Itkua itkun perään.

Raten tapaaminen oli yhtä itkemistä. Kerron nyt rehellisesti syistä, vaikka mua hävettää. Vaikkei pitäisi. Here goes.

Itkin sitä, että
...en ole vieläkään varma, kuinka tämän kevään hoitokäynnit tulevat menemään. Fysion jatkoryhmä ei todnäk edes toteudu tänä keväänä.
...painoni on noussut ja nousee vain. Rate oli niin vilpittömän iloinen sanoessaan, että olen nyt edellisen käynnin jälkeen edennyt täysin avohoidon painonnostotavoitteessa. Ei paljon mua hymyilyttänyt, ikävä kyllä.
...olen nyt normaalipainon alarajalla, hävettää edes kirjoittaa sitä.
...annokseni ovat edelleen vajaita, mutta silti paino on noussut hurjasti. Tähän tosin on syynsä, joista alempana lisää.
...kehonkuvanvääristymä on voimistunut huomattavasti.

Painon nousemiseen vajaista annoksista huolimatta on todennäköisesti parikin syytä:
- kehoon on jäänyt muistijälki aliravitsemustilasta. Se kerää kaiken rasvan, mitä vain irti saa, koska se varautuu seuraavaan nälkäkuuriin. Liian pienet annokset tai pitkät ateriavälit aiheuttavat paniikin kropassa.
- liian pienet annoskoot ovat kiihdyttäneet rasvan varastoitumista ja hidastaneet aineenvaihduntaa edellä mainitusta syystä.
- pienet annokset ovat aiheuttaneet ahmintaa ja herkkujen syömistä, joten energiaa on saattanut näistä tulla ylimääräistä. Annokseni ovat kuulemma sitä luokkaa kuin yrittäisin laihduttaa kilo viikossa-tahdilla.

Oli kuitenkin hyvä, että sen sijaan, että rate olisi sanonut "jos et nyt kasvata annoskokoja, sun paino lähtee laskuun", hän sanoikin "vaikka pienentäisit annoksia, sun paino nousisi silti, koska keho yrittää nyt vaan vihdoin päästä biologiseen painoon kaikin keinoin.". Tuo lohdutti ja tsemppasi siihen, että nyt ei tosiaan voi tiputtaa ruokamääriä. Jos jatkan näin tai pienennän ateriakokoja, olen taas siinä tilanteessa, että on periaatteessa ihan sama mitä syön ja paino nousee silti. Kroppa jatkaa sitä yllättävän pitkään varastoiden samalla rasvaa, ja sitten jossain vaiheessa keho ei enää jaksa eli paino romahtaa. Viimeinen vaihe tietenkin houkuttelee sairasta mieltäni, mutta en todellakaan halua käydä läpi sitä edeltävää helvettiä. Ja toisaalta, tiedän edelleenkin, ettei paluu vaikeaan alipainoon enää ole vaihtoehto. Rate sanoi, että olen edelleen äärimmäisen hoikka, vaikka en olekaan enää vaikeasti alipainoinen. Tuo sanavalinta hieman helpotti. Rate myös muistutti, että ajatukset tulevat aina jälkijunassa fyysisen kunnon korjaantumiseen nähden. Olen siinä vaiheessa, jossa sairaudesta pitäisi alkaa pikkuhiljaa päästää irti. Tämä taitaa olla loppujen lopuksi se kaikkein vaikein vaihe.

Näiden ajatusten jälkeen haluan kertoa onnistumisesta. Olin jo pitkään katsonut yhden ravintolan menusta hyvän kuuloista tofu-kasviswokkia. Katsoin sitä jo viime kesänä. Eilen sitten menin kyseiseen raflaan mieheni kanssa syömään. Menussa ei mainittu tarkemmin annoksesta oikein mitään, mutta jotenkin aavistelin, että siinä saattaisi olla nuudeleita. No niinhän siinä olikin. Viime kesänä tämä yllätysainesosa olisi aiheuttanut paniikki-itkun ja pilannut koko ravintolakäynnin. Nyt pienen ahdistushäivähdyksen jälkeen pistelin annoksen poskeeni melkein kokonaan. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa illan pilaamisesta :)