Pohjalta ylös hyvien hetkien ja ihanien ihmisten avulla.

Eilen menin töiden jälkeen hyvän ystäväni luokse. Hän laittoi meille ruokaa. Olin antanut täysin vapaat kädet (muutamia inhokkeja lukuun ottamatta ;)), joten odotin sekä innolla että jännityksellä, mitä sieltä tulee. On tyhmää, kuinka paljon jännittää edelleen, kun joku muu tekee ruuan. Mutta hei, pystyn kuitenkin ottamaan näitä haasteita vastaan! Syötiin itämaista kanakeittoa ja leipää sekä jälkkäriksi mehujäät. Ihanan normaalia! :) Huomaatteko, normaali ei ole enää kaikessa kirosana ;) 

Kun mainitsin ohimennen olevani normaalipainossa, ystäväni ilme oli aivan priceless. Hän ei olisi uskonut. Tämä reaktio oli mitä parhain viime päivien läskiahdistusten jälkeen. Lisäksi myöhemmin kun soitin äidilleni, hän sanoi, että näytän edelleen liian laihalta. No tähän nyt en kyllä voi yhtyä, mutta oli se kiva kuulla, etten muiden silmissä ainakaan läskiltä näytä. 

Nämä hyvät hetket tulivat tarpeeseen, koska romahdin toissapäivänä aivan täysin. Jouduin pitkästä aikaa turvautumaan ahdistuslääkkeeseen. Olo oli epätoivoinen. Itkin silmät päästäni ja maailma tuntui kaatuvan. Tähän johti moni asia, mutta yksi syy oli melko varmasti se, että päivällinen jäi aivan liian kevyeksi. Korvasin päivällisen käytännössä välipalalla. Joskus se ei vaikuta juurikaan, mutta nyt monen muun tekijän kanssa yhdessä tämä kaatoi mut. Annoin pikkusormen anoreksialle, ja se lähti heti kiskomaan koko kättä mukaan.Tästä huomasi taas, kuinka tärkeää mulle on edelleen syödä riittävästi. Jälleen kerran totesin myös, että luojan kiitos mulla on mun rakas mies ja koira. Tästäkään romahduksesta en olisi selvinnyt (näin hyvin ainakaan) ilman heitä. <3

Onnistumisia!

- Olen onnistunut olemaan jo kolme päivää laskematta kaloreita. Yksittäisistä jutuista olen kalorit tsekannut, mutta en ole summannut päivän kaloreita yhteen. Se on aivan sairaan vaikeaa, voin kertoa. On kuin käskettäisiin olemaan ajattelematta vaaleanpunaista elefanttia - mitä ajattelet? No vaaleanpunaista elefanttia tietenkin. Aion jatkaa tätä rataa, ellei vaakalukema yllättäen pomppaa huimasti ylöspäin. Tiedän, ettei vaa'alla tarttis käydä, mutta jos se auttaa mua tässä asiassa eteenpäin niin sallittakoon. Enkä siis ramppaa vaa'alla joka päivä tai monta kertaa päivässä, joten ei hätää :)

- Olen syönyt jätskiä monena päivänä! :) Muun muassa eilen ja toissapäivänä!

- Söin viikonlopun juhlissa todella ison lautasellisen seisovasta pöydästä. Ateria ei ollut energiapitoisuudeltaan mikään jäätävä, mutta aiemmin mua olis hävettänyt ottaa noin paljon. Vaikka lautanen oli aivan täynnä, ei tuntunut (kovin) pahalta. Tiesin myös, että tarvitsin energiaa päivän pituuden vuoksi, joten suuri annos oli helppo perustella itselle. Olin ajatellut, että no mä vaikka jätän osan, mutta kuinka ollakaan lautanen tyhjeni :D

Sori kuvan laatu taas. Lautasella kasviksia, ratatouillea ja kalaa. Leipä oli pahaa, joten sitä en syönyt.

- Viime viikolla oli myös yksi hotelliyö. Aamiaisella uskalsin ottaa tavallista enemmän, koska tiesin tulevan päivän olevan pitkä ja rankka.

- Söin eilen aamulla _kokonaisen_ omenan palan tai puolikkaan sijasta. Omena oli ihan tavallisen kokoinen eli ei edes mikään miniomppu. En kuollut! Hyvä minä!

Kokonainen omena!

- Eilen söin sipsejä, omasta mielestäni ison annoksen. Jälkeenpäin ajateltuna taisi olla suolanpuutosta tai jotain, koska semmoista sipsihimoa en muista lähiaikoina olleen, vaikka sipsejä yleensä mieheltäni maistelenkin. Nyt yritän taistella ahdistusta vastaan, aaaarghhh, morkkis!

- Olen yrittänyt siedättää itseäni tiukempiin vaatteisiin pitämällä sellaisia välillä kotona. Yleensä kotiasuni on ollut lökärit ja huppari tai muu löysä paita, mutta mieheni ehdotuksesta olen alkanut vieroittua niistä ja siedättää itseäni ihonmyötäisempiin kuteisiin. Kotona on turvallista harjoitella itsensä peittelyn lopettamista. Tänään läskiolosta huolimatta laitoin tiukan hameen. Tuntuu ahdistavalta, mutta yritän kestää. Olemme menossa mieheni kanssa leffaan tänään töiden jälkeen, joten ihan ihmisten ilmoillekin pitäisi kehdata tässä asussa mennä...

Semmoisia tällä kertaa. Toivottavasti onnistumisia tulee jatkossakin. Eteenpäin menen koko ajan, vaikka ahdistus onkin melkoinen!

Todiste!

Melkoista pää kolmantena jalkana juoksemista ovat olleet viimeiset kuvmuutama päivä. Järkkäsin yksiä melko isoja juhlia, ja siinäpä riittikin hommaa. Sen ja tietokoneen huollon  vuoksi en ole kirjoitellut (tabilla on rasittavaa kirjoittaa).

Mites on mennyt nyt sitten tällä viikolla? Kerronpa vähän. Alunperin tän postauksen luonnosotsikko oli "läskimooses tässä moro". Tämä johtui tän viikkoisesta polikäynnistäni. Ai että v*tutti kuin pientä oravaa. Paitsi ettei niin pientä, vaan läskiä. Siltä tuntui, kun otettiin paino. Oli ajatellut ja toivonut, että se olisi viikonlopun superkulutuksen jälkeen laskenut, mutta ehei suinkaan. Eniten inhotti, että se tosiaan on sen kilon noussut edellisestä kahden kuukauden takaisesta polipunnituksesta. Omahoitajani sanoi, että on surullista, kuinka paljon joku luku vaikuttaa muhun. Joo onhan se, mutta äh niin todellista. Tästä huolimatta en tinkinyt ruuista. Siitä olen tosi ylpeä. itseasiassa menin heti polin jälkeen Vapianoon pastalle, joten in your face anorexia! Myös seuraavan päivän lounas  oli ravintolassa, enkä silloinkaan ottanut salaattia vaan juures-kana-annoksen.

Näiden ruokailujen jälkeen ajattelin, että painoa on tullut runsaasti lisää. No, pari päivää polin jälkeen paino olikin laskenut kilon. Tämä oli tosi tarpeellinen todiste itselleni siitä, että voi syödä kunnon ruokaa ulkonakin ilman lihomista :)

Nyt loppui kärsivälisyys tabilla näpyttelyyn, argh! Tulossa koneen saatuani postausta projektistani lopettaa kalorilaskurin raksutus sekä järjestämistäni juhlista ruokailujen näkökulmasta. Sori extrakirjoitusvirheistä, tabin syy. Ja väsymyksen.

Eat, sleep, rave, repeat!

Huuuuuuuuhhuh mikä viikonloppu takana! Tänään olen kuin vanha mummo: jalat ovat turvonneet, jalkapohjiin ja kantapäihin sattuu taukoamatta, sisäreisi on jumissa pohkeista puhumattakaan sekä polvia särkee (wtf?). Kolme päivää armotonta tamppausta, reivaamista, tanssimista ja pomppimista takana. Eilen painelin menemään jopa kuusi tuntia putkeen istumatta muuta kuin vessanpöntöllä pari kertaa :D Aivan sairaan ihana Summer Sound-festariviikonloppu takana, ei voi muuta sanoa! Nyt on jotenkin haikea ja tyhjä olo, vaikka kroppa ei enää olisi kyllä kestänytkään neljättä päivää :P Nautin viikonlopusta täysillä. Maistelin festariruokaa ja söin kaksi kertaa jätskin iltapalaksi :) Varmasti jäi syömiset vajaan puolelle kulutuksen ollessa melkoista, mutta mulla oli joka päivä mukana energiapatukka, ja tosiaan miettikää: kaksi jäätelöä viikonlopun aikana! Huikeeta!

kuva

Ahdistuksiltakaan ei toki vältytty. Ekana iltana menin aivan hämilleni, kun ostin ruokakojusta kanawokkia. Mielikuvani kanawokista on kanaa ja kasviksia, mutta siellä se olikin iso kasa riisiä, muutama hassu kasvis + kanavarras. Pahinta kuitenkaan ei ollut annoksen sisältö tai edes annoskoko (joka oli valtava!) vaan se, että tajusin lautasen käteen saatuani, että mitäs hittoa, tän piti olla mun iltapala. Olin jo syönyt lounaan ja päivällisen kotona, joten en todellakaan olisi tarvinnut tuollaista ns kunnon ruokaa. Vuosi sitten olisin vääntänyt itkua ja ollut syömättä, mutta järkeilin itselleni, että iltapala voi olla mitä vain. En todellakaan syönyt annoksesta kaikkea, mutta söin kuitenkin osan. Söin jopa annoksen mukana tullutta currymajoneesia, joka oli oikeesti aika tosi hyvää :) Ahdistihan se vielä seuraavana päivänäkin, enkä tehnyt samaa virhettä uudelleen. Silti: en hävennyt annoksen ostamista tai sen syömistä, enkä tosiaan jättänyt kokonaan syömättä tai antanut sen pilata iltaani.

Kännykän kamera hajosi hetkellisesti, joten eihän tästä saa mitään selvää, mutta annoskoon nyt edes hahmottaa.

Myös keho ja pukeutuminen aiheuttivat tuskailuja. Shorteista tuntui vain tursuavan ylimääräistä, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä siitä. Tällainen mä nyt vaan olen, enkä sille just nyt mitään voi. Eilen vaihdoin vaatteita lainkaan liioittelematta 30 kertaa. Olin päättänyt uskaltaa laittaa lyhyen topin, mutta alaosa tuotti vaikeuksia. En halunnut näytellä napaani kaikelle kansalle lyhyestä topista huolimatta. Vaihtoehtoina olivat korkeavyötäröiset shortsit, joissa tunsin oloni todella itsetietoiseksi sekä kaksi hametta, joista toinen oli turvallinen (a-linjainen) ja toinen haastava (vartalonmyötäinen), muttei yhtä paha kuin shortsit. Ylpeänä voin todeta, etten mennyt aidan matalimmasta kohdasta, vaan laitoin tiukan hameen :) Pelkäsin, että mitä jos tulee läskiolo ja se pilaa kaiken, mutta ei sitä tullut missään vaiheessa. Oli iloinen, että uskalsin laittaa "paljastavammat" vaatteet, vaikken mikään mini enää olekaan.

Konemusatapahtumiin on tosiaan tapana pukeutua kirkkaiden neonvärien lisäksi melkoisen niukasti. Se kuuluu genreen ja on jo ihan käytännöllisyyden (lue: hiki) vuoksi järkevää, eikä siis aivan pelkästään näyttäytymisen vuoksi. Välillä tuli ihan sellainen olo, että mikä alipainoisten vuosikokous tää oikein on. Ahdisti hieman ja tunsin myös kateutta. Osa oli selvästi sairaalla tavalla laihoja, mutta oli myös todella paljon niitä, jotka olivat selvästi luonnostaan pikkuruisia. Luonnostaan laihalla ei paista luut, vaan kroppa näyttää sopusuhtaiselta, vaikka onkin aivan tiny. Yritin kääntää ajatukseni siihen, että olihan mukana menossa myös paljon normaalipainoisia ja ylipainoisiakin sekä siihen, että mulla nyt onkin sitten vähän naisellisempia muotoja. No joo jälkimmäisestä en kyllä osaa nauttia vielä tippaakaan tai olla siitä ylpeä, mutta yritin käsitellä asiaa myös sitä kautta. Olin kuitenkin yllättynyt ja iloinen, että suurimmassa osassa viikonlopun kuvista en näytä miltään sotanorsulta! Odotan sekä innolla että kauhulla virallisia festarikuvia, koska uskon taas kerran päätyneeni niihinkin. Fingers crossed, että on hyviä otoksia ;)

Nyt rentoilua ja palautumista!

kuva

 

Painov*tutus.

Eilen aamulla oli taas yllättävän hyvä fiilis omasta itsestä. Yleensä hyvä olo tulee siitä, kun vatsa on kuopalla ja on muuten kevyt olo, mutta eilen se ei tullut siitä. Jostain vain kumpusi ajatus, että hetkinen. Mähän olen oikeastaan edelleen aika pieni. Ja siis oikeastaan, mähän olen ihan hemmetin hyvän näköinen.

Mutta äh se ei kestänyt koko päivää, koska mulla oli koko ajan hirveä nälkä, ja sitten päädyinkin ahmimaan välipalan yhteydessä. Söin myös päivällisen jälkeen ylimääräistä. Mulla oli aamupalan ja lounaan jälkeen jo tunnissa nälkä! Tunnissa! "Ruokailu 2-4 tunnin välein" tarkoittaa mulle, että saa syödä aikaisintaan 3 tunnin välein. Nälkä jo yhden tunnin jälkeen, siis oikeasti! Mukava kituuttaa seuraavat pari tuntia vain ruokaa ajatellen. Tai no siis, jos on jotain hommaa tai töissä kiire, niin ei sitä muista, mutta kun on tylsää niin ajatukset pyörivät ruuan ympärillä koko ajan.

kuva

Menin tänään aamulla katsomaan painoni. Mua ärsyttää se niiiin paljon. Ei oikeastaan edes ahdista, vaan v*tuttaa. Pari kuukautta sitten paino pysyi aika samassa jonkin aikaa, ja ajattelin, että ehkä se onkin jo mun hyvinvointipaino. Nyt paino on noussut siitä melkein kilon. En uskaltanut katsoa vaakalukeman pysähtymistä, koska se kipusi niin ylös. Mä olen koko ajan vaan varmempi siitä, että mun paino ei tulee enää ikinä tippumaan, se vain nousee nousemistaan. Kun sanotaan, että esim. herkuttelun jälkeen paino saattaa hetkelllisesti nousta, mutta laskee kyllä takaisin, niin se ei taida pitää paikkaansa mun kohdalla. Kun paino nousee, niin siinä se tulee myös pysymään, kunnes se taas nousee. Ja nousee. Ja nousee. Kaikki merkit viittaavat siihen, että en ole vielä hyvinvointipainossani, mutta en haluaisi hyväksyä sitä. Rate yritti takoa päähäni viimeksi, että en voi loputtomiin yrittää kontrolloida painoani, mutta en halua hyväksyä sitä. Eiiii :(

kuva

Pakkoliikunnasta ja tulevista festareista!

Viime viikolla yhtenä aamuna kävin taas tahtojen taistelua sairauden kanssa. Olin laittanut kellon soimaan hieman kuuden jälkeen, vaikka oikeasti mun olisi tarvinnut herätä vasta seitsemän pintaan etäpäivän vuoksi. Herätys oli aikaisemmin, koska olin ajatellut mennä aamulenkille ennen töiden aloittamista. Aamulla heräsin väsyneenä, ja tuskailin lenkille lähdön kanssa. "Onko tässä mitään järkeä?", kysyin itseltäni. Tiesin kyllä vastauksen, mutta silti en saanut pakkomennälenkillepakkomennälenkille-renkutusta päässäni loppumaan. Sitten tajusin, että hetkinen. Fyssarin kanssahan aikanaan sovittiin liikuntasuunnitelma, jonka mukaan ensin liikuntaa saa olla kerran viikossa. Sitten kun se tuntuu hyvältä, niin voi siirtyä kahteen kertaan, ja sen jälkeen kolmeen kertaan. Näiden lisäksi kovatehoinen cardiotreeni ja erityisesti lenkkeily olivat pannassa, koska niissä helposti alkaa piiskaamaan itseään liikaa. No okei, olen lipsunut tuosta cardiosta, mutta palautin mieleeni ensinnäkin nuo määrät ja sitten tuon hyvältä tuntumisen. Olin jo sillä viikolla pyöräillyt töihin ja takaisin 12km/suunta, enkä ole mitään sunnuntaivauhtia mennyt. Liikuntasuoritukset itsessään tuntuivat aika kivoilta, koska tunnuin jaksavan tosi hyvin. Sitten tuleekin se mutta. Alkoi heti ahdistaa, kun yhtenä päivänä ei päässytkään pyörällä aikataulujen vuoksi. Pakkoliikunnan maku tuli heti suuhun. 

kuva

Sovittujen liikuntamäärien kautta sain vakuutettua itselleni, että lenkille ei tarvitse mennä. Lisäksi verhon avatessani huomasin, että siellähän sataa. Päädyin tekemään lyhyen lihaskuntoharjoituksen, joten täysin pakottavasta olosta en päässyt eroon, mutta olen ylpeä itsestäni, etten mennyt lenkille. Olen kuitenkin yllättynyt, että pakko tulee edelleen ihan heti. Ja tosiaan korostan, että yleensä liikuntasuorituksen aikana tuntuu kyllä hyvältä. Se onkin ne olot ennen ja jälkeen. Omahoitajan kanssa sovittiin, että varataan aika polin fyssarille. Sitä odotellessa en tiedä, kuinka tasapainoilla homman kanssa. 

Liikunnasta puheenollen. Tulevana viikonloppuna olen menossa Summer Sound-festareille ihan kaikkina kolmena päivänä. Jos ei ole ollut edm-keikalla/-festareilla tai jos ei ole yhtä intohimoinen reivaaja kuin minä, ei välttämättä ymmärrä, kuinka rankkaa se oikeasti on. Mä tykkään vetää ihan täysillä ja riehua, pomppia, tampata, joten etenkin pohkeet, reidet (hieman yllättäen, mutta kyllä) ja hartiat saavat kyytiä oikein kunnolla. Festareiden artistikohtainen aikataulu ei ole vieläkään tullut (prkl!!!), mutta raamit ovat joka päivälle klo 16-04 eli ihan snadi setti tulossa, huh! :D 

kuva

Raten kanssa keskusteltiin, kuinka järjestän syömiset festareiden aikana. Silloin luulin, että kekkerit loppuvat viime vuoden tapaan klo 02, mutta nyt siihen tulikin vielä pari lisätuntia. En todellakaan ole joka päivä tapista tappiin, mutta melkoinen rupeama on silti edessä. Ja siis raten keskustelun lopputulema oli, että mun pitää syödä ihan h*lvetisti :P Huoh. Onneksi ystävä, jonka kanssa olen menossa, tykkää syömisestä, joten saan ainakin ruokailuseuraa. Pitää käydä ostamassa energiapatukoita ja siripiriä ainakin, mutta aion yrittää uskaltaa hyödyntää myös festarialueen ruokatarjontaa. Rannekkeiden kanssa pääsee toki myös alueelta pois, ja lähellä on ruokakauppa sekä joitakin ravintoloita. Silti vähän jännittää, kuinka homma menee. Aion kyllä parhaani mukaan yrittää huolehtia, etteivät voimat lopu kesken. Olen odottanut tätä taas niin pitkään, etten todellakaan anna anoreksian pilata tätä! Eniten mua kuitenkin pelottaa pukeutuminen ja syöminen liittyen siihen (syö paljon, maha tuntuu isolta jne). Noin yleisesti ottaen kun ihmisiä tsekkailee, niin kyllä ihan kaikennäköiset ja -kokoiset pukeutuvat napapaitoihin ja ties mihin hepeneisiin, mutta äh kun olen niin itsekriittinen. Kukaan ei varmasti katsoisi, että hitto mikä läski, vaikka laittaisinkin päälleni tiukan tai lyhyen paidan. Vatsa vaan on edelleen se kohta kehossani, jota häpeän eniten. Inhoan, jos joku edes vahingossa koskettaa sitä :/ Äh, pitäisi vaan uskaltaa kohdata maha-ahdistuskin, ja huomata, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka jopa turvotus yllättäisi!

kuva

Mua kiinnostaisi tietää, onko teillä lukijoilla jotain vastaavia spesifejä ahdistuksia kuin mulla mahani kanssa? Onko vinkkejä, kuinka niistä pääsisi eroon?

Normaaleja hetkiä loppuviikolta.

Vaikka jokaiseen päivään mahtuu aina (enemmän tai vähemmän) ahdistusta, läskioloa ja epätoivoa, niin myös ns. normaaleja hetkiä on aina silloin tällöin. Ne ovat kultaakin kalliimpia, koska ne edelleenkin valavat uskoa parempaan tulevaisuuteen. Normaalit hetket lisääntyvät varmasti jatkossa, ja toivottavasti sen myötä ne huonot hetket vähenevät. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa se tulee tapahtumaan, mutta tulee kuitenkin. Tässä viimeisen viikon ajalta muutamat ihanan normaalit hetket:

Puolisoni teki mulle yksi ilta iltapalan, joka oli VALTAVA! Onneksi mulla oli nälkä, ja okei, tiesin syöneeni hieman vajaasti muut ateriat. Kauhistellessani iltapalan kokoa, puolisoni vain totesi, että olen niin monesti huijannut alaspäin, että antaa mennä nyt vaan. Olin aivan ähky, mutta söin kuitenkin viimeistä murua myöten. Olimme molemmat ylpeitä musta :) Ja guess what! Aamulla oli jo hirveä nälkä :D

Kaksi (!) ruisleipää kalkkunaleikkeellä ja sulatejuustolla + kasviksia, omenapaloja, juustokiekko (joo wtf?! :D) sekä jogurtti, jossa oli about 1 rkl riisimuroja ja 1 rkl ruishiutaleita ihan vain tuomaan tekstuuria jugiin.

Perjantai-illalla mentiin leffaan kaverin kanssa. Sitä ennen käytiin syömässä japanilaisessa ravintolassa. Tilasin salaatin, koska olo oli melko pullero jo muutenkin. Salaatti jäi kuitenkin ahdistamaan, koska en saanut selville sen kaikki ainesosia eli en pystynyt laskemaan siitä kaloreita. Googletin hullun lailla kotona, mutta en vieläkään varmuudella tiedä, paljonko annoksessa oli energiaa. Ihan naurettavaa, mutta se hemmetin salaatti ahdistaa edelleen! Onneksi söin kuitenkin koko annoksen, mutta vasta jälkeenpäin tajusinkin, että hetkinen, mitä sitä tulikaan syötyä. Leffaan ostin jälkkäriksi irtokarkkeja! :)))) Ostin 70 grammaa, joista jokainen gramma ahdisti, mutta ostin ja söin ne leffan aikana. Olin niin ylpeä itsestäni!

Tänään olin kaverin luona, ja mun ehdotuksesta tilattiin ruokaa sinne. Tilattiin intialaista, jota en olekaan kovin usein edes syönyt. Tajusin siinä myös, etten ole koskaan tilannut ruokaa kotiin itselleni, jos ei paria salaattia lasketa. Historiallinen hetki siis :) Annokset eivät olleet aivan valtavat, mutta tosi isot kuitenkin. En syönyt ihan kaikkea, mutta esim. riisiä söin jopa enemmän kuin kaverini. Oli ihan sairaan hyvää!

Ylempänä annosten mukana tulleet leivät, mun riisi, salaatti ja jogurttiraita. Alempana mun currykana. Kaverin kormakana oli ehkä parempaa jopa, joten onneksi aikalailla jaettiin kana-annokset ;)

Tällaisia normaalin arjen hetkiä mulla on viime päivinä ollut. Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa, harmi vaan että sitä seuraa melkein poikkeuksetta ahdistus ja morkkis :S Anyways, olen ylpeä itsestäni näiden johdosta!

Hieman parempaa jo :)

Raten käynti tuli taas kyllä todella hyvään saumaan. Aloitin tapaamisen sanomalla, että mun tekisi mieli leikata mun toinen käsi irti ihan vaan, jotta paino olisi pienempi. Jep... Pois lähtiessäni fiilis oli kuitenkin jo ihan hyvä. Vaikka en taaskaan kuullut varsinaisesti mitään täysin uutta, uskon faktat paljon paremmin ammattilaisen kuin vaikka puolisoni sanomana. Tarvitsen samojen asioiden toitottamista, vaikka kuinka osaisin ne jo ulkoa. Ja jotenkin tuntuu, että aina saan kuitenkin jonkun uuden näkökulman, vaikka aihe olisikin tuttu. Olin jo ehtinyt ahdistuksissani ajatella, että ei ole enää mitään väliä vaikka lopettaisin hoidossakin käymisen. Nyt tuli taas todella hyvin todistettua, kuinka paljon tarvitsen säännöllistä tukea. 

Raten kanssa puhuttiin siitä, että jatkuva palelu, heikotukset ja pyörtymiset sekä meganälät kertovat liian vähäisestä energiansaannista. Yritin vängätä vastaan, että mutta kun paino ei ole tippunut. Rate muistutti jälleen kerran kehon aliravitsemusmuistijäljestä. Kehon muistijälki on vuoden mittainen, joten on oikein ymmärrettävää, että kroppa on edelleen aika hälytysvalmiudessa. Vielä vuosi sitten olin vaikeassa alipainossa, ja senpäs kehoni muistaa harvinaisen hyvin :P Ei auta kuin syödä ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä lisää painoa, ehkä ei, kun aineenvaihdunta vielä kiihtyy/normalisoituu. We'll see.

Kävi myös ilmi, että polilla on toukokuussa aloittanut fysioterapeuttisijainen, jolla voisin käydä. Olin tästä todella innoissani, koska uskoisin siitä olevan todella paljon hyötyä. Kehonkuvan häiriöni on ilmeisen voimakas, joten fyssari sopisi kuin nenä päähän. Muutenkin liikunta ahdistaa edelleen, ja haluaisin keskustella siitä enemmänkin. Hyvänä esimerkkinä se, että olen kulkenut fillarillä töihin, ja heti kun tänään se ei käynyt aikatauluihin (+aamulla satoi kaatamalla), alkoi ahdistaa paljon. Myös jalkautuvan tukihenkilön käyttämistä rate ehdotti, vaikkakin olin luullut, että olen sitä palvelua käyttänyt jo maksimimäärän. Ilmeisesti jalkautuvat ovat kuitenkin tällä hetkellä aikalailla tyhjän panttina potilaiden lomien vuoksi (tai jotain), joten ehkä sittenkin :) Odotan ensi viikkoista omahoitajan käyntiä tosi paljon, jotta voimme sopia näistä jatkojutuista.

Äh en jaksa oikolukea tekstiä, pahoittelut jos siinä ei ole päätä tahi häntää. mutta hei jee: jäätelökesä sai tänään jatkoa frozen yogurt-gelato-yhdistelmän avulla :) Wins!

1

Roikun.

Romahdin aivan täysin. Tulin kotiin ja pyörä kaatui vahingossa. Jalat olivat aivan hapoilla viimeisestä ylämäestä. Kolautin kypärän oveen. V*ttu. Sitten tuli itku. Itkin lohduttomasti hetken, ja sitten helpotti hetkeksi. Ja tosiaan vain hetkeksi. Ei aikaakaan kun olin taas aivan pohjamudissa. Tunsin oloni niin epätoivoiseksi, että kuvailisin sitä näin: 

Roikun rotkon kielekkeellä. Odotan, että saisin voimia kammeta itseni ylös. Tiedän, etten voi pudottautua enää rotkon pohjalle, mutta en myöskään pysty nousemaan täysin ylös.

Haluaisin hyväksyä itseni. Yritän todella kovasti. Mutta ne huonot hetket ovat niin voimakkaita, että ne vievät voimia. Ne vievät voimia positiivisuudelta. En jaksaisi enää haukkua itseäni joka päivä. Haluaisin olla tyytyväinen. Varmasti vielä jonain päivänä olenkin, mutta kuinka kauan siihen menee? Kuinka paljon voimia siihen menee? 

Jottei ihan menisi vellomiseksi, niin parit kuvat loppuun.

Lounaaksi seitisalaattia, ihan törkeen hyvää! Sain tsempattua, ja otin kaksi hapankorppua sekä levitettä aika hyvän määrän :)

Pyöräilyasu vol 1. Siedätyshoitoa itsensä hyväksymiseen. Itku tuli kylläkin.

Pyöräilyasu 2. Huoh, hävettää, mutta en mä voi loppuelämääni itteeni peitelläkään :/

---

Mulla on henkisesti aika huono olo just nyt. Viikonlopun baaririentojen jälkeinen väsymys varmasti vaikuttaa myös, mutta ahdistus on melko korkeissa lukemissa. Näytän ihanissa kesän juhlakuvissa tankkerilta. Mun tekisi niin kovasti mieli laihduttaa, mutta jotenkin en edes usko, että se olisi enää mahdollista. Mut on tuomittu olemaan iso ja kasvamaan leveyttä koko ajan vaan. Haluaisin syödä enemmän ja vapaammin, mutten uskalla. Mä kaipaan luista vartaloa enemmän kuin uskallan edes myöntää. Yritän niin kovasti hyväksyä itseni - ja välillä siinä toki onnistunkin - mutta jotenkin valokuvat tuntuvat aina kertovan sen karun totuuden. 

Mä jumitan syömisten kanssa varmaan tämän vuoksi paikallani. Olen jumittanut jo pidemmän aikaa. Pystyn joustamaan tarvittaessa ja pystyn syömään ulkona, mutta normiarjessa samat tuotteet ja rutiinit siivittävät päiviä. Aina kun uskallan päästää hetkeksi irti, sitä täytyy kompensoida. En uskalla heittäytyä enempää, koska painoa ei (todellakaan!!!) ole tarve enää nostaa. 

Mua ahdistaa nähdä tuttuja, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. He näkevät muutoksen paremmin kuin ne, joita näen päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. En jotenkin edes kehtaisi kirjoittaa tänne, koska on sellainen fiilis, ettei näin normaalin näköisellä saa olla enää mitään ongelmia. Tiedän, ettei se ole niin, ja että painon normalisoituminen on vasta osa paranemisprosessista. Ahdistus kuitenkin jälleen kerran peittää alleen järkiajattelun. En haluaisi edes käydä polilla enää, koska lattia vaan tärisee kun kävelen käytävää pitkin.

Kärpäsistä härkäseksi.

Tämä päivä alkoi aivan p*skasti. Ehkä ketään ei kiinnosta, mutta kerronpa silti :P

kuva

This morning sucked, because...

Koira oli yöllä oksentanut yhdelle matolla ja kussut toiselle.

Puolisoni oli kärttyinen, koska koira.

Ripseni olivat aivan miten sattuu, enkä meinannut millään saaada ripsaria laitettua. Turhamaista ehkä, mutta mulle huono ripsipäivä on sata kertaa pahempi kuin huono hiuspäivä. Mun ripset on aika näyttävät, joten jos ne on vinksinvonksin, sen myös huomaa.

Meinasin myöhästyä junasta, koska ripset.

Pyörän satula oli märkä, joten oli tosi kiva istahtaa siihen.

Pyöräillessä juna-asemalle laukusta lensi tavaroita, ja jouduin pysähtymään keräämään ne.

Juna oli myöhässä.

Menin kauppaan ostamaan omenoita. Ensin survaisin sormen mätään omenaan, sitten yksi omena tippui lattialle.

Kaupassa oli hirveä kassajono.

Kengässä oli kivi. Vitsi että on muuten ärsyttävää, kun on kiire ja sit yrittää vaan kävellä silleen, ettei kivi sattuis. 

Toivottavasti teidän aamunne on ollut parempi ja että minun päiväni olisi nousujohteinen ;:D

kuva