Hoko.

Hokosta jäi paljon mietittävää. Koska junnaan paikoillani, mulle ehdotettiin taas päiväosastoa. Siitä saattaisin saada hyvän loppusysäyksen pois omista rituaaleistani. Jos ajattelen täysin järjellä, niin joo, se olisi ehkä viisasta mennä sinne pariksi viikoksi. Se olisi ollut fiksua tehdä varmasti jo edellisellä kerralla kun sitä ehdotettiin, tai sitä edellisellä. Kolmas kerta, kun lähetettä ollaan mulle tyrkytetty tämän hoidon aikana, yhteensä ehkä kuudes kerta, mutta kun ääh. En halua olla töistä pois, en todellakaan! Se on se suurin syy siihen, etten halua mennä. Toki myös pelot siitä, että lihonkin ihan hulluna siellä ja se että olen aivan valtava kaikkiin muihin verrattuna, ovat olemassa. Tuntuu jopa aivan typerältä mennä päiväosastolle, koska olen kuitenkin normaalipainossa (joojoo, tiedetään, painon korjaantuminen on vasta puolet toipumisesta). Nuo ovat sairauden tuomia ajatuksia, tiedän sen. Töissä olemisen haluaminen ei ole sairauden sanelemaa, mutta toki edellä mainitut vahvistavat sitä ajatusta, etten halua mennä. "Ei se olis kuin kahden viikon sairasloma." No, mä en voi olla töistä pois kahta viikkoa. Tai siis tietenkin voin, mutta en todellakaan halua! No way! Mietin kyllä jo seuraavia vaihtoehtoja: ilmoittaisin töihin olevani kaksi viikkoa lomalla, niin ei tarttis selitellä (mulla on lomapäiviä vielä kolme viikkoa jäljellä, hups). Toinen vaihtoehto olisi, että juttelisin mun pomon kanssa, että olisin kaksi viikkoa päivät päiväosastolla ja tekisin duunia iltaisin. I know, ei siinä olisi mitään järkeä. Henkisesti raskasta toipumistyöskentelyä klo 8-18 ja sitten illalla töitä... Olisin sairasloman tarpeessa varmaan jo heti sen jälkeen ihan vain väsymyksestä. Huoh. Mulla on muutama viikko aikaa miettiä tätä. 

Koska haluan välttää päiväosaston, sovittiin puolisoni kanssa, että hän on ainakin viikon ajan vastuussa mun ruokailuista. Tämä ajaa siis samaa asiaa kuin päiväosasto eli että en pystyisi kontrolloimaan sitä, mitä on tarjolla. Se on sujunut ihan hyvin muuten, mutta eihän se käytännössä ole mahdollista, että hän vastaisi ihan kaikista ruokailuistani. Tai siis periaatteessahan voisihan hän tehdä mulle myös vaikka aamupalaeväät töihin, mutta se tuntuisi vähän hassulta. Niinpä hän on tehnyt päivällistä, jota olen ottanut sitten myös seuraavan päivän lounaaksi sekä iltapaloja. Sovittiin, että hän myös annostelee mulle, mutta sitä ei ole joka kerta tapahtunut. Meidän sopimukset menee aina samalla kaavalla. Siinä tilanteessa kun ehdotan jotain ja sovitaan, että näin tehdään, olen tehnyt suuren henkisen painiskelun, jotta uskallan ylipäänsä ottaa asian esiin. Sitten kun homman pitäisi näkyä käytännössä, ei puolisoni välttämättä enää muistakaan meidän sopimusta. Enkä mä läheskään joka kerta saa hiljennettyä sairauden ääntä ja muistutettua häntä. Tässä kuitenkin esimerkkejä onnistumisista:

Tonnikalapastaa, raejuustoa, kurkkua ja pieni leipä.

Iltapala, sarjassamme VALTAVA.

Kanaa, sieniä, couscousia, raejuustoa ja kurkkua. Hillittömän paljon kanaa, huh!

Näistä omasta mielestäni tosi isoista annoksista huolimatta mulla ei ole sellainen olo, että paino olisi noussut. En ole hokon jälkeen käynyt vaa'alla, mutta aion tässä joku päivä käydä. Jos paino on noussut, en tiedä mitä teen. Se todistaisi sen, että mun paino tulee aina vain nousemaan. Jos se ei ole noussut, niin sitten uskallan varmasti jatkaa tätä kokeilua ja syödä isompia annoksia. Ja siis pakkohan mun on myöntää, että monesti on ollut jopa kivaa syödä tavallista enemmän :D Nyt pitää vain yrittää sinnittellä!