Turha vertailu.

Tunnen itseni todella isoksi koko ajan. Mua ahdistaa olla itseni kanssa. Mua ärsyttää se, kuinka mä koko ajan mollaan itseäni pääni sisällä. Yritän kuitenkin jatkuvasti myös muistuttaa siitä, että tuhoan itseni, jos jatkan syömisvammailua. Jos (tai siis KUN) nyt pysyn paranemisen tiellä, luustoni ei romahda osteopenian tai osteoporoosin puolelle eikä sydämeni vaurioidu pysyvästi. Silti usein ajattelen, että ehken kuitenkaan ole ollut riittävän huonossa kunnossa. Väkisinkin vertaan siihen, että jonkun bmi on ollut 13 tai alle, ja heitäkin on edelleen hengissä. Yhteen blogiin oli tähän liittyen kommentoitu todella valaisevasti. Kommentoija kirjoitti, että syömishäiriö voi tappaa bmi-lukemaan katsomatta. Hän kertoi, että hänen tuttunsa oli kuollut syömishäiriöön normaalipainoisena. Nimenomaan: ei vaadi mitään hurjia lukemia, kun keho saattaa jo pettää. Olemme kaikki erilaisia yksilöitä, joten myös alipaino ja -ravitsemus vaikuttavat jokaiseen eri tavalla. Olemme myös aivan erilaisia rakenteeltamme, kehonkoostumukseltamme ja ulkonäöltämme. Sen takia onkin typerää vertailla painoja, painoindeksejä tai mittanauhan lukemia. Yritän takoa tätä päähäni, mutta joudun varmasti takomaan vielä pitkään, jotta oikeasti sisäistäisin sen ja olisin vapaa vertailulta.

Eilen illalla otin muutamia suklaa- ja toffeekarkkeja. Mun ei edes erityisesti tehnyt niitä mieli, mutta halusin todistaa itselleni, että pystyn herkuttelemaan. Hetken se oli kivaa, mutta mieli on maassa edelleen niiden takia. En tiedä, masentaako mua enemmän se, että söin niitä vai se, että angstaan siitä. Taas jouduin kovasti perustelemaan itselleni, että olin ollut melkein kuusi tuntia jouluostoksilla ja kolme kertaa koiran kanssa ulkona sekä syönyt lounaaksi kevyehkön salaatin, joten tarvitsin ylimääräistä energiaa. Edelleen ajattelen liian usein, että ruoka - ja etenkin kaikki ylimääräinen - pitää ansaita erikseen. Salaatista muuten puheenollen, olin päättänyt ottavani wokin, mutta ne olivat poistuneet valikoimasta, höh! Siksi päädyin salaattiin.

Fazer Cafen salaatti.

Koin muuten eilen ruokakaupassa taas samanlaisen ressu-olon, jota edellisen postauksen my little pony-kuva kuvastaa. Yhdellä naisella oli iso pussi irtokarkkeja kädessään. Kuljin irttareiden ohi, ja mua alkoi niin harmittaa, koska en pystynyt ottamaan niitä. Tiedättekö sen olon, kun joku pyytää yrittämään, mutta tiedätte jo etukäteen, ettette pysty siihen. Opettaja pyytää tulemaan taululle ratkaisemaan yhtälöä, jonka ratkaisutapaa ei ole vielä opetettu. Tiedät epäonnistuvasi. Sellainen olo mulle tuli taas. Olisin niin halunnut ottaa irtokarkkeja, mutta tiesin, että kävelen siitä vain ohi haaveillen. Jonain päivänä mä vielä näytän Candykingille olevani vahva!

gif