Mä jumitan syömisten kanssa varmaan tämän vuoksi paikallani. Olen jumittanut jo pidemmän aikaa. Pystyn joustamaan tarvittaessa ja pystyn syömään ulkona, mutta normiarjessa samat tuotteet ja rutiinit siivittävät päiviä. Aina kun uskallan päästää hetkeksi irti, sitä täytyy kompensoida. En uskalla heittäytyä enempää, koska painoa ei (todellakaan!!!) ole tarve enää nostaa.
Mua ahdistaa nähdä tuttuja, joita en ole nähnyt pitkään aikaan. He näkevät muutoksen paremmin kuin ne, joita näen päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. En jotenkin edes kehtaisi kirjoittaa tänne, koska on sellainen fiilis, ettei näin normaalin näköisellä saa olla enää mitään ongelmia. Tiedän, ettei se ole niin, ja että painon normalisoituminen on vasta osa paranemisprosessista. Ahdistus kuitenkin jälleen kerran peittää alleen järkiajattelun. En haluaisi edes käydä polilla enää, koska lattia vaan tärisee kun kävelen käytävää pitkin.
Hei nainen, nyt vaan paahdat
VastaaPoistaMenemään.. Luulen ettet ole vielä siinä hyvänolon painossa.. Ja mitään peruuttamatonta ei voi tapahtua jos päästät kunnolla irti. Kokeile kaksi viikkoa.. Voimia hirveesti sulle !! Tiedän että se on niin saat...n vaikeaa.. Itse ihan samassa tilassa. Mutta yritän vaan olla miettimättä ja jos mietin niin kuittaan asian niin että kun mä edelleen ajattelen näin niin mun aivoista puuttuu vielä ravinteita... Me selvitään !!!
E
Oot ihan oikeassa, että mitään peruuttamatonta ei varmasti parissa viikossa tapahtuisi. Silti, argh, ei uskalla :S Ja ahdistaa ajatus siitä, ettei tämä paino riittäisi, koska sitä on jo ihan liikaa omasta mielestä. Mutta aika sen näyttää. Kyllä tästä tosiaan selvitään kuiville vesille, ennemmin tai myöhemmin ihan varmana :)
PoistaVoimia taisteluun! Varmaan tuo fiilis ja kelailu menee ohi pian, toivottavasti? Olet tehnyt paljon töitä sen eteen, että olet päässyt eteenpäin. Älä lannistu nyt. Tiedän, ettei ole helppoa ja minä paraskin puhumaan...Voi kun olisinkin paljon paremmassa kunnossa kuin nyt. Itsellä ei ole riittänyt kanttia mennä eteenpäin. Mutta ehkä vielä, ehkä vielä..
VastaaPoistaKiitos! Eiköhän nämä fiilikset taas jossain vaiheessa tasaannu. Tai no, nimenomaan toivottavasti.
PoistaSullekin paljon tsemppiä!
Ootko tosiaan jo normaalipainossa? Mikä sun bmi on nyt?
VastaaPoistaEn ole uskaltanut katsoa painoani vähään aikaan eli en painoindeksiäkään tiiä, mutta normaalipainon alarajan olen ylittänyt kevään aikana, eikä paino ole varmasti sen alle tippunut. Haluaisin sanoa "valitettavasti", mutta ei niin pitäisi ajatella :/
PoistaYksinkertainen totuus: niin kauan kuin jumitat, junnaat myös henkisesti. Tää vain on pään asia; vanhan sanonnan mukaan, niitä kaloja saa, mitä kalastaa. Joten....
VastaaPoistaParempia päätöksiä!
Olen kova sanontojen ystävä, mutta tuopas olikin ihan uusi mulle - ja harvinaisen osuva! Ihan oikeassa olet (jälleen kerran) :)
PoistaJos olet juuri jo juuri normaalipainon yläpuolella, on mahdotonta, että näyttäisit oikeasti "tankkerilta". Itse olen aika samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, ja nopeat muutokset kropassa saa olon tuntumaan valtavalta, vaikkeivat muut huomaa juurikaan eroa. On turhauttavaa, kun ulospäin näyttää ihan normaalilta, mutta pääkopassa ei ole vielä juurikaan tapahtunut edistystä... Ja totuus vaan on se, että vaan pari prosenttia ihmisistä on luonnostaan bmi 18,5-20. Itse en valitettavasti kuulu tähän ryhmään, enkä todellakaan tiedä, kauanko sen asian hyväksymisessä kestää.
VastaaPoistaMieti tarkkaan, että mitä kohti olet pyrkimässä, ja mitä sinne pääsemiseksi täytyy tehdä. Muutosta ei tapahdu jos sitä ei tee - pikkuhiljaa vaan haastat itseäsi aina vähän enemmän. Voimia! <3
Kyllähän mä sen järjellä tiedän, mutta läskiolo kun iskee päälle, se on niin voimakas - kuten tiedät. Niinpä, mieluummin paranisi ensin ajatukset ja sitten vasta keho, mutta harmillisesti se ei toimi niin :/
PoistaOn todellakin vaikea hyväksyä se, että oma hyvinvointipaino voi olla vaikka kuinka paljon ylöspäin vielä. Aika sen näyttää.
Kiitos <3