Workworkwork.

Tulen olemaan aivan finaalissa huomenna. Nyt en jotenkin edes tunne väsymystä, koska käyn ihan ylikierroksilla. Tiistaina edustustilaisuus, eilen ja tänään työmatkalla palaveria palaverin perään, huomenna vielä pari palaveria. Phuuh. Tykkään reissupäivistä ja kokouksista, mutta aika paljon häppeninkiä yhdelle viikolle. 

Nyt reissussa huomasin, kuinka paljon olen mennyt eteenpäin. En hävennyt syödä aamupalaa työkaverin edessä junassa, vaikka hän ei syönytkään. Ei ollut paha rasti sanoa, että oli hirveä nälkä. Mua ei tuskastuttanut mennä syömään työkavereiden kanssa päivällistä, eikä tuottanut vaikeuksia kertoa hotellihuonekaverille, että mun pitää käydä ostamassa iltapalaa. Ei ollut noloa hakea välipalaa kesken palaverin. En ymmärrä, miksi olen ollut siinä käsityksessä jotenkin, että ei kukaan muukaan syö montaa kertaa päivässä. Kyllähän syö! Olen alkanut jopa nauttia siitä, että minäkin syön suht normaalisti. Tai että ruokailuni eivät kiinnitä sen enempää huomiota kuin että mulla on yleensä eväät, enkä lähde muiden mukana lounaspaikkoihin. Siihenkin työkaverit ovat tottuneet jo. Normaalipainon lähellä olemista tai sen saavuttamista en silti osaa pitää vielä hyvänä juttuna. Tai enemmänkin normaalipainoiselta näyttämistä. Kai se tulee ajan kanssa. Toivottavasti.

Eilinen päivällinen. Niiiiiiin hyvää! Oikean yläreunan sienikastiketta en juuri syönyt, mutta kasvisvartaat halloumijuuston kanssa, nam! Helppo annos, joka valikoitui ensivilkaisulla pihviravintolan listalta.