Hyvillä mielin jouluun :)

Söin elämäni ensimmäistä kertaa kakkua kahvilassa! Ystäväni oli luvannut tarjota mulle kakkukahvit synttäreideni kunniaksi pari kuukautta sitten, mutta silloin hannasin ja sovittiin, että toteutetaan se myöhemmin. Nyt sen aika oli! Jäin varaamaan meille pöytää ja sanoin, että ystäväni voi valita, niin on varmasti helpoin. Hän toi jaettavaksi kaksi erilaista palaa. Toinen oli niiiin hyvää, toinen ihan ok. Parasta kuitenkin oli, että uskallan varmasti joskus toistekin ottaa kakkupalan tai leivoksen kahvilassa :) Ja toinen success: olin sukuloimassa ja yhtäkkiä nenäni eteen tungettiin joulutorttuja. En kehdannut kieltäytyä, joten otin tortun. Tämä saattaa taas kuulostaa oudolta, mutta en edes muista, milloin olisin viimeksi ottanut kokonaisen joulutortun. Nytkään en ihan kokonaan syönyt sitä, koska se oli oudon makuinen (myös muiden mielestä), mutta suurin saavutus oli ottaa se. 

Ihanaa myös, että joulu ei juurikaan ahdista. Toistan itselleni jatkuvasti sitä, että jos olen jo pitkään pysynyt samoissa painolukemissa herkuttelusta huolimatta, niin tuskin se tulee räjähtämään nytkään. Tänään myös sanoin peilikuvalleni, että mä olen ihan hoikka. En mä oikeasti ole läski. Eikä musta sellaista tule, vaikka herkuttelisin jouluna. Muistakaa te kaikki muutkin se! Ja jos joku kaipaa ohjeistusta jouluruokailuihin, niin täältä (klik) löytyy annoskokoja jouluaterialle :)

Ihanaa joulua <3

IASFT.

I am so f---ing tired.
Viimeiset muutama viikkoa ovat olleet rankkoja. Loma tuli siis todella tarpeeseen.

Yleensä aamuisin kun herätyskello soi, nousen heti. Nyt olen vapaa-aamuina siirtänyt herätystä tai laittanut sen kokonaan pois ja nukkunut pitkään. Yleensä viikonloppuisinkin herään jo kasin jälkeen, mutta eilen nukuin puoli kymmeneen!  Arkena herääminenkin on tuntunut vaikealta. Yhä useammin olen toivonut, että voisin jäädä kotitoimistolle. Välillä voin, mutta on ollut paljon kokouksia sun muuta, joissa on ollut oltava mukana ihan livenä. 

Olen itkuherkkä. Joka päivä jokin asia on alkanut itkettää jossain vaiheessa. Joulu on mulle tosi tärkeä, joten yleensäkin olen herkillä joululauiluista ja hienoista koristeista, mutta nyt se on korostunut. Tunteet ovat pinnassa yksinkertaisesti, Itkin jopa töissä viimeisenä työpäivänä, kun yksi mua vaivannut asia selvisi parhain päin. Vähän nolottaa, mutta minkäs teet. Onneksi kaikki ymmärsivär kyllä hyvin purkauksen.

Päivällä väsyttää, mutta illalla kun pitäisi mennä nukkumaan, ei enää väsytäkään. Kun laitan silmät kiinni, olen yhtäkkiä taas hautajaisissa. Katson, kuinka hautaustoimiston auto ajaa hitaasti kirkon ramppia alas. Kirkonkellot soivat. Katson, kuinka vainajan isä vilkuttaa autolle. Mua ahdistaa niin paljon, että haluaisin juosta pois. En saa unta. 

Tuntuu kuin en saisi kunnolla henkeä. Kuin hengittäisin savua. Huono olo. Oksettaa. Sydän hyppii. Hengästyttää. Joka toinen päivä flunssainen olo, tukkoinen, aivastuttaa, nenä vuotaa, poskionteloissa on painetta. Kun menin salille, sain jotenkuten tehtyä alkuaerobisen juoksumatolla, mutta sen jälkeen se iski. Heikotus. Kalpenin kasvoiltani ja luulin pyörtyväni. Olisikohan taas fiksua jättää liikkumiset hetkeksi, ainakin ne rankimmat...

Onneksi on loma. Ja joulu. Ja ystävät ja perhe. <3

kuva

Lähiomaiseni lähti viimeiselle matkalleen. Edeltävät pari viikkoa ovat olleet todella tunteellisia, itku on ollut herkässä. En ollut menehtyneen henkilön kanssa läheinen, vaikka lähiomainen olenkin. Se, mikä satuttaa kaikista eniten, on muiden suru. Etenkin hänen isänsä suru. Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua ostamaan hautakiveä lapselleen.

En voinut arkkua katsoessani olla miettimättä, että mitä jos se olisin minä tuolla. Se olisin voinut olla, jos en olisi tajunnut kääntää suuntaa syömishäiriön kanssa. Se tekee minut sanoinkuvaamattoman surulliseksi kun ajattelen, että isäni ja äitini sekä puolisoni olisivat joutuneet kantamaan arkkuani. Ja kaikki ystävät olisivat joutuneet kulkemaan heidän perässään saattamaan minua. Rintaani puristaa, kun edes ajattelen näitä asioita, koska voin vain kuvitella, kuinka helvetillinen paikka se tulee olemaan siunata haudan lepoon joku oikeasti itselle todelle tärkeä ja rakas ihminen. Rehellisesti sanottuna en tiedä miten tulen kestämään esimerkiksi omien vanhempieni menetyksen. Pohdiskelen asioita liikaa, jossittelen ja murehdin. Siihen liitettynä superempaattisuus, saadaan aikaiseksi suurensuuri ahdistusmöykky. Kuin kant

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan. 
---
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle.