 |
| kuva |
Ainiin, ja taas on muuten pikkujoulutkin vietetty! Tällaisten jokavuotisten tapahtumien avulla näkee aika hienosti sen, kuinka paljon on mennyt eteenpäin (ja sivuille, jos kropasta puhutaan).Viime vuoden pikkujoulut ruokailuineen ahdistivat ja vaativat tosi paljon miettimistä etukäteen. Toki nytkin suunnittelin ja laskeskelin, mutta homma sujui paljon jouhevammin. Eikä edes seisova pöytä aiheuttanut mitään hirveää ahdistusta! En sano, etteikö se olisi ollut ollenkaan vaikeaa, mutta sain koottua oikein runsaan lautasellisen ruokaa. En myöskään väitä, ettenkö olisi etukäteen kompensoinut mitenkään, mutta suoritukseni oli silti oikein hyvä!
Pikakuulumisten lisäksi haluaisin puhua sellaisesta hyvin usein anoreksiaa sairastaviin liitettävästä asiasta kuin täydellisyyden tavoittelu. Ehkä olen tästä aiheesta ennenkin kirjoitellut, mutta avaan silti nyt sanaisen arkkuni. Anoreksiaahan klassisesti pidetään ns. kilttien tyttöjen sairautena. Ja kyllä, perfektionismini oli varsinkin teini-iässä hyvin voimakasta. En ollut kiltti tyttö sinänsä, mutta kouluarvosanat olivat aina hyviä. En muista tarkkoja keskiarvoja, mutta kyllä se aina yli 9 oli. Kilpaurheilussa perfektionismi on jossain määrin hyvästä, mutta se voi myös olla huono asia. Loppujen lopuksi täydellisyyden tavoitteluni meni siihen ääripäähän, etten enää edes uskaltanut yrittää epäonnistumisen pelossa, Jouduin lopettamaan hyvin alkaneen kilpaurani, koska pääni ei olisi kestänyt epäonnistumista.
Perfektionismi tulee varmasti aina olemaan jossain määrin osa minua, mutta olen myös ymmärtänyt, etten voi - ja ennen kaikkea: minun ei tarvitse olla kaikessa paras. Tämän hyväksyminen on helpottanut elämääni hyvin paljon. Edelleen virheet ja epäonnistumiset kirpaisevat todella kipeästi, mutta en kaikessa pyri enää olemaan täydellinen tai paras. Olen onnellinen, että olen oppinut joissain asioissa olemaan itselleni armollinen tässä mielessä. MUTTA. Tässä hemmetin yhteiskunnassamme itsensä vähättely, huono itsetunto ja kykyjensä epäily on enemmän kuin hyväksyttävää. Uskon, että monet itseään vähättelevät sanovat sillä tavalla vain, koska se on normaalimpaa kuin kehua itseään. Tästä syystä minunkin on joskus vaikeaa olla tyytyväinen omaan suoritukseeni. Viimeksi pari viikkoa sitten haastoin itseäni ja otin vastaan työtehtävän, josta suoriutumisesta en ollut ihan varma. Se meni kuitenkin erinomaisesti siihen nähden, että homma oli minulle aivan uutta. Sain kehuja kokeneemmalta työkaveriltani, että meni tosi hyvin! Otin kehut vastaan ja olin todella tyytyväinen itseeni, pakko myöntää. Mutta sitten tulikin sellainen olo, että saanko mä edes iloita tästä, koska enhän mä sitä täydellisesti suorittanut. Tein virheitä, enkä edes kaikkea voinut tietää kun olin ihan keltanokka tässä. Hittolainen, miten typerää ajatella näin! Tein parhaani ja se riitti aivan hyvin! Seuraavalla kerralla pystyn olemaan vielä parempi, kun on jo kokemusta. Miksi ei voi vain nauttia onnistumisestaan ja olla tyytyväinen?! Ei sitä tarvitse huudella ja hieroa ihmisten naamaan, mutta eikö voisi vain tokaista, että menipä itseasiassa aika hyvin? Mä aion ottaa tavoitteeksi, että annan itseni olla tyytyväinen silloin kun siihen on aihetta! Tehkää muutkin samoin, siitä tulee oikeasti aika hyvä mieli. :)
 |
| kuva |
