Blob.

Eilen postauksen jälkeen menin suihkuun ja ahdistuin entisestään kropastani. Istuin lattialle itkemään pelkkä pyyhe päälläni. Olin todella ahdistunut muuttuvasta vartalostani. Tuntui kamalammalta kuin pitkään aikaan. Sitten puolisoni tuli kysymään, mikä on. Ensin en halunnut kertoa, koska en halunnut taas kerran kuormittaa häntä näillä asioilla.

"Emmä halua taas rasittaa sua näillä jutuilla."

"Näille on kuule ihan oma lokeronsa, älä siitä huolehdi."

"Ai vähän niinkuin kun on erikseen jälkiruokavatsa?" 

"Just niin." :D

Puolisoni sanoi niin viisaita sanoja, että hän sai kammettua mut ylös loputtomalta tuntuneesta suosta. En voi kuin ihmetellä, kuinka olenkaan saanut näin ihanan miehen rinnalleni. Sen sijaan, että hän olisi naureskellut läskiajatuksilleni, hän otti asian tosissaan. Hän sanoi, että kropan muutokset on vain hyväksyttävä. Tulen paljon kauniimmaksi, kun saan vieläkin lisää lihaa luideni ympärille. Hän valoi minuun uskoa itseeni. 

Tänään oli tukihenkilön kanssa päivällistreffit. Yksi syy näihin suuriin ahdistuksiin on varmasti se, että tässä on ollut nyt kahden viikon tauko hoitokäynneistä pyhien takia. En todellakaan pärjää harvemmalla kuin kerran viikossa tahdilla. Menimme noutopöytäravintolaan. Tuntui erittäin vaikealta ottaa ruokaa.Tukihenkilö totesi ruokaa annosteltaessa, että selkeästi on nyt vaikeampaa kuin ennen. Riisiä ei meinannut millään tulla lautaselle tarpeeksi. Sain kuitenkin taas tapaamisen jälkeen niin hyvän fiiliksen, että kävin ostamassa lounaalta pois jääneen riisin ja päivälliseltä jääneen leivän korvatakseni kaksi vuoksenpiirakkaa. Nam, lemppareita! Niin ja siis söin ne myös ;D

Kroppa ahdistaa vieläkin, mutta yritän muistuttaa itseäni koko ajan sekä mieheni että tukihenkilön sanoista. Vaikka mieheni sanoi, ettei tykkää, että mulla on pikkupojan kroppa (:D), niin muodostuva pehmeys ja muodokkuus ei tunnu itsestä vielä ollenkaan hyvältä. Uskon jo olevani normaalipainossa ja se ahdistaa Tunnen leviäväni kuin allaolevan kuvan klöntti. Toisaalta tavallaan ehkä toivonkin, että olisin jo normaalipainossa, jottei tästä tarvitsisi ulkomuotoa enää kasvattaa tästä. Melkoinen painopyrähdys on kyllä tullut, jos olen jo normaalipainossa. Tosin ei se kuitenkaan mikään mahdottomuus ole. Pidän sitä jopa melko todennäköisenä.

kuva

Hmm, oikeastaan nyt mulle tuli sellainen fiilis, että ihan hiton hienoahan se olisi, jos olisin saavuttanut normaalipainon. Painonnostoprojekti olisi ohi, eikä kenenkään tarvitsisi tulla huutelemaan, että ruokavalioon pitää tehdä lisäyksiä. Tietäisin, että tämänkokoisena on riittävän hyvä. Paitsi että. Sitähän ei tosiaan voi tietää, että onko minun hyvinvointipainoni siinä normaalipainon rajoilla vai paljonkin yli. Äh. No, nyt ei auta kuin porskuttaa eteenpäin ja ottaa vastaan se mitä tulee. Vaikka se tarkoittaa yhteen osuvia reisiä ja jenkkakahvoja. Mutta toisaalta vapautta, terveyttä ja onnellisuutta. Kuolenko mieluummin nuorena ja ahdistuneena, mutta laihana vai vanhana ja onnellisena, vaikka ehkä myös vähän muodokkaampana? Niinpä.