Rate ja hoko

Tekstiä värittämässä kuvia lähipäivien onnistumisista!

Alkuviikko on ollut tehokas sh-hoitojen suhteen. Mulla oli ravitsemusterapia sekä hoitokokous. Molemmat sujuivat aika hyvin ja sain taas uutta draivia syömisiini. Ratella totesin, että melkoista vuoristorataa olen kulkenut edellisen tapaamisen jälkeen. Jokaista ylämäkeä seuraa vääjäämättä alamäki. Onnistumiset ovat yksittäisiä rohkeita tekoja, mutta haasteet ovatkin sitten niissä arjen tilanteissa, joihin pitäisi saada jatkuvuutta etenkin annoskokojen suhteen. Totesin, että painon kehitys on kuitenkin varmasti edelleen nousuuntainen, ja että uskoisin jo olevani normaalipainossa. Punnituksessa en tietenkään katsonut painoa, mutta sen verran rate sanoi, etten vielä ole normaalipainossa. Painon nousu on hidastunut, joten tässä vaiheessa ei saa alkaa himmailemaan. Hän myös epäili, että aineenvaihduntani on vieläkin aika jumissa, joten sitten saa olla tosi tarkkana painon kanssa, kun se hurahtaa kunnolla käyntiin. 

Jälkkärinä keiton ja leivän kanssa vanukas!

Kun puhuttiin siitä normaalipainosta, korostin ymmärtäväni, että hyvinvointipainoni tuskin on siinä normaalipainon alarajoilla. Kuulemma hyvin harvalla on. Se ahdistaa tosi paljon, koska jos en tämän kokoisenakaan ole vielä normaali ja sitten siitä pitää vielä todnäk mennä yli... Huh. Rate totesi hyvin, että voisin päätellä olevani normaalipainossa, jos keskustelumme ruokailuista olisi normaalia. Naurahdin, koska olimme juuri käsitelleet sitä, etten enää mittaisi mustikoita. Normaali keskusteluaihe? :D Olen huomannut kyllä joidenkin ajatusteni hieman normalisoituneen, mutta hohhoijaa kuinka paljon kaikenlaisia sääntöjä ja pakkoja vielä toteutankaan. Rate sanoi, että mun kanssa on mukava työskennellä, koska olen niin motivoitunut. Ei siis ainakaan ole sitä pelkoa, että hoitoni katkaistaisiin mistään syystä :)

Hokossa sovittiin, että jatketaan vieläkin jalkautuvan tukihenkilön kanssa (<3). Sen rinnalla mulla on harvakseltaan ratea ja nyt sitten alkaa se fyssari. Lisäksi mennään puolison kanssa yhdessä joku kerta polille. Jalkautuvan jälkeen jossain vaiheessa keväällä olisi tarkoitus yrittää päästä johonkin toipumista tukevaan ryhmään (apua!!!!), jonka jälkeen pääsen yksilöterapiaan. Olen niin iloinen ja kiitollinen, että mulla on mahdollisuus saada noin kattavaa tukea. Toivon todella, että myös muualle Suomeen saadaan vastaavanlaista toimintaa. 

Lounaalla intialaisessa ravintolassa, wow! Näyttää ripulilta, mutta ei maistunut siltä (vaikka mistäs mä sen tiedän, mutta rohkenen veikata ;D).

No mutta. Sittenpäs se mielenkiintoisin ja pelottavin uutinen. Päätin ottaa vastaan lääketieteellistä apua. En halua sanoa lääkkeen nimeä, mutta tarvittaessa voin ottaa lääkkeen ahdistusta loiventamaan. Mua pelottaa, vaikka tämä vaihtoehto onkin sellainen, ettei tästä pitäisi herkästi tulla riippuvaiseksi. Silti lääke on aina lääke. Yritän ajatella sitä samalla tavalla kuin vaikka Buranaa. Kun sattuu, otan buranaa ja kipu helpottaa. Kun ahdistaa, otan uutta lääkettä ja ahdistus helpottaa. Pitää testata sitä ensin turvallisessa ympäristössä, katsotaan mikä päivä teen sen.

Ei kyllä tuolta alta näy, mutta piiiitkästä aikaa perunamuussia! Tosin pussiversio, mutta silti saavutus.

Loppuun erilainen, täysin aiheesta poikkeava onnistumisen hetki - kauan metsästetty pinkki huulipuna löytyi!^^