Epäonnistunut vai onnistunut?

Mä niin haluaisin vain voittaa tän ahdistuksen. Välillä mä pystynkin siihen, mutta seuraavan kerran kun peiistä katselee liian suuri hahmo, ahdistun kahta kauheammin. Oon tosi onnellinen, että päätin uudelleen lähteä hoitoon, ja vieläpä että pääsin sinne, mutta miksei se voinut alkaa heti tiiviisti. Vielä 1,5 viikkoa seuraavaan tapaamiseen. Onneksi hoitaja oli myös sitä mieltä, että tulen tarvitsemaan tiivistä tukea. Toivottavasti se myös järjestyy, koska mä en halua joutua kituuttamaan pitkiä aikoja yksin. Se on aina mennyt niin, että kun olen lähtenyt joltain hoitokäynniltä, oloni on ollut todella luottavainen. Minuun on juuri valettu uskoa siitä, että minä ansaitsen parempaa. Usein käynnin jälkeen olen sallinut itselleni enemmän kuin tavallisesti. Se usko kuitenkin rapistuu hyvin nopeasti. 

Eilen projektini oli, että syön keksejä ja sipsejä hyvällä omalla tunnolla. Se onnistui syömisen aikana hyvin ja ah nam oli ihania herkkuja, mutta. Nopeasti maha täyttyi, turposi ja jumittui pinkeäksi. Ahdistus alkoi. Nyt harmittaa. Ja siis mua harmittaa se, että söin, eikä se että en pystynyt väistelemää ahdistuksen luoteja. Yhteen blogiin oli kommentoitu "syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja kadu, syö ja nauti". Kommentoija oli joku syömishäiriön selättänyt. Mielestäni kommentti oli harvinaisen hyvä. Mutta kuinka kauan tuota katumista pitää kestää? Kuinka helvetin kauan mun täytyy jaksaa näitä v-mäisiä tunteita? Kuinka pitkään kestää, ennen kuin opin nauttimaan ja olemaan tyytyväinen itseeni? 

Kuinka kauan kestää, ennen kuin ymmärrän tavoitteeni olevan epäonnistua anoreksiassa? Tosin, olenko epäonnistunut anorektikko, jos olen sairastanut jo näin pitkään ja joutunut hengenvaaralliseen tilaan tämän takia? Olen käynyt pohjalla eli enkös silloin ole nimenomaan onnistunut? Ehkä mulle olisikin hepompi kääntää ajatus niin, että olen onnistunut anoreksiassa. Nyt uusi tavoitteeni on onnistua paranemisessa

http://marshallmashup.usc.edu/since-when-did-successful-money/

Sairauskertomus pikakelauksena

Oireilu alkoi jo yläasteella eli kymmenen vuotta sitten. Se alkoi "mä oon niiiin läski, daa" meiningillä, mutta ei kukaan (en edes minä) osannut aavistaa, miltä näyttää tilanne vielä pitkään. Yläasteen ja lukion vaihteessa sairaus kiristä todenteolla otettaan ja mukaan tuli myös buliminen oireilu anoreksianpiirteiden lisäksi. 

Jäin äidille kiinni oksentelusta, enkä koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Tulin kotiin ja huomasin, että olin aamulla unohtanut viedä roskapussin. Pussissa oli okennusta, ja olin jättänyt pussin ovenpieleen. Äitini istui keittiön pöydä ääressä ja pyysi istumaan.
"Kultaseni, sulla on syömishäiriö." hän sanoi silmät kiiltäen kyynelistä. Sovittiin, että yritetään ratkaista tilanne perheen kesken. En muista, kuinka pitkään kului enne kuin totesin, että tarvitsen ammattiapua. 

Aloitin nuorisopsykiatrian puolella, josta n. 1,5-2 vuoden jälkeen siirryin yksityiselle Kelan korvaamana. Siellä kävin n. 4 vuotta kerran viikossa. Päiväosastoakin yritettiin tyrkyttää moneen otteeseen, mutta ei mulla ollut aikaa mukamas. Myöskään intensiivisempään terapiaan "ei ollut aikaa". Jälkiviisaana todettakoon, että tämä oli typerää. En ehkä olisi enää tässä tilanteessa, jos olisin ottanut kaiken tarjotun avun vastaan jo silloin. 

Kaksi kertaa muistan oikeasti päättäneeni alkaa parantua. Toinen hyvä vaihe kesti n. 1,5 vuotta jopa, mutta aina tuli jokin, joka herkässä vaiheessa romahdutti minut. Jälleen jälkiviisaana todettakoon, että ainakin ateriasuunnitelmasta luovuin aivan liian aikaisin. 

Lukion jälkeen, korkeakouluopintojen toisena vuonna lopetin kaikki terapiat kokonaan. Kävin kaksi kertaa HUSin sh-klinikalla, koska yksityisen puolen terapeuttini halusi minun vielä kokeilevan sitä. Motivaatiota ei ollut, joten se siitä.

Muutaman vuoden tempoilin suuntaan jos toiseen, kunnes fyysinen terveyteni vihdoin romahti. Sanon vihdoin, koska oli tietoisesti odottanut pohjakosketusta. "Pohjalta on helpompi ponnistaa kohti pintaa", ajattelin ja vakuuttelin itselleni pitkään. En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Ei ollut mitään, mistä pitäisi parantua. Ei minulla ollut lupaa parantua. Keväällä pohjakosketus tuli, koska tilanne meni yllättäen hyvin vakavaksi. Tajusin, että kuolisin tähän sairauteen. Siitä alkoi uusi vaihe elämässäni. Uusi vaihe, kohti parempaa. Takaisin ei ole menemistä, sen tiedän.