Parantunut!

Moi todella pitkästä aikaa!

Otsikko kertookin olennaisimman, Tai no, jos en nyt ihan 100% parantunut niin ehkä 85% ja syömishäiriöklinikalta uloskirjattu! :) Ensimmäisen kerran syömishäiriöhistoriani aikana koen, että olen valmis päästämään anoreksiasta irti. Se ei ole enää osa identiteettiäni vaan se on osa menneisyyttäni. Voin rehellisesti sanoa, että kolme vuotta sitten kun tein päätöksen parantua, en välttämättä uskonut pystyväni tähän. Pelkäsin, että joko kroonistun tai sitten lihon satakiloiseksi. Kumpaakaan ei ole tapahtunut, eikä tapahdu. 

En väitä, ettenkö yhä joka päivä jossain vaiheessa kohtaisi ajatuksia siitä, että olen liian iso. En kuitenkaan ajattele läheskään niin rumasti itsestäni kuin aikaisemmin, ja ajatukset menevät suht nopeasti ohi. Ne ajatukset eivät myöskään vaikuta toimintaani juurikaan. Saatan jotain ateriaa satunnaisesti keventää, mutta en esim. skippaile tai sellaista radikaalimpaa. Olen joskus sanonutkin, että uskon paranemisen olevan enemmänkin sitä, että oppii tasapainoilemaan ajatusten kanssa kuin että ajatuksia ei tulisi enää ollenkaan. Mielestäni olen saavuttanut tämän. Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä itsestäni!

Tässä pieniä arjen esimerkkejä siitä, miten pitkälle olen päässyt:

- Työkaveri toi täysin yllättäen jätskin (ei mikään mehujää vaan ihan kunnon Classic). En hetkeäkään miettinyt, ettenkö ottaisi jäätelöä vaan söin sen hymyssä suin.

- Lähdimme juhliin pidemmän ajomatkan päähän. Aikaisemmin olisi ollut kauhea show miettiä, mihin aikaan, mitä ja missä voisin syödä. Nyt vain istuin autoon ja went with the flow.

- Menimme kylään porukoilleni. Äitini oli tehnyt lettuja. Otin niitä, vaikka ei ollut sitten yhtään minkään aterian "aika". 

- Menin ystävälleni yökylään. Yleensä syön kotona vain ruisleipää, mutta sitä ei ollut, joten otin tarjolla ollutta kauraleipää.

- En mittaa enää ruokiani käytännössä ollenkaan. 

- Jos maha tuntuu tyhjältä, otan jotain syötävää - vaikka se olisi virallisten aterioiden välissä.

- Olin terassilla lukemassa kun puolisoni toi meille jäätelöt. Olin juuri ajatellut mennä ottamaan päivällistä, mutta miksipä jälkiruokaa ei voisi välillä syödä ennen ruokaa :) Eli sinne meni mahaan sekin jäätelö!

- Jos joku ateria viivästyy, ei vointi romahda samantien. Vararavintoa on siis kertynyt, mutta se on oikeasti aika hyödyllistä arjen kiireen ja muutosten keskellä :)

Kylläpä on paljon jätskeihin liittyviä juttuja, mutta jätski on kyllä niiiin hyvää! Ihan hukkaan ovat menneet ne kesät, joihin on kuulunut ehkä yksi mehujää :D

En usko, että tulen jatkossakaan ihan hirveästi tänne kirjoittelemaan. Jos joku haluaa jostain tietystä aiheesta vaikkapa paranemiseen liittyen kuulla, kirjoitan erittäin mielelläni. Tämä oli alunperin purkamispaikka, josta sai myös hyvää vertaistukea sekä herättelyä. Nyt noille ei ole varsinaisesti tarvetta. Koen kuitenkin vahvasti halua valaa uskoa niihin, jotka vielä kamppailevat kuten minä vielä pari vuotta sitten. Eli kysyä saa ja tosiaan toivoa postauksia!

Aloitin blogini kirjoittamalla, että olen elämäni velkaa puolisolleni. Olen edelleen sitä mieltä. Ilman häntä en olisi tässä kertomassa, kuinka onnellinen olen. Läheiset yhdistettynä motivaatioon sekä saamaani monipuoliseen ja hyvään hoitoon mahdollistivat paranemiseni. Kiitos myös kaikille lukijoille ja etenkin kommentoijille! Älkää ikinä luovuttako, koska jumankauta paraneminen on sen arvoista! 

kuva

Moi!

Onpas postaustahti hidastunut ihan huomattavasti. Tavallaan haluaisin kirjoitella, mutta toisaalta tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Tai no on, mutta tuntuu ehkä lähinnä, että kaikki on jo sanottu. Tavallaan kaikki rullaa aika hyvin, mutta jos lähemmin tarkastelee, niin ei sitten kuitenkaan. Mitään hätää ei ole missään nimessä, mutta voisin mä paremminkin hoitaa syömiseni.Vääristyneitä ajatuksia pulpahtaa esiin tasaisin väliajoin, ja välillä jopa hieman yllättävissä tilanteissa. Tilanteissa, jotka olin ajatellut jo handlaavani hyvin. En missään nimessä koe roikkuvani sairaudessa kiinni - mun mielestä se on maailman ärsyttävin asia sanoa - vaan enemmänkin tuntuu, että jokin roikkuu minussa. Takertuu. En jotenkin osaa ravistaa sitä irti, enkä tiedä, miksi en. Olen täysin vakuuttunut siitä, että saan elämästä jo nyt superpaljon enemmän irti kuin silloin, kun en syönyt, ja uskon saavani yhä vain enemmän ja enemmän. Ei siis ole kiinni siitä, että uskoisin edelleen olevani onnellisempi ja voivani paremmin vaikeasti alipainoisena. Taitaa olla se kehonkuva aka mammuttiolo, joka vielä aiheuttaa pahasti kitkaa itseni ja... no, itseni välillä :P

Jonkinlainen tilannekatsaus olisi varmasti paikallaan, mutta en osaa tai uskalla tehdä sitä yksin. En halua yksin keskittyä siihen, miten mulla oikeasti menee. Haluaisin periaatteessa, että polikäyntejä olisi useammin, mutta en ole tehnyt sen asian eteen kauhean paljoa. Varsinkin, kun töitä tuntuu olevan sen verran paljon, ettei viitsisi irtautua niistä. No, se on ehkä pieni tekosyy, vaikka on tässä kyllä duunissa riittänyt puurtamista. Mulla on asioita, joista haluaisin puhua omahoitajan tai raten kanssa, mutta kun yritin saada aikaa omahoitajalle, hänellä oli täyttä seuraavat viikot. Tai oli siellä jotain yksittäisiä aikoja, mutta ne ei käyneet mulle. Silloin oli muutenkin joku masennuspäivä, joten en jaksanut alkaa kyselemään pidemmälle. Ratelle en edes tajunnut siinä samalla kysyä. Eräs ystävänikin nimittäin sanoi, että raten käynti voisi todellakin olla paikallaan, koska edelleen ajattelen, ettei normaalipainoisena ole väliä mitä syö, ellei paino romahda. Pitää varmaan soitella uudelleen ja kysyä aikaa jommalle kummalle. 

Törmäsinpä muuten tässä yksi päivä ruokapäiväkirjaan, josta löytyi mm. paranemisprosessini ihkaensimmäinen päivä. Se oli tällainen:

    

klo 09:30	2dl ruispuuroa
	n. 0,3 dl raejuustoa
	vuoksenpiirakka
	1 tl mini lättaa
	pala omenaa
klo 13:15	3 dl kasvis-muna-katkarapu-mössöä
	Kulaus pepsi maxia
klo 17	Kulaus pepsi maxia
	1,5 dl jogurttia
	rkl mustikoita
	0,5 suklaapalaa
	pari kukkakaalipalaa+maistoin lohta
klo 19:20	1 ruispala
	3,5 ohutta kalkkunaleik.
	1 tl mini lättaa
	kurkkua
	omenaviipale
	2 dl jogurttia
	6 tl mustikoita
	teekuppi
klo 20:15	1/4 ruisleipä uuden tuorejuuston maistamiseen
	0,5tl tuorejuustoa
	1 ohut kalk.
	kurkkua
klo 21:00	2 ballerina-keksiä
	0,5 kevyt myslipatukkaa
	viipale omenaa
	Kulaus pepsi maxia

Ensin katsoin, että no aika hyvinhän mä olen jo heti alkanut syömään! Muuuuutta, sitten kun katsoo tarkemmin, niin aikamoista närppimistä ja muka-syömistä. Siitä huolimatta, todella iso harppaus tuokin jos miettii sitä, että ruokavalio koostui about pelkästään omenoista ja porkkanoista, satunnaisia maistiaisia tai muita kasviksia lukuunottamatta. Ihan mielenkiintoista luettavaa olivat nuo 1,5 vuoden takaiset raapustukset. Tuntuu, että olen valovuosien päässä tuollaisesta. 

Tässä täytteeksi muutama ruokakuva viime viikolta:

Kana-kasviswokkia ravintolassa, noms!

Joku random välipala. Huomaa: kahvia maidolla, omg! Ja karkit yrittivät paeta kuvasta menemällä omenapalojen suojaan (ja osa mun suuhun jo ennen kuvan ottamista).

Maistoinpa sitten tätäkin. Ihan hyvää oli, pakko myöntää. Koostumus on vähän erikoinen, mutta maku oli ihan jees :)

Lallalallallaaaa.

Ääh mä en jotenkin osaa enää kirjoittaa tänne. Itsestäkin alkaa tuntua tyhmältä kirjoittaa niistä jokapäiväisistä haastavasti tilanteista, kun ei ne nyt niin isoja asioita ole. Jotenkin sairaudentunto on alkanut ehkä kadota tässä pikkuhiljaa. Tai sitten olen vain paranemassa, voihan se olla niinkin :D Joulun aikaan oli 3 vkon tauko polilta, ja sen aikana jopa mietin, että lopettaisinko hoidon (taas) kokonaan. Enhän mä mitään hoitoa enää tarvitse. Ai miksi? Koska olen niin läski. Vai olenko? En mä edes itse enää tiedä. Joinain päivinä näen itseni melkein jopa hoikkana, joinain päivinä mammuttina. Eli no, periaatteessa sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Kyllä mä tiedän, että tarvitsen tukea taistelussani, mutta minkälaista tukea? 

Äh en mä tiedä. Ryhmähoidot tuntuu olevan ihan pyllystä edelleen. Vertaistuen hetket on todella ihania ja tarpeellisia, mutta toisaalta huomaan edelleen vertailevani itseäni muihin. Jos joku kertoo painon pudonneen (oli se sitten blogimaailmassa, polilla, ryhmässä, missä vaan), mä tulen kateelliseksi. Tunnen itseni huonoksi, koska mun paino ei putoa. Tai no, mistäs mä sen tiedän, kun en ole vaa'alla käynyt ties milloin, mutta olen silti hyyyvin varma, ettei paino ole todellakaan tullut alaspäin. 

Toisaalta, vaikka tavallaan kaipaan siihen laihaan kroppaan (aika paljonkin), olen silti huomannut jopa tuntevani sääliä niitä kohtaan, jotka kituuttavat langanlaihoina. Tavallaan kateus, tavallaan sääli. Ristiriita, once again. En haluaisi, että puolisoni, vanhempani tai ystäväni joutuisivat olemaan sydän syrjällään siitä, selviänkö seuraavasta lenkistä tai flunssasta ilman sairaalareissua. En myöskään kaipaa niitä hetkiä, kun olin aivan varma kuolevani siihen ahdistukseen, jonka jokin ruokaan liittyvä aiheutti. Oikeastikin jotkut oireet tuntuvat nyt jo itsestänikin aivan uskomattomilta. Ja ja ja tittidii nyt lähti ajatus harhailemaan taas, joten ehkä lopetan tähän ja vihdoin ihan vaan julkaisen tämän luonnoksissa pyörineen plöräyksen.

Haaaa yhden jutun haluan vielä kertoa! Yhtenä päivänä pyysin puolisoani tuomaan kaupasta jotain hyvää. Hänpä toikin kaksi valtavankokoista texaspullaa. Toinen oli mulle, toinen hänelle. Söin omani. Noms. Yolo!

kuva

Kuvitelma omasta kehosta ei sitten vastaakaan todellisuutta.

Siis morjens, mikä fysioterapiakäynti! Oli rankka, mutta todella hyödyllinen. Kävimme läpi kehonkuvaan liittyviä asioita mm. vanhan kunnon narutestin avulla. Lisäksi päivitimme liikuntasuunnitelmaa. Lopussa vielä tehtiin rentoutusharjoitus, jonka aikana aloin itkeä, koska siinä piti miettiä itseä 15-vuotiaana. Oli jotenkin kamalaa ajatella niin paljon taaksepäin ja silti kohdata oireileva Niina. Vaikka tiedän, että eivät nämä kaikki vuodet ole olleet millään lailla täysin sairauden värittämiä. On ollut montakin stabiilia vuotta tässä välissä, mutta pointtini on, että oireilu on ollut valloillaan jo tuolloin. Onneksi elämää on vielä paljon myös edessä :) 

Narutesti oli mulle tosi vaikea. Siinä siis ensin arvioidaan lattialle narusta jonkun kehonosan ympärysmitta, ja sen jälkeen toisella narulla mitataan todellisuus. Me tehtiin mulle vyötäröstä ja takapuolen korkeimmalta kohdalta. Pelkäsin, että arvioin itseni pienemmäksi kuin olenkaan. Se olisi ollut kammottavaa huomata. Sama pelko lienee hyvin monella, joten en ole yksin pelkoni kanssa. Ensin tehtiin vyötärö, koska se oli mulle helpompi. Käytin arvioinnissa käsiä ja peiliä hyväksi. Peilistä tutkailu oli tosi vaikeaa siinä jonkun katsoessa vierestä. Sitten fyssari mittasi mun vyötärön toisella narulla. Sain tarkistaa monta kertaa, että naru koskettaa tosiaan joka kohdasta ja että fyssarin sormi jää just siihen kohdalle merkiksi, jossa naru teki ympyrän. Sitten laitettiin se lattialle oman arvioni viereen. Siis mua alkoi oikeasti naurattaa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Oma arvioni ei ollut vain hieman suurempi, vaan yli KOLME KERTAA suurempi kuin todellisuus. Siis mitä hittoa... Lisäksi jouduin toteamaan, että se todellinen mitta näytti aika pieneltä. Jos olisin nähnyt sen kokoisen mitan jollain toisella, olisin ehkä jopa kauhistellut sen pienuutta. Huh!

Takapuolen mittaus olikin sitten vielä ahdistavampaa, koska täältä sitä muotoa löytyy! Lopputulos oli kuitenkin täysin sama kuin vyötärön kanssa. Ei siis mitan suuruus (i wish :D), vaan se, että arvioin itseni kolme kertaa suuremmaksi. Eikä se lattialla ollut ympyrä näyttänyt suurelta, vaikka pidän takamustani valtavana - mun mielestä Kardashianitkin jää kakkoseksi. Pelottavaa on myös, että vielä vuosi sitten olen ollut tosi monta kiloa pienempi. Saati 1,5 vuotta sitten toissa kesänä. Jotenkin niin käsittämätöntä. Toki siinä kun aikani tuijottelin, alkoi mittaustulos näyttää koko ajan suuremmalta. On se vaan jännä, kuinka mieli pienen avautumisen jälkeen taas sulkeutuu niin nopeasti. Aivan kuin lasissa olisi kirkasta vettä, ja kun sinne tiputtaa vesiväriä, se väri vain leviää, eikä sitä voi pysäyttää. Kohta vesi on kokonaan värjäytynyt. Näin tapahtuu, kun syömishäiriöajatukset valtaavat mielen. 

Tätä on hyvä katsella, kun tulee läski olo. Vasemmalla oma arvioni mun takapuolesta, oikealla todellisuus. Kyllä toi oikeanpuolinenkin alkaa jo taas mun silmään näyttää tosi isolta, mutta täytyy yrittää kääntää ajatukset toiseen suuntaan. 

Vapise, Kim Kardashian! Tämän vuoksi en tykkää käyttää housuja... :S

Liikuntasuunnitelmasta kerron ensi kerralla, nyt en jaksa enää kirjoittaa, koska mua v ä s y t t ä ä. Taas. Aivan järkyttävän paljon. Olispa jo joululoma. 

Kylmyyttä ja kuvia.

"Aaaaargh mulla hajoaa pää! Mä olen niin kyllästynyt olemaan tällainen tankkeri! Sanoin viime kerralla omahoitajallenikin, että jos tietäsin varmuudella, että laihtuisin vähentämällä ruokia, tekisin sen heti. Kamalaa sanoa, mutta näin on."

Noin kirjoitin vielä alkuviikosta. Tänään on jopa ihan jees fiilis itsestä. Miten tää voi vaihdella näin paljon, ihmettelen edelleen. Sovittiin omahoitajan kanssa, että tehdään ens kerralla ns. narutesti eli että ensin arvioin ympärysmittani ja sitten viereen laitetaan todellinen tulos. Se pelottaa. Mitä jos arvioinkin itseni pienemmäksi kuin olen? Tai mitä jos mun megalomaaninen arvio ei ole kovinkaan kaukana totuudesta? Jos niin käy, mä rapisen palasiksi lattialle. 

Sitten ihan asiasta kukkaruukkuun, pakko vähän tuskailla tätä alkanutta kylmyyttä. Odotan joulua kuin kuuta nousevaa, mutta tämä kylmyys on jo nyt musertavaa. Vain -1, ja mä olen syväjäässä koko päivän. Mitä hittoa tapahtuu sitten, kun pakkasta on se -20?! Okei, kyllä siihen on joka vuosi tottunut, mutta silti ajatuskin saa karvat nousemaan pystyyn. Milloin tämä palelu sitäpaitsi ylipäänsä loppuu? Kaveri tuli kylään ja otti pitkähihaisen pois, kun meillä on kuulemma niin lämmin. Mä olin just tarjoamassa teetä, koska olin paksusta hupparista ja untuvatohveleista huolimatta aivan jääkalikka. 

Yksi syy, miksi en yhtään tykkää kylmästä, on se mun kylmäallergia. Pahiten oireet näkyvät ja tuntuvat sormissa, mutta myös varpaissa ja poskissa todella kylmällä. Sormet reagoivat todella nopeasti. Mä olin jo ehtinyt elätellä toivoa, että ravitsemustilan korjaantuminen olisi parantanut sormet, mutta ei. Kyllä ne nyt pitkään olivatkin ihan ihmissormien näköiset (muutaman vuoden ne ovat oireilleet enemmän tai vähemmän läpi vuoden), mutta nyt ne on taas ihan kamalat :( Turvonneet ja punaisia patteja on jo kahdessa sormessa. Ja ne on tosi kipeät! Tekisi mieli mennä taas kerran näyttämään niitä lääkärille, mutta kun joitakin vuosia sitten ravasin kaikki mahdolliset spesialistit läpi. Äh. Ei tee mieli laittaa kynsiäkään, kun sormet näyttää niin kauheilta :(

Loppuun täysin aiheeseen liittymättömiä kuvia :D

Ihanan iso iltapala miehen tekemänä - ja siis nimenomaan kerrankin IHANAN iso :) Oli nälkä.

Upeaa asukuvaa edestä ja takaa. Tykkään tosta paidasta, se on semmosta haarniskakangasta :D

Salin jälkeen, noms!

Ärrrmurrrr!

Eilen suutuin polilla. Lähdin sieltä kuin myrskyn merkki. Menin aivan tolaltani, enkä osannut reagoida muuten kuin suuttumalla. Edeltävä keskustelu omahoitajan kanssa meni jotakuinkin näin:

oh: "Niin sovittiinkos me, ettei punnita sua nyt, vaan vasta sitten hokossa?"
mä: "Ööö no ei kai se sovittu mitään varsinaisesti, mutta siis mähän en vaa'alle päivällä aamupalan ja lounaan jälkeen nouse!"
oh: "Niin onkos se hokokin niin myöhään sitten? Harmi, mutta lääkäri varmasti haluaa punnita sut."
mä: "?!?!?Jaha no okei mä en sitten syö mitään sinä päivänä ennen sitä, se on selvä!!!!"

Sitten kiisteltiin siitä, onko painoa ylipäänsä hyödyllistä ottaa muulloin kuin aamulla. Mun mielestä ei. OH yritti selittää, että kyllähän he sen tietävät, että syömiset vaikuttavat hetkellisesti painoon, ja että paino on pienempi aamulla kuin illalla. En ymmärrä, että jos he sen tietävät, niin mikä v*tun idea on ottaa paino sitten syömisten jälkeen?! Ja siis eniten ahdistaa se, että se painolukemahan kirjataan ylös! On jo tarpeeksi kamalaa, että joku sillä hetkellä näkee mun valtavan painon, mutta että se vielä kirjoitetaan ylös... Lääkäri on sitäpaitsi ollut edellisillä kerroilla niin v-mäinen, että hän varmaan sanoo hoitosuhteeni irti, koska olen jo niin painava. Ei ole mitään tsäänssiä, että söisin sinä päivänä mitään ennen polikäyntiä, no way. Paino tulee olemaan joka tapauksessa megalomaanisen iso. Inhoan painolukemaani muutenkin, niin mähän varmaan hyppäisin ensimmäisen auton alle, jos näkisin sen ruokailujen jälkeen! Enkä todellakaan aio syödä, ja sitten olla katsomatta painoa. En halua, että yhtään kukaan ikinä koskaan näkee painoani muulloin kuin aamulla. Aamuisinkin se tekee tiukkaa, koska vihaan painoani. Mä inhoan niitä s**tanan numeroita! 

Huh, anteeksi tämä avautuminen. Vieläkin nousee verenpaineet aiheesta. On se munkin mielestä surullista, että tällaiset asiat vaikuttavat muhun edelleen näin hemmetin voimakkaasti. Kaipaan sitä tunnetta, kun vaakalukema oli niin pieni, että tuntui kuin melkein leijuisi hieman vaa'an yläpuolella. No okei, tuo on liioittelua, koska en ole ollut mikään BMI 10, mutta oli ihanaa välillä oikein hätkähtää pientä painoa. Ääää en tarvitse tätä sairautta enää, mutta se kietoo lonkeroitaan koko ajan uudelleen mun ympärille. Olen saanut jo pääni pinnan yläpuolella, mutta se vetää mua takaisin pohjalle. En aio missään nimessä antaa periksi, mutta tämä rimpuilu on välillä raskaampaa kuin kukaan terve voisi ikinä kuvitella.

kuva

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Hieman parempaa jo :)

Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea. 

Raten kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa, ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.

Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.

Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!

1

Ahdistusitkua, painoa ja yhä vaan yritystä.

Vapaapäivän aamu meni itkiessä valasoloa. Oli niin pee fiilis itsestään, ettei mitään rajaa. Yritä siinä jotain ripsaria sutia silmään, kun kyyneleet vaan valuvat. Ahdisti pirusti. Sitten tein jotain. Otin ison riskin. Arvasin vaa'an kätköpaikan, ja kaivoin sen esiin. Tiesin, että sille nouseminen voisi tuoda joko lievän helpotuksen tai sitten kaataa koko kupin nurin. Tiesin, että saattaisin pilata päiväni lopullisesti. Olo oli turvonnut, joten lohdutin itseäni, että painonnousu saattaisi olla myös ihan vain nesteitä ja edellispäivän syöminkejä. Nousin sydän hakaten vaa'alle. Numero liikkui edelleen hävettävän suuriin numeroihin, mutta pysähtyi kuitenkin hieman pienempään kuin viikko sitten. Helpotus siitä, että paino ei olekaan noussut hurjasti, oli melkoinen. Toisaalta fiksoiduin kuitenkin nimenomaan siihen valtavaan lukemaan, oli se sitten miten hyvänsä suhteessa edelliseen punnitukseen. Vähän pelottaa, että alanko taas ravaamaan vaa'alla. Haluaisin tietää, minkälainen olo tarkoittaa mitäkin painoa. Sain tästä kuitenkin sen verran mielenrauhaa, että onnistuin pitämään naaman peruslukemilla polikäyntiin asti. Polilla omahoitaja saikin osansa kyyneleistäni.

Oli niin lohdullista päästä polille juttelemaan juuri tällaisena huonona päivänä. Oli myös ihanaa kuulla, että on täysin mahdollista, että mun tämänhetkinen paino olisi se biologinen paino. Olisin niin onnellinen, jos tästä ei tarvitsisi enää kasvaa voidakseen hyvin. Toivoisin tietenkin, että voisin olla muutaman kilon kevyempi, mutta koska se ei ole vaihtoehto, tyytyisin aivan hyvin tähän. Sen näkee nyt jos maltan oikeasti tsempata perusruokavaliota kohti entistäkin tarkemmin. Omahoitajani sanoi muuten hyvin, että anoreksiasta parantumisessa mieli on kuin suuri valtamerilaiva. Se ei käänny ihan hetkessä, vaan vaatii suuria ponnisteluja, voimia ja aikaa. 

Sitten taas lyhyesti jäätävää nälkäasiaa. Söin eilen iltapalan, ja siitä menikin 20 minuuttia uuteen nälkään. Siis ihan heikotusnälkään. Tää on aivan naurettavaa oikeasti! Nyt aion tänään testata, että otan just eikä melkein ateriasuunnitelman mukaisen iltapalan. Katsotaan, auttaisiko se asiaa, ja toisaalta aiheuttaako ison ahdistuksen. 

Ihana hellekesälämminkuumajee, vaikka kesävaatteet ahdistavatkin.

Uskaltauduin testaamaan tällaisia vaatteita tänään. Melkein koko päivän tässä päällä oli peittävä neule, mutta hetken kävelin ulkona ilman sitä. Ahdisti. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa näytän näköjään siltä, että raskausmaha olis melkoinen. Ei kyllä noin pahalta näyttänyt livenä edes mun mielestä :P

Kolme juttua!

kuva

Nytpä kerron kolme asiaa parin päivän ajalta.

1. Mä kerroin mun miehelle, että kirjoitan tätä blogia. Hän oli aivan fine asian kanssa ja ymmärsi erittäin hyvin vertaistukinäkökulman. En olisi koskaan uskonut, että hän suhtautuu noin hyvin. Kerroin, etten kirjoita omalla naamallani, mutta hän sanoi että sekin olisi ok. Mulla on niin huojentunut olo! En kuitenkaan antaisi hänen ainakaan tällä hetkellä lukea näitä kirjoituksia, enkä usko että hän haluaisikaan.

2. Omahoitajan tapaaminen oli mukava. Edellisten polikäyntien jälkeen oli kyllä enemmän kuin tervetullutta saada hyvä kokemus polilta. Juteltiin kehoahdistusten ja ruokajuttujen lisäksi hoidon jatkumisesta. Onneksi omahoitajakin oli sitä mieltä, että todellakin tarvitsen edelleen viikottaisen tuen. Jos en pääse ryhmiin, järjestetään ainakin hänen kanssaan säännöllisesti hoitokäyntejä. Varattiin aika myös ensi viikolle, koska siinä ei vielä ollut mitään kontaktia. Hän sanoi, että voin ottaa puolisoni mukaan jos haluan! Meidän piti siis aloittaa pariterapia perheterapeutin kanssa, mutta monen tekijän summana se ei onnistukaan. En tiedä vielä, pääseekö puolisoni, mutta aika hemmetisti jännittää, jos hän tulee mukaan. Hän on suhtautunut näihin syömishäiriöklinikan hoitoihin oikein hyvin, ja on erityisesti liputtanut jalkautuvan tukihenkilön puolesta. Puolisoni oli kerran mukana terapiassa aikaisemmassa hoitopaikassani Syömishäiriökeskuksella, mutta hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Sen takia hän on melko skeptinen kaikenlaisiin terapioihin, mutta klinikan käytännönläheisyys on saanut hänetkin nyökkäilemään hyväksyvästi. Uskon, että meille olisi oikeasti hyötyä käydä yhdessä näitä asioita läpi jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Meillä ei ole mitään kriisiä tms, mutta jokainen syömishäiriöstä vähääkään tietävä ymmärtää, että kyllähän se vaikuttaa parisuhteeseen.

3. Sitten haluan kertoa jotain. Tähän asti kun olen katsonut esim. viime kesän kuvia, olen ollut katkera siitä, etten enää ole niin pieni. Olen haikaillut sitä kroppaa. En ollut ihan tietoisesti vähään aikaan katsonut mitään vanhoja kuvia, mutta eilen eksyin kesäkuvakansioon. Nyt ensimmäistä kertaa näin todellisuuden. Ei herran jumala kuinka riutuneelta näytän! Okei, en ole laihimmillanikaan ollut mikään bmi 10, mutta silti hieman kauhistuin. Oli kuin olisin laittanut silmälasit päähäni. Muistin parinkin kuvan kohdalla aivan tasan tarkkaan ajatelleeni, että olen liian iso. Nyt näin vain törröttäviä luita. Terveet ajatukset pääsevät pinnalle aina välillä, ja tämä on yksi osoitus siitä. TOSIN. Onko se sittenkään todellisuutta? Miksei mun pienuutta kauhisteltu enempää? Mielestäni olin jo hälyttävän näköinen, mutta harva kaveri tai ystävä sanoi yhtään mitään. Tiedän, että se on vaikea asia ottaa puheeksi, ja tämä saattaa olla anoreksian aiheuttama ajatus, mutta en voi olla miettimättä, olinko sittenkään "tarpeeksi" laiha. Kai mä olin. Tai mitä sitten jos en ollutkaan! Äh, mitä ajatuksia tähän loppuun nyt ryöpähtikään. Korjataan tilanne motivaatiokuvalla:

kuva

Kaikkien aikojen lääkärikäynti, eikä siis hyvässä.

Eilen olin niin väsynyt, etten jaksanut edes kirjoittaa. Sisätautilääkärin käynti oli mitä mielenkiintoisin. En tiedä mistä aloittaisin. Tästä tulee hyvin rönsyilevä teksti, koittakaa jaksaa lukea.

"Tämähän on opetussairaala, joten sopiiko jos kolme psykiatrian opiskelijaa tulee mukaan?" 
No kai se käy joo moi vaan, siis oikeesti: kolme!
"Sopiiko jos luen sinun sairaushistoriasi heille? Eikun hei, tiedätkös mikä olisi vielä parempi! Jos sinä kertoisit itse!"
Siinä taas ehkä viidettäsadatta kertaa kerroin kuinka tähän pisteeseen on tultu. Hyvin tiivistetysti kerroin kyllä. Sitten lääkäri luki edellisen tapaamisen lausuntonsa. Sen kuuleminen oli jotenkin raskasta. Mua alkoi itkettää, kun kuulin jonkun lukevan ääneen faktoja minusta. Kyseinen lääkäri on muutenkin sellainen, että hän jotenkin osaa aina itkettää niillä "sä ansaitset hyvän elämän, ota elämä vastaan"-lausahduksillaan. 

Puhuttiin aika pitkään ennen kuin päästiin varsinaiseen aiheeseen eli rytmihäiriöihin ja väsymykseen. Siinä sitten riisuuduin kaiken kansan nähden ja asetuin hoitopöydälle. Sitten se alkoi. Ja mua hävettää kirjoittaa nämä asiat, but here goes.

"Sinun kohdallasihan ravitsemustila on jo normaalimpi."
Olen läski. Itkettää. Ärsyttää.
"Tässä on jo hyvin tätä kudosta, mutta jos olisi todella aliravittu potilas, niin blaablaablaa"
Eli olen läski, hittoako mä tässä olen sitten.
"Onneksi olkoon, sinulla tämmöistä ei ole, mitä hyvin aliravituilla potilailla on."
No ihan h*lvetin hienoa, saanko jonkun läskiyspalkinnon?
"Meillä on täällä verenpaineen mittausta varten tämmöiset tavallista pienemmät mansetit, kun joillain potilailla on niin todella ohuet käsivarret. Onneksi sinulla ei ole."
Tässä vaiheessa en voinut enää ärtymystäni peitellä, vaan sanoin ääneen "V*ittu jee!" ja aloin itkeä.
"No voi ei. Miltä sinusta tuntui, kun sanoin, että olet päässyt ravitsemustilassasi jo normaalimpaan?"
Vastasin kyynelten purskahtaessa poskilleni, että no mitäs luulet!
"Tästä huomaa, kuinka paljon anorektisia ajatuksia sulla on. Siellä se anoreksia kääntää sun pään sisässä mun sanomiset niin, että sä olet pyöreä, eikö vain?"
Nyökkäys. Itken jo niin kovaa, etten pysty vastaamaan.
"Ja se pelästytti sut, koska mun sanat kääntyivät sun päässä aivan väärin."
En edes nyökkää enää. Verenpaineeni hyppää niin pilviin mitattaessa, että lääkäri näyttää mittaria opiskelijoille ja sanoo: 
"Siis katsokaas nyt tätä verenpainetta! Vaikka kuulostaa ikävältä, sain nyt mahtavan tilaisuuden tehdä diagnoosin!"
Hei hienoa. Mä istun siinä lihavana, alusvaatteisillani, tärisen ja itken hysteerisesti. Neljän ihmisen edessä. 
Lääkäri halaa ja pyytää anteeksi, että pelästytti mut. Hän muistuttaa, että olen vielä erittäin, erittäin, erittäin toipilas ja hoikka. Itku loppuu, mutta ei siksi, että olo olisi parempi vaan siksi, että se vei niin paljon voimia, että olen jo aivan turta. Lääkäri oli sitä mieltä, että mulle kaikista tarpeellisinta olisi tiivis psykoterapia, koska tilanteeni on niin vaikea.  Harmi, ettei sellaista ole vielä saatavilla. Yksilöterapian kun voi aloittaa vasta toipumista tukevan ryhmän jälkeen.

Kouraan jäi nöyryytetty olo (vaikka tiedän, ettei se ollut tarkoituksena), mutta onneksi sentään myös diagnoosi sekä lääkeresepti. En halua tarkemmin kertoa diagnoosiani, mutta mitään hengenhätää ei ole. En edes tiedä, miksi en halua sitä kertoa, mutta jotenkin on vielä itselläkin aika paljon sulateltavaa tuossa käynnissä. Vaikka sainkin kuulla fyysisesti olevani jo ihan normaali (tai ainakin melkein, mutta anyways tämä jos mikä hävettää jostain syystä), oli kuitenkin hyvä, että sisätautilääkärikin näki, kuinka alkutekijöissä toipumiseni on psyykkisesti. Mua ahdistaa tämä keho aivan valtavasti. Olen löllyvä möykky, tiedän sen, mutta se on vain hyväksyttävä. 

Onneksi ison ihrapyllyn ja selluliittireidet saa peittoon.

Hoko = Hitokseen Oli Ketuttavaa Oikeasti

Hokosta jäi p*ska fiilis. Omahoitajani tiesi jo etukäteen, ettei pääse, mutta sitten vielä tukihenkilöni oli sairaana, joten paikalla olimme vain minä ja lääkäri. Olin kuolemanväsynyt aamulla muutenkin, enkä olisi jaksanut mitään ylimääräistä. Yleensä hokossa on kuitenkin ollut just esim. tukihenkilö, joka on pystynyt kertomaan tilanteesta hänen näkökulmastaan meidän tapaamistemme kautta. Koin jotenkin raskaaksi kerrata tilannetta lääkärille yksin. Punnitus myös stressasi. Kerroin, että raten kanssa oltiin puhuttu siitä jo sen verran, että onko se noussut, laskenut vai pysynyt samana. Lääkäri ei sanonut mitään. Tarkentavista kysymyksistä päättelin, että paino tuskin oli noussut, ainakaan paljoa. Harmitti kommenttien puute, koska olisin edes pienen palautteen halunnut saada.

En sano, että olisin kaivannut mitään pään silittelyä, mutta jotain empatiaan viittaavaa tai hitto JOTAIN tunnetta. Kerroin, että olen todella väsynyt ja uupunut. Että riisit ja pastat ovat jääneet jo yli viikon ajan. Että inhoan kroppaani, koska näytän varsinkin kuvissa sotanorsulta. Väsyneenä ahdistus korostuu. En osaa päättää tosiasioiden pohjalta terveyteeni liittyviä asioita (esim. voiko jumppaan mennä rytmihäiriöiden jälkeen). Rytmihäiriöt ovat lisääntyneet. Ja että koen tarvitsevani viikottaista tukea myös jatkossa. Ilmekään ei värähtänyt lääkärin kasvoilla. Aloin ärsyyntyä. Sitten tuli niitä kysymyksiä, joihin en hittovie osannut vastata. Ihan sama, emmätiiä, emmätiiä, emmätiiä! "Haluatko, kumpaan, mihin, vai molempiin, kuinka itse koet, laitanko lähetteen, ilmoittaudutaanko, perutaanko, varataanko uusi, käytkö, menetkö?" V**** EN TIEDÄ, EN OSAA PÄÄTTÄÄ, IHAN SAMA!

Ketutuksen lisäksi käteen jäi lähete labraa, sydänfilmiin ja sisätautilääkärille (ihanaa rumbaa taas sydämen takia, eikä kuitekaan mitään löydy ja olen vain vainoharhainen okemoo oravaaa) sekä ilmoittautumiset kahteen eri ryhmään, joista sitten katsotaan kumpi toteutuu. Mulle jäi edelleen epäselväksi mitä tapahtuu, jos en mahdu kumpaankaan ryhmään. Tai mitä hoitokäyntejä on tässä ennen kuin ryhmät muutenkaan alkaisivat. On mulla sovittuna yksi rate-käynti ja se sisätautilääkäri, mutta mitä hittoa oikeasti! Olisin kaivannut ohjailua, ehdotuksia, vinkkejä. En pelkkiä kysymyksiä kysymysten perään. Kyllä, olen aikuinen nainen, mutta hei newsflash: sairastan anoreksiaa, joten itsestäni huolehtiminen ei ole sitä vahvinta osaamistani! On hyvä, että saan itse vaikuttaa hoitoon, mutta ihan kuin mun olisi itse pitänyt kehitellä joku hemmetin hoitosuunnitelma. Lopussa lääkäri ei tarkistanut, että onhan sulla nyt kontakteja tuleville viikoille, pärjääthän. Ja kaiken lisäksi tukihenkilön tapaaminen peruuntui myös tältä illalta. Hajottaa.

kuva

Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^

Sairauskertomus pikakelauksena

Oireilu alkoi jo yläasteella eli kymmenen vuotta sitten. Se alkoi "mä oon niiiin läski, daa" meiningillä, mutta ei kukaan (en edes minä) osannut aavistaa, miltä näyttää tilanne vielä pitkään. Yläasteen ja lukion vaihteessa sairaus kiristä todenteolla otettaan ja mukaan tuli myös buliminen oireilu anoreksianpiirteiden lisäksi. 

Jäin äidille kiinni oksentelusta, enkä koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Tulin kotiin ja huomasin, että olin aamulla unohtanut viedä roskapussin. Pussissa oli okennusta, ja olin jättänyt pussin ovenpieleen. Äitini istui keittiön pöydä ääressä ja pyysi istumaan.
"Kultaseni, sulla on syömishäiriö." hän sanoi silmät kiiltäen kyynelistä. Sovittiin, että yritetään ratkaista tilanne perheen kesken. En muista, kuinka pitkään kului enne kuin totesin, että tarvitsen ammattiapua. 

Aloitin nuorisopsykiatrian puolella, josta n. 1,5-2 vuoden jälkeen siirryin yksityiselle Kelan korvaamana. Siellä kävin n. 4 vuotta kerran viikossa. Päiväosastoakin yritettiin tyrkyttää moneen otteeseen, mutta ei mulla ollut aikaa mukamas. Myöskään intensiivisempään terapiaan "ei ollut aikaa". Jälkiviisaana todettakoon, että tämä oli typerää. En ehkä olisi enää tässä tilanteessa, jos olisin ottanut kaiken tarjotun avun vastaan jo silloin. 

Kaksi kertaa muistan oikeasti päättäneeni alkaa parantua. Toinen hyvä vaihe kesti n. 1,5 vuotta jopa, mutta aina tuli jokin, joka herkässä vaiheessa romahdutti minut. Jälleen jälkiviisaana todettakoon, että ainakin ateriasuunnitelmasta luovuin aivan liian aikaisin. 

Lukion jälkeen, korkeakouluopintojen toisena vuonna lopetin kaikki terapiat kokonaan. Kävin kaksi kertaa HUSin sh-klinikalla, koska yksityisen puolen terapeuttini halusi minun vielä kokeilevan sitä. Motivaatiota ei ollut, joten se siitä.

Muutaman vuoden tempoilin suuntaan jos toiseen, kunnes fyysinen terveyteni vihdoin romahti. Sanon vihdoin, koska oli tietoisesti odottanut pohjakosketusta. "Pohjalta on helpompi ponnistaa kohti pintaa", ajattelin ja vakuuttelin itselleni pitkään. En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Ei ollut mitään, mistä pitäisi parantua. Ei minulla ollut lupaa parantua. Keväällä pohjakosketus tuli, koska tilanne meni yllättäen hyvin vakavaksi. Tajusin, että kuolisin tähän sairauteen. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. Uusi vaihe, kohti parempaa. Takaisin ei ole menemistä, sen tiedän.