Kiire sen kun jatkuu!

Kiirettä pitää, joten en ole kerinnyt tännekään kirjoitella, vaikka haluaisin kyllä. Ajatuksia vilisee päässä vaikka muille jakaa, joten jaetaanpas sitten (ehe ehe...). Tykkään syömisestä, eikä syöminen itsessään enää ahdistaa yhtään niin paljon kuin ennen. Pystyn tekemään hätävalintoja, vaikkei haluamaani tuotetta löytyisikään. En väitä, että kaikki sujuisi syömisen suhteen täysin normaalisti, mutta olen jo aika pitkällä! Keho sen sijaan ahdistaa sitten senkin edestä. Varsinkin valokuvissa näen itseni valtavana norsuna. Se rusentaa psyykettä joka kerta. Harmittaa, että olen ollut ihmisten ilmoilla sen näköisenä. Vaikka peilistä olisikin katsonut ihan ok tyyppi, niin kuvan näkeminen muuttaa myös peilikuvan. Vähän samaan tapaan kuin vaakalukeman näkeminen muuttaa peilikuvan ihan heti. En muuten ole käynyt vaa'alla! Enkä kyllä uskaltaisi käydäkään... Odotan sitä päivää, kun peilikuvani ei ole enää vääristynyt, ja että mikään lukema tai valokuva ei muuttaisi suhtautumista itseeni. Toisaalta pelkään, ettei se nytkään ole enää vääristynyt, ja olenkin vain ihan oikeasti jo aika iso. Vaikka ääää miksi sillä olisi edes väliä!?

Ystäväni kertoi minulle, kuinka onnellinen hän on siitä, että syön nykyään. Se teki minutkin iloiseksi. On oikeasti aika ihanaa, ettei tarvitse aiheuttaa huolta ja turhautumista läheisissä. Toki edelleen kalvaa ajatus siitä, että nyt kukaan ei enää huomaa, koska en ole enää pieni. En ole enää se, jolla sanotaan "voi kun sä oot niin pieni!". En osaa vieläkään selittää, miksi sitä edes kaipaisin. Olen edelleen kasvoiltani jopa omasta mielestäni ihan kaunis, enkä ole ihmisenä muuttunut kuin korkeintaan paremmaksi jaksamisen ja pinnan lisääntymisen myötä. Miksi se pienuus on muodostunut niin tärkeäksi asiaksi, en voi ymmärtää itsekään. Jos jollain on avain tähän lukkoon, voisin lainata sitä, kiitos.

Sit vähän kuvia kertomaan enemmän kuin sanat :)

Turvajälkkäri, ampparijäde! Huomatkaa hieno kynsikokeilu ;)

Jotain muutakin kuin amppareita välillä!

Lounasruokalassa koulutuspäivänä. Ensinnäkin, söin kahtena päivänä tavallisessa linjastoruokalassa. Viimeksi tein niin varmaan keväällä, joten oli jo aikakin. Otin rohkeasti molempina päivinä, ja oli jotenkin ihanaakin syödä normaalisti! Siis ihan oikeasti katsokaa tuota keiton määrää! Ja kaverina pari palaa leipää :)

Tästä olen tosi ylpeä! Olin työn puolesta taas tien (tai siis raiteiden) päällä, ja otin jo pari kertaa himoitsemani wrapin aseman ärrältä. Tuo ei tosiaan ollut mikään makuelämys, mutta söin sen lounaaksi junassa oikein hyvällä ruokahalulla :)

Joo, näyttää pieneltä, mutta pointti tässä onkin se, että kehtasin ostaa kahvitauolla koulutuksessa hedelmien lisäksi myös keksin :) Iso juttu mulle tuossa tilanteessa!

Ainiin ja koulutuspäivän ruokailutilanteesta pakko muuten vielä kertoa yksi juttu. Ekana päivänä söin kanaa ja riisiä. Huomasin, ettei yksi tuttuni ottanut riisiä ollenkaan. Ahdistuin hetkeksi, koska ajattelin, etten minäkään olisi saanut ottaa, ja apua mikä läskipossu olenkaan! No, tämä tuttuni hakikin kolme palaa leipää ja osti vieläpä jätskin jälkiruuaksi. Siinä vaan itse mielessäni totesin, että hitto, toihan on just normaalia! Syö sitä, mitä mieli tekee. Jäi nälkä, otanpa lisää leipää. Kylläpäs on hyvännäköinen jätski tuolla naisella, ostanpa itsekin sellaisen. Niin sen pitäisi mennäkin! Mun pitäisi ehkä usemmakin käydä jossain lounaspaikoissa, jotta näkisin mallia normaaliin ruokailuun. Suosittelen samaa myös muille! Olen huomannut, että terveiden ihmisten kanssa ruokailusta saa oikeasti aika hyvää buustia. Sitä jännittää etukäteen tosi paljon, mutta sitten huomaakin, että mitään pahaa ei tapahtunut :)

Sinnetännetonne.

Voi morjens mikä viikko ollut tähän asti. Maanantai oli reissupäivä, joten työpvä venyi taas hieman. Päivä sisälsi kaksi melko intensiivistä palaveria, joten senkin puolesta oli uuvuttava päivä. Sitten tiistaina jouduinkin työterveyslääkärin kautta suoraan sairaalan päivystykseen, jossa sai istua takapuolensa puuduksiin. Ei mitään vakavaa periaatteessa ollut, mutta kuvantamisen vuoksi piti mennä heti. Kaikki kunnossa nyt ja lääkkeet kourassa. Päivystyksessä on tosi rankkaa, vaikka siellä lähinnä vaan istuu. Jotenkin vaan just se venailu ja epätietoisuus sekä sairauden ilmapiiri on kuluttavaa. Jos keskiviikkona ei olisi ollut tiedossa mielenkiintoinen päivä sekä erittäin pakollisia työjuttuja, olisin pitänyt sen toipumispäivänä. Well, no can do. Sitäpaitsi tunsin olevani aivan hyvissä voimissani oikeastikin :) Keskiviikko venyikin sitten about 14 tunnin päiväksi. Tänään oli koulutuspäivä, jota ennen ja jonka jälkeen piti vielä tehdä omia duunijuttuja. Huh, ihan hengästyttää. Ja kävin mä salillakin tänään (joka oli muuten taas aivan törkeän kivaa :)).

Pelottavinta on, ettei mua varsinaiseti väsytä. Vielä. Eilenkin kävin aivan ylikierroksilla, joten nukkumaan meno oli vaikeaa. Puuh. Vielä huomenna samanlainen päivä kuin tänään, ja varmaan pitää vielä vähän enemmän värkätä duunijuttuja koulutuksen ulkopuolella. Onneksi tällaisia viikkoja ei ole usein. En varmaan pitkään jaksaisi. Ja siis mulla on ihan jäätävä nälkä about koko ajan. Olen kyllä myös syönyt sen mukaisesti! Tiistaisen sairaalaepisodin vuoksi silloin jäi välipala väliin, ja sen jälkeen on vaivannut tämä pohjaton nälkä. Voiko jonkun yhden pikkujutun poisjääminen muka oikeasti vaikuttaa näin paljon? Ehkä tässä on nyt vaan ollut yksinkertaisesti ollut tosi kuluttavia päiviä. Eilenkin oli ihan tärinänälkä, vaikka ruokailusta oli vasta alle tunti :D No, lisää ruokaa koneeseen nyt vaan!

No kyl mä ehdin muutakin kuin kiirettä ;)