Häpeä.

Mua hävettää, jos heikottaa tai jokin asia on vaikeaa, koska en enää näytä sairaalta. Musta tuntuu, että on tosi noloa sanoa sairastavansa anoreksiaa, kun on jo näin valtavan kokoinen verrattuna aiempaan.

Musta tuntuu, että urheilemaan lähteminen on yhtä tyhjän kanssa, kun ei kuitenkaan saisi käydä joka päivä treenaamassa tai millään cardiotunneilla. En vain osaa vieläkään ajatella liikuntaa muun kuin kalorien kuluttamisen näkökulmasta, joten miksi vaivautua kerran-pari viikossa, kun ei voi treenata laihtuakseen.

Edelleen koen harmitusta siitä, etteivät kaikki luut näy selässä enää niin selvästi. Ostin viime kesänä paljon avoinselkäisiä paitoja ja mekkoja, koska tykkäsin luisesta olemuksestani (ainakin useimmiten). Mä kaipaan niin kovasti sitä kroppaa. Mua ehkä jopa aina välillä vähän masentaa olla normaali.

Ihan tyhmiä ajatuksia on risteillyt päässäni jo monena päivänä. Yritän joka päivä - tai no okei en mä joka päivä jaksa edes yrittää, mutta melkein - tsempata itseäni ajattelemaan, että olen kaunis ja paljon paremman näköinen näin. Ystäväni kertoi, että hänen poikaystävänsä oli oikeasti ollut aika järkyttynyt viime kesänä facebookiin lataamista kuvistani. Sairaalloinen laihuus ei ole kaunista. Vaikken olekaan mikään täysi luuranko ollut missään vaiheessa, näytin sairaalta. Tai no eikai vaikeassa alipainossa voi oikein muulta näyttääkään. Tulen varmasti todella pitkään vielä kamppailemaan sen kanssa, että on ok näyttää terveeltä. 

Tässä kuvavertailussa näkyy hyvin se, kuinka paljon pehmeämpi olen nykyään. PALJON pehmeämpi. Siinä on suolatikku ja pullataikina vierekkäin :D Huoh. 

Aion kuitenkin oppia elämään tämän kropan kanssa sovussa. Pikkuhiljaa.