Ynh, mikä olo.

Jalkautuvan tuen tukihenkilö soitti ja sovittiinkin jo ekat lounastreffit. Lievästi sanottuna jännittää. Salaatin tai ruisleivän pystyn tilaamaan melko helposti, mutta kaikki muut aiheuttavatkin sitten saman tien kieltoreaktion. Ei, en voi, en halua, en pysty. Tavallaan kuitenkin toivoisin, että menisimme jonnekin, jossa on pakko ottaa vaikka pasta-annos. Toivon, että tukihenkilö kieltää salaatin tilaamisen. Sanoin hänelle puhelimessa, että salaatti on ok, mutta muihin tarvitsen tukea, joten uskoisin hänenkin tavoitteensa olevan saada mut tilaamaan jotai muuta. Saa silti nähdä. Mua myös jännittää muutenkin tukihenkilön kanssa julkisella paikalla oleminen. Puhutaanko me pelkästään syömishäiriöstä? Mitä jos kaikki vieruskaverit kuulee? Mitä jos joku tuttu näkee? Mitä jos mä lopettaisin tän spekuloinnin ja menisin paikalle avoimin mielin? :D

Mulla on jotenkin tosi huono ja oksettava olo. Söin eilen illalla ihan liikaa. Jotenkin on niin pinttynyt se tapa, että yksin ollessa tulee helposti närpittyä kaapista kaikenlaista suuhunpantavaa. En syönyt ylimääräistä kuin parin-kolmen sadan kalorin edestä, mutta onhan sekin liikaa. Oksetus on nyt kuitenkin ihan oikeasti fyyistä.

Pahoinvointiin liittyy yleensä mulla myös jonkinasteinen hengitysvaikeus ja sydäntuntemukset. Senpä takia mietinkin usein, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Eilen nimittäin sain hyvin oudossa tilanteesa rytmäreitä. Yleensä rytmihäiriöt tulevat silloin, kun sydän lähtee hakkaamaan nopeammin juoksemisen tai vaikka jännityksen vuoksi. Eilen istuin töissä ihan rauhassa paikallani, kun tuntin inhottavaa poukkoilua rintakehässä. Tiedän, että rytmihäiriötuntemukset ovat yleensä vaarattomia, ja kuulemma hoikilla naisilla ne tuntuu herkemmin. Silti aina pelästyn keväisen sydän episodin takia. Nyt siis pohdinkin, johtuuko pahoinvointini kuitenkin jostain sydänperäisestä. Äh, tuskin, olen vain vainoharhainen.

Siellä se sydän sykkii, kylkiluiden alla. Onpas jäätävän kokoinen käsivarsi, hiveä tukki :D