Vuosipäivä.

Tänään on vuosipäivä. Ei parisuhteen tai työsuhteen aloittamisen, vaan joku ihan muu. Tänään tulee täyteen vuosi siitä, kun vihdoin tein päätöksen parantua. Vuosi ja kaksi päivää sitten sain sydändiagnoosin, joka olisi voinut koitua kohtalokseni käytännössä missä vaiheessa tahansa. Pari päivää kesti, ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Ensin olin sitä mieltä, etten todellakaan aio alkaa syömään nyt kun oli asetettu rankka liikuntakielto päälle. Sanottuani tämän ääneen, mieheni raivostui - ja ihan syystä. Hän ilmaisi hyvin selvästi, että hän ei aio jäädä katsomaan vierestä hidasta (tai pahimmassa tapauksessa äkillistä ja nopeaa) "itsemurhaani". Tajusin, että menetän kaksi elämäni tärkeintä asiaa, jos en lähde uuteen suuntaan heti. Vaakalaudalla olivat sekä parisuhde että oma terveys. Ilman niitä mulla ei olisi mitään. 

Vuosi on ollut raskas, varmasti yksi elämäni raskaimmista. Sen aikana olen edennyt huimasti, mutta vielä on työtä tehtävänä. Olen ylittänyt normaalipainon alarajan, mutta ajatusmaailma on vielä melko kaukana normaalista. Terve mieli siintää kaukana horisontissa, mutta lähestyn sitä koko ajan. Vuoden aikana olen romahtanut monta kertaa, mutta aina kammennut itseni ylös. Välillä olen mennyt pidemmänkin jakson ryömien, edeten vain vaivoin. Olen joissain vaiheissa pysähtänyt paikoilleni, ja ottanut myös askelia taaksepäin. Silti en ole missään vaiheessa kääntynyt kokonaan tulosuuntaan. Enkä aio kääntyäkään. Jatkan eteenpäin uskoen, että jonain päivänä olen täysin vapaa anoreksian kahleista. Ja se, joka voi minut kahleista vapauttaa, olen minä itse.

Joka yö tässä ruumiissa
kidutetaan vankia
Joka rikostaan ei ole tiennyt
Tässä rangaistusmuodossa
Tuomari on minussa
Ulkopuolelle oikeus jäänyt
Odotan kauhulla
Laukausten kaikua
Kukaan ei armahda
Sellaista vankia
Jonka ovi ei ole lukossa

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Elinkautinen

kuva