Kolme juttua!

kuva

Nytpä kerron kolme asiaa parin päivän ajalta.

1. Mä kerroin mun miehelle, että kirjoitan tätä blogia. Hän oli aivan fine asian kanssa ja ymmärsi erittäin hyvin vertaistukinäkökulman. En olisi koskaan uskonut, että hän suhtautuu noin hyvin. Kerroin, etten kirjoita omalla naamallani, mutta hän sanoi että sekin olisi ok. Mulla on niin huojentunut olo! En kuitenkaan antaisi hänen ainakaan tällä hetkellä lukea näitä kirjoituksia, enkä usko että hän haluaisikaan.

2. Omahoitajan tapaaminen oli mukava. Edellisten polikäyntien jälkeen oli kyllä enemmän kuin tervetullutta saada hyvä kokemus polilta. Juteltiin kehoahdistusten ja ruokajuttujen lisäksi hoidon jatkumisesta. Onneksi omahoitajakin oli sitä mieltä, että todellakin tarvitsen edelleen viikottaisen tuen. Jos en pääse ryhmiin, järjestetään ainakin hänen kanssaan säännöllisesti hoitokäyntejä. Varattiin aika myös ensi viikolle, koska siinä ei vielä ollut mitään kontaktia. Hän sanoi, että voin ottaa puolisoni mukaan jos haluan! Meidän piti siis aloittaa pariterapia perheterapeutin kanssa, mutta monen tekijän summana se ei onnistukaan. En tiedä vielä, pääseekö puolisoni, mutta aika hemmetisti jännittää, jos hän tulee mukaan. Hän on suhtautunut näihin syömishäiriöklinikan hoitoihin oikein hyvin, ja on erityisesti liputtanut jalkautuvan tukihenkilön puolesta. Puolisoni oli kerran mukana terapiassa aikaisemmassa hoitopaikassani Syömishäiriökeskuksella, mutta hän ei ollut ollenkaan vakuuttunut. Sen takia hän on melko skeptinen kaikenlaisiin terapioihin, mutta klinikan käytännönläheisyys on saanut hänetkin nyökkäilemään hyväksyvästi. Uskon, että meille olisi oikeasti hyötyä käydä yhdessä näitä asioita läpi jonkun ulkopuolisen ammattilaisen kanssa. Meillä ei ole mitään kriisiä tms, mutta jokainen syömishäiriöstä vähääkään tietävä ymmärtää, että kyllähän se vaikuttaa parisuhteeseen.

3. Sitten haluan kertoa jotain. Tähän asti kun olen katsonut esim. viime kesän kuvia, olen ollut katkera siitä, etten enää ole niin pieni. Olen haikaillut sitä kroppaa. En ollut ihan tietoisesti vähään aikaan katsonut mitään vanhoja kuvia, mutta eilen eksyin kesäkuvakansioon. Nyt ensimmäistä kertaa näin todellisuuden. Ei herran jumala kuinka riutuneelta näytän! Okei, en ole laihimmillanikaan ollut mikään bmi 10, mutta silti hieman kauhistuin. Oli kuin olisin laittanut silmälasit päähäni. Muistin parinkin kuvan kohdalla aivan tasan tarkkaan ajatelleeni, että olen liian iso. Nyt näin vain törröttäviä luita. Terveet ajatukset pääsevät pinnalle aina välillä, ja tämä on yksi osoitus siitä. TOSIN. Onko se sittenkään todellisuutta? Miksei mun pienuutta kauhisteltu enempää? Mielestäni olin jo hälyttävän näköinen, mutta harva kaveri tai ystävä sanoi yhtään mitään. Tiedän, että se on vaikea asia ottaa puheeksi, ja tämä saattaa olla anoreksian aiheuttama ajatus, mutta en voi olla miettimättä, olinko sittenkään "tarpeeksi" laiha. Kai mä olin. Tai mitä sitten jos en ollutkaan! Äh, mitä ajatuksia tähän loppuun nyt ryöpähtikään. Korjataan tilanne motivaatiokuvalla:

kuva