Edes hamppari ei nostanut painoani pilviin (kuten terve järkikin jo kertoo). Tajusin myös hokon jäljiltä, että en todellakaan halua päiväosastolle, enkä sitä voi välttää oikein muulla kuin syömällä vapaammin. En halua olla töistä pois tän sairauden vuoksi päivääkään, enkä myöskään aio olla! Mä olen päättänyt selvitä voittajana, ja se alkaa koko ajan näyttää todellisemmalta. Totta kai kehonkuva on edelleen aivan päin prinkkalaa ja moni asia on vielä työn alla, mutta näiden parin viikon aikana olen mielestäni ottanut ison askeleen eteenpäin :)

Sopimuksen noudattamista vaivoin ja uusi "harrastus".

Fyssarin kanssa sovittiin, että toistaiseksi saan urheilla vain kerran viikossa (keskiviikkoisin) joko työmatkapyöräilyn tai huonon sään sattuessa sisäpyöräilyn merkeissä. On ollut yllättävän vaikea noudattaa tätä, mutta toisaalta on ollut lohduttavaa antaa itselleen armoa ulkopuolisen kanssa tehdyn sopimuksen avulla. Melkein joka päivä olen joutunut käymään itseni kanssa sisäisen kamppailun. Kuin kutina, jota ei saa raapia. Eilen olin jo ihan lähdössä jumppaan, mutta mieheni muistutti sopimuksesta. Tarvitsin jälleen jonkun sanomaan mulle ei vielä uudelleen. Aamulla oli muutenkin tosi heikko olo, joten siinäkin mielessä jumppa olisi ollut typerä ratkaisu. Sairas mieleni yritti kovasti työntää salia kohti, mutta mieheni patistuksesta jäin kotiin. Jäin kotiin ja otin sipsejä aamupalan jälkeen :DD Terveys hymyily, sairaus huusi suoraa huutoa korvaani "LÄSKIIIIIII, EPÄONNISTUJA, LAISKIMUS!!!!!". Ylimääräinen syöminen kostautui niin, että en syönyt välipalaa. Perustelin itselleni, että söin sen jo noiden sipsien muodossa aamulla... Ihme kyllä ei nälkäkään yllättänyt. Söin kuitenkin aika ison lounaan sekä taas vähään aikaan kaksi leipää päivälliskeiton kanssa. Niin, tai siis, silloin sitä nälkää ei huomannut.Tänään aamulla tunsin once again kylppäriin hoiperrellessani ja siellä ihan vähän vaan pyörtyessäni sen, miten vajaat syömiset vaikuttavat viiveelläkin. 

Kurpitsaa ja tonnikalaa, riisiä, raejuustoa ja kurkkua.

Kanakeittoa raejuustolla (joka on pohjalla :D) + kaksi paahtoleipää.

Fiilikset ovat vaihdelleet aika rajusti, kuten nyt yleensäkin. Välillä tulee niitä maailmanlopun läskioloja, jolloin haluaa verhoutua jätesäkkiin. Välillä taas pystyy haastamaan itsensä pukeutumalla vaikkapa tiukkaan hameeseen. Välillä näkee itsensä ihan ookoona, välillä mammuttina, välillä jopa melkeinpä hoikkana. Tämä on paikoin tosi hämmentävää. Esimerkiksi jätin viikonloppuna mekon ostamatta, koska havahduin kylkiluideni näkymiseen, eikä se mielestäni näyttänyt kovin hyvältä:

Rajattuna vaikea hahmottaa, miten päin tää on otettu O_o Selkäpuoli siis vasemmalle päin. Oikealla ei ole pömppis vaan mekon kangas meni rypylle.

Olen löytänyt uuden, rauhoittavan harrastuksen. Kuulostan nyt aivan supernörtiltä, mutta olen aivan koukuttunut palapeleihin :D Meillä oli kotona hengannut jo pitkään yksi 300 palan palapeli. Yhtenä päivänä aikana kuluksi päätin aloittaa sitä, ja sehän olikin tosi kivaa. Seuraavaksi ostin 500 palaisen, jota tehtiin mieheni kanssa yhdessä. Yhteinen harrastus, haha ;) Eilen hain 1000 palaisen! Todella mukavaa viihdykettä, jossa joutuu miettimään sekä keskittymään, ja aika kuluu kuin siivillä. Olen myös parit läskiahdistukset onnistunut siirtämään palapeliin fokusoitumisen avulla. Suosittelen, jos vain kärsivällisyys riittää! 

Eat, sleep, rave, repeat!

Huuuuuuuuhhuh mikä viikonloppu takana! Tänään olen kuin vanha mummo: jalat ovat turvonneet, jalkapohjiin ja kantapäihin sattuu taukoamatta, sisäreisi on jumissa pohkeista puhumattakaan sekä polvia särkee (wtf?). Kolme päivää armotonta tamppausta, reivaamista, tanssimista ja pomppimista takana. Eilen painelin menemään jopa kuusi tuntia putkeen istumatta muuta kuin vessanpöntöllä pari kertaa :D Aivan sairaan ihana Summer Sound-festariviikonloppu takana, ei voi muuta sanoa! Nyt on jotenkin haikea ja tyhjä olo, vaikka kroppa ei enää olisi kyllä kestänytkään neljättä päivää :P Nautin viikonlopusta täysillä. Maistelin festariruokaa ja söin kaksi kertaa jätskin iltapalaksi :) Varmasti jäi syömiset vajaan puolelle kulutuksen ollessa melkoista, mutta mulla oli joka päivä mukana energiapatukka, ja tosiaan miettikää: kaksi jäätelöä viikonlopun aikana! Huikeeta!

kuva

Ahdistuksiltakaan ei toki vältytty. Ekana iltana menin aivan hämilleni, kun ostin ruokakojusta kanawokkia. Mielikuvani kanawokista on kanaa ja kasviksia, mutta siellä se olikin iso kasa riisiä, muutama hassu kasvis + kanavarras. Pahinta kuitenkaan ei ollut annoksen sisältö tai edes annoskoko (joka oli valtava!) vaan se, että tajusin lautasen käteen saatuani, että mitäs hittoa, tän piti olla mun iltapala. Olin jo syönyt lounaan ja päivällisen kotona, joten en todellakaan olisi tarvinnut tuollaista ns kunnon ruokaa. Vuosi sitten olisin vääntänyt itkua ja ollut syömättä, mutta järkeilin itselleni, että iltapala voi olla mitä vain. En todellakaan syönyt annoksesta kaikkea, mutta söin kuitenkin osan. Söin jopa annoksen mukana tullutta currymajoneesia, joka oli oikeesti aika tosi hyvää :) Ahdistihan se vielä seuraavana päivänäkin, enkä tehnyt samaa virhettä uudelleen. Silti: en hävennyt annoksen ostamista tai sen syömistä, enkä tosiaan jättänyt kokonaan syömättä tai antanut sen pilata iltaani.

Kännykän kamera hajosi hetkellisesti, joten eihän tästä saa mitään selvää, mutta annoskoon nyt edes hahmottaa.

Myös keho ja pukeutuminen aiheuttivat tuskailuja. Shorteista tuntui vain tursuavan ylimääräistä, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä siitä. Tällainen mä nyt vaan olen, enkä sille just nyt mitään voi. Eilen vaihdoin vaatteita lainkaan liioittelematta 30 kertaa. Olin päättänyt uskaltaa laittaa lyhyen topin, mutta alaosa tuotti vaikeuksia. En halunnut näytellä napaani kaikelle kansalle lyhyestä topista huolimatta. Vaihtoehtoina olivat korkeavyötäröiset shortsit, joissa tunsin oloni todella itsetietoiseksi sekä kaksi hametta, joista toinen oli turvallinen (a-linjainen) ja toinen haastava (vartalonmyötäinen), muttei yhtä paha kuin shortsit. Ylpeänä voin todeta, etten mennyt aidan matalimmasta kohdasta, vaan laitoin tiukan hameen :) Pelkäsin, että mitä jos tulee läskiolo ja se pilaa kaiken, mutta ei sitä tullut missään vaiheessa. Oli iloinen, että uskalsin laittaa "paljastavammat" vaatteet, vaikken mikään mini enää olekaan.

Konemusatapahtumiin on tosiaan tapana pukeutua kirkkaiden neonvärien lisäksi melkoisen niukasti. Se kuuluu genreen ja on jo ihan käytännöllisyyden (lue: hiki) vuoksi järkevää, eikä siis aivan pelkästään näyttäytymisen vuoksi. Välillä tuli ihan sellainen olo, että mikä alipainoisten vuosikokous tää oikein on. Ahdisti hieman ja tunsin myös kateutta. Osa oli selvästi sairaalla tavalla laihoja, mutta oli myös todella paljon niitä, jotka olivat selvästi luonnostaan pikkuruisia. Luonnostaan laihalla ei paista luut, vaan kroppa näyttää sopusuhtaiselta, vaikka onkin aivan tiny. Yritin kääntää ajatukseni siihen, että olihan mukana menossa myös paljon normaalipainoisia ja ylipainoisiakin sekä siihen, että mulla nyt onkin sitten vähän naisellisempia muotoja. No joo jälkimmäisestä en kyllä osaa nauttia vielä tippaakaan tai olla siitä ylpeä, mutta yritin käsitellä asiaa myös sitä kautta. Olin kuitenkin yllättynyt ja iloinen, että suurimmassa osassa viikonlopun kuvista en näytä miltään sotanorsulta! Odotan sekä innolla että kauhulla virallisia festarikuvia, koska uskon taas kerran päätyneeni niihinkin. Fingers crossed, että on hyviä otoksia ;)

Nyt rentoilua ja palautumista!

kuva

 

Hieman parempaa jo :)

Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea. 

Raten kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa, ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.

Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.

Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!

1

Johtopäätöksiä.

Vedän ihan mistä vain asiasta jonkinlaisen läskiysjohtopäätöksen. Eilen ihan naurettiin mieheni kanssa sitä, kuinka kummallisista asioista voinkaan löytää jotain läskiyteen viittavaa. Esimerkkejä:

Olen keittiössä alkamassa tekemään iltapalaa.
Mieheni: "Hei ohjelma alkoi jo!"
Minä: "Okei no mä en sit ota iltapalaa." 

Sanon miehelleni, etten ylety ottamaan ylähyllyltä koiranruokapussia.
Mieheni: "Ei tullut mieleen hakea tuolia?" *lähtee hakemaan tuolia*
Mä: "No aikaisemmin sä oot nostanut mua, ni oon ylettänyt. Oonko mä nyt sit jo niin painava, ettet sä jaksa?" *nyyh*

Lyön jalkani tv-tasoon. Se johtuu tietenkin siitä, että olen jo niin leveä, etten mahdu enää kulkemaan. Alan itkeä.

Mieheni kysyy, lähdenkö ulkoiluttamaan koiraa. Hän pyytää totta kai siksi, koska hänen mielestään tämmöisen pulleron pitää saada liikuntaa. (Tämä on ollut jo piiiitkään mulla, olen yrittänyt päästä tästä eroon, ja aika hyvin olenkin jo onnistunut siinä. Enää en suoranaisesti suutu tästä pyynnöstä, mutta läskiajatus käy silti mielessä.)

Mieheni: "Käänny ympäri. Pitäisköhän sun alkaa kans pitää jotain peppublogia?"
Minä: "Ai koska se on niin valtava?" :(
Mieheni: "Ei, vaan koska se on niin hyvä!"
Alan itkeä. Olen läskiperse.

Minä: "Oho, onpas viime kuussa mennyt paljon rahaa ruokaostoksiin!"
Mieheni: "Nojoo, se tulee aika nopeesti kaikista heräteostoksista."
Minä: "Ai niinku niistä irtokarkeista, mitä oon pari kertaa uskaltanut ostaa. No joo-o ihan totta, mä en enää osta mitään tommosia, enhän mä niitä mihinkään tarvi tai enhän mä semmosia ansaitse. Parempi vaan, etten lihota itteeni enempää niillä!"

Mieheni: "Joku hiiri on käynyt nakertamassa tätä yhtä sämpylää."
Minä: "NO EN OTA ENÄÄ IKINÄ, TIIÄN ETTÄ OON HIRVEE LÄSKI!"

Siinä nyt muutama mieleen tullut tilanne. Tämä sairaus on niin kiero ja outo, että huh huh! :D

kuva

Lähden tänään taas pariksi päiväksi työreissuun. Tuntuu taas jotenkin raskaalta suunnitella hirveästi etukäteen, mitä eväitä otan ja mitä syön milloinkin. Huomenna joudun todennäköisesti lounastamaan taas jossain lounaspaikassa. Toivon, että mennään jonnekin, jossa ei tarvitsisi annostella itse. En jaksaisi nyt sitä haastetta. En jaksaisi mitään haasteita oikeastaan. Raten kanssa sovittiin, että ainaisen kana-kasvis-riisi-yhdistelmän sijasta teen tälle viikolle lounaseväiksi tonnikalaa ja couscousia. No tonnikalaa (ja kasviksia) kyllä, mutta couscousit jäivät piiiiitkän tuijottelun jälkeen kaupan hyllylle. Oltiin myös sovittu, että vaihtelua otetaan kotona syötävään päivälliskeittoonkin, mutta samaa se on ollut taas joka päivä, ja kaupasta ostin sitä samaa vaan lisää. En yksin oikein onnistu ostamaan mitään uutta. Jotenkin lannistunut ja väsynyt olo kaikenkaikkiaan.