Olen keittiössä alkamassa tekemään iltapalaa.
Mieheni: "Hei ohjelma alkoi jo!"
Minä: "Okei no mä en sit ota iltapalaa."
Sanon miehelleni, etten ylety ottamaan ylähyllyltä koiranruokapussia.
Mieheni: "Ei tullut mieleen hakea tuolia?" *lähtee hakemaan tuolia*
Mä: "No aikaisemmin sä oot nostanut mua, ni oon ylettänyt. Oonko mä nyt sit jo niin painava, ettet sä jaksa?" *nyyh*
Lyön jalkani tv-tasoon. Se johtuu tietenkin siitä, että olen jo niin leveä, etten mahdu enää kulkemaan. Alan itkeä.
Mieheni kysyy, lähdenkö ulkoiluttamaan koiraa. Hän pyytää totta kai siksi, koska hänen mielestään tämmöisen pulleron pitää saada liikuntaa. (Tämä on ollut jo piiiitkään mulla, olen yrittänyt päästä tästä eroon, ja aika hyvin olenkin jo onnistunut siinä. Enää en suoranaisesti suutu tästä pyynnöstä, mutta läskiajatus käy silti mielessä.)
Mieheni: "Käänny ympäri. Pitäisköhän sun alkaa kans pitää jotain peppublogia?"
Minä: "Ai koska se on niin valtava?" :(
Mieheni: "Ei, vaan koska se on niin hyvä!"
Alan itkeä. Olen läskiperse.
Minä: "Oho, onpas viime kuussa mennyt paljon rahaa ruokaostoksiin!"
Mieheni: "Nojoo, se tulee aika nopeesti kaikista heräteostoksista."
Minä: "Ai niinku niistä irtokarkeista, mitä oon pari kertaa uskaltanut ostaa. No joo-o ihan totta, mä en enää osta mitään tommosia, enhän mä niitä mihinkään tarvi tai enhän mä semmosia ansaitse. Parempi vaan, etten lihota itteeni enempää niillä!"
Mieheni: "Joku hiiri on käynyt nakertamassa tätä yhtä sämpylää."
Minä: "NO EN OTA ENÄÄ IKINÄ, TIIÄN ETTÄ OON HIRVEE LÄSKI!"
Siinä nyt muutama mieleen tullut tilanne. Tämä sairaus on niin kiero ja outo, että huh huh! :D
 |
| kuva |
Lähden tänään taas pariksi päiväksi työreissuun. Tuntuu taas jotenkin raskaalta suunnitella hirveästi etukäteen, mitä eväitä otan ja mitä syön milloinkin. Huomenna joudun todennäköisesti lounastamaan taas jossain lounaspaikassa. Toivon, että mennään jonnekin, jossa ei tarvitsisi annostella itse. En jaksaisi nyt sitä haastetta. En jaksaisi mitään haasteita oikeastaan. Raten kanssa sovittiin, että ainaisen kana-kasvis-riisi-yhdistelmän sijasta teen tälle viikolle lounaseväiksi tonnikalaa ja couscousia. No tonnikalaa (ja kasviksia) kyllä, mutta couscousit jäivät piiiiitkän tuijottelun jälkeen kaupan hyllylle. Oltiin myös sovittu, että vaihtelua otetaan kotona syötävään päivälliskeittoonkin, mutta samaa se on ollut taas joka päivä, ja kaupasta ostin sitä samaa vaan lisää. En yksin oikein onnistu ostamaan mitään uutta. Jotenkin lannistunut ja väsynyt olo kaikenkaikkiaan.
!!!! Jotku noist on ihan samoi mitä mulle on tullu. Sit esim jos oon lähös juhlimaa, ja kysyn oskarilt et kumpi paita, nii jos se valkkaa löysemmän, nii aattelen et oon nii läski etten voi sitä tiukempaa laittaa ku näytän siin läskimmält ymsyms....tää sairaus tekee ihan idiootiks :D
VastaaPoistaJoooooooo, noin on mullakin käynyt! Todellakin tekee idiootiksi :D
PoistaNoi kaikki väärinymmärrykset ovat niin tuttuja! D:D
VastaaPoistaTsemppiä työreissuun! Rohkeasti vain menet, niin hyvä tulee. :)
Ja noista kotiruokailuvaikeuksista: Voisitko pyytää miestäsi ostamaan niitä ruokatarvikkeita, mitä olette raten kanssa sopineet?
Ei ole kiva syödä aina samaa, kun tarkoitus on että syöminen olisi vielä joskus kivaa ja nautittavaa - myös ne arkisapuskat.
Kiitti rohkaisusta :) Joo itseasiassa kun tuskailin tätä couscous-asiaa miehelleni, niin hänkin totesi, että pitäisiköhän hänen tulla mukaan tai ostaa ne. Täytyy hyödyntää tätä kyllä ehdottomasti, muuten jämähdän riisiin ikuisiksi ajoiksi :D
PoistaSeurattuani tekstejäsi jonkinaikaa, tulee auttamatta fiilis, että olet tyytyväinen tilanteeseesi, etkä ole sitä enää edes halukas muuttamaan. Aluksi teit paljon isoja hienoja paranemista tukevia tekoja, mutta viimeaikoina tuntuu, että pidät väkisin kiinni vanhoista tavoista, ettei vain kävisi niin, että olisitkin "tavallinen". Antamasi kuvan perusteella et edes halua olla normaali, vaan kaipaat sitä anoreksian tuomaa lapsenosaa, josta jokaisesta leipämurusta seuraa "hyvä hyvä" -kommenttia. Ja noi ruoka-annokset, joita olet julkaissut. Tiedät itsekin, että ovat naurettavia, eikä ne ruoat tosiaan itse muutu. Jos aiot parantua, teet muutoksia. Tai sitten et.
VastaaPoistaNyt olen siinä vaiheessa, että sairaudesta pitäisi oikeasti päästää irti. En väitä vastaan, ettenkö vielä jollain tavalla pitäisi siitä kynsin ja hampain kiinni. Sitä en kuitenkaan allekirjoita, etten haluaisi muuttua ja ettenkö haluaisi parantua. Yritän jatkuvasti pyristellä sh:sta irti, mutta tämä lienee se vaikein vaihe paranemisessa. Keho on jo normaali, mutta ajatukset eivät. Olen tehnyt vuoden aikana aivan valtavia muutoksia, ja toimintani muuttuu koko ajan terveempään suuntaan. On totta, etten ehkä ole juuri viime aikoina tehnyt mitään mullistavia parannuksia arkeen, mutta silti olen mielestäni jo päässyt todella pitkälle. Vielä on totta kai paljon parantamisen varaa ja matkaa jäljellä, mutta ei, että tällainen ns. tasaisempi suvantovaihe kaada koko projektia.
PoistaKiitos sinulle kommentistasi! En tiedä oliko kommentti tarkoitettu ilkeäksi vai ei, mutta en sitä ainakaan sellaisena ottanut. Sait kyllä pohtimaan, ja se on vain hyvä asia! Toivottavasti jatkossa välittyy paremmin huonoista hetkistä huolimatta se, että tavoitteenani on täysin parantuminen. Pelotti se sitten kuinka paljon tahansa. Se ei tule toteutumaan huomenna eikä varmaan edes tämän vuoden puolella, mutta sitä kohti mennään.
Ei ollut tarkoitettu ilkeäksi, vaan nimenomaan kuten sen otit. Ehkä vähän kärkkäästi tuli kirjoitettua, kun yritti tiivistää tekemiäni huomioita. Itsellä on myös pitkä sh-tausta ja siksikin halusin kommentin laittaa, vaikka ymmärrän, että riskinsä siitä, että sattuisi on olemassa. Itse nimittäin koen/koin, että niitä voi voi ja tsemppiä -kommentteja kyllä saa, ja hyvä tietysti niinkin, mutta jossain kohtaa kaipasin myös rehellistä ja suoraa puhetta. Koska kuten tiedetään, sh takertuu ja siihen takertuu. Jossain kohtaa vain pitää päästää irti, vaikka se sitten sattuukin (ja paljon!), mutta kyllä, se kannattaa!
PoistaPositiivinen tsemppaus ja kannustaminen toki tuntuvat tosi hyvältä, mutta ei ole pahitteeksi saada välillä toisenlaistakin palautetta. Ja siis nimenomaan asiallista, mutta terävää, pohdiskelemaan pakottavaa tekstiä. Upeeta, että olet itse päästänyt irti ja todennut, että se kannatti. Sen kuuleminen tuo uskoa tällekin puolelle ruutua taas hippusen lisää. Kiitos sulle :)
PoistaMiksi se ei voisi tapahtua tämän vuoden puolella? Periaatteessa ainut este olet sinä itse, kukaan muu ei ole estelemässä.
VastaaPoistaParanemisprosessi kestää yleensä pitkään, varsinkin jos on sairastanut kauan. Ihan jo tutkimustenkin valossa nopeasti toipuvilla siihen kuluu 2-3 vuotta, keskimäärin kuitenkin 6 vuotta.
PoistaOnko sinulla joku hoitotaho, jossa käyt keskustelemassa tai seurannassa? Vai yksinkö ja omin voimin etenet?
VastaaPoistaSaan monipuolista hoitoa HYKSin sh-klinikalla :)
PoistaOletko ollut siellä pitkään? Edistysaskeleita ilmeisesti tulee koko ajan, että pystyt heidän kirjoissa olemaan?
PoistaViime kesän jälkeen aloitin. Joo kyllä tasaiseen tahtiin menen parempaan suuntaan. Missään vaiheessa ei ole tullut sellaista kommenttia, että junnaisin paikallani ja siksi kirjattaisiin ulos sieltä.
Poista